Chapter 5

Höyrylaiva oli juuri pysähtynyt erääsen paikkaan ottamaan puita. Tuomo oli työssä ja Eva vilkkaan tapansa mukaan juoksenteli ympäri laivaa. Kuin höyrylaiva taas oli valmiina lähtemään liikkeelle, seisoi Eva sattumalta laidan vierellä lähtöä katselemassa. Ei kukaan pitänyt hänestä vaaria. Silloin kuului lapsen huuto! Clare ehti paraiksi huomata, mitenkä tyttönen horjahti ja putosi pää edeltä veteen. Hän yritti heti hyppäämään jäljestä mutta ympärillä seisojat pidättivät häntä. Toiselta taholta oli jo ennemmin tullut apu. Tuomo oli jo vedessä, nopeasti ja taitavasti ui hän Evan luo ja sai helposti estetyksi hänet hukkumasta. Satakin kättä oli laivan rapuilla ojennettuina ottamaan tyttöstä vastaan. Hämmästynyt isä kantoi Evansa alas hyttiin, jossa heti toimitettiin hänelle kylliksi apua. Ja jo seuraavana aamuna juoksenteli hän taas iloissaan laivan kannella.

Tuomo nöyryydessään ei katsonut tekoansa minkään arvoiseksi, vaan päin vastoin ainoastaan kenen hyvänsä ihmisen velvollisuudeksi. Eipä tätä Evan pelastusta Tuomon kautta olisi tarvittukaan, kyllä Clare olisi muutenkin ottanut hänet suosioonsa, tyttären selvästi lausuttu toivo olisi yksinäänkin riittänyt hänelle. Vaan nyt, kuin hän tunsi olevansa hänelle suurimmassa kiitollisuuden velassa, oli hänestä Tuomon ostaminen yhtä luonnollinen asia kuin suuren velan maksaminen.

Clare puheli Haleyn kanssa. Pian asiasta sovittiin, Haley sai vaatimansa kolmetuhatta dollaria ja kirjoitti kauppakirjan alle.

Kelpo Tuomolle tulivat liikutuksen ja ilon kyyneleet silmiin, kuin hänelle ilmoitettiin, kenen uuden herran hän oli saanut, ja sydämmensä pohjasta lausui hän: "Jumala olkoon kiitetty ja ylistetty!"

New-Orleansiin saavuttua läksivät kaikki matkustajat, hyvästiä jätellen, pois laivasta. Sielujen kaupitsija Haley käänsi entiselle orjalleen ainiaaksi selkänsä.

Tuomo päästyään Claren taloon, vietti siellä onnellista elämää. Ainoastaan Kentuckyyn jääneiden omaisten muisto häntä piti vähän levottomana. Hän olisi niin mielellään antanut heille tietoa kohtalonsa onnellisesta käänteestä, mutta nyt, kuin hänellä ei ollut nuoren Shelbyn tehokasta apua, oli kirjoitus hänelle liian vaikea. Eva kerran huomasi hänen pulansa -- ja koetti autella hänen kirjoitusyrityksiään, mikäli itse kykeni.

Herra Clare huomasi tyttärensä uuden puuhan, mutta ei siitä suinkaan pahastunut. Päin vastoin hän otti selon, mistä oli puhe, ja omin käsin korjaeltuansa kirjeen lähetti sen menemään.

Tietysti tämä iloinen sanoma herätti suurta riemua Tuomon perheessä. Täti Kloe vuodatti ilon kyyneliä kuin hänen miehensä omakätistä kirjettä hänelle luettiin. Nuori Edvard Shelby otti heti huolekseen vastauksen kirjoittamisen ja ilmoitti Tuomolle vakuuttavilla sanoilla, että hänen ostonsa ja Kentuckyyn palaamisensa hetki ei enää ollut kaukana.

