Part 4

-- Paitsi yhteis-elämää, -- vastasi Kaija. -- Eikö sinusta milloinkaan ole tuntunut omituiselta, että me tuskin ensinkään haastelemme keskenämme? Kenties sinä et kaipaa ajatusten vaihtoa, sinähän haastelet niin paljon teatterissa ja toveriesi kanssa, mutta minussa tuo kaipaus on niin suuri, että tuskin jaksan sitä kestää.

Pietari Dam katsahti häneen hämmästyen. Tuokion ajan hän selvään käsitti, että vaimo vaatii häneltä jotain, mitä hän ei milloinkaan kykene hänelle antamaan, mutta tavallisella keveydellään, joka hänelle oli jo mennyt veriin, hän karkoitti tuon ajatuksen ja tarttui toiseen keinoon.

-- No niin, -- virkkoi hän, -- nythän sinä saat seuraa. Onhan se sinun tähtesi aivan erinomaisen hyvä asia, että lapsi taloon tulee.

Kaija seisoi vielä entisessä asennossaan, kädet niskan takana ja iski Pietari Damiin sellaisen katseen, että tämän täytyi luoda silmänsä maahan. Sen jälkeen Kaija äkkiä käänsi selkänsä hänelle ja meni viereiseen huoneesen.

Seuraavina päivinä hän oli hyvin hiljainen miehensä näkyvissä, mutta tämän poissa-ollessa hän vilkastui. Hän istui ikkunan ääressä ja laitteli ahkerasti pikkuruisia virkatuita töppösiä ja vaaleanpunaisia sukkia tai neuloi pieniä paitoja ja kutoi hassun pikkuisia lumivalkeita villaröijyjä.

Hänen sielunsa oli ensi kertaa astunut kynnyksen yli siihen salaperäiseen piiriin, joka jokaiselle ajattelevalle naiselle on samalla sekä intohimoista että pyhää. Hän eli nyt pienessä maailmassa yksin lapsensa kera.

Tuossa hän usein istui illan pimeässä, painaen päänsä ikkunanpieleen ja tuijottaen ulos lyhtyjen valoon, ja silloin hän ajatteli lapsen ajatuksia, uinaili lapsen unia -- pieniä, hentoja ajatuksia, joilla tuskin muotoakaan oli, puhtoisia, pieniä unia, jotka ihmeellisellä tavalla lähensivät hänen sieluansa sen olennon sieluun, joka ei vielä ollut nähnyt päivän valoa.

Hän oli mielestänsä äkkiä tullut sanomattoman rikkaaksi, mutta samalla hän tunsi yhä kasvavan kaipauksen saada panna osan tästä rikkaudestansa tasan jonkun toisen kanssa. Pietari Dam olisi ainaiseksi voittanut omakseen hänen sydämensä, jos olisi vaimollensa antanut kymmenennenkään osan sitä yhteistä tuntemusta ja yhteistä ymmärtämystä, jota tämä näinä aikoina niin suuresti tarvitsi. Nyt ei Kaija milloinkaan mielellänsä puhunut siitä, mitä tuleva on; tahallaankin hän kätki tunteensa. Yksin vain, jouten ollessansa, kun ei Pietari Dam eikä palvelijakaan voinut kuulla, hän laulaa hyräili, uudestaan ja uudestaan, mutta hiljaa, ikäänkuin peljäten herättävänsä kenet:

Sinut ensiksi vaivoin tuskaisin Toin päivän valohon varhain; Siks' oot sä mun helmeni herttaisin Ja syömeni aarre parhain.

Miehuullisesti hän kätki sen kasvavan pelvontunteen, joka tuon tuostakin hänet valtasi. -- Pietari Dam oli näinä aikoina tavallista enemmän kiintynyt teatteritoimiinsa ja oli enimmäkseen poissa kotoa. Eräänä iltana hänen pisti silmäänsä vaimonsa kalpeus ja kasvojen kärsivä ilme. Hän istahti sohvaan hänen viereensä:

-- Vaivaako sinua mikä, armas ystävä? -- sanoi hän entisellä lempeällä äänellään.

Silloin Kaija äkkiä kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja päästi kituneen sielunsa tunteet pidättelemättä valloilleen.

-- Mua pelottaa, pelottaa niin kovin! -- puheli hän.

-- Tuo kalvava pelko on ahdistanut minua näinä aikoina niin yöllä kuin päivälläkin.

Pietari Dam tunsi kylmän väristyksen seljässään... tuo oli niin vastenmielistä.

