Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe.

SETÄ TUOMON TUPA.

Beecher Stowen alkuteoksesta nuorisolle sovittanut A. H. Fogowitz.

Suomensi Aatto S.

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström 1893.

Ensimmäinen luku.

Orjan kahleet.

Kentuckyn valtion itäosassa oli tämän vuosisadan alulla hyvästi hoidettu ja jotenkin laaja maatila. Sen isännällä Shelbyllä oli suuri joukko orjia, joista osa hoiti taloutta, vaan enin osa teki maatyötä.

Herra Shelby oli lempeä, hyvää ajatteleva mies; ainoastaan harvoin käyttäytyi hän käskijän tavalla alammaisiansa kohtaan. Yksi suuri vika hänellä kuitenkin oli. Vaikka hän oli suuren talouden isäntä, osasi hän hyvin huonosti pitää sitä järjestyksessä; sitenpä hän olikin joutunut hyvin ahtaalle. Mitä enemmän hän mietiskeli keinoja, päästäksensä suuresta velkakuormastansa, sitä enemmän se kasvoi hetki hetkeltä.

Jos herra Shelby olisi uskonut asiain tilan puolisollensa, joka oli hyvin viisas ja nerokas vaimo, niin varmaan olisi joku neuvo yhdessä keksitty, mutta väärän ylpeyden ja häpeän tunto aina pidätti häntä. Sitenpä rouva Shelby ei vähintäkään aavistanut häviön partaalla oloa, vaan huoletta koetti kaikin puolin hyvästi hoidella ja kasvattaa rakasta poikaansa.

Se poika, Edvard, oli monin puolin ihan isänsä vastakohta. Hän osoitti luonteen lujuutta ja jyrkkyyttä, joka näytti ihan ihmeelliseltä hänen ikäisellänsä pojalla, koskapa hän ei vielä ollut täyttänyt neljättätoistakaan vuottansa.

Lempeys ja sääliväisyys, jolla herra Shelby kohteli orjiansa, ja vapaus, jota hän heille soi, olivat hänet saattaneet johonkin määrään naapurien epäsuosioon. Ei oltu hyvillään, että herra Shelby kohteli mustia alammaisiaan paremmin kuin muut. Mutta Shelby ei pitänyt siitä lukua eikä ottanut korviinsa ankaria moitteita, joita ehtimiseen tuli hänen kuuluviinsa, vaan käytti entistä sääliväistä hyväntahtoisuutta.

Shelbyn palvelijain joukosta oli huomattava varsinkin yksi orja, oikea rehellisyyden ja vilpittömyyden esikuva. Tuomo eli setä Tuomo, joksi häntä sanottiin, oli isäntänsä oikea käsi. Koska hän oli jo kauan ollut tällä tilalla, niin herra Shelby luotti hänen uskollisuuteensa niin rajattomasti, että vähääkään arvelematta käytti häntä kaikkein vaikeimmissakin toimissa. Tuomo sai tarkastaa varallisuuden tilaa, nostaa rahoja, toimittaa tavarain ostoa ja myöntiä, joihin kaikkiin tarvittiin ymmärrystä ja samalla tarkinta oikeudentuntoa. Olipa herra Shelby kerran lähettänyt hänet Cincinnatiinkin, naapurivaltion Ohion pääkaupunkiin, selvittelemään erästä tärkeää asiaa ja nostamaan hänelle viisisataa dollaria. Sellaista ei olisi kukaan orjain isäntä koko Kentyckyssä uskaltanut tehdä, sillä Ohiosta oli hyvin helppo päästä Kanadaan, ja siellä oli orja vapaa ja vainoomiselta turvassa. Mutta Tuomo ei vähääkään ajatellut mitään karkaamista eikä hänelle uskotun summan anastamista. Tarkimmasti suoritti hän tehtävänsä ja palasi kiireimmiten herransa luo. Herra Shelby oli jo kauan mietiskellytkin vapauttaa hänet kokonaan palkinnoksi hänen uskollisesta palveluksestaan, vaan hänen silloinen ahdinkotilansa pidätti häntä sitä tekemästä.