Se toivo jäi kuitenkin toistaiseksi toteutumatta. Rouva Shelby ei niin pian saanut säästetyksi niin suurta summaa eikä toiselta puolen Clarekaan niin ilman mitään tahtonut enää erota Tuomosta, vaikka Tuomon vapaaksi päästäminen hänelle oikeastaan olikin omantunnon asia.

Viikkoja, kuukausia kului. Tuomo oli uusissa oloissaan varsin onnellinen, hän sai nauttia kaikkea hänen asemassaan mahdollista vapautta ja suosiota. Oikeana ilona oli hänelle pikku Eva, joka yhä enemmin kiintyi häneen. Tämä tuntehikas lapsi mieltyi suuresti hengellisiin lauluihin, joita Tuomo oman mielensä ylennykseksi lauleli, ja Eva aikaa myöten oppi ne ihan ulkoa, jopa käsitti niiden sisällyksenkin.

Rouva Clarella oli ihan toinen ajatus vapaudesta ja orjuudesta kuin hänen puolisollansa. Hänellä oli jonkin verta sääty-ylpeyttä ja sen tähden hän ei ollenkaan mielihyvällä katsellut lapsensa tuttavaa seurustelua Tuomon kanssa. Ollen kivulloisuutensa tähden aina kiukkuinen oli hän jo monta kertaa nuhdellut Evaa siitä oleskelemisesta Tuomon seurassa, vaan onnistumatta erottaa häntä uskollisesta neuvonantajastaan. Joka tilaisuudessa näkyi, miten syvälle Tuomon hurskaat opetukset olivat juurtuneet hänen mieleensä.

Rouva Clare eräänä päivänä oli juuri järjestelemässä koruarkkustansa, kuin hänen puolisonsa, taluttaen Evaa, astui sisään.

"Katsos tätä koristetta, Eva!" sanoi äiti, "sen minä annan sinulle, kuin kasvat suuremmaksi ja lähdet ulos maailmaan. Minulla se oli ensimmäisissä tanssiaisissa, joissa olin mukana, ja se herätti suurta huomiota."

Eva otti koristeen, katseli sitä tarkkaan joka puolelta ja kysyi sitte uteliaasti: "Minkä arvoiset nämä jalokivet ovat äiti?"

"Kyllä ne ovat hyvin arvokkaat. Isoisäsi tilasi ne Ranskasta ja niissä on melkoinen omaisuus. Mutta mitä aikoisit sinä tehdä?"

"Minä möisin tämän ja rahalla ostaisin jonkun paikan vapaista valtioista, veisin sinne kaikki orjamme ja opettaisin heitä lukemaan ja kirjoittamaan."

Tämä vastaus tuli varmasti ja ihan vitkastelematta. Herra Clare hymyili tyytyväisesti, mutta äiti katsahti äreästi Evaan.

"Ihan tuo lapsi minulta vielä turmellaan", sanoi hän nuhtelevasti. "Etkö sinä myöskin ehkä opetuttaisi orjille pianon soittoa ja samettimaalausta? Kyllä minä tiedän, mistä kaikki nuo ajatukset tulevat. Sanopas, missä sinä olet ollut koko päivän."

"Minä olin Tuomon luona ja kuulin hänen laulavan."

"Mitä, kuulitko hänen laulavan? kysyi rouva Clare, kuin ei olisi ymmärtänyt lapsen vastausta.

"Kyllä hän lauloi. Hän laulaa niin kauniisti lauluja uudesta Jerusalemista ja loistavista enkeleistä. Ja välistä hän lukee minulle raamattua ja selittää tekstipaikkoja."

Rouva Clare löi yhteen kätensä, niin hän hämmästyi.

"No, no," sanoi isä rauhoittaen, "ei sinun tarvitse tuosta noin kiivastua. Ei Eva Tuomolta tosiaankaan opi muuta kuin hyvää."

Rouva Clare nykäytti tyytymättömästi olkapäitänsä ja läksi pois, kuin silloin juuri ilmoitettiin vieraita tulleen.

