Part 4

Suuri korkea sali, jossa lääkärit kulkivat hämärästi valaisevat kynttilät kädessä tarkastaen haavottuneita oli ääriään myöten täynnä. Kantajat toivat lakkamatta uusia haavottuneita, laskivat ne toinen toisensa viereen lattialle, jossa jo ennestään oli niin ahdasta että onnettomat tuuppivat ja verellään tahrivat toisiaan, ja menivät hakemaan yhä uusia. Verilätäköt, joita näkyi tyhjillä paikoilla lattialla, satojen ihmisten kuuma hengitys ja kantajien hiestys synnyttivät tukahuttavan paasun, ilkeän löyhkän, jossa kynttilät himmeästi tuikkivat salin eri kulmilla. Voihkinaa, huokauksia, korinaa, jonka tuon tuostakin keskeytti läpitunkeva huuto, kuului monenmoisena sorinana kautta koko huoneen. _Sisaret_ rauhallisin kasvoin ja ilmein, vailla tuota tyhjänpäiväistä naisellista, sairaaloisen surkeata sääliä häärivät käytännöllisen toimekkaina milloin siellä milloin täällä ja harpaten haavottuneiden yli vilahtelivat veristen sinellien ja paitojen välissä jaellen lääkkeitä, vettä, siteitä ja liinannukkaa. Lääkärit käärityin hihoin olivat polvillaan haavottuneiden ääressä välskärien pidellessä vieressä kynttilää, ja tarkastivat, tunnustelivat ja puikoillaan pistelivät haavoja, huolimatta kärsivien hirveistä voivotuksista ja rukouksista. Eräs lääkäreistä istui ovella, pienen pöydän ääressä ja kirjotti Galjtsinin astuessa sisään luetteloonsa jo 532.

-- Ivan Bogajev, sotamies S:n rykmentin 3:sta komppaniasta, _fractura femuris complicata!_ -- huusi toinen salin päästä, koetellen ruhjoutunutta jalkaa. Kääntäkääpäs hänet.

-- Oo-i, isäni, te olette meidän isämme! -- huusi sotamies, rukoillen ettei häneen kajottaisi.

-- _Perforatio capitis_.

-- Semen Neferdov, everstiluutnantti N:n jalkaväkirykmentistä. Hieman kärsivällisyyttä, eversti; ei käy muuten laatuun: heitän sikseen -- sanoi kolmas, kaivellen jonkinlaisella koukulla onnettoman everstiluutnantin päätä.

-- Ai, ei saa! Voi Jumalan tähden, pian, pian, Jum-a-a-aaa!

-- _Perforatio pectoris_... Sebastian Sereda, sotamies... mistä rykmentistä? vaan elkää kirjottako: _moritur_. Kantakaa hänet pois, -- sanoi lääkäri, poistuen sotamiehen luota, joka tajuttomana jo korisi.

Nelisenkymmentä paarinkantaja-sotamiestä, valmiina kantamaan sidottuja sairashuoneeseen ja kuolleita kappeliin, seisoi ovella ja katseli äänetönnä, silloin tällöin raskaasti huoaten tätä näytelmää...

IX.

Matkalla vallinsarvelle Kalugin kohtasi paljon haavottuneita, mutta kun hän kokemuksesta tiesi, kuinka masentavasti tällainen näky vaikuttaa taisteluun menijään, niin hän ei pysähtynyt kyselemään heiltä mitään, vaan päinvastoin koetti olla heitä ensinkään huomaamatta. Vuoren juurella tuli häntä vastaan ordonanssi, joka täyttä laukkaa ratsasti vallinsarvelta.

-- Zobkin! Zobkin! pysähtykäähän silmänräpäykseksi.

-- No, mitä?

-- Mistä tulette?

-- Tykkikaivannoilta.

-- No, kuinkas siellä on? kuumako?

-- Uh, hirmuista!

Ja ordonanssi nelisti edelleen.