Ollen erittäin kohtuullinen nautinnoissaan ja oppivainen oli Tuomo vähitellen omistanut koko kristinopin. Melkein säännöllisesti kävi hän kuulemassa lähiseudulla asuvan papin saarnoja ja oli rukouksella ja kaikkein synnillisten mielen väreiden tukeuttamisella päässyt siihen sisällisen rauhan tilaan, joka apostolin sanain mukaan käy ylitse kaiken ymmärryksen ja myöskin karkasee luonteen kaikkia huolia ja kärsimyksiä vastaan, jotka täällä alhaalla jokaista ahdistavat, toista enemmän, toista vähemmän.

Tuomo oli nainut mies ja kolmen lapsen isä. Hänen vaimonsa, yhtä hurskas kuin miehensäkin, oli samoin orja kuten hän ja saman isännän oma. Setä Tuomo ja täti Kloe asuivat lapsineen pienessä, vaan sisältä hyvin puhtaassa tuvassa. Iltasilla, kuin päivätyö oli päättynyt, harjoitteli Tuomo kirjoitusta ja nuori Edvard Shelby uskollisesti autteli häntä. Myöhemmin oli pieni hartaushetki, jolloin muitakin orjia oli läsnä, ja lopuksi sellaisina hetkinä aina toivotettiin siunausta Shelbyn perheelle.

Sama arvo kuin Tuomolla miesten kesken oli Elisabetilla naisorjain kesken. Hän oli kaunis kuin enkeli, jotenkin vaalea-ihoinen; kahdeksannesta vuodestaan asti oli hän ollut herra Shelbyn omana. Shelby oli hänet silloin ostanut New-Orleansista ja lahjoittanut puolisollensa, joka ottikin tytön oikein äitilliseen hoitoonsa, opetti hänelle kaikkia naistöitä ja neuvoi häntä hyveihin ja hurskauteen. Aikaa myöten oli tämä hyvä oppilas tullut rouva Shelbylle ihan välttämättömäksi. Elisabet oli nyt viidenkolmatta vuoden ijässä ja oli jo lahjoittanut sydämmensä ja kätensä eräälle nuorelle miehelle, joka työskenteli läheisessä herra Wilsonin tehtaassa. Tällä Yrjöllä oli monta hyvää ominaisuutta ja varsinkin taipumusta teknillisiin toimiin niin suuressa määrässä, että moni vapaakin mies häntä ihmetteli.

On usein tapana, että isännät vouraavat orjiansa toisille isännille tai tehdasten omistajille, varsinkin jos vouraaja siitä saa huomattavaa voittoa. Palkka ei siinä tapauksessa tule orjalle, vaan hänen isännällensä. Niinpä Yrjökään ei ollut herra Wilsonin oma, vaan maanviljelijä Legreen, joka asui Louisianassa ja oli erittäin itsekäs ja omaavoittoa pyytäväinen ja kohteli orjiansa säälimättömän ankarasti. Matkalla Kentuckyssä oli Legree tavannut herra Wilsonin ja, kuin tämä juuri siihen aikaan etsi työmiestä, joka vähän ymmärtäisi koneita, oli heillä heti syntynyt kaupat. Wilson maksoi melkoisen summan ja Yrjö oli luovutettu hänelle määrätyksi ajaksi.

Yrjö vietti herra Wilsonin purje- ja säkkikangas-tehtaassa yleensä onnellista elämää. Usein pääsi hän asioille Shelbyn kartanoon, jossa hän ensinnä tutustui Elisabetiin. Kohta nämä yhdenluontoiset sielut löysivät toisensa ja joutuivat avioliittoon ja suloinen pikku poika Harry liitti nämä sydämmet vielä lujemmin toisiinsa. Vaan eipä tämä onni saanut kauan kestää; yht' äkkiä se loppui! Yrjö kutsuttiin takaisin Louisianaan.

