Chapter 2

Rouva Shelby oli jo rientänyt ovelle ja avasi sen, vaan astui peljästyksestä takaperin, sillä Elisabet makasi maassa kuin kuolleena hänen edessänsä.

"Hirmuista ilmoitusta ei nyt enää tarvita," kuiskasi rouva Shelby, "vaimo parka näkyy jo tietävän kaikki!" Yhdessä kantoivat he tainnottoman vaimon huoneesen, sitte herra Shelby meni pois. Tämä heikko mies ei sietänyt nähdä onnettomuutta ja tuskaa.

Elisabet tointui vähitellen. Hän muisti heti, mitä hänelle oli tapahtunut, ja kertoi vapisevalla äänellä kaikki rouva Shelbylle. Hän oli ollut tulemassa emäntänsä luo jollekin asialle; saavuttuaan oven taa kuuli hän mainittavan itseään ja Harryä. Hän pysähtyi ja kuuli sitte joka sanan tuosta keskustelusta.

Rouva Shelby ei paljoa puhunut. On sellainenkin sieluntila, jossa ei mikään lohdutus osu kohti ahdistettuun sydämmeen. Elisabet horjuen astui takaisin huoneesensa ja siellä joutui hän taas tunteittensa valtaan. Monen moni entisyyden muisto sukelsi esiin. Tuossa ikkunan edessä oli hän niin monesti istunut ja neuloen hyräillyt laulua sill'aikaa, kuin Yrjö, poikanen käsivarsilla, käveli huoneessa; tuolla piirongin laatikossa olivat pikku Harryn joululahjat ja etäämpänä sivulla makasi vuoteellaan nukuksissa poikanen itse, käsivarret pyörevinä, ruususuu vähän auki ja viattomat kasvot hymyilevinä, ympärillä joitakuita hiuskiharoita.

"Lapsi parka!" sanoi hän, kumartuen Harrynsä vuoteen ylitse. "Sinut on myöty, tahdotaan erottaa sinut äidistäsi, kuten sinut jo isästäsi erotettiin. Mutta Jumala auttaa minua sinua pelastamaan."

Hänen järkevyytensä oli jälleen palannut ja lujaa päättäväisyyttä näkyi hänen kasvoistansa. Täytyi saada Harry pois, miten hyvänsä pois! Hän istahti pöydän viereen, otti kynän ja paperia ja kirjoitti vitkastelematta:

"Rakas emäntäni! uskollinen rouva Shelby! Älkää katsoko minua kiittämättömäksi älkääkä pitäkö minua kunnottomana, kun lastani pelastaakseni ryhdyn luvattomiin keinoihin. Kuin te luette näitä rivejä, olen minä jo poistunut kodistani ja teidän talostanne, jossa olen saanut nauttia niin suurta onnea ja hyvyyttä. Te ette moiti minua siitä. Minä en voi olla näin tekemättä. Jumala siunatkoon teitä ja palkitkoon teille kaiken hyvyytenne ja lempeytenne! Elisabet."

Hän käänteli paperin kokoon ja kirjoitti osoitteen. Sitte hän otti Harryn tarpeellisimmat vaatteet ja sitoi ne vyöllensä. Hänen pannessaan huivia hartioillensa ja hattua, päähänsä heräsi pienokainen.

"Menetkö sinä pois, äiti?" kysyi hän uteliaasti.

"St, älä puhu niin kovaan, Harry", kielsi Elisabet. "Ei kukaan saa kuulla hiiskaustakaan. On tullut paha mies ja hän tahtoo viedä kanssansa pikku Harryn ja pistää pimeään komeroon! Mutta äiti ei sitä tahdo, vaan pukee pian sinulle ylle ja juoksee pois, että se ilkeä mies ei saa varastaa sinua."

Tuota pikaa oli Harry vaatteissa. Sitte hän vielä kääri hänet lämpöisen huiviin ja yön pimeyteen syöksyivät he.