Claren talossa kävi tuon tuostakin eräs sukulainen, kesk'ikäinen mies, jolla oli synkkä, vastenmielisyyttä herättävä muoto. Tuomo peljästyi, kuin ensi kerran näki hänet, sillä tuo muoto ja nuo synkät, arasti katselevat silmät olivat hänelle hyvinkin tutut. Herra Legrée -- hän se juuri oli -- oli sukua rouva Clarelle, ja hän suureksi mielipahakseen huomasi, miten ystävällisesti orjia kohdeltiin tämän nuoren tilanomistajan tykönä. Vaikka hänen ei onnistunutkaan vaikuttaa mitään siinä kohdassa, niin hänellä kuitenkin oli kylliksi tilaisuutta vaikuttaa muuten vahingollisesti. Legrée oli kiihkoinen pelaaja ja juomari, ja herra Clare oli heikkoluonteinen mies, vaikka hänellä muuten olikin hyviä ominaisuuksia. Tuota pikaa hän kokonaan eksyi samaan säännöttömään elämään, kuin tuo toinen tunnoton tilanomistaja vietti.

Ei Tuomokaan ollut huomaamatta jäänyt Legréeltä, joka pian sai selville, miten suuri vaikutusvalta tällä orjalla oli Evaan. Siitä hän jo edeltä päin alkoi vihata uskollista Tuomoa.

Eva alkoi vähitellen olla peloissaan Tuomon tulevaisuudesta. Hän oli huomannut, että Legrée, vaikka vihasikin Tuomoa, kuitenkin samalla tähysteli häntä, ja olipa Eva kerran myöskin kuullut, miten hän oli ostellut Tuomoa hänen isältänsä. Luultavasti oli Legrée kuullut Tuomon uutteruuden ja toivoi hänestä hyötyä. Eva heti teki päätöksensä. Hän neuvotteli Ofelian kanssa, jota hän katsoi toiseksi äidikseen, ja he sopivat yhdessä toimimaan niin, että isä päästäisi Tuomon vapaaksi.

"Mikähän tuolla lapsella taaskin on?" sanoi herra Clare eräänä iltana serkulleen. Hän ajattelee ja haaveksii aina niin itsekseen, kuin olisi jotakin joka tekee häntä levottomaksi."

"Siltä se näyttää ihan selvään," myönsi Ofelia viekkaasti.

"No, Evaseni, mikä sinulla on?" kysyi Clare.

"Minä olen huolissani orjaimme tähden," vastasi lapsi. "Minä tahtoisin, että he olisivat vapaat, varsinkin Tuomo, joka aina on niin hyvä ja ystävällinen minulle. Hyvä, rakas isä, päästä hänet vapaaksi! Minä olen sen jo luvannut hänelle ja se teki hänet niin onnelliseksi." Eva halaili isäänsä ja suuteli häntä hellästi.

Clare ei voinut olla täyttämättä mitään lapsensa toivetta. Hän vähän ajatteli ja myöntyi.

"No, olkoon niin," sanoi hän, "minä täytän tahtosi, Tuomo pääsee vapaaksi. Mene nyt levolle ja malta mieltäsi huomiseen asti."

Huomiseen asti! Herra Clare ei enää nähnyt sitä huomenta. Samana iltana tuli Legrée häntä noutamaan, kuten viime aikoina oli hyvin usein tapahtunut, ja yhdessä läksivät he ravintolaan. Siellä joutuivat muutamat vieraat riitaan, joka kiihtyi verisiksi tuhotöiksi. Clare oli muutamien muiden kanssa koettanut erottaa riitelijöitä ja tullut haavoitetuksi. Se haava oli kuolettava, Clare makasi koko yön tunnotonna ja ennen aamun koittoa kuoli hän.

Tuomon vapauttaminen näytti nyt unhottuvan. Ensinnä olivat kaikki niin murheissaan, että kukaan ei ehtinyt muistelemaan orja parkoja, ja kuin Eva viimein melkoisen ajan kuluttua muistutti sitä asiaa äidillensä, kohtasi hän jyrkkää vastarintaa.