Ja se tapahtui näin. Koska Yrjöllä oli luonnostaan terävä järki, oli hän hyvin lyhyessä ajassa käsittänyt tehtaan koko koneiston, olipa hänen myöskin onnistunut tehdä muutamia hyviä parannuksia ja keksiä uusi hyvin edullinen hampun-puhdistuskone. Tuskin ehti se maine saapua Yrjön isännän, herra Legreen, kuuluville, kuin hän jo läksi Louisianasta omin silmin näkemään, oliko siinä perää.

Herra Wilson tietysti otti hänet hyvin kohteliaasti vastaan, toivotti hänelle onnea niin arvokkaasta orjasta ja vei hänet sitte tehtaasen katsomaan laitoksia ja uutta konetta. Yrjö selitteli kaikkea ja hänen huomautuksistaan näkyi niin paljo sivistystä ja henkistä kykyä, että Legree häpeäkseen tunsi olevansa paljon alempana orjaansa.

Siinäpä oli enempi kuin ahdassydämminen maanviljelijä jaksoi kärsiä. Se loukkasi hänen turhamaisuuttansa niin kovin, että hän ei voinut antaa sitä anteeksi. Yrjön piti joutua pois täältä takaisin Louisianaan, raskaimpain ja halvimpain töiden tekoon. Jos hän oli tähän asti saanut olla vapaammassa asemassa, niin piti hänen täst' edes kaksinkertaisesti tunteman orjanasemansa.

Suuresti hämmästyi herra Wilson, kuin herra Legree vaati Yrjön työpalkkaa ja sanoi kohta lähtevänsä hänen kanssansa palaamaan kotiinsa.

"Mitä te nyt, herra!" virkkoi Wilson ihan ihmetyksissään. "Eikö meillä ole sopimus --?"

"Niin, on meillä sopimus taikka oikeammin oli. Vaan minä olen nyt ajatellut asiaa toisin. Yrjö lähtee minun kanssani."

"Entä sopimuksemme?"

"Se oli määräajaksi ja se aika on kulunut", vastasi Legree kylmäkiskoisesti.

"Tosin kyllä", myönsi Wilson. "Vaan mielelläni minä lisään palkkaa, jos se, josta sovimme, on teistä liian vähä. Yrjöllä on hyvä työkyky ja minä --"

"Mitä siitä", keskeytti toinen. "Minä tarvitsen häntä maatyöhön."

"Mutta näettehän, että Yrjöllä on ihan erityinen taipumus koneihin. Ajatelkaahan vain hänen keksintöänsä."

"Niin, ne koneet! Nehän ne juuri ovatkin. Työn säästöä muka! Meidän orja-omaisuutemme arvon halventamista, sanon minä! Kyllä minä hänestä keksinnöt karkoitan! Tuollaisen mustan koiran ei tarvitse ollenkaan huolia sellaisista asioista!"

Yrjö, jonka ihon väri yhtä vähän oli ihan musta kuin Elisabetinkaan, huumautui äänettömäksi tuosta tuomiosta. Hänen rinnassansa vain kuohui, ja vaikea hänen oli pidättää tunteitansa ilmi puhkeamasta. Herra Wilson näkyi huomaavan sen sisällisen taistelun ja nykäytti paljon merkitsevästi päätään Yrjölle, ikään kuin sanoen, että hän kyllä aikoi koettaa parastansa. Legreeltä se ei jäänyt huomaamatta ja hän sen tähden vain sitä jyrkemmin päätti pitää kiinni uhristansa. Kuin ystävällinen tehtaanisäntä luuli ensi kiukun jo lauhtuneen ja koetti taivuttaa tuota sydämmetöntä, niin Legree tuskin viitsi kuullakaan ja lausui vain kylmäkiskoisen neuvon, että Wilsonin ei pitänyt huolia asioista, jotka eivät häneen koskeneet. Siten oli Yrjöltä kerrassaan kadonnut kaikki toivo päästä tuskauttavasta tilastaan.

Toinen luku.

Pakosalla.

