Part 3

Ja ruhtinas Galjtsin otti kainaloonsa toiselle puolelle Kaluginin, toiselle alikapteenin, edeltäpäin vakuutettuna siitä, ettei tämä voinut olla tuottamatta jälkimmäiselle suurta tyydytystä, mikä todella olikin aivan oikein.

Alikapteeni oli taikauskoinen ja piti suurena syntinä olla näin ennen taistelua tekemisissä naisten kanssa; mutta tällä kertaa hän tekeytyi aika elostelijaksi, jota ruhtinas Galjtsin ja Kalugin eivät nähtävästi kumminkaan uskoneet, mikä tavattomasti hämmästytti punahuivista tyttöä, joka monta kertaa oli huomannut kuinka alikapteeni punastui kulkiessaan hänen ikkunansa ohitse. Praskuhin kulki takana ja tuuppi ehtimiseen ruhtinas Galjtsinia tehden kaikenlaisia huomautuksia ranskankielellä; mutta kun käytävällä ei sopinut kulkemaan neljää rinnakkain niin täytyi hänen kävellä yksin, ja vasta toisessa käänteessä voi ottaa kainaloonsa kuuluisan, urhoollisen meriupseeri _Servjaginin_, joka oli lähestynyt takaapäin ja ruvennut puheisiin hänen kanssaan, tahtoen hänkin yhtyä _aristokraattien_ piiriin. Kuuluisa urho työnsi iloisesti jäntevän kelpo kätensä Praskuhinin kainaloon, samaisen Praskuhinin, jonka kaikki ja Servjaginkin hyvin tiesivät jotenkin _mitättömäksi_ mieheksi. Kun Praskuhin tehdessään ruhtinas Galjtsinille selkoa tuttavuudestaan _tämän_ merimiehen kanssa kuiskasi hänelle, että se oli kuuluisa urho, niin ruhtinas Galjtsin, joka eilen oli ollut neljännellä vallinsarvella ja nähnyt pommin räjähtävän parinkymmenen askeleen päässä itsestään ja joka niinmuodoin piti itseään ainakin yhtä suurena uroona ja arveli, että hyvin paljon mainetta saavutetaan ihan turhasta -- hän ei kiinnittänyt Servjaginiin mitään huomiota! Alikapteeni Mihailoville oli niin mieluista kävellä tuossa seurassa, että hän unohti T:stä saapuneen _suloisen_ kirjeen ja synkät mietteensä, jotka olivat ahdistelleet häntä nyt ennen vallinsarvelle lähtöä. Eikä hän lähtenyt heidän seurastaan ennenkuin he rupesivat puhumaan vain keskenään ja karttamaan hänen katsettaan, näin huomauttaen, että hän saattoi mennä matkaansa, ja vihdoin jättivät hänet siihen. Alikapteeni oli kuitenkin tyytyväinen, ja mennessään junkkari parooni Pesthin ohitse, joka oli viettänyt toissa yön ensi kertaa viidennen vallinsarven salalinnotuksessa ja piti itseään nyt tämän vuoksi sankarina, hän ei ollenkaan loukkaantunut, kun junkkari huomattavan röyhkeällä tavalla rupesi asentoon ja otti lakin päästään.

IV.

Vaan tuskin oli alikapteeni astunut yli asuntonsa kynnyksen, kun kokonaan toiset ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Hän näki pienen kamarinsa epätasaisine maalattioineen ja vinoine, paperilla paikattuine ikkunoineen, vanhan sänkynsä ja sen yläpuolelle naulatun maton amatsonin kuvineen ja matolla pari tuulalaista pistoolia, likaisen karttuunipeittoisen vuoteen, jossa hänen asuintoverinsa junkkari makasi, näki Nikitansa, joka pörröistä, rasvaista tukkaansa kynsien nousi lattialta; näki vanhan sinellinsä, juhtinahkaiset saappaansa ja vallinsarvelle menoa varten laitetun eväsmytyn, josta törrötti juustonkannikka ja viinalla täytetyn portteripullon kaula ja muisti yhtäkkiä, että hänen nyt oli mentävä koko yöksi komppaniansa kanssa tykkikaivantoihin.