Todellakin, vaikka kiväärin pauke oli laimeaa jatkui tykkituli yhä enenevällä kiihkolla ja raivolla.

"Uh, ilkeätä!" ajatteli Kalugin, vastenmielisyyttä tuntien, ja hänessä heräsi samalla aavistus, hyvin tavallinen tällaisessa tilaisuudessa, -- kuoleman ajatus. Mutta Kalugin oli kunnianhimoinen ja lujahermoinen, sanalla sanoen urhoollinen mies. Hän ei antautunut edellisen tunteen valtaan, vaan rupesi rohkaisemaan itseään muistellen erästä arvatenkin Napoleonin ajutanttia, joka toimitettuaan käskyt, ratsasti täyttä karkua verisin päin Napoleonin luo.

"_Vous êtes blessé_?"[6] sanoi hänelle Napoleon. -- "_Je vous demande pardon, sire, je suis mort_",[7] ja ajutantti putosi hevosen selästä kuolleena.

Tuo näytti hänestä varsin kauniilta, jopa hän mielessään hieman kuvitteli olevansakin tuo ajutantti, sitten hän iski ruoskalla hevostaan, otti entistä reippaamman _kasakanryhdin_, katsahti taaksensa kasakkaan, joka seisoen jalustimilla ajoi hänen perässään, ja ratsasti uljaasti sille paikalle, missä oli astuttava hevosen selästä. Täällä hän tapasi neljä sotamiestä, jotka kivellä istuen polttelivat piippua.

-- Mitä te täällä teette? -- huusi hän heille.

-- Haavottunutta veimme pois, teidän jalosukuisuutenne, ja istahdimme vähän huokaamaan, -- vastasi heistä muuan, piilottaen piipun selkänsä taakse ja ottaen lakin päästään.

-- Vai vielä huokaamaan! -- mars paikoillenne. Ja hän lähti heidän kanssaan saartokaivantoa pitkin vuorelle kohdaten joka askeleella haavottuneita. Noustuaan vuorelle, hän kääntyi vasemmalle ja kuljettuaan vielä muutamia askeleita, huomasi olevansa ihan yksin. Aivan hänen lähellään suhahti pommin pirstale iskien saartokaivantoon. Toinen pommi kohosi ilmaan edessäpäin ja näytti lentävän suoraan häntä kohti. Äkkiä valtasi hänet kauhu, hän juoksi minkä jaksoi nelisen askelta ja heittäytyi pitkälleen maahan. Vaan kun pommi räjähtikin kaukana, suuttui hän hirmuisesti itseensä, nousi ylös ja katseli ympärilleen oliko kukaan nähnyt hänen keikahdustaan, vaan ketään ei näkynyt.

Kun kauhu kerran on vallannut mielen, ei se pian anna sijaa toisille tunteille. Hän, joka aina oli kerskannut, ettei milloinkaan edes kumarru, kiiruhti, nyt nopein askelin ja miltei ryömien pitkin saartokaivantoa: "Uh! ei tämä ole hauskaa!" ajatteli hän samassa kompastuen -- "auttamatta kaadun", -- ja tuntien kuinka hengitys kävi raskaaksi ja hiki valui pitkin koko ruumista hän ihmetteli omaa itseään, mutta ei enää yrittänytkään voittaa kauhuntunnettaan.

Äkkiä kuului askeleita hänen edessään. Hän oikaisi itsensä nopeasti suoraksi, nosti päänsä pystyyn, ja reippaasti kalistellen miekkaansa, lähti menemään, mutta hitaammin kuin äsken. Hän ei enää tuntenut itseään samaksi mieheksi. Kun hän kohtasi vastaantulijat, erään sapööriupseerin ja matruusin, ja edellinen huusi hänelle: "Heittäytykää maahan!" osottaen loistavaa pistettä, joka yhä loistavampana, yhä nopeammin lähestyen jymähti maahan lähellä saartokaivantoa, niin hän vain hiukan ja pelästyttävän huudon vaikutuksesta tahtomattaan taivutti päätään ja kulki edelleen.