Jo samana päivänä läksi Legree Louisianiin ja hänen kanssansa Yrjö, jonka siten täytyi lähteä mieleiseltä työpaikaltansa, pääsemättä sanomaan edes jäähyväsiä omille rakkaillensakaan.

Kukapa ei käsitä Elisabetin tuskaa, kuin hän kuuli, mitä oli tapahtunut! Hän ei alussa tahtonut ottaa vastaan mitään lohdutusta eikä tahtonut sitä edes kuullakaan. Mutta synnynnäinen lempeys voitti pian uhkamielisyyden ja katkeruuden ja surumielinen uneksiminen valtasi hänet. Säälien näkivät hänen kumppaninsa hänen joutuvan sisällisen kalvavan surun uhriksi.

Viisi kuukautta oli kulunut, viisi pitkää kuukautta, joita muiston tuska katkeroitti. Oli ilta ja hämärän varjo levisi seudun yli. Elisabet seisoi pihalla Shelbyn asuinkartanon edessä ja katseli hitaasti pois vieriviä vaunuja, jotka veivät hänen emäntäänsä naapuriin vieraisille. Hän oli taas hyvin suruissaan. Juuri, kuin hän oli syvimpiin muisteluihin vaipuneena, heräsi hän äkisti siitä, että käsi hiljaa laskeutui hänen olkapäällensä. Hän katsahti taaksensa ja huudahti yht' aikaa hämmästyksestä ja ihastuksesta.

Se oli Yrjö, juuri se, jota hänen ajatuksensa olivat tarkoittaneet.

"Sinäkö Yrjö! Onko mahdollista! Miten sinä minua säikytit, ja kuitenkin miten onnellinen olen nyt taas!"

Hän lepäsi Yrjön sylissä. Viimein hän tointui ja vei hänet syrjässä olevaan huoneesensa, istahti hänen eteensä ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.

"Oletko se sinä todellakin! Mutta kerropas nyt, mikä sinut toi niin äkkiarvaamatta tänne; mitä on tapahtunut? Katsohan poikaasi," sanoi hän, osoittaen Harryä, joka uteliaasti tuli esiin, "hän on surrut kuten minäkin, ja nyt hän ilosta ei saa puhutuksi mitään. Katsohan, Yrjö, eikö se ole kaunis poika?"

Yrjö kääntyi pois päin. Liikutuksesta kyyneltyivät hänen silmänsä. "O rakkaani!" sanoi hän ahdistuksissaan, "jospa en olisi koskaan nähnyt teitä!"

"Mitä nyt, Yrjö!" huudahti Elisabet hämmästyen. "Tuo muoto, mitä sillä tarkoitat? O puhu, Yrjö, minkä tähden olet täällä?"

Yrjö tarttui hänen käsiinsä ja painoi suudelman hänen otsalleen.

"Vaimo parka," sanoi hän, "minun täytyy taaskin peljästyttää sinua. Tiedä sitte, minä olen täällä herra Legreen tietämättä."

"Mitä," parahti vaimo, "oletko sinä --"

"Niinpä niin, minä olen pakosalla! Vainoojat ajavat minua takaa kuin verikoirat; ja tätä ajoa on kestänyt jo kahdeksan päivää, mutta vielä eivät he toki ole oikeilla jäljillä."

"Hyvä Jumala," vaikeroi Elisabet, "minä olen peloissani sinun hengestäsi, Yrjö!"

"Minun hengestänikö? Siitä minä en pidä lukua, se päin vastoin on minulle raskas taakka. Ainoastaan sinun ja lapsemme muisteleminen pidättää minua elämääni lopettamasta!"

Elisabetille olivat kaikki nämä sanat kuin puukonpistoksia ja hän puhui lempeästi:

"Minä tiedän, Yrjö, mitä sinä olet kärsinyt silloin, kuin herrasi niin äkisti kutsui sinut pois tehtaasta, ja tiedän myöskin, miten kurja ja tuskallinen elämäsi varmaan on ollut niin julman miehen orjana. Mutta ajattelehan toki: hän on kuitenkin sinun isäntäsi."