Rouva Clare ei ollut koskaan ollut näissä asioissa yksimielinen miehensä kanssa eikä nytkään tahtonut kuulla puhuttavankaan Tuomon vapauttamisesta. Hän päin vastoin kutsui oikeudenpalvelijan ja valtuutti hänet hoitamaan kaikkia viljelyksiä sekä myömään talossa olevia orjia.

Eva lähetettiin enonsa tykö Vermontiin, että hän toiselta puolen unhottaisi isänsä kuoleman ja toiselta puolen saisi olla näkemättä Tuomon poisvientiä.

Siihen päättyi Tuomon lyhyt onni ja kovain kärsimysten pilviä kokoutui hänen elämänsä taivaalle. Ofelian sanoista ei pidetty lukua; hän kirjoitti rouva Shelbylle, että nyt oli aika ostaa Tuomo vapaaksi, mutta vastausta ei enää voitu odottaa. Kaikki Claren orjat, paitsi kaksi naispalvelijaa, jotka rouva piti itseään varten, vietiin New-Orleansiin ja suljettiin vankilaan ensi huutokauppaan asti.

Kymmenes luku.

Hiljainen kärsiminen.

Tuomo joutui sen miehen omaksi, jota hän, muistaen Yrjön julmaa kohtelua, oli kaikista enimmin peljännyt: James Legreen.

Pahat huhut, joita tästä miehestä oli kaikkialle levinnyt, riittivät jo sinänsä saattamaan kaikki pelkäämään häntä. Hän oli syntyisin Uudesta Englannista ja oli hurskaan äidin jumalaton poika. Huolellisesti kylvetty hyvyyden siemen oli langennut hedelmättömään maahan. Jo ihan nuorena oli Legree mieltynyt kaikenlaisiin seikkailuihin ja sittemmin Espanjan siirtomaan taistelun aikana harjoittanut merirosvoiluakin; mitä ihmiset sanovat sydämmeksi ja tunnoksi, oli sinä aikana häneltä kokonaan haihtunut. Äitinsä hän oli perin unhottanut, ja kuin hänelle kerran tuotiin sanoma hänen kuolemastaan ynnä kutrinen hänen hiuksiansa, oli hän pilkannut tämän äidin muistoa, joka häntä niin pahuuteen eksyneenäkin oli aina hellästi rakastanut, ja heittänyt hiukset tuleen.

Entisen merirosvoilunsa aikana oli Legree saanut kokoon melkoisesti rahoja, joten hän saattoi ostaa maatilan Lousianasta, läheltä Red Riveriä eli punajokea. Hän oli koko seudun, varsinkin orjiensa kauhu. Siellä täytyi hellittämättä tehdä työtä varhain aamusta myöhään illalla, pyhät kuten arkipäivätkin, ja jos jäi kuinka vähä hyvänsä tekemättä määrätystä päivätyöstä, pidätettiin kokonaan jo muutenkin niukka ruoka ja usein vielä lisäksi ruoskittiin veriin asti. Jokaista viattomintakin, vastaan sanomiseen vivahtavaa huomautusta rangaistiin ankarimmasti. Niinpä esimerkiksi orja usein sidottiin kiinni puuhun ja ylt' ympäri sytytettiin tulia, niin että hän kärsi hirmuisimpia tuskia joista hänet vapautettiin vasta suurimman hädän hetkenä. Tahallisesta orjain tappamisesta laissa määrättyä rangaistusta Legree ei peljännyt, koska hän varsin hyvin tiesi, että oikeus voi tuomita ainoastaan silloin, kuin oli riittävät todistukset, eikä niitä ollut tähän asti vielä koskaan saatu.

