Part 2
"Tuossa se nyt siis on, se neljäs vallinsarvi, siinä se on, se kamala, todella hirmuinen paikka!" ajattelette itseksenne, tuntien pientä ylpeyden ja valtavaa tukahutetun pelon tunnetta. Mutta herätkäähän haltioistanne: se ei vielä ole neljäs vallinsarvi. Se on Jasonin redutti -- verrattain hyvinkin vaaraton paikka eikä ollenkaan kauhea. Tullaksenne neljännelle vallinsarvelle suunnatkaa kulkunne oikealle, samaa kapeaa saartokaivantoa pitkin, jota jalkasotamies selkä kyyryssä kulki. Saartokaivannolla ehkä kohtaatte taas paarit, matruusin, sotamiehen lapioineen, näette miinajohtoja, maaluolia liassa, joihin mahtuu kyyryssä ryömimään vain pari henkeä, siellä näette myöskin Mustanmeren pataljoonain jalkakasakoita, jotka siellä muuttavat jalkaansa, syövät, polttavat piippua ja elävät, näette taas kaikkialla samaa haisevaa likaa, leirin jälkiä ja poisheitettyä malmirautaa kaikissa mahdollisissa muodoissa. Kuljettuanne vielä kolmisensataa askelta tulette uudestaan patterille -- tasaiselle kummulle, joka on täynnä kuoppia ja jota mullalla täytetyt vallikopat, tykkisilloilla seisovat kanuunat ja maavallit ympäröivät. Täällä näette kenties nelisen matruusia pelaamassa korttia rintavarustuksen suojassa ja meriupseerin, joka huomattuaan uuden tulokkaan, hyvillä mielin näyttää teille talouttaan ja kaikkea mikä teitä vain voi huvittaa. Tykillä istuen upseeri kiertää niin tyynesti keltaisesta paperista paperossin, niin tyynesti kävelee ampuma-aukolta toiselle, niin tyynesti ja aivan luonnollisesti puhelee kanssanne, että tekin kuulista piittaamatta, joita nyt tiheämpään kuin ennen suhahtelee päänne yli, tekin muututte kylmäveriseksi ja tarkkaavaisesti kyselette ja kuuntelette upseerin kertomuksia. Upseeri kertoo teille -- mutta ainoastaan jos kyselette -- viidennen päivän pommituksesta, kertoo kuinka hänen patterissaan vain yksi tykki saattoi toimia ja koko tykkimiehistöstä vain kahdeksan miestä jäi jäljelle ja kuinka hän yhtäkaikki seuraavana kuudennen päivän aamuna ammutti kaikilla tykeillä; kertoo teille kuinka viidentenä pommi osui matruusien maaluolaan ja surmasi yksitoista miestä; näyttää teille ampuma-aukoista vihollisen pattereita ja saartokaivantoja, jotka eivät täältä ole kuin 30-40 sylen päässä. Pelkään vain, että kun kurkistatte ampuma-aukosta vihollista, ette kuulien suhinalta näe yhtään mitään, mutta jos näette, niin hyvin näette, että tuo valkoinen kivivalli, joka on niin lähellä teitä ja jonka yllä valkoiset savupilvet hulmahtelevat, juuri tuo valkoinen valli onkin vihollinen -- _se_, niin kuin sotamiehet ja matruusit sanovat.
