Chapter 4

Nämä syvimmän tunteellisuuden innolla lausutut sanat vaikuttivat mahtavasti hyväntahtoisen miehen mieleen. Hän pyyhkäsi ensin pois kyyneleen, joka oli äkkiarvaamatta herahtanut hänelle silmään, ja hypähti sitte tavattoman vilkkaasti ylös.

"Ainahan minä olenkin sanonut," puhui hän, "että orjuus on oikea kirous! Niin, niin, rohkeasti vain eteen päin, Yrjö, mutta samalla hyvin varovaisesti, ja ennen kaikkea ei mitään ihmisveren vuodatusta! Tiedättekö te jo, että myöskin vaimonne Elisabet on samoin pakosalla?"

"Olen minä sen kyllä kuullut. Mutta minne päin hän on lähtenyt ja tokko minä häntä koskaan enää löydän, sen tietää yksin Jumala."

"Toivokaamme kuitenkin", lausui tehtaanomistaja, etsien jotakin taskuistaan. "Tässä Yrjö, tehkää minulle mieliksi ja ottakaa tämä!" lisäsi hän sitte, tarjoten setelitukkua.

"Jumala varjelkoon minua käyttämästä hyväkseni teidän jalomielistä tarjoustanne", vastusti Yrjö liikutettuna. "Minulla on, mitä tarvitsen, ja toivon sillä tulevani toimeen, kunnes, jos Jumala suo, pääsen Kanadaan."

"Älkää ollenkaan estelkö, vaan ottakaa ne! Eihän voida tietää, mihin tilaan ja pulaan vielä joudutte."

"No, tapahtukoon sitte tahtonne, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saan maksaa ne teille takaisin heti, kuin jaksan."

"Maksakaa, jos välttämättä tahdotte. Mutta nyt, kuka se nuori neekeri on, jonka olette ottaneet kuskiksenne."

"Hän on perin uskollinen poika. Jo toista vuotta sitte paettuansa Kanadaan sai hän kuulla, että hänen herransa kiukuissaan onnistuneesta paosta kosti hänen äidilleen ja häntä ruoski veriin asti. Sen tähden on hän palannut koko tämän pitkän matkan ja koettaa nyt saada äitiänsäkin pois viedyksi. Ensin hän kuitenkin saattaa minua Ohioon ystävien luo, jotka häntäkin ovat auttaneet."

"Kaikki vaarallista, hyvin vaarallista", arveli Wilson, päätänsä pudistellen. "Vaikka asia onkin hyvin taitavasti mietitty, niin se sentään on hyvin uskalias, ja suuri vaara siinä on. Johan sekin on uhkarohkeata, että näin ihan suoraa päätä ajatte lähimpään ravintolaan."

"Näyttääkö se teistä niin uskaliaalta?" herra Wilson. "Juuri sen tähden, että tämä ravintola on niin lähellä, minun kaikkein vähimmin arvataan olevan täällä. Sitä paitsi olen minä nykyisessä puvussani niin tuntematon, että yksin tekin ensinnä kokonaan petyitte."

"Entä polttomerkki kädessänne?"

"Ei sekään minua saata ilmi", sanoi Yrjö. "Mitä muuta varten herra Butler käyttää hienoja hansikkaitansa? Ennen huomispäivän koittoa lähden jälleen matkalle ja neljänkolmatta tunnin kuluessa toivon pääseväni Ohioon. Tietysti minä matkustan ainoastaan päivällä, poikkean ainoastaan paraimpiin ravintoloihin ja syön ylhäisimmässä seurassa. Sillä tavalla luullakseni ei kukaan arvaa minua karanneeksi orjaksi. Jos kuitenkin joutuisin kiinni, niin, herra Wilson, tässä on neula, vaimoni joululahja kaulaliinani koristeeksi. Ehkä teidän on mahdollinen toimittaa se joskus hänen käsiinsä. Viekää hänelle samalla minun siunaukseni ja sanokaa hänelle, että hänen pitää kaikin tavoin pyrkiä Kanadaan ja siellä kasvattaa Harrymme vapaaksi mieheksi."

