Part 5

-- Sepä kummallista. Minä luulin, että kaikki ihmiset osaavat runoilla, nimittäin -- liitti hän verkalleen -- erityisinä hetkinä elämässään. -- Kas vain! Kokemuksestako sinä puhut?

-- Niin, älä luulekaan, -- vastasi Kaija, veitikkamaisesti myhähtäen, -- älä luulekaan, ett'en minäkin osaisi runoilla joskus.

-- Vai niin! Milloinka painoon pannaan?

-- En minä ensinkään sellaisia tarkoita, tiedäthän sen. Enhän minä koko iässäni tule kirjoittaneeksi niin paljoa, että siitä koituisi sataakaan sivua, mutta liianpa hyviä ne runot painoon ovatkin, ei muitten mielestä, ymmärräthän, vaan minun. En kirjoita mitäkään, jota en ensin olisi _laulanut_. Siinä on aina pisarainen oman sydämeni verta, enkä minä sallisi vieraan käden käydä penkomaan minun sydämessäni.

Setä Frans nauroi hänen hassunkurista lauseparttansa, mutta samalla hän kumartui Kaijan puoleen ja virkkoi:

-- _Minun_ käteni ei ole vieras, senhän tiedät. Kaija ymmärsi hänet heti.

-- Sin'et niitä pääse lukemaan, -- virkkoi hän, -- sillä useimmat niistä ovat paperille panematta, mutta illoin minä joskus laulan niitä sinulle.

Ja niin se kävikin. Aamupäivin he istuivat yhdessä vanhan kastanjapuun alla; Kaija neuloi, setä Frans luki ääneen. Iltasin Kaija lauloi hänelle vanhoissa tutuissa sävelissä omia vavahtelevia sanojansa, ja setä Frans kuunteli, pehmeä, leveälierinen hattu painettuna syvään otsalle. Auringon laskiessa he astuivat pitkin apilasmaata punertavain kyläkellukkain ja keltamatarain keskitse, ja Kaija se silloin enimmäkseen puhui. Hän haasteli lapsestaan; koko hänen sielunsa oli yhtä ylistysvirttä lapselle. Ei hän odottanut äidiksi tulemista, hän _oli_ jo äiti. Hän eli ja hengitti yhtenä sen pikku sydämen kanssa, jonka tykytykset hän tunsi oman sydämensä alla, ja pyhä oli tämä tunteminen hänelle. Hän haasteli lapsen ensimmäisestä myhäyksestä ja sen ensimmäisestä askeleesta.

Hän vakuutteli Frans sedälle, että hän on oleva varsin ankara vaatimuksissaan, sillä hänen rakkautensa on niin voimallinen. Hänen lapsestaan kasvaa kerrassaan ihmelapsi, mitä tottelemiseen tulee.

Setä Frans myönsi kaiken tuon, eikä Kaijan suinkaan tarvinnut peljätä, että toinen hänet ymmärtää väärin. Setä Frans otti vaarin jok'ainoasta vivahduksesta hänen tunnelmissaan, hän asettui Kaijan hienoimpain sielunliikutusten tilaan, milloinkaan väsymättä. Välisti tuntui Kaijasta kuin setä Frans piteleisi hänen sydäntänsä käsissään, tuntien jok'ainoan nopean, vavahtelevan sykäyksen siinä. Ja silloin hänen mieleensä muistui tuo vanha laulu:

Hän taisteli ikänsä kaiken, Vain kultaa kootaksehen, Mut onni se ain' yhä petti: Se on ystävä vilpillinen.

Yks sydän se hälle sykki Ilossa ja surussa ain', Ykskolmatta sykki vuotta Se hälle yksin vain.

Kätensä sen sydämen päälle Hän pani nyt murheissaan, -- Ja kas hetipä silloin kulta Kävi silmissä loistamaan.

Kuukauden viimeisenä päivänä saapui Pietari Dam. Hän oli iloisella tuulella ja puhua laverteli paljon. Aamulla hän tuli ja läksi illalla jälleen pois.

-- Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä lähden erään hyvän ystävän kanssa pienelle retkelle Bornholmaan? -- virkkoi hän. -- Onhan sinulla setä Frans.

-- Niin, -- vastasi Kaija, myhäillen hiljaista, onnellista myhäilyä, -- onhan minulla setä Frans.

Pietari Dam oli niin kiitollinen tästä hänen suopeudestansa, että alkoi ensi kertaa haastella hänen kanssaan lapsesta. Mutta äkkiä hän taas vaikeni.

Hän läksi samana iltana, mitä hilpeimmässä mielentilassa.

Setä Frans hengitti helpommin, Pietari Damin lähdettyä, mutta Kaija oli kauan aikaa ääneti ja apealla mielin. Vaikk'ei hän hetkeäkään ikävöinnyt häntä, oli hänestä kumminkin tuntunut katkeralta, nähdessään hänen lähtevän. Kaijasta tuntui, niinkuin hänen miehensä olisi siten tehnyt kavalluksen -- ei häntä, vaan lasta kohtaan. Onhan se hänenkin lapsensa. Hänen mieltänsä kirveli, nähdessään, kuinka kylmäkiskoisesti mies saattaa ajatella tuota asiata.

Mutta Pietari Dam viipyi koko kesäloman Bornholmassa, ja niinpä tapahtui, että juuri setä Fransista -- henkisesti puhuen -- tuli lapsen isä: hänellehän Kaija siitä haasteli omalla lämpimällä, hiljaisella tavallaan, äänessä hely, joka saattoi olla niin salaperäinen, ja silmissä ilme niin merkillisesti sisäinen.

Hänellehän Kaija näytti pienen kätkyen, ja kuinka äärettömän juhlallisesti hän osasikaan vetää syrjään nuo vaaleansiniset silkkiuutimet! Ei hän millään muotoa olisi näyttänyt sitä kellenkään muulle kuin juuri Frans sedälle.

Setä ei siitä pitäin milloinkaan unohtanut, kuinka Kaija oli kuiskaissut hänelle: "Tules katsomaan!" ja sitten varpaillaan kulkenut hänen edellänsä portaita ylös.

Setä Frans oli yllättänyt itsensä siinä, että itsekin astuu varpaillaan.

Kaija pysähtyi pienen ullakkokamarin oven eteen ja avasi sen... varovasti, voi kuinka varovasti! lykkäsi sedän edellänsä sisään ja sulki nopeasti oven.

Keskellä lattiata seisoi kätkyt, pehmoinen ja rauhallinen, niin siro, sininen -- pieni kuningaskunta, joka vaan valtijaansa vuottaa! Ja sen vieressä seisoi Kaija, kädet ristissä, pää hiukan kallellaan ja pyhän hartauden ilme nuorilla kasvoillansa. Ohimoilla kiemurteli kullanruskea tukka, ja veri vuoroin hulvahti hennoille poskille, vuoroin pakeni jälleen pois.

Frans sedästä tuntui kuin ei hän milloinkaan olisi rakastanut Kaijaa niin palavasti kuin nyt, jolloin se, mikä syvintä ja naisellisinta hänessä oli, astui niin täydessä voimassaan esille. Mutta sitten hänet jälleen valtasivat nuo kummalliset harhaluulot, joihin hän oli joutunut muutama viikko ennen häitä: silloin oli hänestä tuntunut, että se on hänen ja Kaijan koti, jota hän laittelee kuntoon; nyt hänestä tuntui tuokion aikaa, että se on hänen ja Kaijan lapsi, jota he odottelevat. Tietämättänsäkin hän pyyhkäisi kädellään kätkyen laitaa, ja niin paljo oli hellyyttä tuossa liikkeessä, että Kaija ehdottomasti tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

Ja sitten hän hiljaa avasi oven ja hiipi varpaillaan takaisin portaita alas.

9.