Syrjässä talon takapihan laidassa oli Tuomon tupa. Sinne riensi Elisabet ensinnä. Tuomo ei vielä nukkunut. Hän oli juuri tänä iltana pitänyt tavattoman pitkän kotihartaus-hetken, ikään kuin ammentaakseen oikein paljon lohdutusta murheen ajaksi, joka hänen tietämättänsä jo seisoi juuri hänenkin ovensa edessä. Ensimmäisestä hiljaisesta kolkutuksesta hypähti hän ylös ja avasi.

Tuomo vähän kummasteli Elisabetin myöhäistä tuloa ja myöskin täti Kloe, noustuansa makuulta ja tultuansa tervehtimään, lausui kummastuksensa. Muutamat sanat riittivät ilmaisemaan, miten asiat olivat.

"Minä tulen sanomaan teille jäähyväsiä", sanoi Elisabet. "Minun poikani on myöty ja minun täytyy joutua pois nyt, kuin vielä on aikaa."

Tuomo ja Kloe seisoivat kuin kivettyneinä.

"Ja vielä enempikin", jatkoi Elisabet. "Ja sanonpa heti suoraan. Tuomokin on vaarassa! Hän on kuten Harry tästä päivästä alkaen orjainkauppiaan Haleyn oma. Huomenna tulee hän noutamaan saalistansa."

Tuomo ei puhunut mitään, seisoi vain liikahtamatta paikallaan. Viimein, katsahtaessaan silmiin, värähti hän ja vaipui kuin menehtynyt vanhaan nojatuoliin. Se oli äkillisen mielenliikutuksen ensimmäinen, luonnollinen vaikutus. Kuitenkin hän kristityn tavalla pysyi nöyränä ja Jumalaan luottavaisena, ja kuin vaimonsa ja Elisabet kehoittivat häntä samoin pakenemaan, vastusti hän lujasti ja jyrkästi sitä ehdotusta.

"Ei, sitä minä en koskaan tee", sanoi hän. "Herrani on tähän asti vielä aina tavannut minut sieltä, jossa minun piti olemankin, ja niin hän nytkin tapaa. Jumala antakoon minulle voimaa olla kestäväinen ja kärsivällinen tässä koetuksessa. Elisabetin kohta on ihan toinen, hänen kyllä tulee katsoa, mitenkä saisi lapsi parkansa..."

Lausuessaan "lapsi"-sanaa vavahti hän taas ja hänen katseensa arasti kääntyi hänen omaan nukkuvaan poikaansa. "Jumala suojelkoon teitä kaikkia ja olkoon teille armollinen!" kuultiin hänen supisevan.

Kaikki kehoittelemiset ja pyytelemiset olivat turhaa vaivaa, Tuomo pysyi päätöksessään. Mutta hän antoi vielä Elisabetille monta hyvää neuvoa tiestä, mitä polkuja hänen tuli kulkea, päästäkseen jo huomispäivän kuluessa naapurivaltioon Ohioon ja sieltä, sittemmin edelleen puolisoansa etsimään.

Elisabet riensi pois, että Kloen sanomaton suru häneltä ei riistäisi viimeisiä, Harryn tähden niin välttämättömiä voimia.

* * * * *

Rouva Shelby heräsi vasta myöhään seuraavana aamuna. Eilispäivän tapahtumat olivat kuin vuori painaneet häntä.

"Missähän Elisabet viipyy?" sanoi hän itsekseen, soitettuansa jo monta kertaa. Neekeripoika Andy sattui nyt tulemaan juuri paraiksi.

"Andy, menepäs heti sanomaan Elisabetille, että minä tahdon puhella hänen kanssansa. -- Vaimo parka!" lausui hän sitte itsekseen. "Mitenkähän lienee hänkin yönsä viettänyt!"

Andy palasi hyvin pian ja hänen jäljestään herra Shelby, jonka oli kunniantuntonsa pidättänyt kotona.

"No?" kysyi rouva Shelby.

"Ei siellä ole Liisiä, mutta hänen huoneessaan ovat kaikki huiskin haiskin ja piirongin laatikot auki."