Saattaapa hyvinkin sattua, että meriupseeri, turhamaisuudesta tahi yksinkertaisesti vain omaksi huvikseen, tahtoo teidän aikananne hieman paukutella. "Komendori ja miehet tykille", ja nelisentoista matruusia, mikä tyrkäten piippua taskuunsa, mikä tukkien korppua suuhunsa, rientää reippaasti ja iloisesti, niin että korkorautaiset saappaat tykkisiltaa tömisyttävät, lataamaan tykkiä. Tarkastakaahan noiden miesten kasvoja, ryhtiä ja liikkeitä: noiden ahavoittuneiden, kulmikkaiden kasvojen jokaisessa rypyssä, jokaisessa lihaksessa, noiden hartiain leveydessä, noiden jalkojen paksuudessa, jotka ovat suunnattomiin saappaisiin pistetyt, jokaisessa liikkeessä -- tyynessä, varmassa, maltillisessa -- ovat nähtävinä ne pääpiirteet, jotka muodostavat Venäläisen voiman, -- yksinkertaisuus ja itsepintainen sitkeys; mutta täällä näkyy vielä jokaisen kasvoilla, että paitsi näitä tärkeimpiä tunnusmerkkejä, sodan vaarat, vihat ja kärsimykset ovat lisänneet niihin vielä oman arvon tunnon ja sekä mielen että tunteen ylevyyden.
Yhtäkkiä hirmuinen, ei ainoastaan kuuloelimiä, vaan koko olemustanne tärisyttävä jymähdys saa teidät vavahtamaan kiireestä kantapäähän. Heti sen jälkeen kuulette etääntyvää kuulan vinkunaa, ja sakea ruudinsavu peittää teidät, tykkisillan ja sillalla liikkuvain matruusien mustat hahmot. Tuon laukauksen johdosta saatte kuulla matruusien monenmoisia puheita ja näette heidän ihastuksensa ja tunteen ilmauksen, jota ette odottanut näkevänne, kenties -- se on vihollisvihan, koston tunne, joka piilee jokaisen sielussa. "Ihan _ampuma-aukkoon_ osui; taisi tappaa kaksi... pois kantavat", kuulette iloisia huudahduksia. "Vaan nytkös se kiukustui: tuossa paikassa pamahuttaa tänne", virkkaa joku ja tosiaankin heti kohta sen jälkeen näette leimauksen, savupilven; rintavarustuksella seisova vahtisotamies huutaa: "ty-ykki!" Ja heti sen jälkeen vingahtaa ohitsenne tykinkuula, maiskahtaa maahan ja ruiskuttaa ympärilleen vesivihmaa ja kiviä. Patterin päällikkö tulistuu tykinkuulasta, käskee ladata toisen ja kolmannen tykin, vihollinenkin rupeaa puolestaan vastailemaan, ja te saatte kokea mieltäkiehtovia tunteita, saatte kuulla ja nähdä mieltäkiehtovia asioita. Vahtisotamies taas huutaa: "tykki!" ja te kuulette saman äänen ja iskun, saatte samat vesiroiskeet, tai huutaa: "mörssäri", ja te kuulette tasaista pommin vihellystä, sangen miellyttävää ja sellaista, johon on vaikea yhdistää ajatusta jostain kauheasta, kuulette vihellyksen lähenevän, kiirehtivän, näette mustan pallon, tuntuvan iskun maahan ja pommin kajahtavan räjähdyksen. Viheltäen ja vinkuen lentävät sitten joka suunnalle pirstaleet, suhisevat ilmassa kivet ja räiskyy päällenne lika. Kuunnellessanne noita ääniä te tunnette omituista nautinnon ja samalla pelon tunnetta. Sillä hetkellä kun pommi kiitää teitä kohti, johtuu ehdottomasti mieleenne, että se tappaa teidät; mutta itserakkauden tunne pitää teitä pystyssä, eikä kukaan huomaa veistä, joka vihloo sydäntänne. Mutta samassa kun pommi on lentänyt ohi teihin sattumatta, te taas toinnutte, ja sanomattoman mieluinen elpymisen tunne valtaa, tosin vain hetkeksi, teidät, niin että löydätte jotain erikoisen hurmaavaa vaarassa, tuossa elämän ja kuoleman leikissä; teitä haluttaisi, että kanuunankuulia tai pommeja putoisi yhä ja yhä lähemmä teitä. Mutta vielä huutaa vahtisotamies kuuluvalla, syvällä äänellään: "mörssäri!" vielä pommin vihellys, isku ja räjähdys, ja näiden äänien keralla teitä säpsähdyttää ihmisen voihkina. Tulette haavottuneen luo, joka veressä ja liassa on kauhistavan, epäinhimillisen näköinen, yhtaikaa paarien kanssa. Matruusilta on repeytynyt irti kappale rinnasta. Ensimmäisinä silmänräpäyksinä hänen