"Minunko isäntäni? Kuka on hänet tehnyt minun isännäkseni, kuka on hänelle antanut isännyysoikeuden minun ylitseni? Eikö minulla ole ajatuksia ja tunteita niin kuin hänelläkin ja eikö minun vereni juokse suonissa yhtä elävänä kuin hänenkin verensä? Enkö minä ole yhtä hyvin ihminen kuin hänkin ja enkö minä ole oppinut itsestäni kaikkea sitä, kuin hän muiden avulla on saanut päähänsä? Mitä oikeutta hänellä siis voi olla pitää minua juhtana oikkujensa mukaan? Niitä töitä, kuin hän minulle antoi, tekee mikä hevonen tai härkä hyvänsä ihan yhtä hyvin! Hän on rääkännyt ja kiusannut minua kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja mitä vankemmin ja väsymättömämmin minä tein työtä, sitä enemmän hän tahtoi teettää minulla. Minä viimein en sitä enää kauemmin kärsinyt vaan karkasin. Ja vaikka se tyranni on niin usein ihan syyttä sanonut, että minussa muka asuu perkele, niin nyt hän ehkä saattaa olla oikeassa! Hän se on minuun sullonut sen, ja se perkele ehkä kohta näyttäytyy sellaisella tavalla, joka ei suinkaan ole miellyttävä häntä!"

"Yrjö, Yrjö, sinä ihan peljästytät minua! Noin minä en ole koskaan kuullut sinun puhuvan!"

"Minä olen liian paljon kärsinyt", sanoi Yrjö. "Mitä kaikkea minä saattaisinkaan siitä kertoa, Elisabet! Esimerkiksi, tuskin on neljää viikkoa, kuin nuori Legree, pahankurinen poika, kiusasi hevostani. Minä olin juuri panemassa kiviä kärryihin ja sen tähden siivosti pyysin häntä olemaan häiritsemättä minun työtäni. Mutta hän vain ärsytti hevostani vielä enemmän. Minä pyysin uudestaan häntä olemaan siivolla, mutta hän silloin alkoi suomia ruoskalla minua itseäni. Minä otin häntä kiinni käsistä ja poika alkoi hurjasti potkia ja parkua niin kovasti, että isä heti saapui luo kuin lentämällä. Raivoissaan työntäsi hän minut pois, sidotti minut puuhun, leikkasi metsästä vitsoja, antoi ne pojalle ja käski minua piiskaamaan niin kauan, kuin jaksoi. Ja niin tapahtuikin. Toisen kerran tuli tuho pikku Bellolleni. Se uskollinen koira oli minun ainoa lohdutukseni. Yöllä makasi se minun vieressäni ja päivällä oli aina minun sivullani, ja se katseli minua viisailla silmillään, kuin olisi se ihan selvään tiennyt, mitä minulta puuttui. Kerran minä heitin sille muutamia luita, jotka olivat ulkona kyökin oven edessä. Ahdistajani tuli heti ja alkoi pauhata ja kirota ja huutaa, että hän toki ei ollut sellainen narri, että ryhtyisi omalla kustannuksellaan elättämään neekerin koiraa. Ja hän käski minua sitomaan kiinni Bello parkaa ja heittämään lammikkoon."

"Sitä sinä et arvatenkaan tehnyt, Yrjö?"

"En minä, vaan hän sen teki! Minulta oli sydän pakahtua säälistä, kuin katselin, miten hän viskasi koiran veteen ja sitte heitteli sitä niin kauan kivillä, että se hukkui. Ja minä itse sain vielä maistaa ruoskaa, koska olin puolustanut kumppaniani. Olkoonpa tuo miten hyvänsä. Mutta sen pyövelin pitää kokeman, että minä en pitkään aikaan kesy ruoskakurista!"

Nuoren miehen silmissä leimahti niin salaperäinen tuli, että Elisabet ehdottomasti vapisi.

"Älä jättäydy pahuuden valtaan, Yrjö! Luota Jumalaan ja tee rehellisesti tehtäväsi, niin kyllä hän sinua auttaa."

"Sinä ajattelet sangen kristillisesti, Elisabet," vastasi pakolainen, katkerasti hymyillen; "minä en voi. Minkä tähden kärsii Jumala sellaista ilkeyttä?"

"Älä pilkkaa Jumalaa! Meidän täytyy luottaa häneen ja ottaa kaikki kärsimykset vastaan tyytyväisesti. Se on Jumalan ijankaikkinen tahto, ja hän yksin tietää, mikä on meille hyödyksi."

"Ah, minä tahtoisin, että minulla olisi sinun luottamuksesi! Mutta minä en voi hillitä tunteitani! Ajattelehan vain, Elisabet, ehkäpä on meidän lapsellemmekin samanlainen kohtalo tulossa, ehkä --"

"Voi, ole vaiti, Yrjö, ei se voi olla mahdollista, onhan meillä perin hyvä isäntä."

"Se minun kyllä täytyy myöntää, mutta kukapa tietää edeltä päin, mitä vast' edes tulee. Poika saatetaan myödä eikä kukaan vielä tiedä, mihin tai kelle. Mitä hyötyä siitä on meille, että Harry on niin sievä ja vilpas poika. Hänen etevyytensä on vain suurempi vaara hänelle, sillä se enentää hänen arvoansa."

Kallion painoisina alkoivat nämä sanat rasittaa Elisabetin mieltä ja herättivät hänessä synkkiä aavistuksia. Hän oli jonkun aikaa huomannut vilkasta, salaperäistä seurustelua herra Shelbyn ja seudun pahamaineisen orjainkauppiaan kesken, eikä se kauppias ollenkaan miellyttänyt Elisabetia. Kauppiaan ystävällisyys Harryä kohtaan oli aina näyttänyt hänestä epäilyttävältä. Mutta joka kerran oli hän tukeuttanut pelkonsa ja salasi sen nytkin mieheltään, ollakseen kiihottamatta häntä vielä enemmän. Yrjö yritti lähtemään.

"Ja nyt, Elisabet, rakas vaimoni, täytyy minun jättää sinut", sanoi hän suruisesti. "Minä en ole täällä hetkeäkään turvassa."

"Menetkö sinä pois?" vaikeroi Elisabet "Mitähän tästä tulee! Kätkeydy tänne, Yrjö, minä pidän kaikesta huolen, ei sinua täältä löydetä."

"Luuletko? Jo nyt erehdyt! Täällähän minun ensinnä arvataan olevan eikä jätetä täältä tutkimatta mitään sopukkaa. Ei toden totta tämä paikka ole mikään hyvä kätkö. Ja sinut minä vetäisin kanssani turmioon, sillä karanneen orjan kätkijää kohtaa lain ankara kovuus!"

"Herran tähden, mihin sinä sitte lähdet?"

"Se olkoon minun huolenani, Elisabet. Minä en ole ihan odottamatta saapunut tänne, vaan olen tavannut ihmisiä, joiden apuun saatan luottaa. Ehkäpä minun onnistuu eheänä ja terveenä päästä Kanadaan. Se maa on toivojeni tähti, ainoa, kuin minulle on jäänyt jäljelle. Sinulla on hyväluontoinen isäntä, Elisabet, ja hän varmaankin suostuu myömään sinut minulle. Niin, minä tahdon todella ostaa sinut ja lapsemme, Jumala minua auttakoon!"

"Luottakaamme häneen!" todisti nuori vaimo. "Vaan entä jos --"

"Jos minä joudun kiinni, aioit sanoa. No, silloin he eivät ainakaan elävänä saa minua viedyksi etelään. Mutta niin pitkällä ei toki vielä olla. Rukoile minun puolestani, Elisabet, että kaikki hyvin kävisi; ehkäpä hyvä Jumala sinun rukoustasi kuulee."

Hyvin liikutettuna otti Yrjö vaimoansa kädestä ja katsoi häntä hellästi silmiin. He seisoivat hetkisen vaiti, Elisabet itkeä nyyhkien, Yrjö yhä vielä koettaen pysyä lujana. Mutta kohtapa hänelläkin tunteet purkautuivat kuumaksi kyynelvirraksi. Vielä yksi syleilys.