Kuni tekstinä kesäisen tarun, Aiheina yön fantasioitten, Tulikukkaset suorina loistaa Tuoll' äärillä sammalsoitten...

He kulkivat yhdessä apilasmaan poikki. Rehevänä, sankkana kasvoi apilas, täyttäen ilman sulotuoksuisilla tuulahduksilla.

Alempana oli heinä jo niitetty, ja suuret ru'ot kutsuivat kulkijata levähtämään. He astuivat metsänrinnettä ulos niitylle.

Vanha paimenmuija niiasi heille.

-- Nyt kai on rouvan hyvä mieli, kun herra tuli kotia! -- sanoi hän, vilaisten setä Fransiin ja myhähtäen niin leveästi kuin suinkin osasi.

Kaija nyökäytti vain päätään ja kulki edelleen, mutta veri hulvahti hänelle poskiin. Ensi kertaa häntä hävetti olla laiminlyöty aviovaimo.

Eikös juuri Pietari Damin olisi ollut velvollisuus uhrautua näinä aikoina hänen tähtensä? -- Eikös se ole aivan nurinpäistä, että setä Frans on täällä osallisena kaikkien näitten päiväin ja viikkojen odotukseen?... Kaija huokasi niin syvään ja niin katkerasti, että setä Frans pysähtyi ja kävi hänen käsivarteensa. Tapansa mukaan hän jälleen taittoi kirpeältä kivulta kärjen.

-- Teitpä oikein kiltisti, kun kutsuit minut tänne maalle, -- puheli hän. -- Olen ollut sun elämässäsi mukana niin monessa asiassa siitä saakka kuin maailmaan tulit, ett'en saata ajatellakaan, kuinka en olisi mukana tässäkin. Ja tiedäthän sitä paitsi, että minun on mieluisinta viettää loma-ajat maalla hiljaisuudessa. Sinun miehesi sitä vastoin tarvitsee sitä virkistystä, mikä on saatavissa tuollaisista pienistä huviretkistä ystäväin seurassa.

Kaija oli kiitollinen hänen hienosta huomaavaisuudestaan.

-- Niin, -- virkkoi hän, -- ihmisethän ovat niin erillaisia.

Hän ei tahtonut mainita, että tänään on ummelleen kolme viikkoa siitä kuin hän oli saanut tietoja Pietari Damista, silloinkin vain pari riviä avonaisella kirjekortilla. Ei hän Damin kirjeitä kaivannut, mutta sittenkin häntä loukkasi se, ett'ei kirjeitä tullut.

Itse hän oli kirjoittanut kolmekin kirjettä, jotka joka kerralta olivat käyneet yhä lyhyemmiksi.

-- Eiköhän levähdetä tuolla? -- virkkoi setä Frans, taluttaen häntä istumaan vanhalle puunrungolle, joka oli omituisesti kätkeynyt tuonne korkeaan heinikkoon puron varrella. Laulellen juosta lirisi puro sammaltuneitten kivien välitse, ja hiljaa sitä kuuntelivat niityn kukkaset kummallakin reunalla.

Valkoinen mesiyrtti nyökäytteli päätään keltaherukalle. Pyöreät maitiaiset suutelivat punaisia kurjenpolvia. Hiirenherneellä oli niin paljo haastelemista valkoisen tähtimön kanssa, ja kieruruoho kimmurteli puunrungolta alas mehuisan linnunherneen luo, siepaten sitä muitta mutkitta vyötäisistä. Sininen tädyke kuiski jotain keltaiselle kyläkellukalle. Viheriäinen krassi koetti turhaan päästä solakan kuusen latvalle asti. Mutta yli kaikkien näitten kohoilivat tulikukat, hienovartiset, pehmeämuotoiset. Ei ollut muitten yrittämistäkään niitten tasalle.

Tuli tuulenpuuska silloin tällöin ja viskasi kukkasen puroon. Ja kukkasista kukin oli kuin punainen perho, joka uiskentelee hopeankirkkaalla veden pinnalla, ja missä ikinä sen kulki tie, siellä laulut ilmassa raikui.