"Kummallista -- eihän toki...? Olisikohan lapsineen karannut?" puhui herra Shelby hätäisesti. "Siitäpä voisi aika pulma syntyä! Haley on jo muutenkin kyllin epäluuloinen, ja kuin hän nyt kuulee Elisabetin olevan poissa, niin hän varmaankin ajattelee minun edistäneen hänen pakoansa."

Rouva Shelby oli itsekseen hyvillänsä, kuin ajatteli, että Elisabetin saattaisi onnistua viedä lapsensa pois Haleyn käsistä. Kohta sitte tuotiin hänelle Elisabetin kirje, joka vahvisti arvelut, että hän oli paennut.

Tämä sanoma levisi orjain kesken kuin kulovalkea. Kaikki iloitsivat pakolaisen rohkeasta päättäväisyydestä ja ainoastaan herra Shelbyn läsnäolo esti heitä julki riemuitsemasta. Tuomossa ei näkynyt mitään muutosta. Levollisesti teki hän tavallisia tehtäviänsä, ja yhtä vähän hän kuin Kloekaan sanoilla tai edes silmäyksilläkään ilmasi, mitä tiesi.

Haley tuli tapansa mukaan noutamaan molempia uhrejansa. Sanoma, että Elisabet oli paennut Harryn kanssa, saattoi hänet melkein raivoon. Hän syytti herra Shelbyä ja käytti niin loukkaavia sanoja, että ankara riita alkoi miesten kesken. Rouva Shelby viimein sai heidät sovitetuksi ja Haley ryhtyi takaa-ajamis-toimiin. Talon emäntä sai kuitenkin taivutetuksi hänet vielä jäämään aamiaiselle ja siten emäntä sai aikaa puhella orjain kanssa, joiden piti seurata Haleyta. Hän kielsi heitä liian kiireesti takaa ajamasta ja varsinkin kehoitti kulkemaan uutta tietä, joka oli verraten hankalampi. Orjat lupasivat tehdä, mitä suinkin voivat ja tekivät sitä omasta halustaankin. Eräs heistä näet meni muka vaalimaan Haleyn hevosta ja salaa työnsi sille muutamia pähkinöitä satulan alle. Sen piti jotakin vaikuttaa. Ja oikein, kuin Haley viimein vähän päihtyneenä yritti nousemaan ratsullensa selkään, hepo tunsi pähkinän kulmista kovaa kipua, potki, nousi pystyyn ja teki sellaisia hyppäyksiä, että ratsastaja horjahti ja ennen ensimmäisen minuutin loppua makasi maassa vaikeroiden. Hepo heti, kuin tunsi olevansa vapaa taakastaan, laukkasi pois pihasta ja katosi läheiseen metsään. Ratsun etsiminen ja takaisin tuominen vei taas melkoisen ajan ja kuin hepo viimein oli valmiina, oli jo päiväkin ohi puolesta. Nyt ei Haley mitenkään voinut olla jäämättä päivälliselle, ja rouva Shelby kumosi hänen arvelunsa, että Elisabet pääsee liian paljon edelle niin taitavasti, että Haley, joka muutenkaan ei koskaan ollut haluton hyville ruuille, viimein suostuikin jäämään.

Taas kului joitakuita hetkiä ja kuin Haley juomista hyvin iloisena orjinensa läksi pihasta, löi kello läheisessä kirkontornissa kolme.

Neljän luku.

Ihmisriistan ajo.