"Jumala sinua suojelkoon, Yrjö! -- Voi hyvin, Elisabet!"

Ovi sulkeutui miehen perästä ja hän katosi yön pimeään. Kauan katseli Elisabet hänen jälkeensä.

Näkiköhän hän koskaan häntä jälleen?

Kolmas luku.

Uusia kauhuja.

Äidin silmä näkee yleensä hyvin tarkkaan ja pettyy ainoastaan harvoin. Elisabet huolehti pojastaan syystä kyllä. Vilkas, kaunis ja hyvälahjainen poika oli vetänyt puoleensa orjainkauppiaan Haleyn huomion, ja se välinpitämätön, ainoastaan omaa voittoa etsivä mies päätti heti saada hänet itselleen ostetuksi.

Ja siihen hänellä valitettavasti oli keinoja useampiakin.

Jo edellä olemme maininneet, että herra Shelby oli rahanpulassa eikä enää tiennyt, miten selvitäkään veloistansa. Ja juuri tuolla Haleylla oli enimmät saamiset, sillä hän oli kaikin tavoin koettanut hankkia haltuunsa herra Shelbyn velkakirjoja. Tiesihän hän, mikä rikkaus tällä maanomistajalla oli orjissaan ja minkä runsaan voiton ne tuottaisivat hänelle (Haleylle) heti, kuin ne "kauppatavarana" joutuisivat hänen käsiinsä.

Ensinnä kävi Haley velkamiestä tervehtimässä, selitteli hänelle, kuinka paljo hän oli velkaa Haleylle ja miten välttämätöntä oli alkaa nyt viimeinkin maksaa sitä takaisin. Kuitenkin hän samalla oli olevinaan jalomielinen ja ilmoitti olevansa valmis rahan sijasta ottamaan joitakuita orjia. Sillä ehdotuksellaan sai hän toistaiseksi aikaan ainakin sen verran, että herra Shelbyllä alkoi horjua hänen entinen luja päätöksensä olla antamatta yhtään ainoata orjaansa suorastaan orjainkauppiaalle.

Ehdotustansa tehdessään oli Haley ajatellut paitse pikku Harryä parastaan Tuomoa, ja vaikka hän tiesikin, että Tuomo oli herransa luotettavin tuki, niin se ei suinkaan saanut häntä luopumaan aikeistansa. Hän tiesi tarkimmasti Tuomon hyvät ominaisuudet ja mietiskeli jo itsekseen, minkä verran tuosta kaupasta saattaisi voittaa. Haley lyhyesti sanoen luotti herra Shelbyn luonteen heikkouteen ja keskustelut hyvin selvään osoittivatkin, että hän ei ollut siinä lainkaan pettynyt. Mitä imarrus ja houkuttelu eivät saaneet aikaan, sen vaikutti uhkaus. Shelby kyllä muisti monestikin jo luvanneensa uskolliselle neekerille vapauden, vaan mahdotonhan hänen oli antautua vararikkoon tuollaisen "hullutuksen" tähden, kuten Haley sääliväisesti sitä nimitti. Siispä sovittiin Tuomon kaupasta.

Tuomolla tuli ainoastaan osa velasta kuitatuksi. Nyt tuli pikku Harryn vuoro. Onnettomuudeksi poikanen juuri silloin juoksi sisälle ja alkoi siellä tavallisia lapsen leikkejänsä. Orjainkauppias katseli häntä tarkkaan joka puolelta ja yhä enemmän mieltyi häneen. Hän tahtoi nyt saada pojan haltuunsa mistä hinnasta hyvänsä.