Kahden he siinä istuivat, kuunnellen. He ajattelivat toistensa ajatuksia syvällä heimolaisuuden tunnolla, joka aina oli heissä asunut, ja sillä herkällä toistensa käsittämisellä, minkä rakkaus synnyttää.

Kun kuulee tarumaista musikkia, silloin tuntuu, kuin koko elämän runous säveliin sulautuisi. Niinpä tuntui heistäkin, kuin koko heidän elämänsä sulautuisi lirisevän puron lauluun. Ajattelivat he tuossa kaiketikin, kuinka elämä oli raunioiksi raastanut heidän tuulentupansa, kaatanut kuin korttikartanon. Ajattelivat kaiketi, kuinka he olisivat saattaneet istua tässä kahtena onnellisena ihmisenä, ellei toinen heistä olisi käynyt välipuheille oman itsensä kanssa.

Mutta sanaakaan he siitä eivät puhuneet; vaistomaisesti he välttivät kaikkea sellaista, mikä olisi aiheuttanut selityksiä heidän keskensä.

-- Setä Frans! -- virkkoi vain Kaija. -- Täällä tulee olemaan niin yksinäistä, kun sinä lähdet pois.

Setä Frans ei vastannut heti kohta. Hän ajatteli, ett'ei siihen enää ole kuin kaksi päivää, ja hänen sydäntänsä kouristi. Hän ei tiennyt, miten lohduttaa itseänsä ja häntä.

-- Minä pistäyn täällä sunnuntaisin, -- sanoi hän sitten, -- jos sallit.

Kaija ojensi hänelle molemmat kätensä.

-- Niinpä minä sitten päivät umpeen ikävöitsen sunnuntaita, -- vastasi hän.

Setä Frans tunsi, ett'ei hän tällä hetkellä, nuo sanat kuultuaan, uskalla katsahtaa Kaijaan. Hän kumartui, ja kovin hänen tuli kiire saada pelastetuksi muuan kovakuoriainen hämähäkin verkosta.

-- Niin, niin, -- puheli hän, ikäänkuin saadakseen ajatuksia toisaanne, -- sinä kaipaat kumppalia, kenen kera haastella, ja tiedäthän, että vanha setä Frans on uskollinen ystävä. Saat luottaa häneen.

Kaija ymmärsi heti, miksikä hän oli sanonut "vanha". Setä tahtoo kaikin mokomin, että heidän keskinäinen luottamuksensa yhä edelleen pysyisi voimassa; hän ei tahdo milloinkaan asettua sille kannalle, että puhuisi hänelle sanoja, joita Kaija ei uskaltaisi kuulla. Ja äkkiä kävi Kaijalle selväksi, kuinka miehen rakkaus saattaa olla niin voimallinen, että se pitää hänen polkunsa puhtaana koko elämän-iän.

Kaija istui, tuijottaen eteensä valppailla silmillään, ja lämpöiseksi kävi äkkiä hänen katseensa ja kirkkaaksi. Hän alkoi hyräillä. Ja hienot sydänheinät huojuivat hänen jalkainsa juuressa... ja puro lirisi... ja tulikukat ne loistivat.

-- Muistatko pientä laulua tulikukista, jota lauloit monta vuotta sitten? kysyi setä Frans.

Kaija nyökäytti päätään, myhäillen.

-- Itsehän sinä sen minulle opetit, -- vastasi hän.

Ja hän lauloi sydämellisellä, pehmeällä äänellään:

Kuni tekstinä kesäisen tarun, Aiheina yön fantasioitten, Tulikukat suorina loistaa Tuoll' äärillä sammalsoitten. Voi jos saisin ne koota kaikki Surun lohduksi vaisun milloin, Sinut vitasi peitteleisin Punalehdillä aamuin illoin -- Kukiks' saisi ne syömessäs silloin.

* * * * *

Setä Frans muutti kaupunkiin elokuun viimeisinä päivinä, ja Kaija jäi yksin.