Legree oli ostanut Tuomon paraastaan hänen muhkean muotonsa ja vartalonsa tähden, hän kun näytti hänestä varsin hyvin sopivan orjain päällysmieheksi. Tosin hänellä oli niitä jo kaksikin, mutta hän ei voinut oikein luottaa heihin heidän silmänpalvelevaisuutensa tähden, vaikka he muuten kyllä matelivat maassa hänen edessänsä ja muita orjia pahimmasti rääkkäsivät. Kvimbo ja Sambo eivät enää miellyttäneet häntä. Tosin hän oli oppinut jo Claren talossa kylliksi tuntemaan Tuomon hurskasta luonnetta ja juuri sen tähden alussa tuntenut jonkinlaista kammoa häntä kohtaan. Hän ei tahtonut tietää mitään Jumalasta eikä uskonnosta siitä asti, kuin hän niin sanoaksemme oli antanut itsensä perkeleelle. Mutta hän toivoi saavansa Tuomon käännetyksi omaan uskoonsa.

Tuomo oli herra Clarelta saanut lahjaksi paljon vaatteita; ne nyt heti Legree omisti. Hänen täytyi myöskin riisua siisti nuttunsa ja hyvät saappaansa, joita hän tähän asti oli käyttänyt, ja niiden sijaan ottaa pilalle kulunut mekko ja paksut puukengät. Kaikki hartauskirjat otettiin pois Legreen haltuun taikka heti poltettiin.

Pian Tuomo tutustui kaikkiin töihin tällä tilalla. Hän oli säännöllinen kaikessa, mitä hyvänsä teki, ja luuli sillä sekä uutteralla toimeliaisuudella saavansa torjutuksi onnettomuudet ainakin osaksi. Legree, pitäen häntä salaa silmällä, heti huomasi hänet paraimmaksi työmieheksi, mutta samalla myöskin varsin hyvin näki, mitenkä Tuomossa joka kerran, kuin isäntä jotakin orjaa ankarasti puhutteli taikkapa kurittikin, heräsi syvä säälin tunne.

Sen täytyi ennen kaikkea muuttua. Tunteellista orjain päällysmiestä hän ei tarvinnut eikä voinut käyttää, ja kuin hän puolestaan oli vakuutettu, että luotettavampaa peräänkatsojaa ei voinut mistään saada niiksi ajoiksi, jolloin hän itse oli poissa viljelyksiltänsä, niin hän ryhtyi kaikilla mahdollisilla keinoilla tylsyttämään Tuomon mieltä.

Orjain joukossa oli myöskin vaimo, nimeltä Cassy, joka nähtävästi oli paremmassa puvussa ja yleensä näytti nauttivan erityistä suosiota.

Hän oli ehkä viidenkymmenen vuoden iässä, iholtaan verraten vaalea sekä vartaloltaan yhä vielä muhkea; hänellä oli paljonsanova katse, jossa näkyi enempi ylpeyttä kuin orjallista nöyryyttä. Legreehen oli Cassyllä vaikutusvalta, joka kummastutti kaikkia, jotka tämän herran tunsivat. Vaikka hän olikin raaka orjiansa kohtaan, niin hän ei juuri koskaan pahoin kohdellut Cassyä, vaan päin vastoin ihan julkisesti antoi hänen ottaa itselleen minkä mitäkin etuoikeuksia. Jos hän joskus kävikin orjain töissä, niin se tapahtui paremmin omaksi huviksi kuin ulkonaisesta pakosta.

Cassy oli sinäkin aamuna puuvillan korjuussa, kuin Tuomo ensi kerran sai kärsiä kuritusta Legreen tilalla.

Se tapahtui näin. Puuvillan noukkiminen tapahtui päällysmiesten Kvimbon ja Sambon läsnä ollessa määrättyjen sääntöjen mukaan. Puuvillakorit olivat hyvin suuret ja jokaisen niistä täytyi iltaan asti olla täytettynä, vieläpä sen painoiseksi sullottunakin, kuin oli määrätty. Legree itse oli aina punnitessa läsnä, ja kenen korista puuttui kuinka vähä hyvänsä, häntä säälimättä ruoskittiin.