lian ryvettämillä kasvoillaan kuvastuu vain peljästys ja ikäänkuin teennäinen, ennenaikainen kärsimyksen ilme, joka on ihmiselle sellaisessa asemassa ominainen; mutta samassa kun hänelle tuodaan paarit ja hän lepää paareilla terveellä kyljellään, huomaatte sen muuttuvan aivankuin hurmauksen ja ylevän, sanomattoman ajatuksen ilmeeksi: silmät palavat, hampaat puristuvat yhteen, pää kohoaa suurella ponnistuksella ylemmäs ja samassa kun hänet nostetaan ylös, hän pysähyttää paarit ja suurella vaivalla, vavahtelevalla äänellä sanoo tovereilleen: "hyvästi jääkää, veikot!" vielä tahtoo sanoa jotain, ja näkyy, että tahtoo sanoa jotain liikuttavaa, mutta toistaa vain vielä kerran: "hyvästi jääkää, veikot!" Tällöin matruusitoveri astuu hänen luokseen, panee sotilaslakin päähän, jota haavottunut hänelle kurottaa, ja tyynesti, välinpitämättömästi käsiään heiluttaen palaa tykilleen. "Noin niitä menee joka päivä seitsemän kahdeksan miestä", virkkaa teille meriupseeri, vastaten kauhun ilmeeseen, joka kuvastuu kasvoillanne, haukottelee ja kiertää keltaisesta paperista paperossin...
* * * * *
Niinpä olette siis nähnyt Sevastopolin puolustajat itse puolustuspaikalla ja astelette takaisin, jostain syystä luomatta mitään huomiota tykin ja kiväärinkuuliin, jotka vinkuvat pitkin tietä aina hävitetylle teatterille asti, -- astelette tyynin, ylennetyin mielin. Pääasia, lohdullinen vakaumus, jonka tuotte mukananne -- se on vakaumus siitä, ettei Venäjän kansan voima milloinkaan murru, -- ja tuota voimaa te ette nähnyt noissa monilukuisissa poikkivallituksissa, rintavarustuksissa, ovelasti suunnitelluissa saartokaivannoissa, miinoissa ettekä tykeissä, joista yhdestä enempää kuin toisestakaan ette mitään ymmärtänyt, vaan te näitte sen silmissä, puheissa, ryhdissä, siinä, mitä kutsutaan Sevastopolin puolustajain hengeksi. Sen, minkä he tekevät, sen he tekevät niin yksinkertaisesti, että uskotte heidän vielä voivan tehdä sata kertaa enemmän... voivan tehdä kaikki. Ymmärrätte, että tunne, joka saattaa heidät tekemään työnsä, ei ole se pikkumaisuuden, turhamaisuuden, unohduksen tunne, jota te tunsitte, vaan jokin toinen, mahtavampi ja että se tunne on tehnyt heistä miehiä, jotka yhtä rauhallisesti elävät kuulasateessa, sadan kuoleman uhatessa sen yhden asemesta, jonka alaisia ovat kaikki ihmiset, -- eläen näissä oloissa lakkaamattoman työn, valvomisen ja lian keskellä. Kunniamerkin, arvonimen, uhkausten tähden eivät ihmiset voi antautua noihin kauheisiin oloihin: täytyy olla toinen ylevämpi vaikutin. Ja se vaikutin on tunne, joka harvoin ilmenee, on ujo venäläisessä, mutta piilee jokaisen sielun sisimmässä -- rakkaus synnyinmaahan. Vasta nyt ovat kertomukset Sevastopolin piirityksen ensimmäisistä ajoista, jolloin kaupungilla ei ollut linnotuksia, ei sotajoukkoja, ei fyysillistä mahdollisuutta pitää puoliaan, eikä kuitenkaan kukaan epäillyt, että se antautuisi viholliselle, -- noista ajoista, jolloin tuo vanhojen kreikkalaisten vertainen sankari Kornilov ratsasti pitkin rivejä sanoen: "kuolkaamme, pojat, ennenkuin luovutamme Sevastopolin", ja meidän venäläiset, korupuheista tietämättä, vastasivat: "kuolkaamme! hurraa" -- vasta nyt ovat kertomukset noista ajoista lakanneet olemasta teille kauniina historiallisena traditsionina ja muuttuneet varmuudeksi, todellisuudeksi. Selvään ymmärrätte, mielessänne kuvailette ne miehet, joita juuri näitte, niiksi sankareiksi, jotka noina raskaina aikoina eivät sortuneet, vaan ylenivät hengessä ja nautinnolla valmistuivat kuolemaan -- ei kaupungin, vaan synnyinmaan puolesta. Aikakausiksi on Venäjänmaahan painanut mahtavat jäljet tuo Sevastopolin sankarirunoelma, jonka sankarina oli Venäjän kansa...
Jo joutuu ilta. Aivan laskunsa edellä on aurinko tullut näkyviin harmaiden pilvien takaa, jotka peittävät taivaan, ja yhtäkkiä valaissut purppuranhohtavalla valolla sinipunervat pilvet ja vihertävän meren, jota peittävät laivat ja veneet ja jota tasaiset, leveät mainingit tuudittavat, sekä kaupungin vaaleat rakennukset ja kaduilla liikkuvan kansan. Vedellä leijailevat vanhanaikaisen valssin säveleet, jota rykmentin soittokunta soittaa bulevardilla, sekä vallin sarvilta kuuluvat laukausten äänet, jotka niitä omituisesti säestävät.
Sevastopoli 25 p. huhtikuuta 1855.
Sevastopoli toukokuulla 1855.
I.
On kulunut jo kuusi kuukautta siitä hetkestä kun ensimmäinen tykinkuula lentää suhahti Sevastopolin vallinsarvilta ja penkoi maata vihollisen varustuksista, ja siitä lähtien on tuhansia pommeja, tykin- ja kiväärinkuulia lakkaamatta lennellyt vallinsarvilta saartokaivantoihin ja saartokaivannoista vallinsarville, ja kuolonenkeli lakkaamatta liidellyt niiden yllä.
Tuhansien kunnianhimo on kerinnyt saada siipeensä, tuhansien kerinnyt tulla tyydytetyksi, paisua, tuhansien tyyntyä kuoleman helmassa. Kuinka monta ruusunpunaista ruumisarkkua ja liinaista peitettä! Mutta yhä kajahtelevat vallinsarvilta samat äänet, yhä samalla ehdottomalla pelolla ja vavistuksella katselevat ranskalaiset leiristään Sevastopolin vallinsarvien kellertävää, myllerrettyä maata kirkkaina iltoina, meidän matruusien valleilla liikkuvia mustia haahmoja, sekä laskevat yhteen ampuma-aukkoja, joista valurautaiset tykit vihaisesti ammottavat; yhä tähystelee perämies-aliupseeri merkinantotornista kiikarilla ranskalaisten monivärisiä haahmoja, heidän pattereitaan, telttojaan, kolonnejaan, jotka liikkuvat vihreällä vuorella, ja saartokaivannoissa hulmahtelevia savupilviä -- ja yhä tulvii samalla kuumeisella innolla maailman eri ääriltä kirjavia ihmislaumoja vielä kirjavimpine toiveineen tuolle kohtalokkaalle paikalle. Ja kysymys, jota valtioviisaat eivät ole ratkaisseet, on yhä vielä ratkaisematta ruudilla ja verellä.
II.