-- Kas, tuopas vasta rohkea! -- sanoi matruusi, joka aivan levollisena oli katsellut putoavaa pommia, ja kokeneen silmällä samassa laskenut, etteivät sen sirpaleet voi kantaa saartokaivantoon asti: -- kun ei tahdo heittäytyä maahan.

Vain muutamia askeleita oli Kaluginin enää kuljettava pienen aukeaman yli, tullakseen vallinsarven komentajan salalinnotukseen, kun hänen mielensä taas sumentui ja hänet yllätti tuo tyhmä kammo; sydän alkoi tykyttää rajummin, veri syöksähti päähän ja hänen täytyi tehdä ponnistus voittaakseen itsensä ja juostakseen salalinnotukseen.

-- Kuinka olette niin hengästynyt? -- sanoi kenraali, kun Kalugin oli ilmottanut käskyt.

-- Kävelin hyvin nopeasti, teidän ylhäisyytenne!

-- Haluatteko lasin viiniä?

Kalugin tyhjensi lasillisen viiniä ja sytytti paperossin. Taistelu oli jo lakannut; vain voimakas tykkituli jatkui molemmin puolin. Salalinnotuksessa istui vallinsarven komentaja, kenraali N. ja vielä noin kuusi muuta upseeria, niiden joukossa myös Praskuhin, puhellen taistelun yksityiskohdista. Istuessaan tässä mukavassa, vaaleansinisillä tapeteilla paperoidussa huoneessa, jossa oli sohva, sänky, pöytä papereineen, seinäkello ja pyhimyksen kuva, jonka edessä paloi lamppu, -- silmäillessään näitä asumuksen merkkejä ja kyynärän paksuisia parruja, jotka muodostivat välikaton ja kuunnellessaan ammuntaa, joka salalinnotuksessa tuntui varsin heikolta, Kalugin ei ollenkaan voinut käsittää, kuinka hän kaksi kertaa oli antanut tuollaisen anteeksiantamattoman heikkouden vallata itsensä. Hän suuttui itseensä ja häntä halutti antautua vaaroihin uudelleen koetellakseen itseään.

-- Kuinka iloissani olen siitä, että olette täällä, kapteeni, virkkoi hän eräälle esikuntaupseerin sinelliin puetulle meriupseerille, jolla oli pitkät viikset ja Yrjönristi ja joka tuli tähän aikaan salalinnotukseen pyytämään kenraalilta työmiehiä korjauttaakseen patterillaan kaksi sortunutta ampuma-aukkoa. -- Kenraali käski minun tiedustella, -- jatkoi Kalugin, kun patterin komentaja oli lakannut puhumasta kenraalin kanssa: -- voitteko tykeillänne ampua raehauleja saartokaivantoon?

-- Vain yhdellä tykillä, -- vastasi kapteeni jurosti.

-- Lähdetäänhän kuitenkin katsomaan. Kapteeni rypisti kulmiaan ja mörähti vihaisesti.

-- Olen seisonut siellä koko yön ja tulin edes vähän huokaamaan, -- sanoi hän: -- ettekö voi lähteä yksin? Siellä kyllä apulaiseni, luutnantti Kartz, näyttää teille kaikki.

Kapteeni oli jo kuusi kuukautta komentanut tätä mitä vaarallisinta patteria, ja oli piirityksen alusta alkaen, kun ei salalinnotuksia vielä ollut, elänyt vallinsarvella ja oli urhoollisuudestaan kuuluisa merimiesten kesken. Siksipä hänen kieltäytymisensä erityisesti ällistytti ja ihmetytti Kaluginia. "Sellainen se on maine!" ajatteli hän.