Vaikea on kuvata tunteita, jotka liikkuivat Elisabetin mielessä silloin, kuin hän, poikanen käsivarrellansa, läksi Tuomon tuvasta rientämään kohti avaraa, tietämätöntä etäisyyttä. Hänhän siten tuli temmatuksi pois oloista, joihin hän oli mieltynyt, sekä ystävällisten, osaaottavaisten, hyväntahtoisten ihmisten parista. Tuskallisimman välttämättömyyden pakko ajoi häntä pois, vieläpä juuri sellaiseen aikaan, jolloin hänellä ei ollut mitään tietoa puolisonsa kohtalosta. Lisänä oli vielä ankara ruumiillinen ponnistus ja ainainen takaa-ajajain pelko. Se kaikki yhdessä vaikutti, että hän oli menehtyä toivottomuuden tuskaan. Vaan hän silloin katsahti suloiseen poikaansa, joka maatessaan ei tiennyt mitään noista kauhuista, ja siten rohkeus ja horjumattomuus jälleen pääsivät voitolle äidin mielessä. Nopeammin riensi hän edelleen pitkin jäätynyttä tietä, joka hänen jalkainsa alla narisi, metsäin keskitse, joista tuuli lennättelee kuivia lehtiä. Monesti tuntui hänestä, kuin vainoojain äänet kuuluisivat takana, mutta se olikin vain hänen oman kiihtyneen mielikuvituksensa herättämää kaikua.

Päivän koittaessa oli kotipaikka jo kaukana jäljellä ja Elisabet pian saapui suurelle valtatielle, joka pitkin Ohio-jokea vei Cincinnatiin ja muihin kaupunkeihin.

Silloin täytyi Elisabetin hiljentää astuntaansa, jos tahtoi olla herättämättä epäluuloa. Hän myöskin laski nyt poikasensa maahan, talutti häntä kädestä ja antoi hänelle vähäisistä ruokavaroista, joita hän varovaisuudessaan oli mukaan ottanut. Koska Elisabet oli siistissä puvussa ja hänen kasvojensa väri, kuten sanottu, oli jotenkin samankaltainen kuin kaukaasialaisella rodulla, niin oli hyvin luultava, että häntä ja hänen lastaan ei kukaan osannut aavistaa orjiksi. Arvelematta hän sen tähden astui tien varrella olevaan ravintolaan ja pyysi syötävää. Sillä neljäkolmatta tuntia oli siitä kulunut, kuin hän viimeksi oli syönyt, ja luonto vaati nyt kaksin verroin velkaansa takaisin.

Levättyään jonkun aikaa ja sammutettuaan nälkänsä läksi hän taas edelleen ja saapui myöhään iltapäivällä erääseen Ohion kylään. Ensinnä hän katsahti joen rantaan, olisiko mahdollista päästä ylitse. Sillä vasta toisella puolella saattoi hän tuntea olevansa turvassa. Mutta joki oli hyvin tulvillaan ja melkein täynnä jäälauttoja, jotka alla pauhaavan virran painosta sysivät ja jyskyttivät toinen toistaan. Ei lähellä eikä kaukana näkynyt lauttaa eikä lauttamiehiä.

Elisabet katsella tuijotti jokeen ja pelastuksen toivo näytti kokonaan kadonneen. Hänhän tiesi miten helppo Haleyn oli löytää hänen jälkensä, varsinkin kuin hänellä oli vainukoiria. Tietysti hän ratsasti; niinpä hänelle riitti vähäinen osa siitä ajasta, kuin Elisabet oli tarvinnut. Täytyi tapahtua jotakin. Elisabet tiedusteli kaikkialta ylipääsön tilaisuutta, vaan turhaan. Kerran hän kyllä kuuli jonkun aikovan viedä muutamia tyhjiä tynnyriä ylitse, mutta tietämätöntä oli siinäkin, ryhtyikö hän siihen tänään vaiko huomenna vai tokko ollenkaan jäiden kulun vaarallisena aikana.

Tällä välin kului hetki toisensa perästä, pakolaisen keksimättä mitään pelastuskeinoa. Jo lähestyi ilta ja Elisabet aikoi lähteä jatkamaan rasittavaa ja nyt melkein toivotonta pakoansa pitkin joen rantaa. Silloin yht' äkkiä kuului jotenkin etäältä huutoa ja ruoskan läjäyksiä. Hän katsahti taaksensa ja sanomaton kauhu pani hänen jäsenensä vapisemaan. Haley se siellä tulla lennätti täyttä laukkaa ratsastaen, kolme orjaa seurassaan.