Sen Tuomo tiesi varsin hyvin ja kuultuaan erään vanhan sairaan neekerivaimon jäävän jälelle työssänsä auttoi häntä voimainsa mukaan.

Vanhus hyvin kummastui siitä ystävyyden työstä, jollaista ei kukaan koko maailmassa ollut hänelle vielä osoittanut, ja alussa vastustelikin, sanoen Tuomon voivan saada siitä ikävyyksiä. Vaan Tuomo vakuutti saavansa sittekin oman päivätyönsä täyteen. Se hänelle tosin ei olisi onnistunut, jos Cassy, nähtyään tämän tapauksen, ei olisi auttanut häntä.

"Te ette ole viisas," sanoi Cassy hänelle, "muuten teille ei johtuisi mieleenkään auttaa toisia. Olkaahan vain kuukauden päivät täällä, niin olette tyytyväinen, jos edes oma nahkannekaan säilyy eheänä."

Mutta siihen asia ei päättynyt. Päällysmies Sambo oli nähnyt myöskin koko tapauksen ja juoksi luo sekä löi Tuomoa ruoskalla kasvoihin. Vanhaa neekerivaimoa hän vain potkasi. Se onneton, jo ennestäänkin ihan voimaton, kaatui nyt maahan pyörryksiin. Mutta Sambolla oli omat keinonsa. Hän otti levollisesti suuren neulan ja pisti sen vaimolle nuppua myöten lihaan. Vanhus parahti tuskasta ja nousi ylös.

"Näetkös, vanha noita, se auttaa paremmin kuin salmiakki!" ivasi Sambo ja kääntyi sitte heti Cassyyn päin rankasemaan häntäkin. Mutta Cassy astui säihkyvin silmin hänelle vastaan.

"Konna, uskallapahan koskea minuun!" uhkasi hän. "Vielä minulla on kylliksi valtaa revittää sinut tai hakkauttaa palasiksi! Yhdellä sanalla minä sen aikaan saan."

Päällysmies-orja vaikeni ja peräytyi pois.

Tietysti tämä tapaus ei jäänyt ilmoittamatta Legreelle. Hän jo itsekseen iloitsi siitä, koska hänellä nyt muka oli tilaisuus saattaa Tuomo toiselle mielelle. Kuin työajan lopussa koreja punnittiin, hän tosin harmikseen huomasi vanhan neekerivaimon korin täyspainoiseksi, mutta hän ei siitä hämmästynyt, vaan sanoi, ett' ei se voinut olla totta.

Vanhus vapisi, sillä hän tiesi, mitä nyt tuli. Legree heti kääntyi Tuomon puoleen sanoen:

"Kuules, Tuomo, tiedäthän, että minä en ole aikonut sinua tavalliseen työhön, vaan orjain päällysmieheksi. Sinun pitää heti ryhtyä virkaasi ja ruoskia tätä akkaa."

"O, hyvä herra, älkää minua pakottako siihen!" pyyteli Tuomo. "Minä en sitä mitenkään voi."

"Etkö tottele?" sanoi Legree, ja suoni hänen otsassaan huomattavasti paisui. "No, maltahan, kyllä minä opetan sinut tottelemaan niin, että totta tosiaan muistat."

Hän sieppasi lähimmältä orjalta ruoskan kädestä ja sivalsi Tuomoa poikki kasvojen niin, että veri alkoi tipahdella. "Tuosta saat osasi!" sanoi Legree lyödessään. "Etkö vieläkään voi tehdä sitä, hä?"

"Herra, minä en sitä voi", vastasi Tuomo, pyyhkien verta kasvoistaan. "Ilolla minä teen työtä yöt päivät niin kauan, kuin kipinäkään elämää on minussa. Vaan se, jota te vaaditte minulta, on vääryyttä; minä en koskaan voi tehdä sitä."