-- No, sitten lähden yksin, jos sallitte, -- sanoi hän hieman ivallisesti kapteenille, joka ei kuitenkaan näyttänyt hänen sanojansa huomaavankaan.

Mutta Kalugin ei ottanut lukuun, että hän kaiken kaikkiaan oli useampina eri kertoina viettänyt noin viisikymmentä tuntia vallinsarvilla, kun taas kapteeni oli elänyt siellä kuusi kuukautta.

Kaluginia kiihotti vielä turhamaisuus, halu loistaa, palkinnon ja maineen toivo ja vaaran hurmaus; kapteenikin oli kokenut samaa: ensin ylvästellyt, näytellyt urhoollista ja uhkarohkeaa, toivonut, jopa saanutkin palkintoja ja mainetta, vaan nyt olivat jo kaikki nämä kiihottimet menettäneet häneen nähden tehonsa ja hän katseli asioita toisella tavalla, täytti täsmällisesti velvollisuutensa, ja hyvin ymmärtäen, kuinka helposti hän voi menettää henkensä, ei enää, oltuaan kuusi kuukautta vallinsarvilla, antautunut vaaraan ilman pakottavaa välttämättömyyttä; niin että nuori luutnantti, joka viikko sitten oli astunut toimeen patterilla ja nyt näytteli sitä Kaluginille, ihan turhanpäiten kurottautuen tämän kanssa kilpaa ampuma-aukosta, ja kiiveten ampumapenkereelle, näytti Kaluginin mielestä kymmenen kertaa kapteenia urhoollisemmalta.

Tarkastettuaan patterin ja lähdettyään takaisin salalinnotukselle, Kalugin törmäsi pimeässä yhteen kenraalin kanssa, joka ordonansseineen oli menossa tähystystorniin.

-- Ratsumestari Praskuhin! -- sanoi kenraali: -- tehkää hyvin ja menkää oikeanpuoleiseen tykkikaivantoon ja sanokaa M:n rykmentin toiselle pataljoonalle, joka on siellä työssä, että jättää työnsä ja hiljaa ja melutta lähtee sieltä ja yhtyy rykmenttiinsä, joka on varaväkenä vuoren juurella... Ymmärrättekö? itse johdattakaa ne rykmenttiinsä.

-- Ymmärrän, herra kenraali.

Ja Praskuhin lähti juoksemaan minkä kerkisi tykkikaivannolle päin.

Ammunta alkoi harveta.

X.

-- Onko tämä M:n rykmentin toinen pataljoona? -- kysyi Praskuhin, saapuen juosten paikalle ja törmäten yhteen sotamiesten kanssa, jotka kantoivat maata säkeissä.

-- On kyllä.

-- Missä on päällikkö?

Mihailov otaksui, että kysyttiin komppanian päällikköä, ryömi kuopastaan ja, luullen Praskuhinia päälliköksi, lähestyi häntä käsi lakinlipulla.

-- Kenraali käski teitä... suvaitkaa lähteä... mitä pikimmin... mutta ennen kaikkea hyvin hiljaa... takaisin... ei takaisin, vaan varaväen luo, -- sanoi Praskuhin, katsellen vinoon vihollisen tulien suuntaan.

Tunnettuaan Praskuhinin laski Mihailov kätensä alas ja päästyään perille mistä oli kysymys, antoi käskyn ja pataljoonassa syntyi elämää. Kiväärit koottiin, sinellit vedettiin ylle ja lähdettiin liikkeelle.

Ken ei ole kokenut, se ei voi kuvitella mielessään nautintoa, jota ihminen tuntee lähtiessään kolme tuntisen pommituksen jälkeen sellaisesta vaarallisesta paikasta kuin tykkikaivanto on. Mihailov, joka näinä kolmena tuntina oli jo monta kertaa ja syystä kyllä pitänyt loppuaan varmana, oli kerinnyt tottua siihen vakaumukseen, että hän auttamatta kaatuu, ja ettei hän enää kuulu tähän maailmaan. Siitä huolimatta saattoi hän vain suurella vaivalla hillitä jalkansa juoksemasta, kun hän komppanian etunenässä rinnan Praskuhinin kanssa lähti tykkikaivannoista.