Sedän lähdettyä, entinen pelko palasi jälleen, mutta nyt se sai uuden muodon: nyt se oli pelkoa Frans sedän tähden.

Kaijan valtasi sama tuska, jonka ahdistusta hän oli tuntenut jo takavuosina, seisoessaan pikku tyttönä setänsä oven takana ja kuunnellessaan, kuinka hänen oma sydämensä sykkii, niinkuin olisi pakahtumaisillaan hurjasta pelosta, että setä Frans on kuollut tuolla sisässä. Tuskin hän nyt uskalsi yöksi ummistaa silmäänsäkään, sillä heti hän oli näkevinään hänet kuolleena tai saattavinaan häntä hautaan. Hän kuuli ruumiskellojen soivan ja oli astuvinaan arkun perässä niin verkalleen, voi niin verkalleen! Ja tuntui kuin ei jaksaisi jalkaansakaan liikuttaa tuolta painostavalta yksinäisyyden tunteelta, joka hänet täyttää. Herätessään hän sitten vienosti kuiskaili ulos pimeään yöhön:

-- Lapsi parka! Poloinen lapsi!... Mitenkä sinun käy, jos hän kuolee!

Ja aamuisin hän istui kirjoittamaan hänelle kirjettä. Hän kirjoitti lapsesta, niinkuin he olivat lapsesta haastelleetkin, ja setä Frans vastasi samaan tapaan.

Hän kertoi Kaijalle tilanneensa uuden painoksen Andersenin satuja, -- se oli aiottu sille pienokaiselle.

Kaija puolestaan ilmoitti, mitenkä hän, maalta palattuansa, sisustaa arkihuoneen viereisen pikku suojan lapsenkamariksi, niin että kätkyt on aina hänen näkyvissään, sillä lapseen ei saa koskea kukaan muu kuin hän itse. Yöt päivät hän aikoo olla lapsen luona. Ja setä Frans se piloillaan kyseli, mahtaakohan hän ylimalkain milloinkaan päästä armollisen prinssin puheille, vai ulkonako sitä vaan pitää seista ja veisata: "Ach du lieber Augustin!"...

Tuntui kuin jo pelkästään sedän käsialan näkeminenkin olisi rauhoittanut häntä. Ahdistava tuska häipyi pois.

Pietari Damilta tuli kirje, jossa hän tiedustelee, milloinka Kaija aikoo tulla kotia. Itse hän on harjoituksissa päivät umpeen, -- niin hän kirjoitti.

Kaija vastasi aikovansa jäädä maalle, kunnes lapsi on syntynyt. Kaupunkiin hän palajaa kaiketi lokakuussa.

Siihen tuli vastaus heti seuraavassa postissa: Pietari Dam kirjoittaa pitävänsä vaimonsa päätöstä varsin järkevänä ja hyväksyvänsä sen kaikin puolin.

Kaija luki rivien välitse, kuinka mielissään hänen miehensä on siitä, ett'ei hän vielä palaja kaupunkiin. Tuo koski häneen kipeästi. Hän oli jo kauan aikaa sisimmissään epäillyt miehensä uskollisuutta, mutta näinä aikoina hän oli kernaasti salannut sen omalta itseltään... hän ei ollut päästänyt epäluulojaan valtaan... koko hänen luontonsa nousi sitä vastaan.