Orjainkauppias oli ensinnä antanut itseään viekasten apulaistensa eksyttää lähtemään väärälle tielle. Vaan eipä hänellä nyt ollut ensi kerta elämässään harjoittaa takaa-ajotaitoansa, ja jonkinlainen vaisto ohjasi hänet tälläkin kertaa oikealle tielle. Kohta hän oli oikeilla jäljillä ja silloin laski ratsut laukkaamaan niin, että kipinät kavioista säihkyivät. Täyttä laukkaa laski hän ylä- ja alamäet. Juuri sinä hetkenä, kuin Elisabet katsahti taaksensa ja huomasi vainoojansa, näki myöskin Haley hänet. Raivoissaan pieksi hän ratsuansa ja saapastensa kantapäillä niin kovin painoi sen sivuja, että se kuuluvasti huohotti, vaan samalla syöksyi eteen päin kuin nuoli.

"Odotahan, kyyhkyseni!" pilkkasi Haley. "Vielä vähä kärsivällisyyttä, niin oletpa kiinni! Ja sitte saat maksaa minulle tämän ratsastuksen kymmenkertaisesti."

Elisabetin ja hänen vainoojansa välimatka nähtävästi väheni, parissa silmänräpäyksessä täytyi pakolaisen joutua kiinni. Haleyn riemuhuuto kaikui jo onnettomuutta uhaten hänelle korviin. Silloin hän kokosi kaiken toimikykynsä rohkeaan päätökseen. Hän tahtoi ennemmin antautua luonnon voimain valtaan, ennemmin rohkeasti uhoitella hirmuista kuoleman vaaraa kuin antaa lastansa alttiiksi tuolle ihmishirviölle.

Puristaen lujemmasti käsivarrellaan Harryä, joka tuskaisesti katsoi taa päin, ja kuiskaamalla käskien häntä pysymään alallaan, juoksi hän vitkastelematta joen rantaan. Hyppäys vain, niin hän seisoi lähimmällä jäälautalla, joka hänen allaan halkeili, vaikka hän ei sitä huomannut. Toinen, kolmas, neljäs hyppäys, ja Elisabet oli keskellä ryskävää jääjoukkoa, joka ikään kuin suojellen ympäröitsi häntä. Ikään kuin näkymätön voima ohjasi hänen askeliansa ja käski luonnonvoimia kunnioittamaan äidin sydämmen tunteita. Elisabet itse tuskin tajusi, mitä teki, ja yksin tuo kovasydämminen, tunnoton Haleykin oli hypännyt maahan ratsunsa seljästä ja katsella ällisteli hänen jälkeensä, muistamatta itseään ja asioitaan. Iltahämärässä liihoitteli Elisabet kuin keveä varjo pauhaavien aaltojen ylitse, ja muutamassa minuutissa saapui toiselle pelastavalle rannalle ja siis toistaiseksi pääsi turvaan.

Viides luku.

Tuomon poisvienti ynnä muuta.

Kuin Haley näki saaliinsa niin odottamattomalla tavalla pois pujahtavan, muuttui hänen hämmästyksensä tuota pikaa vihan vimmaksi. Hän kiroili kauheasti ja näytti olevan hyvin halukas käymään käsiksi orjiin, jotka häntä olivat seuranneet.

Hänen kiukkunsa ei sentään kestänyt kauan, hän lohdutteli mieltään sillä ajatuksella, että hänellä kyllä oli keinoja löytää Elisabet Ohiosta ja toimittaa kiinni. Kovasta ratsastuksesta väsyneenä läksi hän lähimpään ravintolaan lepäämään ja itsekseen neuvottelemaan, mitkä toimenpiteet olisivat paraat pakolaisen kiinni saamiseksi.