-- Näkemiin, -- sanoi hänelle majuri, joka jäi sinne komentamaan toista pataljoonaa ja jonka kanssa he olivat yhdessä syöneet juustoa istuen kuopassa rintavarustuksen suojassa, -- ja onnellista matkaa.

-- Teillekin toivotan onnea pitämään puolianne. Nyt näyttää hiljenevän.

Vaan tuskin oli hän kerinnyt sen sanoa, kun vihollinen, huomattuaan varmaankin liikettä tykkikaivannoissa, alkoi ampua yhä taajemmin. Meikäläiset rupesivat vastaamaan, ja voimakas tykkituli alkoi uudelleen. Tähdet tuikkivat korkealla, vaan himmeinä taivaalla. Yö oli pilkkosen pimeä; vain laukausten leimaukset ja pommien räjähdykset valaisivat silmänräpäykseksi esineet. Sotamiehet marssivat nopeasti ja äänettöminä, ehättäen tahtomattaan ohi toinen toisensa. Kuului vain heidän tahdikas astuntansa kuivalla tiellä läpi ammunnan taukoamattoman jyminän, pistimien kilahdukset toisiinsa ja jonkun sotamiespoloisen huokaus ja rukous: "Herra Jumala, Herra Jumala, mitähän tuo on." Toisinaan kuului haavottuneen voihkaus ja huuto: "Paarit tänne!" (Komppaniasta, jota Mihailov komensi, tappoi yksin tykkituli 26 miestä sinä yönä.) Salama välähti kaukana pimeällä taivaanrannalla, vahtisotamies huusi vallinsarvelta: "ty-ykki!" ja kanuunankuula suhahti yli komppanian, upposi maahan ja viskeli ylt'ympäri kiviä.

"Hitto vie! kuinka hitaasti ne kulkevat", ajatteli Praskuhin, katsellen yhtä mittaa taakseen harpatessaan Mihailovin rinnalla. "Onpa todentotta parempi, että juoksen edellä: johan käskyn toimitin... Vaan enpähän: voivat sitten kertoa, että olen pelkuri. Tuli mitä tuli: rivissä kuljen."

"Vaan miksikähän se minua seuraa", -- ajatteli puolestaan Mihailov, -- "niin usein kuin vain olen pannut merkille, tuo hän aina mukanaan onnettomuutta. Kas, tuo taitaa lentää suoraan tänne."

Kuljettuaan muutaman sata askelta he kohtasivat Kaluginin, joka reippaasti kalisuttaen miekkaansa meni tykkikaivannoille kenraalin käskystä tiedustelemaan kuinka työt siellä edistyivät. Mutta kun hän tapasi Mihailovin, niin hän tuli ajatelleeksi, ettei hänen tarvitsekaan tässä kauheassa tulessa mennä perille saakka, jota ei oltu käskettykään, vaan hän saattaisi kysellä kaikki juurtajaksain upseerilta, joka juuri tuli sieltä. Ja kun Mihailov sitten oli kertonut töistä aivan tarkalleen, niin Kalugin, kuljettuaan heidän kanssaan vielä vähän matkaa, kääntyi salalinnotukseen johtavaan saartokaivantoon.

-- No mitä uutta? -- kysyi upseeri, joka söi illallista yksin huoneessa.

-- Eipä juuri mitään; kahakka taitaa jo olla lopussa.

-- Lopussako? ei suinkaan, kenraali lähti äsken taas tähystystorniin. Tuli vielä yksi rykmentti. Siinäpäs se on... kuuletteko? Taas alkavat kivääreillä. Elkää menkö. Miksikä te menisitte? -- lisäsi upseeri, huomattuaan Kaluginin liikkeen.