Silloin hän sattui illalla kerran lukemaan sanomalehdissä uutisen, että Pietari Dam ja näyttelijätär, neiti S., vietettyänsä loma-ajan Bornholmassa, olivat palanneet pääkaupunkiin... Säihkyvänä tulikielenä sävähti silloin viha hänen sielussaan. Mutta seuraava tunne oli häpeätä oman itsensä tähden: kuinka olikaan ollut mahdollista, että hän edes hetkiseksikään elämässänsä oli niin lumoutunut tuon miehen ulkonaisesta kauneudesta, että oli kokonaan unohtanut kysyä, millainen hän on sisältä! Ja kuinka hän oli saattanut valita Pietari Damin, kun hänellä rinnallaan oli sellainen mies kuin setä Frans!... Miks'ei hän ollut pelastanut itseänsä, seisoessaan alttarin edessä ja ensi kertaa ymmärrettyään omat tunteensa! Ja kuinka hän on saattanut luulotella itseänsä, todellakin rakastavansa Pietari Damia, saanut koko tahtonsa pakotetuksi tähän rakkauteen ja sulkenut silmänsä näkemästä tyhjyyttä heidän yhteis-elämässään!... Hamaan siihen päivään, jolloin Pietari Dam oli syvimmin loukannut häntä hänen tunteissaan lasta kohtaan, hamaan siihen päivään hän oli _tahtonut_ uskoa rakastavansa häntä.

Räikeän selvänä oli nyt hänen edessään se silmänräpäys kirkossa, jolloin hän ensi kertaa elämässään oli huomannut, että setä Frans saattaisi olla hänelle jotain muuta ja enemmänkin kuin mitä hän siihen asti oli ollut. Hän painoi päänsä alas, ja kuumia kyyneleitä valui hänen syliinsä _Häntä_, niin _häntä_ vastaan hän oli rikkonut!

Oikeudenmukaista niinmuodoin se mikä häntä nyt oli kohdannut.

Kauan hän istui, kädet yhteenpuristettuina sylissään. Verkalleen ja sanomattoman katkerina kulkivat nämä säkeet hänen sielunsa kautta:

Ja lehdelle kirjan Nyt elämä piirrot Veripunaiset viskoi Mut valkoiset lehdet Kaikk' irti kiskoi...

10.

Tää laki ilman On muuttelutta: On maassa niitä, Jotk' aina saavat Vain palvella muita.

Eräänä päivänä syyskuun lopulla, jolloin leivoset lauloivat sänkipellon kohdalla, -- jolloin ensimmäisiä muuttolintuja läksi etelään, -- jolloin metsät alkoivat kellastua ja järvet käydä sinisemmiksi, -- jolloin ilma oli niin äänetön ja puro juoksi niin hiljaa, että olisi luullut sen seisovan yhdessä kohdin korkeassa heinikossa, -- silloin hänen pikku poikansa näki päivänvalon.

Hänen tulonsa oli vähällä viedä äidiltä hengen. Tajutonna oli äiti yhä silloinkin vielä kuin poika jo ensi kertaa potki kylpyammeessa ja katsoi suurin, oudostelevin silmin tähän kummalliseen maailmaan.

Mutta kun hänet vedestä nostivat, silloin hän parkaisi tuommoisen vähäisen, läpitunkevan lapsenparun, ja siihen äitikin heräsi. Hän käänsi päätään ja katsahti lapseen, ja säteilevä hymy elähti silloin hänen kasvoillaan... mutta pian hän sulki silmänsä jälleen, ja kyyneleitä alkoi yksitellen herahdella pitkäin ripsien alta: ei ketään, kelle riemunsa ilmaista, ei ketään, kenen kanssa ilonsa tasan panna.

Osan-ottavasti katseli lääkäri häntä.

-- Lähetetäänkö sana miehellenne? -- kysyi hän. Päätänsä puistellen äiti vastasi:

-- Mieheni ei pääse; hän näyttelee tänä iltana.

Hän huomasi itsekin, kuinka naurettavalta tuo kuuluu, ja hento puna lensi hänen kalpeille poskilleen.

-- Eikö ole ketään muuta, jolle...?

-- Ei, kiitos, ei tänään. -- Ja väsyneenä hän painoi silmänsä umpeen.

Seuraavana päivänä oli hänessä kuume.

-- Jos minä nyt kuolen, -- sävähti hänen sielussaan tuskallisena ahdistuksena, -- kuinka lapsen käy? -- Vaikeroiva, äänekäs huokaus pääsi hänen rinnastaan.

-- Setä Frans ottakoon hänet huostaansa, -- niin hänen omat ajatuksensa vastasivat melkein koneen-omaisesti.