"Jos suinkin mahdollista on, niin pyyntönne tulee täytetyksi. Toivokaamme nyt molemmat kaikki käyvän hyvin. Jumalan haltuun, rakas Yrjö, ja hyvästi nyt toistaiseksi!"

Sydämmellisesti pudistettuaan toistensa kättä erosivat he.

Kahdeksas luku.

Vapaana!

Meiltä jäi Elisabet siihen, kuin hänen onnistui uskaliaisuudellaan ja uhraavaisuudellaan päästä Ohio-joen toiselle rannalle.

Ja hänellä oli onnea. Sillä ennen kuin hän ehti päästä joen jäisen ja jyrkän rannan yli, riensi sattumalta lähellä oleva mies ihmeissään hänelle vastaan ja ystävällisesti auttoi hänet maalle. Elisabet luottavaisesti ilmoitti hänelle, mikä hänet oli pakottanut tähän uhkarohkeaan tekoon, ja se ihmisystävällinen mies otti hänet vierasvaraisesti vastaan.

Tämä uusi suojelija, herra Bird, oli äskettäin kuoleman kautta kadottanut lapsensa ja osoitti suurta sääliä pikku Harryä kohtaan, joka oli melkein saman ikäinen. Hän osasi myöskin varsin hyvin käsittää tunteet, jotka liikkuivat Elisabetin sydämmessä, ja päätti auttaa häntä edelleen pakenemaan. Hän ei voinut kehoittaa Elisabetia kauan viipymään luonansa, sillä takaa ajajat, jotka varsin hyvin tunsivat nämä seudut, saattoivat täällä varsin helposti päästä oikeille jäljille. Hän sen tähden päätti viedä jo samana yönä Elisabetin erään ystävän luo, joka melkein yksikseen asui metsässä ja sydämmestään vihasi orjainkauppaa. Tämä kunnon mies Van Tromp oli siirtynyt pois etelästä yksinomaan siitä syystä, että hän ei ollut kauemmin voinut katsella tunnotonta kohtelua. Ollen vakuutettu orjuuden vääryydestä olisi hän ennemmin antanut henkensä, kuin jättänyt hänen suojelukseensa tuodun pakolaisen vainoojainsa käsiin.

Sen kaiken tiesi Bird ja sen tähden katsoi syystä kyllä ystävänsä kotoa sopivimmaksi pakopaikaksi. Hän itse tahtoi viedä Elisabetin lapsineen sinne, hän kun ei kylliksi luottanut kuskiinsa, jota paitsi hän tiesi tien sinne kulkevan vaarallista suota myöten, jossa oli vaikea löytää varmaa ja luotettavaa ylipääsy-paikkaa. Ensin täytyi molempain vahvistaa itseään voimakkaalla ravinnolla, Elisabetin jalat, jotka olivat haavoittuneet terävillä jäälautoilla, sidottiin huolellisesti, ja vasta sitte Bird valjastutti hevosen, sanoen kiireellisiä asioita pikaisen lähtönsä syyksi, ja ajoi äidin ja lapsen kanssa pois yön pimeään.

Vastaanotto Van Trompin perheessä oli ihan toivon mukaan. Elisabetia, jolle Bird oli vielä antanut kymmenen dollarin setelin, kohdeltiin hyvin ystävällisesti, ja monta päivää leväten virkistyi hän vähitellen viime ajan tuskasta ja ponnistuksista.

Tällä välin olivat Haleyn palkkaamat orjain ajajat Sampson Loker ja Rikard Marks innokkaasti vakoilleet koko seudun, ja viimein oli heidän onnistunut löytääkin Elisabetin jäljet. He saivat varman selon hänen lyhyestä olostaan Birdin talossa ja seurasivat sieltä pakolaisen matkaa askel askeleelta. Lokerin vainukoirat olivat hyvänä apuna.

Van Tromp sai kohta vihiä orjain ajajain menestyksestä ja mietiskeli itsekseen, mitenkä hän heidän puuhansa saisi paraiten tyhjäksi tehdyksi. Vaikka hän oikeastaan ei peljännytkään heitä eikä heidän apulaisiansa, niin hän kuitenkin oli huolissaan, että Elisabet joutuisi liiaksi ahdistukseen ja siten tapahtuisi haittaa hänen pakenemiselleen. Kohtapa Van Tromp keksikin keinon. Elisabetin piti lapsineen lähteä taas matkalle ja tällä kertaa erään kveekariperheen luo, jossa hän saattoi pysyä vielä paremmin salassa ja helposti myöskin saada sopivaa tilaisuutta matkustaa edelleen. Niin tehtiinkin.

Elisabet saapui onnellisesti kveekariperheen luo. Pian hän tutustui näihin uusiin ystäviin ja iloiset tulevaisuus-toiveet täyttivät hänen sydämmensä.

Kveekarit, vaikka heissä onkin monta omituisuutta, jotka pilkanhaluinen maailma on kaivellut esiin, ovat hyviä ihmisiä ja heidän elämänsä ja käytöksensä perusaatteena on rakkaus lähimmäisiä kohtaan. Harvinaisen kärsivällisesti sietävät he kanssaihmistensä heikkouksia, ja heidän inhonsa kaikkia raakuuden tekoja ja kaikkea vääryyttä kohtaan on vilpitön. Niinpä kveekarit olivatkin ensimmäiset tarjoomassa karanneille Pohjois-Amerikan orjille turvaa ja suurimmalla ihmisystävyydellä pitämässä huolta heidän pääsemisestänsä vapauteen. Siten he tarkasti tutustuivat orjain ajelijain temppuihin ja toiselta puolen myöskin keksivät keinoja tehdä niitä tyhjiksi. Sitenpä karannut orja, joka uskoi asiansa näiden rauhaa rakastavain ihmisten huomaan, ainoastaan aniharvoin joutui vainoojiensa käsiin.

Tietysti sellainen mies kuin Yrjö tiesi kaikki ne asianhaarat. Ne ystävät, joita hän oli puhellessaan Wilsonin kanssa maininnut ja jotka myöskin olivat auttaneet pakoon hänen kuskinsa neekeripoika Jimin, olivat juuri sellaisia kveekareja. Kuin siis Yrjö sai sopivan tilaisuuden paeta Ohioon, tiesi hän ihan tarkkaan mihin ensinnä kääntyä. Ja kun kveekareilla on oma eri siirtokuntansa ja heillä siten on keskenään paljo yhteyttä, niin Yrjö, saavuttuaan Ohioon, tuota pikaa sai tiedon Elisabetin olopaikasta.

Kuin Elisabetia oli hänen tähänastisten mielenahdistuksiensa mukaisesti valmistettu kestämään suurta iloa, saatettiin Yrjö eräänä iltana hänen suojelijansa asuntoon, ja siellä molemmat puolisot rauhassa riemuitsivat onnellisesta jälleennäkemisestä.

Mutta eivät pakolaisemme vieläkään olleet ihan turvassa. Nyt oli ensinnä saatava heidät Sanduskyyn, joka oli Ohion pääsatama Erie-järven rannalla ja josta heidän sitte oli höyrylaivalla päästävä Kanadaan. Ja nopeasti täytyi toimia, sillä takaa-ajajat eivät suinkaan vitkastelleet, kuten eräs kveekari Pinehas oli saanut tietää. Hänen oli näet äskettäin täytynyt olla yötä eräässä ravintolassa ja silloin hän oli kuullut kahden orjainajajan keskustelun, heidän sitä huomaamattansa. Nämä orjain ajajat olivat juuri Loker ja Marks, ja Pinehas maaten viereisessä, ainoastaan vaateverhoilla siitä erotetussa huoneessa kuuli selvään koko heidän kiinniotto-suunnitelmansa.

Nämä molemmat ajomiehet tiesivät Yrjön karkaamisen ja hänen kiinniottamisestaan luvatun palkinnon ja tahtoivat sen tähden samalla saada käsiinsä hänet kuin Elisabetinkin. He sopivat keskenään siten että päättivät huomenna mennä kveekari Hallidayn asuntoon, joka silloin pakolaisia suojeli, ja oikeuden nimessä vaatia kaikkein heidän poisantamistansa. Yrjön aikoivat he sitte viedä takaisin hänen herrallensa ja pikku Harryn antaa Haleyn asiamiehelle Kentuckyssä sekä nostaa molemmista paikoista luvatut palkinnot. Mutta Elisabetin he aikoivat pitää itse ja omaksi hyväkseen myödä hänet etelään. He toivoivat jotenkin varmasti saavansa tästä kuusi, jopa kahdeksankin sataa dollaria.

Pinehas heti riensi ilmoittamaan sitä pakolaisille ja ryhtyi Hallidayn kanssa kiireimmiten toimiin heidän saattamistansa varten edelleen. Päivän kuluessa oli vielä tullut kaksi muutakin orjaa: Jim vanhan äitinsä kanssa, ja heidän piti samalla päästä Sanduskyyn. Jo ennen puolta yötä istuivat kaikki isoissa vaunuissa täyttä laukkaa ajamassa.

Orjain ajajat joko olivat itse aavistaneet ajettaviensa paenneen taikka heidän ystävänsä olivat heille tuoneet siitä tiedon, sillä aavistamattoman nopeasti saapuivat he Hallidayn taloon ja tuota pikaa saivat myöskin selville, miten asiat olivat. He hyppäsivät heti ratsujensa selkään, jotka olivat heillä aina valmiina, ja läksivät ajaa lennättämään pakolaisten jäljestä, kuin koirat heti etsivät heille oikean tien. Kaksi oikeuden palvelijaa ja muutamia juomakumppaneja oli heillä seurassa.

Orjain ajajain onnistui todellakin saavuttaa vaunut, mutta kuin he pysäyttivät hevoset ja tempasivat ovet auki, olivatkin vaunut tyhjät. Pinehas näet oli takaa-ajon varalta jo edeltä päin etsinyt luotettavan turvapaikan. Se oli ryhmä korkeita, jyrkkiä kallioita, joiden huipulle yksi ainoa niin kapea polku vei, että kahta ihmistä ei siinä sopinut rinnan astumaan. Muilta tahoilta ei siihen paikkaan mistään päässyt. Pinehas astui edeltä, pikku Harry käsivarrella, näyttäen tietä; hänen jäljestään astui Jim, kantaen seljässään vanhaa äitiänsä, ja viimeksi tulivat Elisabet ja Yrjö.

Kohtapa orjain ajajat löysivät koirainsa avulla nämä uudet jäljet. Aamu alkoi jo valjeta, kuin he seurakumppaneineen saapuivat vuoren juurelle. Nyt he suureksi harmikseen huomasivat, että saalis, jonka he jo niin varmaan luulivat saavansa, nyt oli ihan pujahtamaisillaan pois käsistä.

"Tämäpä näyttää pahalta", virkkoi eräs joukosta. "Pelkäänpä, Samp (Sampson), että tästä saamme vain pitkän nenän."

"Etkö sinä käsitä," vastasi Loker, "että yhtä hyvin kaikki pääsemme ylös, kuin ne karkulaiset ovat päässeet."

"Vaan jospa he aikovat pitää puoliansa. Saattavathan he ihan mielin määrin ampua meitä!" arveli Marks aristellen.

"Narri," pilkkasi Loker, "miten arka sinä olet nahastasi! Luuletko sinä, että noilla neekereillä muka olisi kylliksi rohkeutta tehdä toden perästä vastarintaa?"

"Mutta paha tapaus se sentään olisi", lausui nyt myöskin toinen oikeuden palvelija. "Tiedänpä minä sellaisten mustain miesten välistä tehneen hyvinkin hirmuista tuhoa, enkä minä käsitä, mitä varten minä niin uhkarohkeasti panisin henkeäni alttiiksi."

"Vahinko, että ihonne on valkoinen", ivaili Loker. "Minä astun eteen päin, ja ken ei tahdo olla kurjin raukka maan päällä, hän seuraa minua."

Silloin juuri ilmestyi ylhäälle vuoren reunalle Yrjö ja kysyi levollisella äänellä.

"Hyvät herrat, keitä te olette ja mitä te tahdotte meiltä?"

"Mitäkö me tahdomme!" sanoi Loker naurahtaen. "No, sinua itseäsi, kuten toivomme, ja koko seuruetta, joka on siellä ylhäällä. Etkö sinä muka ole Yrjö, herra Legréen orja Louisianasta?"

"Yrjö minä olen, oikein arvattu, ja eräs Herra Legrée sanoi minua ennen orjaksensa. Mutta nyt minä olen vapaa mies ja seison Jumalan vapaalla maalla."

"O hoh!" ivasi Marks inhottavimmalla tavalla. "Ylpeile vain nyt oikein vapaudestasi; saammepahan nähdä, kuka tässä vapaa on! Meillä on vangitsemiskäsky ja tässä on kaksi oikeudenpalvelijaa. Siis antautukaa hyvällä."

"Ja minä sanon teille, älkää astuko enää askeltakaan, jos henkenne on teille rakas!" huusi Yrjö uhkaavasti. "Meillä on aseita puolustaa itseämme."

"Kyllä me sinut noudamme sieltä alas!" sanoi Loker hammasta purren ja alkoi lähteä astumaan ylös päin, vaan toinen oikeuden palvelija otti häntä kiinni käsivarresta.

"Ei niin kiirettä, herra; ettekö sitte näe, että tuo mies ylhäällä aikoo tehdä uhkauksestaan totta? -- No, nuori mies," huusi hän sitte ylös Yrjölle, "mitä sellaisesta puheesta? Näethän, minä ja tämä kumppanini olemme oikeuden palvelijoita. Meillä on puolellamme laki ja voima. Vastustus tekee vain tilasi pahemmaksi."

"Minä kyllä tiedän, että teillä on puolellanne laki ja voima", vastasi Yrjö katkerasti. "Mutta mitä te aiotte? Te tahdotte myödä vaimoni New-Orleansiin, sulkea poikani orjainkauppiaan talliin sekä viedä Jimin vanhan äidin takaisin hänen tyrannilleen. Minut itseni ja Jimin aiotte viedä meidän muka herroillemme takaisin, että meitä ruoskittaisiin ja rääkättäisiin! Malttia hyvät herrat, vielä emme ole teidän käsissänne emmekä..."

Silloin välähti ilmassa ruudin leimaus ja samassa kuului pamaus. Marks oli, pikaista luonnettansa totellen, huomaamatta vetänyt esiin pistoolinsa ja ampunut Yrjöä kohti.

"Kuolleena tai elävänä," mutisi hän itsekseen, "ne viisi sataa dollaria pitää meidän kuitenkin saada!"

"Herran tähden!" huudahti ylhäällä Elisabet, "Yrjö, oletko haavoitettu?"

"Ei hätää, hän ei osunut kohti."

Alhaalla seisojat näyttivät neuvottomilta, mitä nyt tehdä. Sampson Loker, rohkein heistä kaikista, ei enää jaksanut kauemmin hillitä mieltänsä. Vielä kerran sanoen, että hän ei pidä lukua orjaroistoista, läksi hän kipuamaan polkua ylös.

"Pysähtykää heti taikka taivas olkoon teille armollinen!" uhkasi Yrjö, ojentaen kaksi ampuma-asetta yht' aikaa.

Loker ei pysähtynyt. Hurjasti hän juoksi tien kapeimman paikan ohitse ja ilmestyi seuraavalle kallion kielekkeelle. Ylhäällä pamahti ja...

"Kirottu!" kuului Lokerin voihkaus.

Orjain ajaja oli polulta pudonnut syvään kallion rakoon.

"Jumala meitä suojelkoon, nehän ovat oikeita paholaisia!" huusi Marks. "Enkö minä jo sanonut", murisi myöskin oikeuden palvelija, ja kaikki palasivat kiireimmiten alas tielle. Ihan hengästyksissään saapuivat he hevostensa luo, Marks hypähti selkään ja ratsasti täyttä laukkaa pois. Toiset näyttivät alussa myöskin yhtä halukkailta tekemään samoin, vaan sääli heissä sentään pääsi voitolle ja he läksivät etsimään Lokeria. Vaivoin pääsivät he tiheiden pensaiden lävitse ja louhikon ylitse hänen luoksensa, missä hän makasi tunnottomana verissään. Kuollut hän ei ollut, putousta lienevät pensaat melkoisesti pidättäneet.

He koettivat ensin pysäyttää siteillä veren juoksua ja kantoivat hänet sitte hevosten luo. He aikoivat viedä hänet lähimpään ravintolaan, vaan, kun heidän yrityksensä nostaa häntä hevosen selkään eivät oikein onnistuneet, jättivät he hänet oman onnensa nojaan ja ratsastivat pois, saadakseen pelastetuksi vain oman henkensä. Pakolaisten kiinni ottaminen ei enää johtunut kellekään mieleen.

Tuskin he ehtivät ensimmäisen tienpolvekkeen taakse, niin Yrjö ja Pinehas laskeutuivat polkua alas ottamaan selkoa haavoittuneen tilasta.

"Oletko se sinä, Marks?" kysyi Loker heikolla äänellä.

"Marksko. En suinkaan, hän ei enää sinua muista", vastasi Pinehas kveekarien tapaan, jotka kaikkia sinuttelevat. "Jos tahdot saada apua, niin täytyy sinun etsiä muita ystäviä. Mutta ole huoletta, kyllä sinua nyt autetaan."

Hän sitoi vielä paremmin luodin haavan, joka oli lonkassa, ja nosti sitte Yrjön kanssa haavoitetun vaunuihin. Loker jätettiin ensi kylässä kveekariperheen hoitoon ja siellä tapahtui täydellinen muutos koko hänen olemuksessaan. Vierasvarainen vastaanotto ja ystävällinen kohtelu liikuttivat häntä. Kova kuori, joka oli aikaa myöten kasvanut hänen sydämmensä ympärille, suli, uusia ajatuksia ja tunteita heräsi hänessä.

Niinpä Sampson Loker ei enää suinkaan ajatellut Yrjön eikä hänen seuralaistensa viemistä takaisin orjuuteen, vaan koetti päin vastoin neuvoillansa auttaa heitä. Hän esimerkiksi neuvoi käyttämään hyvin valikoitua valepukua Sanduskyssä, koska varmaan arvasi, että Marks, joka tämän viivykin tähden pääsi edelle, oli pitävä tarkkaan silmällä kaikkia Kanadaan lähteviä matkustajia.

Kaikki tapahtui hänen ohjeittensa mukaan. Ensin läksivät Jim ja hänen vanha äitinsä satamakaupunkiin, sitte Yrjö, Elisabet ja Harry. Kaikki heidät otettiin ilolla vastaan Smithin perheessä, jolle Pinehas ja Halliday olivat jo edeltä päin lähettäneet tarkan tiedon. Siellä he pukeutuivat valepukuun ja siellä täytyi myöskin Elisabetin tuuhean tukan joutua saksien uhriksi.

Kuin lähdön hetki jo lähestyi, riensivät he laivarantaan. Elisabet nuorena herrana talutti rouva Smithiä kohteliaasti puhellen laivaan. Harry pikku tyttönä teki myöskin hyvin, mikä hänelle oli opetettu, ja Jim äitineen astuivat palvelijoina jäljestä. Yrjö, ollen muka rouva Smithin matkakumppani, puuhaeli tavarain kanssa, ja hänen huolenaan oli myöskin matkalippujen ostaminen.

"Olen minä kyllä tarkastellut jokaista laivaan tullutta matkustajaa ja olen vakuutettu, että matkustavaisten joukossa ei ole ketään, johon teidän tuntomerkkinne soveltuisivat."

Nämä sanat kuuli Yrjö takaansa seisoessaan lippujen myöjän edessä ja maksaessaan matkarahaa. Ääni, joka siihen vastasi, kuului raa'alta ja se oli juuri Marksin.

"Narri, mikä olettekin! Enkö jo teille sanonut, että vaimoa tuskin voi väriin katsoen, erottaa valkoihoisesta ja että miehellä on vaalea mulatin väri ja muuten on hänellä polttomerkki oikeassa kädessä."

Yrjön käsi, joka juuri otti lippuja ja pikku-rahaa takaisin, vavahti vähäsen. Mutta hän malttoi mielensä, kääntyi välinpitämättömästi ja katseli levollisesti lähinnä seisojia sekä astui hitaasti pois. Hänen takaansa kuului vielä kiukkuinen kirous.

Lähdön merkki annettiin tuota pikaa, ja kuin höyrylaiva oli jo liikkeellä ja ylipääsemätön vesijuopa erotti lähtijät jäljelle jääneistä sekä Marks rannalla katosi ihmisjoukkoon, silloin nuori mies hengähti helpommin. Hänen sydämmeltään vierähti pois raskas taakka. Seuraavana aamuna seisoivat Yrjö ja Elisabet käsi kädessä laivan etukannella ja katselivat riemuissaan Kanadan ikävöityä rantaa, joka oli aivan heidän edessään. Höyrylaiva laski pientä Amherstberg-kaupunkia kohti, johon se neljännestunnin kuluttua saapuikin. Pelastuneet astuivat maalle ja riemun huudahtus kohosi heidän rinnastansa.

Viimeinkin vapaina!

Yhdeksän luku.

Lyhyt onni.

Älkäämme unhottako vanhoja tuttujamme.

Samana päivänä, kuin Haley huomasi mulattivaimon poissa olon, saapui höyrylaiva La Belle-Rivière Mississippi-joelle ja kääntyi nyt etelään päin New-Orleansia kohti.

Tuomo oli laivalla hyvin suosittu. Työhön ja toimeliaisuuteen tottuneena oli hän aina valmis auttamaan laivamiehiä heidän töissään, varsinkin lastin purkamisessa ja otossa eri pysäyspaikoissa. Milloin ei ollut mitään tekemistä, istahti hän syrjäiseen paikkaan puuvillapakkojen väliin ja luki raamattuansa.

Matkustajiin oli tullut lisäksi eräs mies, Clare. Hän oli paluumatkalla kotiinsa kuusivuotisen tyttärensä Evangelinen ja serkkunsa Ofelian kanssa. Tämä Ofelia oli taipunut lähtemään hänen kanssansa etelään hänen taloutensa hoitajaksi, koska hänen rouvansa oli hyvin kivulloinen.

Augustin Clare oli vielä hyvin nuori, vaan siitä huolimatta hänellä oli kaunis ja tuottelias tila Vermontissa sekä runsaasti kaikenlaisia tietoja ja kokemusta. Hän oli kiinnittänyt koko sydämmensä tyttäreensä. Evangeline eli Eva, kuten häntä tavallisesti lyhemmin nimitettiin, oli erittäin suloinen lapsi, joka niin hyvin ulkomuodollaan kuin myöskin vilkkaudellaan saavutti kaikkien suosion. Hänellä oli tekemistä kaikkein kanssa, kuin laivassa oli, kuitenkin niin viattomalla tavalla, että hän ei tullut kiusaksi, vaan kaikkialla sai aikaan hyväntahtoista naurua, mihin vain hänen vaalea kiharapäänsä ja hänen lempeät sinisilmänsä ilmestyivät. Hän oli aina iloinen ja vilkas ja ainoastaan silloin hänen ystävällinen muotonsa synkistyi, kuin hän astui Haleyn kahlehdittujen orjain ohitse. Silloin hän pysähtyi vähän matkan päähän seisomaan ja katseli heitä hyvin sääliväisesti taikka astui myöskin lähemmäksi ja koetti hennoilla käsillään orjain käsi- ja jalkarautojen painoa. Hänen suurin ilonsa oli annella pähkinöitä tai muita hedelmiä ja sokurileivoksia orjaparoille, ja kuin hän näki, miten he iloitsivat niistä niin ystävällisesti annetuista lahjoista, silloin leimusi hänen silmissään kuin taivainen valo.

Kauemmin viipyi ennen, kuin hän tutustui Tuomon kanssa. Hän ihmetteli mustaa miestä, joka usein tuntikausia istui kirjansa ääressä ja sitte uneksivasti katseli kaukaista etäisyyttä. Mitähän hän etsikään sieltä?

Mutta kohta tyttönen huomasi hänen lempeän ja hurskaan mielensä ja silloin alkoi hänenkin kanssansa tuttavasti seurustella. Hän toi Tuomolle leivoksia ja muita makeisia ja Tuomo teki hänelle pähkinän kuorista, kirsikan sydämmistä ja seljapuun ytimestä sieviä leikkikaluja. Jopa he välistä puhelivatkin keskenään.

"Mikä teidän nimenne on, pikku neiti?" oli Tuomo kerran kysynyt.

"Nimeni on Evangeline Clare", vastasi hän selvästi. "Mutta Evaksi minua tavallisesti sanotaan. Ja mikä sinun nimesi on?"

"Minä olen Tuomo eli setä Tuomo, kuten pikku lapset Kentuckyssä sanoivat."

"No, minä olen myöskin lapsi ja tahdon samoin sanoa sinua setä Tuomoksi, sillä minä tulen varsin hyvin toimeen sinun kanssasi. Mihin sinä sitte matkustat, setä Tuomo?"

"Mihinkä matkustan? Sitä minä tosiaankaan en tiedä, neiti Eva."

Eva näytti hyvin kummastuvan.

"Etkö sinä sitä tiedä? Isä tietää aina, mihin hän menee."

"Se ei ole minun vallassani; muutenhan kyllä tietäisin, mihin menen. Minä olen tuon miehen oma" -- hän osoitti Haleyta -- "ja minut myödään."

"Myödäänkö?" kysyi Eva peljästyen. "Mutta kuinka voidaan sinut myödä?"

"Oh se on paha kysymys," sanoi Tuomo murheissaan. "Ettekö sitte näe, hyvä neiti, että minä olen mustaihoinen? Minä olen vain orja parka, ja kuin minut nyt myödään, niin ei se ole ensi kerta eikä suinkaan viimeinenkään."

"Sittepä sinun pitää olla minun isäni oma", virkkoi lapsi vilkkaasti. "Isä on rikas ja kyllä sinä miellyt häneen. Minä heti pyydän häntä ostamaan sinua." -- Ja pois hän juoksi.

Haley huomasi tyttösen mieltymyksen Tuomoon ja samalla myöskin oman etunsa. Hän tiesi herra Claren hyvin rikkaaksi mieheksi. Tuomon arvo oli ainakin kaksi tuhatta dollaria, ehkäpä Clare tyttärensä mieliksi maksoi kolmekin tuhatta.