"Kyllähän minun oikeastaan pitäisi välttämättä siellä olla" -- tuumi itsekseen Kalugin, -- "mutta olenhan minä tänään jo monta kertaa pannut henkeni vaaraan. Ammunta on hirmuinen."

-- Ja parempihan onkin niitä odottaa täällä, -- virkkoi hän.

Parinkymmenen minuutin kuluttua kenraali palasi lähimpien upseeriensa seurassa; niiden joukossa oli junkkari parooni Pesthkin, vaan ei Praskuhinia. Meikäläiset olivat takaisin vallanneet ja miehittäneet tykkikaivannot.

Saatuaan seikkaperäiset tiedot taistelusta, Kalugin lähti Pesthin kanssa salalinnotuksesta.

XI.

-- Teidän sinellinne on veressä: Ettehän vain ole ollut käsikahakassa? -- kysyi häneltä Kalugin.

-- Uh, sepä oli hirmuista! ajatelkaahan... Ja Pesth alkoi kertoa, kuinka oli johdattanut komppaniaansa, kuinka komppanian päällikkö oli kaatunut, kuinka oli pistänyt ranskalaisen hengiltä ja kuinka ilman häntä olisi jouduttu tappiolle.

Kertomuksen pääkohdat, nimittäin että komppanian päällikkö oli kaatunut ja että Pesth oli tappanut erään ranskalaisen, olivat totta; mutta yksityisseikkoja kertoessaan junkkari kerskaili ja pani omiaan.

Hän ei kerskaillut tahallaan, sillä hän oli koko taistelun ajan ollut kuin huumauksessa ja horroksissa siinä määrin, ettei hänellä ollut oikein selvillä missä, milloin ja kelle kaikki oli tapahtunut. Hyvin ymmärrettävästi hän koetti tuoda näitä yksityiskohtia esiin itselleen edulliselta puolelta. Vaan todellisuudessa oli käynyt näinikään.

Pataljoona, johon junkkari oli komennettu ottamaan osaa hyökkäykseen, seisoi noin pari tuntia tulessa jonkun matalan muurin vieressä; sitten pataljoonan päällikkö sanoi rintamassa jotakin, -- komppanian päälliköt alkoivat toimia, pataljoona lähti liikkeelle rintavarustuksen takaa ja kuljettuaan noin sata askelta, pysähtyi järjestyen komppaniakolonneihin. Pesth sai paikkansa oikealla siivellä toisessa komppaniassa.

Olematta vähääkään selvillä siitä, missä oli ja minkä vuoksi, jäi junkkari paikalleen ja pidättäen tahtomattaan hengitystään kylmien väreiden kulkiessa selkää pitkin katseli tajuttomasti eteensä pimeään etäisyyteen ja odotti jotain kauheaa. Ei häntä juuri pelottanut, sillä ammunta oli tauonnut, vaan muuten tuntui niin vieraalta ja kummalta olla täällä kedolla linnotuksen ulkopuolella. Taas sanoi pataljoonan komentaja jotain rintamassa, taas rupesivat upseerit puhumaan kuiskaten, antaen käskyjään, ja ensimmäisen komppanian muodostama musta muuri vajosi äkkiä näkyvistä. Oli annettu käsky heittäytyä maahan. Toinen komppania heittäytyi myöskin maahan, jolloin Pesth satutti kätensä johonkin piikkiin. Vain toisen pataljoonan päällikkö jäi yksin seisomaan. Hänen matala haahmonsa paljastetuin miekoin, jota hän heilutteli taukoomatta puhuen, liikkui komppanian edessä.

-- Pojat! urheina minun rinnallani, kuulkaa! Elkää kiväärillä ampuko, vaan pistimistä antakaa niille lurjuksille. Kun minä huudan "hurraa", niin eteenpäin joka mies -- se muistakaa!... näyttäkäämme niille, elkäämme itseämme häväiskö, niinhän, pojat? Tsaari-taattomme puolesta!