Kaikki läsnä olevat orjat peljästyivät tästä puheesta, joka heistä oli äärettömän uskalias. Legreekin tavoitteli pitkään aikaa sanoja, jotka kylliksi ilmaisisivat hänen kiukkuansa.

"Mitä," tiuskasi hän viimein, "uskallatko sinä, musta koira, sanoa sitä vääräksi, jota minä käsken! Uskallatko vastustella!"

"Herra," puhui Tuomo lempeällä, kärsiväisellä äänellä, "ajatelkaahan toki: kuinka minä voisin pakottaa itseni ruoskimaan tätä vaimoparkaa, joka jo ilmankin on enemmin kuollut kuin elävä? Jos tahdotte tappaa minut, hyvä herra, niin tehkää se, mutta kanssa-orjaani minä en koskaan rupea kiduttamaan."

Legreen vimma kiihtyi nyt ylimmilleen. Hän ei enää kiljunut, vaan vapisi sisällisestä kiihtymyksestä. Tyynnyttyään sen verran, että kykeni puhumaan, käski hän molempia pyövelejänsä Samboa ja Kvimboa viemään pois Tuomoa ja ruoskimaan häntä niin kauan, että hänelle riittäisi siitä viikkokausiksi. Pilkallisesti nauraen ryhtyivät kätyrit työhönsä.

Oli jo myöhään yöllä. Tuomo vääntelehti voihkaen ja verta vuotaen kovalla tilallaan. Hänen tuskansa olivat hirmuiset ja niitä vielä enensivät lukuisain moskitos-sääskien pistelemiset ja polttava jano. Koko maailma näytti hyljänneen Tuomon eikä hän itse kyennyt edes askeltakaan liikkumaan, vaikka ihan hänen vieressään olisi ollut kirkkainta juomavettä.

"O laupias Jumala, katso armollisesti minun viheliäisen puoleeni ja auta minua voittamaan tämäkin rasitus!" rukoili hän, milloin väristen vilusta, milloin tuntien kuumeen poltetta.

Silloin aukesi ovi ja siitä astui sisään vaimo, palava kynttilä kädessä.

"Kuka hyvänsä lienet," vaikeroi Tuomo heikolla, tuskin kuuluvalla äänellä, "anna minulle vettä Jumalan laupeuden tähden, sillä minä vallan menehdyn janoon."

Cassy -- hän se oli -- laski pois lyhtynsä, kaatoi tuomastansa pullosta vettä lasiin ja antoi sairaalle.

"Tässä on, juokaa!" sanoi hän, nostaen Tuomon päätä ja kannattaen sitä. "Se vahvistaa teitä. Tiesinhän minä, että näin oli käyvä. Eikä olekaan minulla ensi kerta nousta näin yöllä virvoittamaan teidän tilassanne olevia onnettomia."

"Jumala teitä palkitkoon!" vastasi Tuomo, juotuaan hätäisesti kolme lasia.

Sitte Cassy veti ovesta sisään heinäsäkin, joka oli vähän kostutettu, ja käski Tuomoa siirtymään sille.

Kauanpa kesti sairaan neekerin ponnistella, ennen kuin jaksoi totella ystävällistä neuvoa. Vaan kuin hän viimein oli makaamassa säkillä, tunsi hän haavojensa polttavan tuskan melkoisesti lievenevän. Cassy vielä asetti puuvillatukun hänelle pään alle ja istahti sitte sairaan viereen maahan.

"Mies parka!" puhui hän, katsellen Tuomoa säälivästi. "Siinä makaatte nyt tuskissanne ja kärsitte hirveintä kipua. Ja mitä varten oikeastaan? kysyn minä. Te teitte kuin kunnon mies, mutta luuletteko sillä ketään hyödyttäneenne? Pikemmin te vain pahensitte omaa tilaanne ja toistenkin. Te olette perkeleen kynsissä ja, koska hän on väkevämpi, täytyy teidän taipua."