"Varmasti kaadun tällä kertaa", -- ajatteli alikapteeni, -- "tunnen sen. Ja lisäksi vielä se, ettei minun olisi tarvinnut mennä, vaan itse tarjouduin. Ja ainahan se tapetaan, joka menee henkeään kaupalle. Ja mikä tuota kirottua Nepshisetskiä sitten vaivaa? Kukaties hän ei olekaan kipeä: ja sellaisen vuoksi sitten tapetaan mies, tapetaan armotta. Vaan jos taas en kaadu, niin varmasti saan ylennyksen. Huomasin kuinka rykmentin päällikköä miellytti kun sanoin: sallikaa minun mennä, jos luutnantti Nepshisetskij on sairas. Ellei lähde majurin valtakirjaa, niin Vladimirin risti ainakin. Menenhän jo kolmattatoista kertaa vallinsarvelle. Voih, 13:han on paha luku. Auttamatta kaadun, tunnen että kaadun; vaan jonkunhan täytyy mennä, eihän vänrikille uskota komppaniaa. Entäs jos tapahtuisi jotakin, -- onhan kysymyksessä koko rykmentin, armeijan kunnia. Minun _velvollisuuteni_ on mennä,... niin pyhä velvollisuuteni. Mutta minulla on aavistus." Alikapteeni unohti ettei sellainen milloin voimakkaampana milloin heikompana heräävä aavistus tullut hänelle ensi kertaa silloin kun oli mentävä vallinsarvelle, eikä tiennyt että samanlainen aavistus on voimakkaampana tai heikompana jokaisella taisteluun mennessä. Saatuaan viihdykettä velvollisuuden tunnosta, joka alikapteenilla oli erittäin kehittynyt ja voimakas, hän istui tuolille ja rupesi kirjottamaan jäähyväiskirjettä isälleen. Saatuaan kirjeensä kymmenessä minuutissa kirjotetuksi, hän nousi tuolilta silmät kosteina kyynelistä ja lukien ajatuksissaan kaikki rukouksensa rupesi pukeutumaan. Puolihumalainen ja töykeä palvelija ojensi hänelle laiskasti uuden takin (vanha, jonka alikapteeni tavallisesti puki ylleen vallinsarvelle mennessään ei ollut paikattu).

-- Miksikäs takkia ei ole paikattu? Sinä et tee muuta kuin makaat, senkin vetelys! -- sanoi vihaisesti Mihailov.

-- Makaat? -- murahti Nikita: -- saat päivät päästään juosta kuin koira; kun väsyt, niin eläppäs: ei muka saisi edes nukahtaa!

-- Olet taas juovuksissa, näen minä.

-- En ole teidän rahoillanne juonut, mitäs suotta soimaatte.

-- Vaiti, tolvana! -- karjasi alikapteeni, valmiina lyömään miestä. Jo ennestään kiihtyneenä hän menetti nyt kokonaan malttinsa ja oli loukkaantunut Nikitan töykeydestä, vaikka muuten häntä rakasti jopa hemmottelikin, ja asui hänen kanssaan jo kolmattatoista vuotta.

-- Tolvana, tolvana? -- matki palvelija: -- miksi tolvanaksi haukutte, armollinen herra? onko nyt aika sellaiseen? synti on haukkua.

Mihailov muisti minne oli menossa ja häntä rupesi hävettämään.

-- Sinäpäs vasta koettelet miehen kärsivällisyyttä, Nikita! -- sanoi hän lempeällä äänellä. -- Tämän isäukolleni menevän kirjeen anna olla pöydällä eläkä siihen koske, -- lisäsi hän punehtuen.

-- Kuulen, herra -- sanoi Nikita käyden hellätunteiseksi viinan vaikutuksesta, jota oli juonut, kuten sanoi _omilla rahoillaan_, ja räpytteli huomattavan itkunhaluisesti silmiään.

Vaan kun alikapteeni sanoi portailla: "hyvästi, Nikita!" niin Nikita purskahti yhtäkkiä pakotettuun itkuntyrskeeseen ja syöksähti suutelemaan herransa kättä. "Hyvästi, herra!" sanoi hän nyyhkyttäen. Vanha matruusin eukko, joka seisoi portailla ei naisena voinut olla hänkään sekaantumatta tähän tuntehikkaaseen kohtaukseen, vaan rupesi likaisella hihallaan pyyhkimään silmiään ja puhua pauhaamaan että kyllä on nyt herroillakin päivät ja millaisia vaivoja ne ottavat päälleen ja että hän, ihmisparka, oli jäänyt leskeksi ja kertoi jo sadannetta kertaa juopuneelle Nikitalle surustaan, kuinka miehensä oli jo ensimmäisessä pommituksessa kaatunut ja kuinka hänen mökkinsä oli raunioiksi ammuttu (se missä hän nyt asui, ei ollut hänen) j.n.e. Herransa mentyä Nikita sytytti piippunsa, pyysi isännän tytärtä hakemaan viinaa ja herkesi pian itkemästä, rupesipa vielä riitelemäänkin akan kanssa sangosta, jonka tämä muka oli särkenyt.