Haley oli sielujen kauppias oikein todella; jo ammoin oli tuo ihmisvihollinen ammatti kuolettanut hänessä kaikki jalommat tunteet. Sen tähden oli myöskin turha vaiva herra Shelbyn kuvata hänelle, mitä sanomatonta tuskaa äidille tuottaisi ero lapsestansa, ja vedota vaimoonsa, joka oli mieltynyt pikku Harryyn niin, että piti häntä melkein kuin omana lapsenaan ja joka sen myömisestä hyvin loukkautuisi. Se ei ollenkaan vaikuttanut Haleyhin. Hän uhkasi kokonaan luopua kaupan hieromisesta ja antaa velkakirjat oikeuden haltuun. Niinpä herra Shelby viimein taipui antamaan tämän toisenkin uhrin. Kauppakirja allekirjoitettiin, ja Tuomo ja Harry olivat orjainkauppiaan omina. Seuraavana päivänä sanoi hän tulevansa ottamaan "tavaroitansa".

Herra Shelby nyt pelolla odotteli asiain selittelyä puolisollensa, koska hän ei mitenkään voinut pitää salassa, mitä oli tapahtunut. Monen kiertelemisen ja kaartelemisen jälkeen avasi hän heikkoutensa kuvan vaimonsa silmäin eteen. Rouva Shelby kauhistui sanattomaksi.

Uskollinen Tuomo ja Elisabetin suloinen poika myötyinä! Rouva katsoi sitä ensin huonosti onnistuneeksi leikinlaskuksi, mutta hirmuinen totuus selvisi hänelle kokonaan, kuin puolisonsa vähitellen ilmasi hänelle missä pulassa hän oli ja minkä syvyyden partaalle joutunut.

Rouva Shelby tarjosi heti kaikkia koristeitansa, jos vain kauppa siten saataisiin puretuksi, mutta puolisonsa hänelle selitti, että orjainkauppias ei siihen mitenkään suostuisi.

"Voi, että minun täytyy tätä kärsiä!" vaikeroi rouva tuskissaan. "Minähän olen aina koettanut täyttää kristilliset velvollisuuteni näitä orjaparkoja kohtaan, pitää huolta heidän sekä hengellisestä että ruumiillisesta menestyksestään ja nyt --! Mitenkä sinä voit omantuntosi edessä vastata, että riistät äidiltänsä pikku Harryn ja myöt tilapäisessä rahapulassa niin luotettavan palvelijan kuin Tuomo on?"

"Minä olen siitä yhtä pahoillani kuin sinäkin," virkkoi herra Shelby, "ja totisesti, jos minulla olisi ollut mitään muuta keinoa, niin tätä ei olisi tapahtunut. Mutta sano itse, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Minä olin kokonaan Haleyn käsissä. Hän uhkasi lain voimalla pakottaa meidät myömään kaikki orjamme, jos en myönyt hänelle Tuomoa ja Harryä."

"Ja sinä tietysti möit heidät", vastasi rouva Shelby katkerasti. "Voi orjuuden kirousta! Yksin kunnon ihmisetkin se kovettaa ja tekee kuuroiksi, niin että he eivät tajua ijankaikkista totuutta, että ihmissielu on enemmän arvoinen kuin kaikki maan kulta! Enpä olisi uskonut, että minun itseni täytyy nähdä, miten äidin sylistä hänen oma lapsensa riistetään!"

"Sitä sinun ei tarvitsekaan, rakas Emilie. Minä aion huomisaamuna aikaisin lähteä ratsastelemaan jo ennen Haleyn tuloa; saatathan sinä lähteä minun kanssani. Emme huoli jäädä kärsimään sitä tuskaa."

"Ei, ei," vastusti rouva Shelby jyrkästi. "Jos sinä et jaksa katsella heikkoutesi seurauksia, niin teen minä sen sinun puolestasi. Rehellinen kelpo Tuomo tarvitsee lohdutusta surussaan ja Elisabet, niin -- voi, minä en tosiaankaan tiedä, mitä hänelle teen. Jumala olkoon hänelle armollinen!"

Molemmat peljästyivät juuri silloin yht' aikaa. Äsken oli kuulunut astuntaa ovea kohti ja nyt sen takana kuului raskas kaatuminen.

"Mitä se oli?" kysyi herra Shelby kuunnellen.