"O hyvä Jumala!" huokasi Tuomo, "kuinka se olisi mahdollista? Miten minä voin taipua?"

"Mitenkö? No, taipumistahan tämäkin tilanne on. Minä huomaan, että te ette ollenkaan tiedä, mitä täällä tapahtuu, mutta minä tiedän. Minä olen viettänyt kaksikymmentä vuotta täällä, kaksikymmentä vuotta tämän miehen vallassa! Te olette täällä yksinäisellä maatilalla, kaukana kaikista muista ja autioiden soiden keskellä. Täällä on ainoastaan orjia. Kukapa siis voi pätevästi todistaa, jos teidät elävänä poltetaan, nyljetään, hakataan kappaleiksi, koirilla revitetään taikkapa vain ruoskitaan kuoliaaksi? Oh, te ette osaa ajatellakaan, mitä kaikkea tekemään se mies kykenee. Jos minä kertoisin kaikki, mitä olen täällä itse nähnyt ja muilta kuullut, niin teiltä hiukset nousisivat pystyyn ja hampaat kalisisivat kauhusta! Minä..."

Hän vaikeni itsestään, ikään kuin olisi liian paljon puhunut ja katseli pitkän aikaa tutkivasti Tuomoa. Sitte jatkoi hän:

"Minä aioin vain sanoa, että vastustuksesta ei ole mitään apua, että täällä ei jumalallinen eikä inhimillinen laki voi teitä vähintäkään auttaa. Ja ansaitsevatko muka teidän kanssaorjanne, että kärsitte heidän tähtensä? Uskokaa minua, he eivät ansaitse. Päin vastoin he ensi tilaisuudessa olisivat valmiit kääntymään julmuudessaan teitä vastaan."

"Orja parat!" puhui Tuomo säälivästi. "Kuka on heidät sitte niin julmiksi tehnyt? Ja jos he nyt ovatkin sellaisia, pitääkö minun sitte tulla saman kaltaiseksi? Ei, ei, minä kiitän sydämmeni pohjasta teitä neuvostanne ja äskeisestä avustanne, mutta minä en voi tehdä itseäni toiseksi, kuin olen. Minä olen kadottanut kaikki, vaimon, lapset, kodon ja hyvän isännän -- mitäpä olisikaan minulla enää jäljellä, jos en enää voisi luottaa taivaasenkaan?"

"Mitä sitte teette," vastusti Cassy, "kuin se hirviö huomenna uudestaan uhkaa ja rääkkää teitä? Minä tunnen hänet ja minua kauhistaa jo ajatellakin, millä kaikilla keinoilla hän koettaa saada teidän mieltänne muuttumaan. Ja viimein teidän kuitenkin täytyy taipua."

"Jumala armahtaa minun sieluani ja minua varjelee heikkoudesta", sanoi Tuomo luottavaisesti.

"Ihan samaa olen jo monestikin kuullut ja aina on loppu ollut ihan päin vastoin. Katsokaa minua! Nyt saatatte huomata minut voimakkaaksi ja etuoikeuksia nauttivaksi, mutta eipä ennen ollut niin. Täällä minäkin olen oppinut kuuliaisuutta."

Tuomo koetti nousta vähän, ja tuskissaankin katsoi hän uteliaasti Cassyyn.

"Minä olen orjana syntynyt," alkoi vaimo, vähän mietittyään, kertoa, "vaan kasvoin onnellisesti. Hellät vanhemmat koettivat tyydyttää kaikkia minun toiveitani eikä minulla silloin ollut aavistustakaan kurjuudesta. Isä ja äiti kuolivat, minä jouduin naimisiin Henrylleni, joka oli paras ja rakastettavin mies. Isäntämme kohteli meitä enemmin vertaisinansa kuin orjina, seitsemän vuotta kesti sitä onnea. Silloin Henry kuoli keltaruttoon."

Hän hengitti raskaasti ja näytti vaipuvan muistoihinsa. Vähän ajan päästä kertoi hän edelleen: