Chapter 3

"Odota sinä, sinun vuorosi tulee viimeksi!" sanoi vasaramies äreästi ja tempasi pojan pois äitinsä sivulta.

Sukkeluus ja notkeus, jota pojan äsken oli täytynyt näyttää hyppimällä ja juoksemalla, saivat aikaan vilkkaan kilpailun. Ostajat taistelivat hyvän aikaa pojasta, kunnes Haley, joka tarjosi enimmän, sai hänet.

"Laupiaan Jumalan tähden, ostakaa toki minutkin!" vaikeroi äiti. "Älkää luulko että minä en enää mihinkään kelpaa. Osaan minä keittää, pestä vaatteita, puhdistaa huoneita..."

"Olehan tuossa!" torjui Haley. "Jo nyt olet kylliksi älissyt, ja minun aikani on täperällä."

Vanha Hagar tuli pian myödyksi. Se ihmisystävällinen mies, joka jo ennen oli hänen tähtensä puhellut huutokaupan pitäjän kanssa, sai hänet polkuhinnasta.

Muutamien päiväin kuluttua oli Haley Tuomon ja ostettujen "tavarainsa" kanssa "La Belle-Rivière"-laivan kannella, joka kulki Ohio-jokea alas päin. Hän aikoi ostaa matkalla vielä lisää orjia ja sitte etelässä sitä varmemmin hyötyä. Höyrylaivassa oli paljo matkustajia, jotka ryhmissä seisoen kannella nauttivat hyvää matkailmaa. Laivamiehetkin olivat iloissaan, laskivat leikkiä ja nauroivat. Iloisen seuran ikävänä vastakohtana olivat laivan tavararuumat. Siellä oli orjia ja tavaralaatikoita sekaisin. Murheellinen ja raskas oli neekerien mieli.

"Minulla on vaimo," sanoi John, yksi orjista, jotka Haley oli ostanut huutokaupasta, "eikä hän tiedä mitään, että minä nyt olen myöty."

"Missä hän sitte on?" kysyi Tuomo.

"Hän palvelee ravintolassa alempana tämän joen varrella. Jospa vain kerrankin saisin häntä vielä nähdä."

Hänen silmänsä kyyneltyivät ja samoin kaikkein muidenkin. Olivathan he kaikki samassa tilassa. Jospa jokainen ei ikävöinytkään vaimoa, niin oli toisilla ikävä isää tai äitiä tai lasta tai veljeä tai sisarta tai kaikkia yht' aikaa.

Ylhäällä kannella oli myöskin johduttu puhumaan orjain kaupasta.

"Ettekö usko," kysyi eräs nuori mies vanhemmalta, "että orjuus, jos syvemmälle katsotaan, on häpeä isänmaallemme? Sellaista ei pitäisi enää tapahtua."

"Se on riidanalainen kohta; voidaan puhua paljo sen puolesta ja sitä vastaan", kuului epämääräinen vastaus. "Minä olen kauan ollut etelässä ja olen melkein taipuvainen yhtymään siihen mielipiteesen, että neekerit ovat orjina oikeastaan paremmassa tilassa kuin vapaina."

"Saattaa olla niinkin, mutta hirmuista on, että niin tunnottomasti loukataan niiden ihmisparkain tunteita."

"Ei meidän sovi omien tunteittemme mukaan arvostella sellaisten ihmisten tunteita", arveli vanhempi herra.

Nyt laiva pysähtyi siihen paikkaan, jossa Johnin mainitsema ravintola oli. Enin osa matkustajista tunkeutui rappujen luo katselemaan tulevia ja lähteviä, kuten aina on tapana. Kohta nuori neekerivaimo riensi laivaa kohti, tunkeutui kiireesti ihmisjoukon lävitse ja juoksi orjain luo, jotka oli tällä välin tuotu kannelle. Kaksi huudahtusta kuului ja vaimo lepäsi Johninsa sylissä, joka siten oli saanut toivonsa mukaan vielä kerran nähdä vaimoansa, mutta kuin he ehtivät ajattelemaan tuota pikaa tapahtuvaa ja tällä kertaa ehkä ainaista eroa, alkoivat molemmat itkeä.

Se nuori mies, joka äsken puheli vanhemman kanssa ja nyt näki tämän ilo- ja surunäytelmän, kääntyi Haleyn puoleen ja sanoi vakavasti, melkein nuhtelevasti:

"Herra, kuinka te voittekaan harjoittaa niin kirottavaa ammattia? Katsokaapa noita ihmisparkoja! Minä olen juuri kotiin palaamassa ja sydämmeni kuohuu ihastuksesta, jota se toivo herättää, että pian saan nähdä jälleen vaimoni ja lapseni; mutta sama laivakellon heläys, joka minulle on kotimatkan jatkamisen merkkinä, on tälle onnettomalle avioparille elinkautisen eron merkki. Olkaa varma, teidän täytyy siitä kerran vastata Jumalan tuomioistuimen edessä!"

Orjainkauppias, jolla ei ollut sanaakaan puolustukseksensa, kääntyi vaiti pois ja meni laivan peräkannelle.

Kuudes luku.

Vielä yksi uhri.

Matkaa jatkettiin ja seuraavana päivänä pysähtyi höyrylaiva pienen, vielä Kentuckyyn kuuluvan kaupungin rantaan. Siinä läksi muutamia matkustajia pois laivasta, ja Haleykin meni ostamaan minkä mitäkin. Vaan kohtapa hän jälleen palasi seurassansa nuori mulattivaimo ja hänellä lapsi käsivarrella, jotka hän oli juuri äsken ostanut.

Tämä nuori vaimo oli hyvin siistissä puvussa ja neekeri kantoi hänen pikku arkkuansa. Pitkän aikaa astuskeli hän kannella, leikitellen lapsensa kanssa, ja istahti sitte arkulleen, jonka neekeri oli laskenut muiden matkustavaisten tavarain joukkoon.

Sittemmin tuli Haley hänen luoksensa ja puhui hänelle jotakin, jota Tuomo, vaikka sattumalta istuikin aivan lähellä, ei ymmärtänyt. Vaan hän huomasi varsin hyvin, että mulattivaimo siitä hyvin hämmästyi ja kiihtyi.

"Ei, sitä minä en usko!" sanoi hän kuuluvasti. "Te vain laskette rumaa leikkiä."

"Vielä mitä, en minä ole sillä mielellä", vastasi orjainkauppias. "Jos et usko minun sanojani, niin katso tätä! Se on kauppakirja ja siinä on tähänastisen herrasi oma ja oikea allekirjoitus."

Hän samalla veti esiin paperin ja tunnottomasti antoi sen vaimolle.

"No, mitäs nyt sanot?"

"En minä sittekään voi mitenkään uskoa, että herrani olisi minua niin pettänyt."

"Saatathan kaikilta näiltä herroilta tiedustaa, onko paperi oikea." -- "Olkaa hyvä," sanoi hän eräälle ohi astuvalle matkustajalle, "lukekaa nämä pari riviä tälle uskomattomalle! Hän ei usko minua."

"Kyllä tämä on ihan selvä", selitti matkustaja. "Tämä on myöntikirja herra John Fosdickilta, joka tässä selittää antaneensa mulattivaimon Lucien lapsineen eräälle Haleylle. Kaikki on ihan laillisessa kunnossa."

Lucien kiihkoiset sanat ja liikkeet kokosivat tuota pikaa siihen koko joukon uteliaita ja orjainkauppias selitti lyhyesti heille, mistä oli puhe.

"Minun herrani sanoi minulle, että minut viedään Louisvilleen samaan ravintolaan, jossa mieheni on työssä!" vaikeroi vaimo.

"Sen hän on valehdellut", sanoi joukosta joku, joka myöskin oli katsahtanut kauppakirjaan.

"No, sitte siitä ei enää ole mitään puhumista", sanoi Lucie, ja hänen äskeinen kiihkonsa muuttui yht' äkkiä kylmäksi levollisuudeksi. "Mitä on tehty, se on tehty."

Hän ei puhunut enää sanaakaan, kääntyi seljin orjainkauppiaasen ja katsoa tuijotti aaltoihin. Hiljainen tuulen henki siveli sääliväisesti hänen otsaansa. Hän kumartui lapsensa puoleen ja suuteli sitä.

"Onhan se oikein sievä lapsi", virkkoi eräs matkustaja, joka jo kotvasen oli katsellut äitiä ja lasta. "Kuinka vanha on poika?" kysyi hän suoraan äidiltä.

"Lähes vuoden vanha", vastasi Lucie.

Herra taputteli poikasen poskea ja tarjosi hänelle sokuripalaa, jonka poikanen heti sieppasikin ja pisti suuhunsa.

"Sukkela poika!" virkahti mies hyvillään ja meni sitte laulaa hyräillen menojaan. Peräkannella tapasi hän Haleyn, jonka hän jo tiesi Lucien omistajaksi, ja koetti kiertelemällä alottaa keskustelua hänen kanssansa. Tarjoten orjainkauppiaalle sikaria sanoi hän:

"Te teitte hyvän kaupan ostaessanne tuon orjavaimon, joka on tuolla etukannella, ja arvattavasti tahdotte hänestä jotenkin kallista hintaa."

"Tietysti", vastasi Haley puhaltaen suustaan paksun savupilven.

"Kaikissa tapauksissa viette hänet etelään, vai mitenkä?" kysyi mies edelleen.

Haley ainoastaan nyykähytti päätänsä.

"Jollekin maanviljelijälle vai kuinka?"

"Niin, minua on pyydetty ostamaan jotakuta orjaa eräälle maatilalle ja sinne minä aion toimittaakin hänet. Hän on hyvä ruuanlaittaja ja hänen sormensa soveltuvat myöskin varsin hyvin kokoomaan puuvillaa. Minä toivon hänestä saavani melkoisen summan. Tuo lapsi nulikka vain on vastuksina."

Nytpä herra sai tietää, mitä juuri tahtoikin.

"Niin tosiaan", myönsi hän nykäyttäen olkapäitään, "puuvillan viljelyksillä ei voida käyttää sellaista lasta mihinkään."

"Jospa vain saisin ihmisellisesti sen myödyksi."

"Ihmisellisesti"-sana ei tarkoittanut lasta, vaan hintaa.

"No, mitä te sitte oikeastaan tahdotte siitä?" kysyi toinen.

"Jos itse kasvatan pojan," puheli orjainkauppias, "niin voin ehkä jo puolen vuoden päästä saada hänestä sata ja vuoden päästä kaksi sataa dollaria ja enemmänkin. Jos minä nyt rupeisin myömään häntä, niin en antaisi ainakaan vähemmästä kuin viidestäkymmenestä."

"Sepä vahinko," arveli toinen, "kolmekymmentä dollaria minä hänestä maksaisin, vaan en yhtään päälle."

Haley mietti tarkemmin.

"Minä ehdotan teille jotakin," sanoi hän sitte; "pankaamme riitaraha kahtia, niin minä tyydyn siihen. Neljäkymmentä dollaria siis."

"Neljäkymmentä dollaria", sanoi toinenkin ja luki rahat. Siten oli kauppa tehty.

"Vielä yksi asia. Milloin lähdette laivasta?" kysyi Haley.

"Hyvin pian, minä matkustan ainoastaan Louisvilleen asti."

"Louisvilleenkö? Sepä sopii mainiosti! Siihen asti tulee pimeä ja poikanen ehtii nukkua. Minä kyllä toimitan sitte niin, että te pääsette hänen kanssansa rauhassa lähtemään. Ei mikään ole minulle niin vastoin mieltä, kuin huuto ja melu."

Oli kirkas, tyyni ilta, kuin höyrylaiva saapui Louisvillen rantaan. Nuori mulattivaimo oli juuri tuudittanut lapsensa suloiseen uneen ja laski sen matkustavaisten tavarain lomaan. Itse hän sitte kiiruhti laivan rantalaitaan katsomaan, eikö ehkä hänen miestänsä näkyisi niiden passarineekerien joukossa, jotka laivasillalla seisoivat odotellen, eikö kukaan tarvitsisi heidän palvelustansa.

Silloin juuri orjainkauppias otti nukkuvan lapsen ja antoi ostajalle, viittaamalla käskien olemaan vaiti. Silmänräpäyksessä mies katosi väen tungokseen.

Jo soi kello ja höyrylaiva läksi taas liikkeelle. Mulattivaimo palasi entiselle paikalleen, mutta...

"Missä on minun lapseni!" huusi hän valittavalla äänellä.

Haley meni hänen luoksensa ja koetti rauhoittaa häntä.

"Lucie," sanoi hän, "kuten näet, on lapsesi poissa. Mutta, ajattelehan, ennemmin tai myöhemmin olisi sinun kuitenkin täytynyt kadottaa hänet. Etelään sinä et olisi missään tapauksessa voinut viedä häntä kanssasi. Minä möin lapsen kunnon miehelle, joka paremmin kasvattaa sen, kuin sinä olisit koskaan voinut."

Orjainkauppias oli jo ammoin saavuttanut tuon tylyn tunnottomuuden, joka halveksivasti katselee muiden mielenliikutuksia. Sen tähden häntä ei myöskään ollenkaan pelottanut mulattivaimon hurja epätoivon katse; hän vain ihmetteli, että vaimo ei ruvennut vaikeroimaan eikä parkumaan, johon hänen korvansa olivat aikaa sitte tottuneet.

Mitään valitushuutoa ei tullut. Lucie oli rauenneena vaipunut maahan ja ainoastaan epäselvä tuskan puhallus nousi hänen rinnastansa. Äidin sydämmeen oli liian kovasti koskettu.

Tuomo oli nähnyt koko tapauksen. Hänen sydämmensä oli pakahtua katsellessa niin julmasti kohdeltua äitiä, joka siinä makasi ihan kuin hengetönnä. Hän koetti myöskin lohduttaa häntä hurskailla lauseilla ja osoittaa sen tykö, joka kaikki kääntää parhaaksi ja kuulee hyljättyjen rukoukset.

Mutta hänen vaikka hellästikin aljetut lohdutuskokeensa olivat turha vaiva, hänen sanansa eivät löytäneet tietä vaimon sydämmeen, jota hurjat mielikuvitukset pimensivät.

Pimeä oli yö ja kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus, jota ainoastaan laivan ratasten yksitoikkoinen loiskatus häiritsi. Tuomoa omat ja mulattivaimon kärsimykset niin ahdistivat, että hän ei voinut nukkua. Arkulla maaten piti hän tarkkaan silmällä kaikkia Lucie paran liikkeitä. Viimein sentään painuivat hänen silmänsä kiinni.

Kauan jälkeen puoliyön Tuomoa säikytti hiljainen liike. Hän nousi puoleksi ylös, hieroi silmiään ja katsahti sinne päin, jossa nuori vaimo oli maannut. Sija oli tyhjä! Vaan samalla hän näki pimeän haamun hiipivän ohitse ja heti sen jälkeen kuului pulskaus vedestä. Hän juoksi laivan laidan luo, mutta liian myöhään. Vaimo parka oli päässyt lepoon kosteaan hautaan.

Haley, tultuaan seuraavana aamuna aikaisin kannelle, ensi työkseen tarkasteli orjiansa. Hän kiukustui hyvin, kun mulattivaimoa ei mistään ruvennut löytymään.

"Missä hän nyt piileksii?" kysyi hän miettivästi itsekseen. "Hän ei ole mitenkään voinut karata pysäyspaikoissa maalle, sillä joka paikassa olin minä katsomassa. Kello kymmenen, kaksitoista, kaksi oli hän vielä laivassa. Kello neljä samoin. Mihin helvettiin hän nyt on päässyt?"

Hän sattumalta katsahti Tuomoon, jonka paljonsanova silmäys herätti hänen huomiotansa. Hän heti vaati häntä sanomaan totuuden, jota hän jo itsekin aavisti. Tuomo ilmoitti hänelle, mitä tiesi. Orjainkauppias ei näyttänyt hämmästyvän eikä kummastuvan; sellaisiinkin tapauksiin oli hän tottunut. Moni muu orja oli hänen käsissään kuollut taikka hänen nähtensä surmannut itsensä. Hänestä oli silloin aina vain yksi asia ollut kiusoittava: vahinko, joka siitä hänelle tuli, ja varomattomuus, joka sen oli tuottanut. Niinpä hän nytkin kävi äkeissään, vaan yleensä sentään hyvin levollisena istumaan, otti esiin tilikirjansa ja kirjoitti hukkuneen vaimo paran ostohinnan vahinkojen ja tappioiden joukkoon.

Seitsemäs luku.

Ylhäinen herra.

Meidän täytyy nyt jättää Tuomo kärsimyksinensä ja muistella muita henkilöitämme.

Sumuisena päivänä myöhään iltapäivällä eräs matkustaja pysähtyi yksinkertaiseen "Seppälän" ravintolaan Kentuckyssä. Tämä herra, jonka me helposti tunnemme Yrjön entiseksi isännäksi, tehtaanomistaja Wilsoniksi, sai täpötäydessä vierashuoneessa ainoastaan töin tuskin sijaa uunin vieressä. Aikansa kuluksi otti hän pöydältä sanomalehden ja luki siitä ilmoituksen, joka Jo ensi silmäyksellä veti puoleensa koko hänen huomionsa.

"Minulta allekirjoittaneelta", kuului se, "on mulatti Yrjö karannut. Hän on kuusi jalkaa pitkä, tukka on ruskea ja kiharainen, ihon väri vaalea. Ollen hyvin opetettu ja osaava puhua kauniisti sekä kykenevä ottamaan vastaan sivistystä hän luultavasti koettaa olla olevinaan täysivalkoinen. Tuntomerkkinä on hänellä seljässä ja hartioilla syviä arpia ruoskasta, ja hänen oikeassa kädessään on poltetun L-kirjaimen merkki. Joka hänet minulle elävänä jälleen tuo, saa minulta palkinnoksi viisi sataa dollaria, puolet siitä maksan minä sille, joka minulle tuo riittävän todistuksen, että hänet on surmattu. James Legrée Louisianasta."

Wilson luki tämän kuulutuksen kahdesti ja kolmestikin, sillä muistihan hän varsin hyvin nuoren miehen, jota tässä julkisella kuulutuksella vainottiin. Muhkearuuminen mies, joka piti jalkojaan uunin reunuksella, oli Wilsonin olkapään ylitse lukenut saman ilmoituksen sana sanalta.

"Tunnetteko te sen nuoren miehen, josta tuossa puhutaan?" kysyi hän uteliaasti.

"Tottahan", vastasi Wilson ikään kuin kerskaten. "Hän työskenteli kauan aikaa minun tehtaassani ja oli taitavin kaikista minun työmiehistäni. Hänellä on kekseliäs pää ja..."

"Ja hänen isäntänsä ottaa siitä hyödyn, tekee siitä rahaa ja kiitokseksi painaa pojalle polttomerkin oikeaan käteen!"

"Te olette ihan oikeassa, herra", sanoi Wilson, sillä nämä toisen sanat olivat ihan kuin hänen sydämmestään lähteneet. "Ken on saanut sellaisen miehen orjakseen, kuin Yrjö on, eikä osaa häntä paremmin kohdella, kuin Legrée on tehnyt, hän tosiaan ansaitseekin kadottaa hänet."

Keskustelun keskeytti keveiden vaunujen pysähtyminen oven eteen. Niissä sievissä koreissa vaunuissa istui komeapukuinen herra, neekerikuski palvelijana. Kaikki vierashuoneessa olijat riensivät heti ikkunain luo tai ovelle tyydyttämään uteliaisuuttansa. Tulija astui juuri alas vaunuista.

Hän oli nuori, hoikkavartaloinen mies, kasvot elävät ja tukka loistavan musta, vähän käherä. Jalomuotoisesta nenästä ja ruumiin arvokkaasta ryhdistä saattoi häntä luulla espanjalaiseksi kreoliksi. Keveästi ja ylhäisesti astui hän vierashuoneesen, tervehti läsnäolijoita reippaasti ja huolettomasti, puheli pitkän ajan isännän kanssa ja tilasi häneltä yösijan. Vieraskirjaan kirjoitti hän: Henry Butler, Oaklandsista, Shelbyn piiristä.

Syötyään vähän illallista otti hänkin käteensä sanomalehden ja luki edellä mainitun kuulutuksen. Sen johdosta sanoi hän ikään kuin ohimennen mustalle palvelijalleen, joka seisoi vieressä:

"Tässä kuulutetaan pitkävartaloista mulattiorjaa, jolla on ruskea tukka, hyvin vaalea iho ja poltettu merkki oikeassa kädessä -- Jim, eiköhän se voisi olla se nuori mies, jonka näimme viimeisen edellisessä kylässä?"

"Hyvin mahdollista, herra Butler, ainoastaan polttomerkkiä en muista", vastasi Jim.

"Sitä tosin en minäkään katsonut", puhui ylhäinen herra haukotellen ja heitti lehden jälleen pois. Sitte hän meni isännän luo ja pyysi laittamaan huonetta kuntoon, niin pian kuin mahdollista, koska hänellä vielä ennen maata menoa oli paljo kirjoittamista siellä.

Tehtaanomistaja Wilson hyvin oudosteli herra Butlerin ulkomuotoa. Hän tarkasteli häntä joka puolelta ja muisteli eikä kuitenkaan muistanut, milloin tai missä hän oli hänet nähnyt. Joka kerran, kuin Butler puhui, hän ihan säpsähti ja yritti puhuttelemaan häntä, mutta aina pidätti häntä vieraan erittäin kylmä katse. Viimein näytti herra Butler itse ajattelevan toisin ja tullen Wilsonin luo sanoi ikään kuin kummastellen.

"Toden totta, tehän olette herra Wilson? Suokaa anteeksi, että minä en heti tuntenut teitä. Tottahan minua, vielä muistatte, minä olen Butler Oaklandsista Shelbyn piiristä."

"Kyllä tosiaankin", änkytti Wilson. Hän oli kyllä asioissa erään Butlerin kanssa, mutta se Butler oli sivistymätön ja raaka mies. "Kummallista", ajatteli hän sitte itsekseen.

Juuri silloin tuli palvelija ilmoittamaan, että huone oli kunnossa.

"Pidä huolta arkusta, Jim!" käski vieras ja kääntyi sitte ystävällisesti Wilsonin puoleen. "Hyvinpä sattuikin, että tapasin teidät täällä," sanoi hän, "sillä minä olen jo kauan aikonut puhella kanssanne eräästä kauppa-asiasta. Ettekö olisi niin ystävällinen, että tulisitte minun huoneeseni, siellä saisimme ihan rauhassa puhella kaikki asiamme."

Herra Butler astui edeltä ja Wilson seurasi. Molemmat saapuivat suureen, tilavaan huoneesen, jonka Butler, palvelijan poistuttua, huolellisesti pani lukkoon. Wilson ei tiennyt, mitenkä hän yht' äkkiä tunsi olevansa vieraan syleilyksessä.

Siitä päästyään hän astui pari askelta takaperin ja silloin hänen silmänsä yht' äkkiä aukesivat.

"Yrjö!" huudahti hän, "tekö se olette?"

"Niin, minä se olen", sanoi nuori mies hymyillen.

"No ihmettä, tätä minulle ei olisi unissakaan johtunut mieleen! Mutta mitenkä teillä on tämä puku ja tämä muoto?"

Yrjö hymyili. "Hyvin yksinkertainen asia se on. Saksanpähkinän kuorten mehulla värjäsin ihoni kellertävän värin ruskeaksi kuten Etelä-Amerikan kreoleilla, ja ruskean tukkani värjäsin mustaksi. Se, kuten näette, soveltuu minulle oivallisesti, eikä kukaan arvaa näin ylhäistä muukalaista Yrjö-orjaksi."

"Kuitenkin te pelaatte hyvin vaarallista peliä, rakas Yrjö", arveli Wilson miettivästi.

"Niin täytyy tapahtua", sanoi Yrjö uljaasti. "Joko -- tahi!"

Wilson astui pitkän aikaa huoneessa edes takaisin. Hän oli hyvänluontoinen mies, mutta vähän ahdasmielinen. Niinpä hän esimerkiksi nytkään ei oikein saanut soveltumaan yhteen kahta asiaa; hän kyllä toiselta puolen mielellään tahtoi auttaa Yrjöä pääsemään onnellisesti pakoon, vaan toiselta puolen hän oli rauhaton siitä, eikö hän siten tehnyt vastoin maan lakeja ja olevien olojen järjestystä.

"Katsokaas, Yrjö," sanoi hän kauan mietittyään, "minua ei oikeastaan ihmetytä ollenkaan, että olette karannut lailliselta herraltanne; päin vastoin on se minusta hyvin ymmärrettävä; mutta on se kuitenkin omituinen kohta, sillä..."

"No, mitenkä niin?"

"Laki nyt tekee erotuksen mustan ja valkoisen välillä, ja neekereihin te sentään kuulutte, vaikka ihonne väri onkin vaalea", arveli Wilson, pääsemättä oikeaan ajateltuun johtopäätökseensä, kun näet Yrjön oudosteleva katse saattoi hänet hämilleen.

"Te tarkoitatte, että neekeri tässä maassa on asetettu alempiarvoiseksi kuin valkoverinen..."

"Ja että te karkaamisellanne teette vastoin isänmaanne lakeja."

"Isänmaaniko?" kysyi Yrjö kummastellen. "Minulla ei ole mitään isänmaata eikä mitään kotia, ei ainakaan vielä tällä hetkellä."

"Älkää toki puhuko niin vastoin raamattua, Yrjö! Joka ihmisellä on isänmaa, vaikkapa vain nimeltä. Mutta, ottamatta sitä lukuun, muistattehan, että Herran enkeli käski Hagaria palamaan emäntänsä luo ja että apostoli Paavali lähetti Onesimuksen takaisin herransa tykö."

"Te vetoatte raamattuun; neuvotteko siis minua luopumaan edelleen pakenemasta?"

"En suinkaan, minä en tahdo sillä mitään sanoa", kierteli Wilson, eksyttyään ristiriidasta toiseen. "Minä vain ajattelin, että meidän ihmisten pitää tyytyä jumalallisen sallimuksen määräyksiin."

Yrjö seisoi siinä, katkera hymy huulilla.

"Teidän on helppo puhua, herra Wilson, mutta tahtoisinpa tietää, mitä te sanoisitte, jos indiaanit yht' äkkiä yöllä tulisivat, veisivät teidät pois vaimonne ja lastenne luota ja pakottaisivat teitä elinkautenne viljelemään maissia heille? Katsoisittekohan silloin olevanne velvollinen tyytymään siihen vai ettekö pikemmin katsoisi ensimmäistä hevosta, joka sattuisi käsiinne, luojan lähettämäksi? Ja nyt, katsokaapa minua. Minä olen aivan täydellinen ihminen kuten tekin, rakastan vaimoani ja lastamme kuten te ja katson pakoa ainoaksi paremman tulevaisuuden mahdollisuudeksi. Muuten olen minä myöskin varustautunut pahimpainkin tapausten varalle" -- hän avasi nuttunsa ja näytti kahta pistoolia ja pitkää metsäyspuukkoa, jotka olivat vyössä -- "minä olen valmis ottamaan vastaan vainoojiani eivätkä he vie minua etelään."

Tähän loppuivat Wilsonin neuvot ja vastustelut, hän vaipui tuolille ja oli hyvän aikaa vaiti.

"Mutta, hyvä ystävä", sanoi hän viimein, "teidän olisi pitänyt jo ammoin olla kaukana täältä. Kuinka kauan siitä oikeastaan on, kuin te karkasitte herra Legréen luota?"

"Kolme kokonaista viikkoa. Mutta minä ihan tahallani viivyn täällä Kentuckyssä. Minun luullaan olevan paljon etempänä, kuin todella olen, ja se on minulle suureksi eduksi. Sill' aikaa, kuin Legréen vainukoirat minua etsivät kaikkialta Ohiosta, saatan minä ihan häiriöttä viipyä täällä. Mutta minulla ei nyt enää ole malttia. O, ainoastaan se voi käsittää, miten minä ikävöitsen vapautta, joka on kuten minä aikaisimmasta nuoruudestaan asti saanut nääntyä orjuuden kahleissa!"

"Onko teillä sitte ollut niin paljo kärsimyksiä? Te ette niitä koskaan kertoneet minulle."

"Vaan nyt minä kerron. Kuin olin kuudennella vuodella, silloin minut jo myötiin yhdessä ensimmäisen herrani koirain ja hevosten kanssa, tilaa rasittavain velkojen suoritukseksi. Minä näin, mitenkä äitini ja hänen seitsemän lastansa huutokaupalla myötiin, ja kuulin hänen vaikeroimisensa joka kerran, kuin joku lapsista annettiin toiselle ostajalle. Minut itseni sitoi eräs ihmishirviö kiinni hevosensa satulaan ja ratsasti pois. Näistä omaisistani en ole koskaan sen jälkeen saanut mitään tietoa. Vuosia kului, minä kasvoin, ja jo silloin näytti elämä minusta ijankaikkisuudelta. Sillä ei minulla ollut yhtään iloista hetkeä; ei isää, ei äitiä, ei sisarta, ei veljeä, ei yhtään elävää sielua ollut ottamassa osaa minun elämäni vaiheista. Ei minulla ollut mitään muuta kuin ruoskaa kyllälti. Usein oli minulla niin nälkä, että olisin iloinnut, jos olisin saanut kalvaa luita, joita koirille heitettiin. Mitä iloisuus merkitsi, minä en tiennyt. En minä ollut koskaan ennen kuullut yhtään ystävällistä sanaa, kuin pääsin teidän tehtaasenne työhön. Te, herra Wilson, olette ohjanneet minua hyvään päin, te rohkasitte minua ja teitte minulle elämän jälleen jonkin arvoiseksi. Teitä ja vaimoani Elisabetia tulee minun kiittää, että olen tullut temmatuksi pois kurjuuteni yöstä. Mutta mitä tapahtui? Vaan tiedättehän sen! Herrani tuli yht' äkkiä ja raastoi minut pois työstä, ystävien ja kaiken luota, kuin minulle oli rakasta ja kallista. Ja mitä varten? Näyttääkseen minulle, kuten hän sanoi, että minä olin vain neekerikoira! Minä kysyn teiltä, sanotteko niitä lakeja, jotka äidiltäni, sisaruksiltani ja minulta itseltäni ovat särkeneet sydämmen, sanotteko te niitä vielä nytkin minun isänmaani laeiksi. Minä vasta silloin saan isänmaan, kuin saavutan vapauteni, ja sen isänmaan lakeja minä myöskin tottelen. Mutta ken siihen asti koettaa minua ottaa kiinni, hän varokoon, sillä minä en jätä mitään keinoa käyttämättä! minä taistelen vapauteni puolesta niin kauan, kuin kykenen hengittämään!"