"Ehkäpä tulenkin vain haavotetuksi" -- mietiskeli itsekseen alikapteeni, kun hän illan jo hämärtäessä lähestyi komppaniansa kanssa vallinsarvea. -- "Mutta mihin? ja kuinka? tuohonko vai tuohon?" -- puhui hän itsekseen koskettaen ajatuksissaan vatsaansa ja rintaansa, -- "Jos tuohon (hän ajatteli reisiään), ja tekisi kierroksen. Vaan jos tuohon pommin pirstale, niin on loppu!"

Alikapteeni saapui saartokaivantoa pitkin onnellisesti tykkikaivannoille, asetti yhdessä upseerin kanssa miehet pilkkosen pimeässä työhön ja istui pieneen kuoppaan rintavarustuksen suojaan. Ammunta oli laimeaa, vain silloin tällöin välähti milloin meikäläisten milloin _sen_ puolella leimaus ja loistava pomminputki piirsi tulikaaren tummalle tähtitaivaalle. Mutta kaikki pommit putoilivat tykkikaivannon taakse ja oikealle puolelle kauas sieltä, missä alikapteeni istui pienessä kuopassaan. Hän ryyppäsi viinaa, haukkasi juustoa, sytytti paperossin, rukoili Jumalaa, ja kävi hieman nukkumaan.

V.

Ruhtinas Galjtsin, everstiluutnantti Neferdov ja Praskuhin, jota ei kukaan ollut kutsunut, jonka kanssa ei kukaan puhunut, vaan joka yhtäkaikki seurasi uskollisesti heidän kintereillään, kaikki läksivät nyt bulevardilta Kaluginin luo teetä juomaan.

-- No niin, sinun juttusi Vasjka Mendelistä, jäi kesken, -- virkkoi Kalugin riisuttuaan sinellinsä ja istuutuen ikkunan viereiseen pehmeään mukavaan nojatuoliin, päästellen auki puhtaan hollannin palttinaisen tärkkipaitansa kaulusta: -- kuinkas hän sitten joutui naimisiin?

-- Sepä oli hassua veliseni! _je vous dis, il y avait un temps, on ne parlait que de ca à Petersbourg_[1] -- sanoi nauraen ruhtinas Galjtsin, hypäten pianotuolilta ja istuen toiselle puolelle ikkunaa lähelle Kaluginia-- kerrassaan hullua. Tiedän kaikki yksityisseikkoja myöten. Ja hän rupesi hupaisesti, älykkäästi ja reippaasti kertomaan jotain rakkausjuttua, jonka tässä sivuutamme, koska se ei meitä huvita. Mutta silmiinpistävää oli, ettei ainoastaan ruhtinas Galjtsin, vaan myöskin kaikki muutkin noista herroista, jotka olivat asettuneet mikä ikkunalle mikä pianon ääreen mikä loikomaan jalat ilmassa, näyttivät nyt täällä aivan toisilta ihmisiltä kuin äsken bulevardilla: poissa oli tuo naurettava pöyhkeily ja röyhkeys, jolla he kohtelivat jalkaväenupseereja; täällä omassa piirissään he olivat luonnollisia, varsinkin Kalugin ja ruhtinas Galjtsin, herttaisia, iloisia ja hyviä veljiä. Keskustelu koski pietarilaisia virkatovereita ja tuttavia.

-- Mitä Maslovskista?

-- Kummastako? henkivartijaulaanista vai hevoskaartilaisesta?

-- Minä tunsin ne molemmat. Hevoskaartilainen oli silloin vasta koulusta päässyt poikanulikka. Entäs vanhempi -- ratsumestariko?

-- Oo, jo aikoja sitten.

-- Vieläkös hän reuhkaa mustalaistyttönsä kanssa?

-- Ei, hyljännyt on... j.n.e. samaan tapaan.

Sitten istui ruhtinas Galjtsin pianon ääreen ja lauloi mainiosti erään mustalaislaulun. Praskuhin rupesi kenenkään pyytämättä laulamaan toista ääntä, ja teki sen niin hyvin, että häntä pyydettiin jatkamaan, josta hän oli hyvin mielissään.

Palvelija tuli tuoden teetä ynnä kermaa ja rinkeliä hopeisella tarjottimella.

-- Tarjoa ruhtinaalle, -- sanoi Kalugin.

-- Onpa kummallista ajatella, -- virkkoi Galjtsin, ottaen teelasin ja mennen ikkunalle: että meillä täällä piiritetyssä kaupungissa on pianomusiikit, teetä kerman kanssa ja sellainen asunto, että totta vie toivoisin toisen samanlaisen Pietarissa.

Jos tällaistakaan näin ei vielä olisi, -- virkkoi kaikkeen tyytymätön vanha everstiluutnantti: -- niin kerrassaan sietämätöntä olisikin tämä alituinen odotus että jotain tapahtuu... nähdä joka päivä tapettavan ja tapettavan -- loppumattomiin -- jos sitten vielä täytyisi elää liassa eikä olisi mitään mukavuuksia. --

-- Entäs meidän jalkaväen upseerimme, -- sanoi Kalugin, -- jotka elävät miesten kanssa vallinsarvilla salalinnotuksessa ja syövät sotamiehen ruokaa, -- entäs he sitten.

Hekö? Totta on, etteivät he kymmeneen päivään muuta paitaa, vaan he ovatkin sankareita, ihmeellisiä miehiä.

Samassa astui sisään jalkaväenupseeri.

-- Minä... minulla on käsky... voisinkohan puhutella ken... hänen ylhäisyyttään kenraali N:n lähettinä? -- kysyi hän ujosti, kumartaen.

Kalugin nousi, mutta vastaamatta upseerin tervehdykseen kysyi loukkaavan kohteliaasti ja väkinäinen virallinen hymy huulillaan, eikö _hänen_ sopisi hieman odottaa ja pyytämättä häntä istumaan ja luomatta häneen sen enempää huomiota kääntyi Galjtsinin puoleen ja rupesi puhumaan ranskaa, niin ettei upseeri poloisella, joka oli jäänyt yksin seisomaan keskelle huonetta, ollut aavistustakaan, miten pienuudessaan olla, mitä tehdä.

-- Asia olisi erittäin tärkeä -- sanoi upseeri hetkisen vaitiolon jälkeen.

-- Ahaa! no sitten tehkää hyvin, -- sanoi Kalugin, pani sinellin päälleen ja saattoi häntä ovelle.

-- _Eh bien, messieurs, je crois, que cela chauffera cette nuit_,[2] -- sanoi Kalugin, tultuaan kenraalin luota.

-- No? mitä? uloshyökkäyskö? rupesivat kaikki kyselemään.

-- En vielä tiedä -- saatte itse nähdä, vastasi Kalugin salaperäisesti hymyillen.

-- Minun päällikköni on vallinsarvella, täytynee siis minunkin tästä lähteä, -- sanoi Praskuhin, sitoen miekan vyölleen.

Kukaan ei vastannut; hänen kai piti itse tietää, mennäkö vai olla menemättä.

Praskuhin ja Neferdov nousivat lähteäkseen kukin määräpaikalleen: "Jääkää hyvästi, hyvät herrat! Näkemiin, hyvät herrat! Vielä tänä yönä tavataan!" huusi Kalugin ikkunasta, kun Praskuhin ja Neferdov kumartuneina kasakansatulassaan nelistivät ohitse. Kasakkahevosten kavionkapse hiljeni pian pimeällä kadulla.

-- _Non, dites moi, est-ce qu'il y aura veritablement quelque chose cette nuit_,[3] sanoi Galjtsin, venyen Kaluginin kanssa ikkunalla ja katsellen pommeja, jotka kohosivat ilmaan vallinsarvien yläpuolella.

-- Sinulle voin sen kertoa, näetkös... olethan ollut vallinsarvilla? (Galjtsin nyökkäsi myöntävästi, vaikka oli ollut vain yhden kerran neljännellä vallinsarvella.) -- Vastapäätä meidän lunettiamme oli saartokaivanto, -- ja Kalugin, joka mielestään oli sota-asioihin hyvin perehtynyt, vaikkei ollutkaan mikään erikoistuntija, rupesi hieman sekavasti ja linnotustieteellisiä termejä sotkien kertomaan meikäläisten ja vihollisten varustustöistä ja aiotun taistelun suunnitelmasta.

-- Vaan nyt ruvetaan ampua paukuttelemaan tykkikaivantojen seutuvilla. Ohoo, onkohan se meidän vai _sen?_ nyt räjähti, -- huudahtivat he venyen ikkunalla, ja katsellen tulijuovia, joita ilmassa risteilevät pommit piirtelivät, laukausten leimauksia, jotka tuokioksi valaisivat tummansinisen taivaan, ja valkeita savutupruja, sekä kuunnellen kiihtymistään kiihtyvää ammuntaa.

-- _Quel charmant coup d'oeil!_[4] eikö totta? -- virkkoi Kalugin, kohdistaen vieraansa huomion tähän todellakin kauniiseen näytelmään. -- Näetkös välistä ei erota tähtiä pommeista.

-- Niin, minä luulinkin tuota tuolla tähdeksi, vaan nyt se putosi... kas! ja räjähti. Entäs tuo suuri tähti -- mikä sen nimi onkaan? sekin on ihan kuin pommi.

-- Näetkös, minä olen jo niin tottunut noihin pommeihin, että varmaan näen tästälähin Venäjän tähtikirkkaina öinä vain paljaita pommeja taivaalla; niin siihen tottuu.

-- Vaan eiköhän minun sentään pitäisi mennä tähän hyökkäykseen? -- virkkoi ruhtinas Galjtsin hetkisen vaitiolon jälkeen.

-- Elä toki, veliseni, sellaista ajattele; enkä minä sinua vielä päästäkään, -- vastasi Kalugin. -- Kylläpähän kerkiät, veliseni!

-- Oikein tottako? Sinä ajattelet siis, ettei minun tarvitse mennä, niinkö...

Samassa rupesi siltä suunnalta, mihin nämä herrat katselivat, tykin jyminän ohella kuulumaan hirmuista kiväärin pauketta, ja tuhansia pikku tulia leimahteli yhtä mittaa pitkin koko linjaa.

Kas vain, nyt se vasta tosi tulee...! sanoi Kalugin.

-- Tuota kiväärin rätinää minä en voi kuunnella kylmäverisesti: se ihan tunkee sieluun. Nyt _hurraavat!_ -- lisäsi hän, kuunnellen kaukaista jatkuvaa tuhanten äänten pauhinaa: "a--a--aa", joka vyöryi hänen kuuluviinsa vallinsarvelta.

-- Ketkä hurraavat? hekö vai meikäläiset?

-- En tiedä; mutta käsikahakkaan on jo ruvettu, koska ammunta on tauonnut.

Samassa ajaa karahutti eräs upseeri kasakka mukanaan pihalle ja hyppäsi ikkunan alla hevosen selästä.

-- Mistä?

-- Vallinsarvelta. Kenraalia tarvitaan.

-- Tulkaa. No mitä?

-- Ryntäsivät tykkikaivantoihin... valtasivat... Ranskalaiset toivat suunnattomia varajoukkoja... hyökkäsivät meidän kimppuumme... meitä oli vain kaksi pataljoonaa, -- puhui hengästyneenä sama upseeri, joka oli käynyt illalla, ja vaikka töin tuskin sai hengitetyksi astui kuitenkin aivan tyynesti ovelle.

-- Mitä, peräydyittekö? -- kysyi Galjtsin.

-- Emme, -- vastasi upseeri vihaisesti: -- Parahiksi saapui pataljoona lisää -- hyökkäys torjuttiin; mutta rykmentin päällikkö ja monta upseeria kaatui, olen saanut käskyn pyytää lisäväkeä...

Näin sanoen hän meni Kaluginin kanssa kenraalin luo, jonne me emme häntä kumminkaan seuraa.

Viiden minuutin kuluttua istui Kalugin jo kasakkahevosensa selässä taaskin tuolla erityisellä puolikasakkamaisella tavalla, jota kuten olen huomauttanut, kaikki ajutantit pitävät jostain syystä erityisen miellyttävänä, ja ratsasti hiljaista ravia vallinsarvelle, viemään perille muutamia käskyjä ja odottamaan tietoja taistelun lopullisesta tuloksesta; mutta ruhtinas Galjtsin, ollen tuollaisessa painostavassa mielenkuohussa, jonka lähellä riehuva taistelu tavallisesti synnyttää sivultakatsojassa, lähti kadulle ja rupesi ilman mitään päämäärää astumaan edestakaisin.

VI.

Sotamiehet kantoivat paareilla ja taluttivat kainalosta haavottuneita. Kadulla oli pilkko pimeä, vain siellä täällä näkyi valoa sairaalan ikkunoista tai yötä istuvien upseerien huoneesta. Vallinsarvilla vyöryi sama tykinjyske ja kiväärinpauke, ja samat tulet leimahtelivat tummalla taivaalla. Tuontuostakin kuului kavionkapsetta, kun lähetit ratsain karahuttivat ohitse, haavottuneen voihkaus, paarin kantajien askeleita ja puhetta ja pelästyneiden naisten puheensorinaa, jotka olivat tulleet portaille katselemaan ammuntaa.

Viime mainittujen joukossa oli myöskin tuttavamme Nikita ja vanha matruusin eukko, jotka jo olivat sopineet keskenään, sekä akan kymmenvuotias tytär. "Herra Jumala, Pyhä Jumalan Äiti!" puhui itsekseen huokaillen akka katsellen pommeja, jotka kuin tulipallot lentelivät puolelta toiselle: "-- noita hirmuja, voi noita hirmuja! Y--hy--hyy! Ei ollut tällaista ensimmäisessäkään pommituksessa. Kas missä halkesi kirottu, ihan meidän talomme päällä esikaupungissa."

-- Ei, kauempana se oli, Arinka-tädin puutarhaan ne kaikki putoilevat, -- sanoi tyttö.

-- Ja missä, missä on nyt minun isäntäni? -- puhua leperteli Nikita, vielä hieman humalassa. -- Kuinka ma rakastan sitä mun herraani, en mä itsekään tiedä, -- niin rakastan; että jos jumalattomat hänet nyt tappavat, josta Herra varjele, niin uskotteko muori kulta, sitten en tiedä, mitä mä itselleni teen, Jumal'avita. Sellainen on herra, että kyllä täytyy mun sanoa! Vaihtaisko häntä noihin, jotka tuolla pelaavat korttia? Nekös sitten, pthyi! Niinpä niin, kyllä täytyy mun sanoa! lopetti Nikita osottaen herransa valaistua kamaria, missä alikapteenin poissaollessa junkkari Zhvadtshevskij piti kekkerejä saamansa kunniamerkin johdosta vierailleen: aliluutnantti Ugrovitshille ja aliluutnantti Nepshisetskille, jolla oli nuhaa ja kasvot turvoksissa...

-- Kas tähtiä, tähtiä, kuinka ne putoilevat! -- keskeytti Nikitan sanoja seuranneen vaitiolon tyttö, katsellen taivaalle: -- tuolla, tuolla taas putosi yksi. Mitä varten ne noin, äiti?

Ihan mökkini raunioiksi ampuvat, -- sanoi akka huoaten ja vastaamatta tytön kysymykseen.

-- Ja kun me sedän kanssa kävimme siellä tänään, äiti, -- jatkoi laulavalla äänellä puheliaaksi käynyt tyttö -- niin suu-uuri lojui ihan kaapinvieressä; näkyi kuinka se oli puhkaissut eteisen seinän ja lentänyt sitten kamariin... suuri sellainen, ettei jaksanut nostaakaan.

-- Kellä oli mies ja rahaa, muutti -- sanoi akka -- tuon viimeisenkin tuparähjän raunioiksi hajottivat. Kas kas kuinka ampuu murhamies, Herra Jumala, Herra Jumala!

-- Ja juuri kun meidän piti lähteä, niin yksi pommi le--entää ja ha--alkee ja viskaa maata y--ympäri ja siltä siltä oli ettei yksi sirpale osunut minuun ja setään.

VII.

Yhä enemmän haavottuneita sekä paareilla että kävellen toinen toistaan tukien ja puhellen kovalla äänellä keskenään, kulki ruhtinas Galjtsinin ohitse.

-- Kun ne loikkasivat vallille, veliveikkoset, -- puhui bassoäänellä eräs pitkä sotamies, jolla oli kaksi kivääriä olalla: -- kun loikkasivat ja kirkuivat: "Allah, Allah",[5] niin ihan toinen toistensa niskaan kapusivat. Kun tapat yhden, niin toinen sijaan kiipeää -- minkäs teet. Oli kuin muurahaisia... Vaan kun hän oli kerinnyt näin pitkälle, niin Galjtsin keskeytti:

-- Tuletko vallinsarvelta?