Haleylla näkyi olevan onnea. Juuri oli vierashuoneesen tullut kaksi miestä, jotka olivat yleensä tunnetut taitaviksi ja kokeneiksi orjain ajajiksi: Sampson Loker ja Rikard Marks. Ne olivat juuri sopivat miehet Haleylle. Hän tunsi heidät jo ennestään ja saattoi varmaan luottaa heidän apuunsa. Siispä hän vei heidät syrjään pöydän luo, tilasi punssia ja esitti lasien kilistessä asiansa. Loker ja Marks olivat heti valmiit ja neuvottelivat sinne tänne, ja kuin Haley heille lupasi viisikymmentä dollaria kiinniotto-palkkaa, silloin he vannoivat tuovansa Elisabetin poikineen ennen, kuin päivä ehti kolmasti uudistua. Siten oli se välipuhe sovittuna.

* * * * *

Kuin helmikuun aurinko seuraavana aamuna sameasti katsahti Tuomon asunnon jäisistä ikkunoista sisään, näki se jo Tuomon ja hänen vaimonsa Kloenkin olevan liikkeellä. Kloe silitteli pestyjä vaatteita ja teki sitä niin innokkaasti, kuin olisi ollut tulinen kiire; vaan hän todella tahtoi ainoastaan työllä tukeuttaa sisällistä tuskaansa ja haihduttaa surullisia ajatuksiaan. Olihan nyt juuri tulemassa eron hetki.

Tuomo työskenteli ihan toista. Hän luki pyhää raamattua ja etsi voimakkaimpia paikkoja, valmistautuakseen kovaan kohtaloonsa, johon hänen nyt tuli antautua. Koetus oli kuitenkin melkein liian kova. Ilolla hän olisi antanut elämänsä tähänastisen herransa edestä, ja napisematta kärsinyt tylyintäkin kohtelua, jos hän vain olisi saanut pysyä omaistensa luona. Mutta nyt ei enää käynyt sitä muuttaa, täytyi tyhjentää kärsimyksen kalkki.

Niin käy, kuin tahdot, Jumala, Hyv' on sun tahtos ijan; Ken pysyvä on uskossa, Hän apusi saa pian! Meit' pelasti sun Poikasi, Siis tyköäs et heitä; Kun turvaamme ja huudamme, Et hyljää, Herra, meitä.

Tämän värsyn luki Tuomo virsikirjastaan hartaalla mielellä. Sitenpä hän myöskin kykeni lohduttamaan ja rauhoittamaan vaimoansa, joka välistä vaikeroi ihan ääneensä. Kohta sitte tuli rouva Shelby. Hänen kalpeista kasvoistaan näkyi surua ja sääliä.

"Minä tulen ottamaan sinulta jäähyväsiä, Tuomo", alkoi hän kyynelsilmin puhua. "Rakas Tuomo, minä paha kyllä en voi tehdä sinulle muuta kuin lohduttaa, sillä tiedäthän, että jokainen rahapenni sinulta otettaisiin kuitenkin pois. Mutta tässä perheesi ja Jumalan edessä lupaan minä ostaa sinut vapaaksi niin pian, kuin saan säästetyksi kokoon sellaisen summan. Siihen asti luota Jumalaan."

Rouva Shelby vaipui tuolille, Tuomo ja Kloe itkien suutelivat hänen kättänsä. Juuri silloin temmattiin ovi äkisti auki ja Haley näkyi sen takaa. Eilisen turhan takaa-ajonsa ja makaamattomuuden tähden viime yönä hyvin huonolla tuulella ollen hän tuskin piti lukua rouva Shelbyn läsnäolosta ja tiuskasi äkäisesti Tuomolle:

"Joudu! Laittaudu pian valmiiksi, neekerikoira!"

Nöyrästi ja vastustamatta nousi Tuomo, nosti arkkunsa olkapäälleen ja astui ulos häkkikärryjen luo, jotka orjainkauppias oli valmiiksi toimittanut. Kloe seurasi häntä itkevien lasten kanssa. Tuomo otti liikuttavat jäähyväset rakkailtansa ja samoin kaikilta muilta orjilta ja nousi kärryihin. Haley yritti panemaan hänelle raskaita jalkarautoja, jotka myöskin olivat valmiina kärryissä.

Se suututti kaikkia läsnäolijoita.

"Jättäkää tuo, herra Haley!" huusi myöskin rouva Shelby kiivaasti ikkunasta. Saatatte olla huoletta, sellaisia pitimiä ei Tuomolle tarvita."

"Lorua!" vastasi Haley pudistaen epäilevästi päätänsä. "Samaahan te olette vakuuttaneet siitäkin orjastanne, joka nyt on missä lieneekään. En minä enää pane enempää alttiiksi niiden viiden sadan dollarin lisäksi, jotka jo olen täällä menettänyt."

Hän löi hevosiansa ja kärryt vierivät pois.

Hyvin pahoitti Tuomon mieltä, että hän ei saanut sanoa jäähyväsiä nuorelle Edvard Shelbylle, joka Tuomon lähtiessä juuri oli naapurissa. Se nuorukainen oli tätä uskollista neekeriä kunnioittanut kuin isää ja omistanut hänen kristillisen mielensä. Kuin hän kotiin palattuaan kuuli Tuomon lähdön, nousi hän heti ratsun selkään ja todella, pian saavuttikin orjakärryt. Haleylla ei ollut mitään sitä vastaan, että Edvard vähän puheli jäähyväsiksi vanhan ystävänsä Tuomon kanssa sill' aikaa, kuin hän itse nautti virvoituksia.

Liikuttava oli Edvardin ja Tuomon ero. Edvard uudisti vakuutuksen, että Tuomo pian ostetaan vapaaksi, ja ripusti hänelle vähäiseksi muistoksi kaulaan reikälaitaisen hopeadollarin, kannettavaksi nauhassa piilossa, että Haleyn himokkaat silmät eivät sitä huomaisi. Sitte vierivät kärryt edelleen.

Haley ja Tuomo istuivat pitkän aikaa vaiti vierekkäin omituisina toistensa vastakohtina. Tuomo mietiskeli eräitä raamatunlauseita, varsinkin sitä, jossa sanotaan: "Ei meillä ole täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme." Haley mietiskeli mitenkä hyvästä hinnasta saisi orjansa myödyksi, jos ensin saisi hänet hyvään markkinapaikkaan; Tuomo oli hengessään kohonnut yli kaikkein maallisten, Haley riippui koko sydämmestään kiinni maassa; Tuomon koko olemus oli kristillistä nöyryyttä, Haley oli ilmeinen ylpeys ja itserakkaus.

Orjainkauppias oli jättänyt ohjat kumppanilleen ja otti nyt esiin muutamia sanomalehtiä lukeakseen virallisia ilmoituksia. Hänellä kun ei ollut mitään sivistystä eikä juuri minkäänlaisia tietoja, oli hänen jotenkin vaikea tulla toimeen lukemisessa, niin että hänen täytyi ensin itsekseen supista puoliääneen sanat ennen, kuin niitä ymmärsi. Häntä viehättivät ainoastaan ne ilmoitukset, jotka koskivat orjia; sen tähden hän luki heti ensi sivulta nämä suurilla kirjaimilla painetut ilmoitukset:

"*Karanneita orjia (Kentuckyssä).*

Barnesilta neekeripoika Jim -- elävänä tai kuolleena tuonnista 100 dollaria. Edvardsilta miesorja Dick ja naisorja Lucie -- 200 dollarin palkinto; samoin naisorja Polly kahden lapsen kanssa -- 200 dollarin palkinto.

Shelbyltä naisorja Elisabet yhden lapsen kanssa. (Jo ajetaan takaa.)" ja edelleen:

"*Laillinen orjain myynti.*

Oikeuden määräyksestä julkisesti myydään huutokaupalla tiistaina 20 päivänä helmikuuta Williamstownissa Kentuckyn valtiossa seuraavat neekerit:

Hagar, 60 vuoden ikäinen. John, 30 " " Ben, 21 " " Saul, 25 " " Albert, 14 " "

Myönti tapahtuu Blutchfordin tilan perillisten pyynnöstä.

Toimitusmiehet Samuel Morris ja Thomas Flint."

Tätä toista kuulutusta tavaili Haley jotenkin kauan.

"Siinäpä olisi jotakin minulle", puheli hän hiljaa ja kääntyi sitte Tuomon puoleen, koska ei ollut muita joille olisi voinut ajatuksensa ilmoittaa. "Kuule Tuomo," sanoi hän, "sinua yksin ei kannata viedä etelään. Minun pitää ostaa vielä muita lisäksi. Me ajamme nyt suoraa päätä Williamstowniin, jossa minä saan olla orjain huutokaupassa ja toimitan sinut siksi aikaa sikäläiseen orjainvankilaan."

Tuomo levollisesti kuunteli tuota loukkaavaa ilmoitusta ja astui jo samana iltana Williamstownissa vankeuteen.

Seuraavana päivänä aamupuolella kokoutui paljo orjainkauppiaita ja muita ostajia huutokauppapaikalle ja myötäväksi määrätyt orjat tarkasteltiin yksitellen.

Vaimo, jolla ilmoituksessa oli nimi Hagar, oli oikea neekeri sekä väriltään että kasvultaan. Hän oli ehkä kuudenkymmenen vuoden ijässä, mutta näytti paljon vanhemmalta, kun näet oli kovassa työssä heikontunut. Hän oli puolisokea ja leinistä vähän koukistunut. Juuri hänen vieressään oli hänen nuorin poikansa Albert, vilkkaan näköinen poika, koko lapsiparvesta ainoa, kuin hänelle oli jäänyt jäljelle. Mutta hänestä äiti näkyi iloitsevan ja ainoana huolena oli äidillä nyt, että heidät myötäisiin samalle herralle. Hyvän näköinen, vanha herra ostajien joukosta oli hänelle myöskin jo antanut hyvää toivoa.

Ensimmäisten joukossa, kuin tunkeutui orjia tarkastelemaan, oli Haley. Hän astui lähimmän neekerin luo, tunnusteli hänen ruumistansa ja hampaitansa ja teetti hänellä käsi- ja jalkaliikkeitä, sillä tavalla nähdäkseen hänen lihasvoimansa. Ihan samoin teki hän toisellekin orjalle ja tuli sitten pojan luo, jota hän käski hyppimällä ja juoksemalla näyttämään jäsentensä notkeutta.

"Albert myödään yhdessä minun kanssani", sanoi tuskaisesti äiti orjainkauppiaalle.

Haley ei ollut kuulevinaankaan, vaan meni huutokauppapöydän luo odottelemaan myönnin alkua.

"No, mitä arvelette heistä?" kysyi uteliaasti eräs mies, joka oli tarkkaan katsellut Haleyn tutkimustoimia.

"Hm, minä ainakin huudan noita molempia nuorempia orjia ja tuota poikaa," vastasi hän.

"Vaan poika näkyy tosiaankin olevan myötävänä yhdessä äitinsä kanssa."

"Mitä se minuun koskee!" ärähti Haley. "Pojan minä ostan, vaan en vanhaa, sillä hän ei ansaitse edes suolaakaan, jonka saa. Minä en huoli hänestä, vaikka saisin hänet ilmaiseksi. Onhan hän puolisokea ja sitä paitsi rampa."

"Ero lapsesta saattaa äidin epätoivoon."

"Se ei ole minun asiani."

Huutokauppa alkoi. Vanha neekerivaimo tuskin uskalsi hengittää, veti poikansa luokseen ja sanoi vavisten:

"Pysy lujasti minussa kiinni, Albert, heidän täytyy ostaa meidät yhdessä."

"Voi, minä pelkään, että niin ei käy", vastasi poika arasti.

"Heidän täytyy, sillä enhän minä jaksa elää ilman sinua", vaikeroi vanha vaimo parka.

Miesorjat menivät pian kaupaksi ja huutokaupan pitäjä kääntyi poikiin päin.

"No, poika, näytäpä sukkeluuttasi", sanoi hän, koskettaen häntä vasarallaan.

"O hyvä herra, myökää toki meidät yhdessä; johan se minulle luvattiin", pyyteli vanhus.