Sevastopolin piiritetyssä kaupungissa, bulevardilla huvimajan läheisyydessä soitti rykmentin soittokunta, ja sotilasväkeä sekä naisia käyskenteli käytävillä pyhäpäivän joutilaisuudessa. Kirkas kevätaurinko oli aamulla kohonnut englantilaisten varustusten yläpuolelle, siirtynyt vallinsarville, sitten kaupungin ja Nikolajevskin kasarmin kohdalle ja loistaen yhtä iloisesti kaikille laski nyt kaukaiseen siniseen mereen, joka tasaisesti keinuen hohti hopeankirkkaana.
Pitkä, hieman kyyryselkäinen jalkaväen-upseeri astui puhdasta, mutta ei aivan valkeaa hansikasta käteensä vetäen pienestä sotamiestalosta, jommoisia on rakennettu Morskaja-kadun vasemmalle puolelle, ja miettivästi silmäillen jalkoihinsa lähti astumaan ylös mäkeä bulevardille päin. Upseerin jokapäiväisten kasvojen ilme ei puhunut suurista älynkyvyistä, vaan kyllä vilpittömyydestä, neuvokkuudesta, kunnosta ja taipumuksesta säännöllisyyteen. Hänen vartalonsa oli huonosti kehittynyt, hieman kömpelö ja hänen liikkeensä olivat ujot. Päässä oli hänellä vielä melkein uusi sotilaslakki, ohut, vähän omituisen värinen sinipunerva sinelli, jonka reunuksen alta pilkisti näkyviin kultaiset kellonperät, housut jalkahihnoineen ja puhtaat, välkkyvät vasikannahkaiset saappaat. Häntä olisi saattanut pitää ulkomaalaisena, elleivät hänen kasvonpiirteensä olisi ilmaisseet puhdasta venäläistä syntyperää, tahi adjutanttina taikka rykmentin majotusmestarina (mutta silloinhan hänellä olisi ollut kannukset) tahi sitten upseerina, joka sodan ajaksi oli siirtynyt tänne ratsuväestä tai ehkä kaartista. Hän olikin todella ratsuväestä siirtynyt upseeri ja ajatteli bulevardille noustessaan kirjettä, jonka juuri oli saanut entiseltä toveriltaan, sotapalveluksesta eronneelta tilanomistajalta T:n kuvernementistä ja hänen vaimoltaan, vaalean-sinisilmäiseltä Natashalta, hyvältä ystävättäreltään. Hän muisteli erästä kohtaa, jossa toveri kirjotti:
"Kun meille tuodaan _Invalid-lehti_, niin _Pupka_ (näin kutsui eronsaanut ulaani vaimoaan) syöksyy suinpäin eteiseen, sieppaa sanomalehden, juoksee sohvalle _lehtimajaan_, (jossa, muistathan, niin verrattomasti vietimme kanssasi talvi-iltoja, kun rykmentti majaili täällä kaupungissa), ja lukee sellaisella innolla _teidän_ sankaritöistänne, ettet voi sitä kuvitellakaan. Usein sanoo hän sinusta: 'Kas se Mihailov, se vasta on _kultainen mies_. Minä olen valmis syömään sen suudelmillani, kun tapaan. Hän _taistelee vallinsarvilla_ ja saa ehdottomasti Yrjönristin, ja hänestä kirjotetaan sanomalehtiin... j.n.e., j.n.e... niin että alan jo olla hirveän mustasukkainen sinulle'." Toisessa paikassa hän kirjotti: "meille saapuvat sanomalehdet kauhean myöhään, ja vaikka uutisia muutenkin kuulee paljon, ei niihin kaikkiin ole luottamista. Eilen esimerkiksi kertoivat sinullekin tutut _soitannon ihailijattaret_, että meidän kasakat muka jo ovat ottaneet vangiksi Napoleonin ja että hän on lähetetty Pietariin; mutta ymmärräthän minkä verran minä sitä uskon. Kertoipa meille vielä eräs Pietarista tullut (hän on ministeristössä erityisiä toimia varten, perin rakastettava ihminen, ja nyt, kun kaupungissa ei ole ketään, niin suurena _rattona_ meille, ettet voi arvatakaan...) niin, hän puhuu varmana asiana, että meikäläiset ovat vallanneet Eupatorian, _niin ettei ranskalaisilla enää ole yhteyttä Balaklavan kanssa_, ja että meiltä siinä kaatui 200 miestä, vaan ranskalaisilta 15 tuhanteen. Vaimoni oli niin haltioissaan tästä uutisesta, että _mellasti_ koko yön ja sanoo, että sinä hänen aavistuksensa mukaan varmasti olit tässä taistelussa ja kunnostit itseäsi."