-- Mutta -- ajatteli hän sitten -- ensin pitää minun saada tietää, onko hän antanut minulle anteeksi kaiken sen surun, jonka olen hänelle tehnyt. En saata kuolla, ennenkuin tiedän saaneeni häneltä anteeksi, en millään muotoa. -- Ja hän kohotti polttavan kuuman päänsä ja pyysi, että setä Frans kutsuttaisiin sähkösanomalla tänne.

Hän tulikin parin tunnin perästä. Aivan hiljaa hän astui huoneesen. Kaija näki hänen kasvojensa kalpeudesta, kuinka levoton hän oli ollut, näki käden vavahtelusta, kun hän nosti tuolin aivan vuoteen viereen ja istahti hänen lähellensä. Mutta ei aavistanutkaan nuori äiti, kuinka ankarassa jännityksessä setä Frans oli ollut. Silloin hän sen vasta huomasi kuin setä Frans painoi päänsä pielukselle hänen päänsä viereen ja purskahti itkemään.

Ensi kertaa elämässään Kaija näki hänen itkevän ja säikähti tuosta niin, ett'ei tiennyt mitä tehdä. Hiljaa hän vain laski käsivartensa hänen kaulaansa.

-- Rakas setä Frans! -- kuiski hän vain. -- Rakas, armas setä Frans!

Äänen painosta setä kuuli, kuinka heikko hän on, ja hillitsi itsensä heti. Ripeästi hän nousi ylös, pitäen Kaijan kättä omassaan.

-- Se oli vaan ilosta, kun sain nähdä sinut, -- virkkoi hän, ikäänkuin anteeksi pyytäen. -- Jumalan kiitos, että olet näin pitkällä jo; nyt on pahin vaara vältetty.

-- Ei vielä, -- vastasi toinen, päätänsä puistaen. -- Siksihän panin sinua hakemaan. Minun oli mahdoton ajatella kuolemaa, ennenkuin sinä saisit tietää kaikki sydämeni sisimmät tunteet... sinä, jolle minä pienestä pitäin olen ilmaissut jok'ainoan ajatukseni. Minusta tuntui välttämättömältä saada tietää, että sinä olet antanut minulle anteeksi.

-- Ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa, -- kuiskasi setä vapisevin huulin.

Kaija katsahti häneen kuumeisilla silmillään.

-- On kyllä, -- virkkoi hän. -- Minä olen tehnyt suuren rikoksen sinua kohtaan... ja... itseäni kohtaan myöskin. Muistatko, kuinka sinä kerran sanoit minulle: "Älä milloinkaan käy välipuheille rakkautesi kanssa!" Mutta minä kävin.

-- Tietämättäsi, -- kiiruhti setä Frans lisäämään. Mutta Kaija ei säästänyt itseään.

-- En, vaan tieten, -- vastasi hän. -- Silloin kuin minä seisoin Pietari Damin kanssa alttarin edessä, silloin minä äkkiä ymmärsin rakastavani juuri sinua. Mutta minä tukautin äänen rinnassani ja väkivallalla pakotin itseni luulemaan muuta.

Setä Frans puristi hänen kättään niin kovaa, että hän oli vähällä parahtaa.

-- Voi, miksikäs teitkään niin? -- virkkoi hän, äänessään niin paljon katkeruutta, että Kaijan sydäntä vihiäsi.

-- Niin, miksikä teinkään niin! -- puheli hän itsekseen; -- Tietänenkö sitä itsekään?... Sinä olit kauttaaltasi jotain koeteltua, vanhaa, täysiarvoista... hän uutta... pettävää... Hän se oli, tuo elämänkokemus! -- liitti Kaija katkerasti. -- Voi, mutta älä pidä minua silti vähemmin rakkaana! -- Näin hän rukoili, ja ääni tuli pohjalta tuskaisen sielun.

Silloin myhähti setä Frans... myhähti hiljaa ja niin sisäisesti.

-- Olen antanut sinulle kerran _koko_ rakkauteni, -- virkkoi hän, -- enkä koskaan ota lahjojani takaisin.

Kaija ei kyennyt vastaamaan. Hän painoi sedän käden kiinni poskeensa ja vei sen ikäänkuin sattumoisin huulilleen.

-- Ja vielä yksi asia, -- kuiskasi Kaija.

Toinen kumartui lähemmäs, paremmin kuullaksensa.

-- Jos minä kuolen, otatko pojan?

-- Et sinä kuole.

-- Mutta _jos_ kuolen.

-- Niin minä otan pojan, -- vastasi setä Frans, vaistomaisesti kääntyen lapsen puoleen.

-- Malta, -- virkkoi Kaija, yrittäen nostaa päätänsä, -- minä näytän hänet sinulle. Mutta minä tahdon itse... itse!

Setä Frans lykkäsi kätkyen aivan kiinni vuoteesen, niin että äiti yletti kädellänsä siihen. Ja hiljaa, juhlallisesti, niinkuin mihin pyhään esineesen kajoten, hän veti vaaleansiniset silkkiuutimet syrjään.

-- Katsos, kuinka hän on sinun näköisesi! -- sanoi hän.

Setä Frans kumartui kätkyen yli ja säpsähti. Ei ollut tuo tavallista yhdennäköisyyttä sukulaisissa, minkä hän siinä näki, ei! Nuo pienet kasvot kaikkine yksityiskohtineen: kuoppa leuassa, silmien muoto, nenän kaarevuus -- kaikki oli uskollista jäljennöstä hänen omista kasvoistansa.

Ei olisi hän voinut saada sen selvempää todistusta siitä, kuinka Kaija on rakastanut häntä koko sielunsa voimalla. Ja ehdottomasti hän lankesi polvilleen kätkyen viereen, tuon lapsen luo, joka ei ollut hänen omansa, mutta sittenkin oli enemmän sukua hänelle kuin kukaan muu ihminen koko maailmassa, tuon lapsen, jonka henkiseen ilmeesen hän oli vaikuttanut niin tehokkaasti, että ruumiskin oli muodostunut sitä myöten. Sukulaisuuttaan Kaijan kanssa ei setä Frans ollut milloinkaan tuntenut niin voimallisesti kuin tällä hetkellä.

Ja hänet valtasi mahtava onnentunne... ihmettely... toivo... ylpeys... sillä Kaija rakastaa häntä! Mutta samalla tuo tunne muuttui katkeruudeksi.

Miksikä hänen aina vaan pitää olla setä Frans, _ainoastaan_ setä Frans?

Miksikä hänen pitää uhrata enemmän kuin kenenkään muun... olla kasvatus-isä eikä isä... ystävä eikä puoliso?

Mikä oikeuttaa ihmisiä sälyttämään toisten hartioille sellaista, mitä itse eivät jaksa kantaa? Eikö hänellä ole velvollisuuksia omaa itseänsäkin kohtaan? Muutko vain pääsevät uhrauksitta, hän yksin ei?

Vähällä oli, ett'ei hän unohtanut, kuinka sairas Kaija vielä on, ja hurjin sanoin vaatinut sekä Jumalaa että ihmisiä tilille, -- niin ankarasti hänen sielunsa tällä hetkellä kapinoitsi.

Nyt hän tahtoo elää...! Nyt hän tahtoo päästä oikeuksiinsa, saavuttaa onnensa! Ja hän tahtoo saada sen kokonaan omakseen... hän ei tyydy vähempään.

Silloin johtui Muistojen kirjasta pari säettä hänen mieleensä, ja ne ne tyynnyttivät hänen ajatuksensa:

Tää laki ilman On muuttelutta: On maassa niitä, Jotk' aina saavat Vain palvella muita.

Hän myhähti surunvoittoisesti näille säkeille kuni vanhalle tuttavalle... ja tuossa hymyssä oli hän muuttunut taas entiseksi setä Fransiksi.