-- Mikä on komppanian päällikkömme nimi? -- kysyi Pesth junkkarilta, joka makasi hänen vieressään: -- kuinka hän on urhoollinen!

-- Niin on, sekä taistelussa että muualla... -- vastasi junkkari. -- Hänen nimensä on Lisinkovskij.

Tällöin välähti äkkiä tulenliekki aivan komppanian edessä. Kajahti jyrähdys, joka huumasi koko komppanian, korkealla ilmassa surisivat kivet ja pirstaleet, noin viidenkymmenen sekunnin kuluttua putosi maahan kivi katkaisten erään sotamiehen jalan. Se oli korokkeelta ammuttu pommi ja sen putoaminen keskelle komppaniaa todisti, että ranskalaiset olivat huomanneet kolonnan.

-- Vai pommeja viskelet!... Varrohan kun pääsemme kimppuusi, niin saat maistaa kolmisärmäistä venäläistä pistintä, kirottu! -- puhui komppanian päällikkö niin kovalla äänellä, että pataljoonan päällikön täytyi käskeä häntä vaikenemaan ja pitämään vähemmin melua. Heti senjälkeen nousi ensimmäinen komppania pystyyn ja sen perästä toinen. Komennettiin kiväärit tanaan ja pataljoona lähti eteenpäin. -- Pesth oli niin pelon vallassa, ettei ollenkaan muistanut kauanko tätä kesti, minne meni ja kuka mikin oli. Hän kulki kuin juovuksissa. Mutta äkkiä välähti joka puolelta miljoonia tulia, jokin suhahti ja ryskyi. Hän huudahti ja alkoi juosta jonnekin, koska kaikki muutkin huusivat ja juoksivat. Sitten hän kompastui ja kaatui jonkin päälle. Se oli komppanian päällikkö (joka oli tullut haavotetuksi komppaniansa etunenässä ja luullen junkkaria ranskalaiseksi tarttui hänen jalkaansa). Sittenkuin hän oli kiskaissut irti jalkansa ja noussut pystyyn, karkasi pimeässä hänen selkäänsä joku ja oli vähällä lyödä hänet jälleen kumoon; joku toinen kiljasi: "Pistä hengiltä! mitä katselet!" Joku otti kiväärin ja survaisi pistimen johonkin pehmeään. _"Ah Dieu!"_ kirkaisi joku kammottavalla, läpitunkevalla äänellä, ja silloin vasta Pesth huomasi pistäneensä kuoliaaksi ranskalaisen. Kylmä hiki valui pitkin koko hänen ruumistaan, häntä puistatti kuin horkassa ja hän heitti kiväärin kädestään. Mutta sitä kesti vain tuokion; samassa hänen päähänsä pälkähti, että hän on sankari. Hän sieppasi taas kiväärin, ja kilvan toisten kanssa huutaen "hurraa!" juoksi kuolleen ranskalaisen luota. Juostuaan parisenkymmentä askelta hän saapui saartokaivannolle. Siellä olivat meikäläiset ja pataljoonan päällikkö.

-- Minä pistin yhden kuoliaaksi! -- sanoi hän pataljoonan päällikölle.

-- Tepä urhea poika, parooni!

XII.

-- Vaan tietäkääs, kun Praskuhin on kaatunut, -- sanoi Pesth saattaessaan Kaluginia, joka oli kotiin menossa.

-- Se ei voi olla mahdollista!

-- Miksikä ei: itse näin.

-- Jääkää nyt hyvästi: minun täytyy kiirehtiä.

"Olen hyvin tyytyväinen", -- ajatteli Kalugin kotia palatessaan, -- "ensi kertaa oli minulle vuorollani onni myötäinen. Mainio asia: olen eheänä elossa, saan loistavan suosituksen ja kultaisen miekan varmasti. Ja onhan se ansiosta."

Selostettuaan kenraalille kaikki niinkuin pitikin, hän meni huoneeseensa, jossa jo aikaa sitten palannut ruhtinas Galjtsin häntä odotteli, lukien kirjaa, jonka oli löytänyt Kaluginin pöydältä.

Ihmeellisellä nautinnolla tunsi Kalugin taas olevansa kotona turvassa ja saatuaan yöpaidan ylleen kertoi vuoteessa viruen Galjtsinille juurtajaksain taistelusta, esittäen kaikki seikat hyvin luonnollisesti ja niinpäin, että ne todistivat kuinka kyvykäs ja urhoollinen upseeri hän, Kalugin, oli, -- jota oli tarpeeton huomauttaa, koskapa kaikki tiesivät sen ilmankin, eikä kellään ollut vähintäkään oikeutta eikä syytä sitä epäillä, lukuunottamatta kenties ratsumestari Praskuhin-vainajaa, joka, vaikka olikin pitänyt suurena kunniana käydä käsikynkässä Kaluginin kanssa, oli vielä eilen salaisuutena kertonut eräälle ystävälleen, että Kalugin on kyllä mainio mies, vaan näin meidän kesken sanoen, pelkää vallinsarvelle menoa kuin kuolemaa.

Tuskin oli Praskuhin, joka yhä kulki rinnan Mihailovin kanssa, eronnut Kaluginista ja tunsi turvallisemmille paikoille tullessaan jo hieman elpyvänsä, kun hän näki kirkkaan salaman leimahtavan takanaan ja kuuli vahtisotamiehen huudon: "mörssäri!" ja takanaan-kulkevan sotamiehen sanat: "suoraan vallinsarvelle lentää!"

Mihailov katsahti taakseen. Loistava piste näytti kohonneen korkeimmilleen ja pysähtyneen sellaiseen asemaan, että oli aivan mahdotonta määrätä sen suuntaa. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen: yhä nopeammin ja nopeammin, yhä lähemmä ja lähemmä saapuen, niin että näki jo sytytysputken kipinät ja kuuli sen turmiota ennustavan viuhinan, se laski suoraan kohti pataljoonan keskustaa.

-- Heittäytykää maahan, -- kuului joku kiljasevan. Mihailov ja Praskuhin heittäytyivät pitkälleen. Praskuhin sulki silmänsä ja kuuli vain kuinka pommi jossakin aivan lähellä jymähti kovaan maahan. Kului sekunti, pitkä kuin tunti -- pommi ei räjähtänyt. Praskuhin pelästyi: turhiako hän olikin säikkynyt? Kukaties pommi onkin pudonnut kauas ja hänestä vain tuntuu kuin sähisisi sytytin ihan tuossa vieressä. Hän avasi silmänsä ja tuli hyvilleen, kun näki Mihailovin liikahtamatta makaavan maassa ihan hänen jaloissaan. Vaan samassa sattuivat hänen silmänsä hetkeksi kyynärän päässä kierivän pommin hehkuvaan sytytysputkeen.

Kauhu -- jäätävä, joka poisti kaikki muut ajatukset ja tunteet, -- kauhu valtasi koko hänen olemuksensa. Hän peitti kasvonsa käsillään.

Kului vielä sekunti, -- sekunti, jonka kuluessa kokonainen maailma tunteita, ajatuksia, toiveita, muistoja välähti hänen mielikuvituksessaan.

"Kenen tappaa -- minut vai Mihailovin? vai molemmatko? Jos minut, niin mihin osuu? Jos päähän, niin kaikki on lopussa; vaan jos jalkaan, niin se leikataan pois, ja silloin pyydän nukuttamaan kloroformilla, -- ja voin vielä jäädä eloon. Mutta ehkä tappaakin vain Mihailovin: silloin kerron, kuinka me rinnan kuljimme, hänet tappoi ja minut vereen tahri. Ei, minua on lähempänä... minut!"