-- Tulen, teidän jalosukuisuutenne!

-- No kuinkas kävi? Kerro.

-- Kuinkako kävi? Tulivat, teidän jalosukuisuutenne, _voimalla_, kiipesivät vallille, ja siinä se sitten oli. Kerrassaan voittivat meidät, teidän jalosukuisuutenne.

-- Kuinka, voittivat? Vaan torjuittehan ne toki takaisin?

-- Mitenkäs siinä torjui, kun _se_ koko _voimallaan_ tuli: tappoivat kaikki meikäläiset, eikä apua anneta.

Sotamies erehtyi, sillä saartokaivanto jäi meille, mutta kummallinen seikka on ja sen saattaa jokainen panna merkille: haavottunut sotamies pitää aina taistelua menetettynä ja kauhean verisenä.

Kuinkas minulle sitten on kerrottu, että ne torjuttiin? -- sanoi Galjtsin ärtyisesti -- ehkä ne torjuttiin senjälkeen kun olit lähtenyt pois? Kauvanko on siitä kun läksit?

-- Tuokion aikaa, teidän jalosukuisuutenne! -- vastasi sotamies: -- tuskinpa vain niin kävi, saartokaivanto jäi sille, kerrassaan voitti.

-- No eikös teitä hävetä, kun heititte saartokaivannon? Sehän on hirmuista! -- sanoi Galjtsin, kiukustuneena sellaisesta välinpitämättömyydestä.

-- Minkäs teit, kun se voimalla! -- murahti sotamies.

-- Niin teidän jalosukuisuutenne, -- puuttui tällöin puheeseen eräs sotamies paareilta, jotka juuri saapuivat heidän rinnalleen: -- täytyihän pakosta heittää kun tappoivat melkein kaikki. Olisipa meillä ollut väkeä, niin emme vainkaan olisi heittäneet mistään hinnasta. Mutta minkäs teit? Pistin juuri yhtä hengiltä, niin samassa kun iskee minua... o-ooh, keveämmin, pojat, tasaisemmin, tasaisemmin kävelkää... o-o-oo -- voihki haavottunut.

-- Näyttääpä tosiaankin siltä kuin liian paljon palaisi väkeä -- virkkoi Galjtsin, pysäyttäen taas saman pitkän sotamiehen, joka kantoi kahta kivääriä. -- Mitä varten sinä tulet? Hei, pysähdy!

Sotamies pysähtyi ja otti vasemmalla kädellä lakin päästään.

-- Mihin menet ja mitä varten? -- huusi Galjtsin ankarasti. -- Lur...

Vaan tällöin tultuaan aivan sotamiehen viereen hän huomasi, ettei kättä näkynyt oikeanpuolisen rinnusliepeen alta ja että hiha oli veressä kyynäspäätä myöten.

-- Haavottunut, teidän jalosukuisuutenne!

-- Miten haavottunut?

-- Tuohon noin, kiväärinkuula se lie ollut, -- virkkoi sotamies, näyttäen kättään: -- vaan tätä täällä en tiedä mikä se pään löi puhki -- ja taivuttaen päätään hän näytti verentakelluttamaa tukkaansa niskassa.

-- Ja kenen on tuo toinen kivääri?

-- Ranskalaisten tussari, teidän jalosukuisuutenne! Otin sen. Enkä olisi sieltä lähtenytkään, ellei tätä sotamiestä olisi täytynyt lähteä taluttamaan, muuten olisi kaatunut, kukaties, -- lisäsi hän, osottaen sotamiestä, joka kulki vähän matkaa edellä nojautuen kivääriin ja vaivaloisesti laahaten ja nostaen vasenta jalkaansa.

Ruhtinas Galjtsinia rupesi aiheeton epäluulonsa äkkiä kauheasti hävettämään. Hän tunsi punastuvansa, kääntyi poispäin ja kyselemättä sen enempää haavottuneilta ja luomatta heihin enää silmäystäkään lähti sitomispaikalle.

Töin tuskin päästen portailla tunkeutumaan jalan kulkevien, haavottuneiden sekä paarinkantajain välitse, jotka toivat haavottuneita ja veivät pois kuolleita, Galjtsin astui ensimmäiseen huoneeseen, katsahti ympärilleen ja samassa ehdottomasti kääntyi takaisin ja juoksi kadulle: se oli liian hirmuista.

VIII.