Huolimatta niistä sanoista ja lauseista, jotka tahallani olen alleviivannut, ja kirjeen koko sävystä, muisteli alikapteeni Mihailov sanomattoman surullisella nautinnolla kalpeaa ystävätärtään ja kuinka he istuivat iltaisin lehtimajassa ja puhelivat _tunteesta_, muisteli kunnon ulaanitoveriaan, kuinka hän suuttui ja joutui pietiksi, kun he kabinetissa pelasivat kopekan panoksesta, kuinka vaimo nauroi hänelle, -- muisteli näiden ihmisten ystävyyttä häntä kohtaan (ehkäpä hänestä tuntui siinä olevan jotain enempääkin kalpean ystävättärensä puolelta): kaikki nuo henkilöt ympäristöineen vilahtivat hänen mielikuvituksessaan ihmeellisen suloisessa ruusunhohteessa, ja hymyillen muistoilleen hän kosketti kädellään taskua, jossa tuo hänelle niin _armas_ kirje oli.
Muistoistaan johtui alikapteeni Mihailov tahtomattaan unelmiin ja toiveisiin. "Ja kuinka Natasha ihastuukaan ja hämmästyykään", ajatteli hän astellen kapeata poikkikatua pitkin, -- "kun hän yht'äkkiä saa _Invalidista_ lukea kuvauksen, kuinka minä ensimmäisenä kapusin tykille ja sain Yrjönristin! Kapteeniksi pääsen varmasti entisen suosituksen perusteella. Sitten ylenen helposti vielä tänä vuonna kenttämajuriksi, koska niin monta meikäläisistä on kaatunut, ja varmaan vielä kaatuu tässä sodassa. Ja sitten tulee taas kahakka, ja minulle, tunnetulle miehelle, annetaan rykmentti... everstiluutnantti... Annannauha kaulaan... eversti..." -- ja hän oli jo kenraali, joka suvaitsee käydä tervehtimässä Natashaa, toverinsa leskeä, toverinsa kuoltua näihin aikoihin, kun bulevardimusiikin säveleet rupesivat selvempinä vyörymään hänen kuuluviinsa, kansanjoukko tulvahti häntä vastaan, ja hän näki olevansa bulevardilla entisenä jalkaväen alikapteenina.
III.
Hän lähestyi ensin paviljonkia ja sen vieressä seisovia soittajia, joille nuottitelineiden virkaa toimittavat kumppaninsa pitelivät ja kääntelivät nuotteja ja joiden ympärille enemmän katselemaan kuin kuuntelemaan oli kokoontunut piiri kirjureja, junkkareja ja lapsenhoitajia lapsineen. Paviljongin ympärillä seisoi, istui ja käveli enimmäkseen merimiehiä, ajutantteja ja upseereja valkeat hansikkaat kädessä. Bulevardin suurella lehtokujalla käyskenteli kaikenlaisia upseereja ja kaikenlaisia naisia, harva hatussa, useimmat huivi päässä (tai ilman sekä huivia että hattua), mutta yksikään ei ollut vanha, vaan silmään pisti, että kaikki olivat nuoria. Alhaalla varjoisilla tuoksuavilla valkoakaasia-kujilla käyskenteli ja istuskeli yksinäisiä ryhmiä.
Kukaan ei ollut erittäin iloinen tavatessaan bulevardilla alikapteeni Mihailovin, lukuunottamatta kenties kapteeni Obzhogovia ja Suslikovia, hänen rykmenttitoverejaan, jotka lämpimästi puristivat hänen kättänsä, mutta edellisellä oli kamelinnahkaiset housut eikä hansikkaita, kulunut sinelli, kasvot perin punottavat ja hikiset, toinen taas kiljui niin kovalla äänellä ja ujostelematta, että hävetti kävellä heidän kanssaan, varsinkin valkeihin hansikkaisiin puettujen upseerien edellä, joista erästä ajutanttia alikapteeni Mihailov tervehti, ja toistakin, esikuntaupseeria, olisi voinut tervehtiä, koska oli tavannut hänet kaksi kertaa yhteisen tuttavan luona. Sitäpaitsi mitä huvia hänellä oli kävellä noiden herrojen Obzhogovin ja Suslikovin kanssa, kun he muutenkin paiskasivat kättä kuusi kertaa päivässä. Hänhän oli tullut _musiikkia kuuntelemaan_.
Häntä olisi haluttanut astua ajutantin luo, jota hän oli tervehtinyt, puhelemaan noiden herrojen kanssa -- ei sen vuoksi, että muka kapteenit Obzhogov ja Suslikov sekä luutnantti Pashtetskij ja muut saisivat nähdä hänet puhumassa heidän kanssaan, vaan yksinkertaisesti siksi, että he olivat miellyttäviä ihmisiä, tiesivät kaikki uutiset -- ehkä kertoisivatkin jotain.
Vaan miksikäs alikapteeni Mihailov pelkää eikä rohkene mennä heidän luokseen? Entäs jos heidän päähänsä ei pistäkään tervehtiä minua -- miettii hän, -- tai tervehtivät, mutta puhelevat vain keskenään aivan kuin minua ei olisikaan niillä mailla, tahi menevät matkoihinsa ja minä jään sinne yksin _aristokraattien_ joukkoon. Sana "aristokraatti" (korkeimman missä säädyssä hyvänsä olevan valiopiirin merkityksessä) on meillä Venäjällä, missä sitä kenties ei yleensä pitäisi ollakaan, jo jonkun aikaa ollut suuresti suosittu ja tunkenut yhteiskunnan kaikkiin kerroksiin ja ääriin, minne vain turhamaisuus on päässyt tunkemaan (ja mihin aikoihin ja oloihin tuo surkea viettymys ei tunge?), kauppiaiden, virkamiesten, kirjurien upseerien piiriin, Saratoviin, Mamadyschiin, Visnitaan, kaikkialle missä ihmisiä on. Ja koska Sevastopolin piiritetyssä kaupungissa on ihmisiä paljon, niin on siellä paljon turhamaisuuttakin, s.o. _aristokraatteja_, vaikka kuolema joka hetki vaanii jokaisen sekä _aristokraatin_ että _ei aristokraatin_ kintereillä.
Kapteeni Obzhogovin mielestä on alikapteeni Mihailov _aristokraatti_, alikapteeni Mihailovin mielestä on ajutantti Kalugin _aristokraatti_, koska hän on ajutantti ja "sinuttelee" toista ajutanttia. Ajutantti Kaluginin mielestä taas on kreivi Nordov _aristokraatti_, koska hän on sivusajutantti.
Turhamaisuutta, turhamaisuutta ja aina vain turhamaisuutta kaikkialla, vieläpä haudan partaalla ja ihmisissä, jotka ovat valmiit kuolemaan ylevän vakaumuksen puolesta. Turhamaisuus! Varmaankin se on meidän aikamme kuvaava piirre, meidän ajallemme omituinen sairaus. Miksikäs entisajan ihmiset eivät tienneet tästä intohimosta, kuten rokosta ja kolerasta? Miksikäs meidän aikanamme on vain kolmea lajia ihmisiä: niitä, jotka omaksuvat turhamaisuuden välttämättömästi olemassa olevana ja siis oikeutettuna tosiasiana ja vastustelematta alistuvat siihen; -- niitä, jotka omaksuvat sen onnettomana, mutta voittamattomana olosuhteena ja vihdoin niitä, jotka itsetiedottoman orjamaisesti toimivat sen vaikutuksen alaisina? Miksikäs Homeros ja Shakespeare puhuivat rakkaudesta, maineesta, kärsimyksistä, vaan meidän aikamme kirjallisuus on loppumaton keikailun ja turhamaisuuden romaani?
Alikapteeni kulki pari kertaa epäröiden ohi tuon oman _ylimyspiirinsä_, vaan kolmannella kerralla teki ponnistuksen ja astui sen luo. Tämän piirin muodosti neljä upseeria: ajutantti Kalugin, Mihailovin tuttava, ajutantti, ruhtinas Galjtsin, joka vieläpä Kalugininkin mielestä oli hieman aristokraatti, eversti Neferdov, eräs niin kutsutuista _sadastakahdestakymmenestäkahdesta_ hienon maailman miehestä (jotka virkaeron saaneina olivat uudelleen ruvenneet palvelukseen ottaakseen osaa tähän sotaan) ja ratsumestari Praskuhin, myöskin yksi noista sadastakahdestakymmenestäkahdesta. Mihailoville onneksi Kalugin oli loistavalla tuulella (kenraali oli juuri puhellut hänen kanssaan hyvin tuttavallisesti ja ruhtinas Galjtsin, joka oli tullut Pietarista, oli asettunut hänen luokseen asumaan): ja katsoi sopivaksi ojentaa kätensä alikapteeni Mihailoville, jota ei kuitenkaan Praskuhin tehnyt, vaikka hyvin usein oli tavannut Mihailovin vallinsarvella, monta monituista kertaa juonut hänen viiniänsä ja viinaansa, vieläpä oli hänelle kaksikymmentä ja puoli ruplaa preferanssivelkaa. Tuntematta vielä sen paremmin ruhtinas Galjtsinia, häntä ei haluttanut näyttää olevansa tavallisen jalkaväen alikapteenin tuttavia. Hän vain tervehti ohimennen.
-- No kapteeni, -- sanoi Kalugin, -- koskas taas vallinsarvelle? Muistattehan kun tavattiin Schwartzin redutilla -- eikö ollut kuuma? vai?
-- Kuuma oli, -- sanoi Mihailov, muistaen kuinka hän sinä yönä hiipiessään saartokaivantoa pitkin vallinsarvelle kohtasi Kaluginin, joka marssi hänen ohitseen terhakkana miehenä reippaasti kalistellen miekkaansa.
-- Minun olisi oikeastaan mentävä sinne huomenna, mutta meillä on eräs upseeri sairaana, -- jatkoi Mihailov -- niin että...
Hän aikoi kertoa, ettei ollut hänen vuoronsa, vaan kun 8:n komppanian päällikkö oli sairaana ja komppaniaan jäisi ainoastaan vänrikki, niin hän piti velvollisuutenaan tarjoutua luutnantti Nepshisetskin sijaan ja senvuoksi menisi jo tänään vallinsarvelle. Kalugin ei häntä kuunnellut.
-- Minusta tuntuu, että piakkoin tapahtuu jotakin -- sanoi hän ruhtinas Galjtsinille.
-- Mitä niin, ei kai tänään mitään? -- kysyi arasti Mihailov, katsoen vuoroin Kaluginiin vuoroin Galjtsiniin.
Ei kukaan vastannut. Ruhtinas Galjtsin vain rypisteli kummalla tavalla silmäkulmiaan, katsahti sivu hänen lakkinsa ja, oltuaan vähän aikaa ääneti, virkkoi: -- Uhkea tyttö tuo tuossa punainen huivi päässä. Ettekö tunne, kapteeni?
-- Se on asuntoni läheltä, erään matruusin tytär -- vastasi alikapteeni.
-- Mennään ja katsellaan oikein kunnollisesti.