-- Pelkäätkö kuolevasi? -- kysyi hän kuiskaten. Melkein pilkallinen hymy elähti Kaijan huulilla.

-- En! Mutta lapsi! Minusta tuntuu kuin en rohkenisi ensinkään uskoa sen tulevan hengissä maailmaan.

-- Lapsesta viis, kunhan vain itse selviät kunnialla, -- sanoi Pietari Dam. Ei hänen aikomuksensa ollut sanoa mitään karkeata; hänessä oli vain hämärä tunto siitä, että hänen pitää nyt tavalla tai toisella lohduttaa, ja tarttui siihen, mikä hänen luontonsa mukaan oli lähinnä saatavilla.

-- Tiedätkös mitä, -- jatkoi hän, innostuen innostumistaan, -- kun tarkoin miettii, niin eihän lapsi tähän taloon oikein sovikaan. Usko minua, min'en täällä kaipaa yhtään mitään.

Kaija loi häneen omituisen kalsean katseen.

-- Entäs _minä?_ -- sanoi hän vain.

Pietari Dam ei käsittänyt sitä suurta pettymystä, joka helähti noissa kahdessa sanassa; hän ei ymmärtänyt, kuinka syvästi ne ilmilausuivat sen tyhjyyden, jota hänen vaimonsa tuntee avioliitossaan.

-- No, se menee vähitellen ohi, -- puheli Pietari Dam kevään tapaansa. -- Kun kaikki on selvillä, lähdet sinä pienelle huvimatkalle, ja palatessasi on kaikki unohdettu. -- Ja hän taputti rohkaisevasti vaimonsa kylmiä käsiä, syliin yhteen puristettuja, ja oli mielestään tehnyt tehtävänsä oikein hyvin. -- Ja sitä paitsi olenhan minä sinulla, -- jatkoi hän ja odotti tuokion verran vastausta, mutta kun sitä ei kuulunut, nousi hän ylös ja suuteli pikaisesti vaimoansa poskelle ja virkkoi: -- Minä lähden hiukan ulos tänä iltana erään ystävän seurassa. Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan?

-- Ei, mene vaan, -- virkkoi Kaija kylmäkiskoisesti, silmiään nostamatta. Hänestä tuntui kuin vento vieras mies seisoisi hänen huoneessaan tuossa.

Pietari Dam nyökäytti päätään ja läksi.

Kulkiessaan alas katua, palava sikari hampaissa, hän ei tullut ajatelleeksikaan, että hän oli tänä iltana pannut kokonaisen peninkulman laajuisen juovan heidän välillensä. Vihellellen hän astui edelleen.

-- Peiakkaan harmillista tuo Kaijan tila, -- puheli hän itsekseen. -- Ja niin saakelin epäesteetillistä!

Hän puikahti à Portaan. Siellä istui tuo pieni näyttelijätär. Hän siirsi heti tuolinsa Pietari Damin viereen, ja kahden he viettivät varsin hauskan illan.

Kotona istui Kaija yhä entisellä paikalla. Ei hän tiennyt, milloinka Pietari Dam oli lähtenyt, eikä sitäkään, kuinka kauan hän itse oli istunut tuossa. Hän tiesi vain, että Pietari Dam oli loukannut häntä hänen parhaimmissa ja sisimmissä tunteissaan. Nainen ei loukkaannu missään niin syvästi kuin äidintunteissa. Se on hänelle samalla kertaa tuhatrenkainen rintarauta ja tuhathaavainen Achilleen kantapää. Näyttäköön ihmisen tulo maailmaan kuinka tavalliselta ja jokapäiväiseltä asialta tahansa, -- sille vaimolle, jota asia kulloinkin koskee, se on joka kerta oleva yhä uusi ja yhä ihmeellinen tapaus ja vaatii joka kerta jonkun verran ymmärtämystä miehen puolelta.

Tämä ymmärtämyksen puute on monen avioliiton onnen murtanut.

Tänä iltana, yksinänsä istuessaan kolakassa huoneessa, missä takkavalkea vähitellen oli sammunut, tänä iltana Kaija tunsi sydämessään jonkun haaksirikon tapahtuneen. Nyt hän tiesi, että joka tapauksessa, jäipä lapsi eloon tai kuoli, yhä hänen sisimmissään oli hänelle outona oleva ja outona pysyvä se mies, joka ei ollut osannut ymmärtää hänen syvimpiä tunteitansa.

-- Voi, jospa olisi äiti, kelle puhua! -- huudahti hän äkkiä ja purskahti itkemään.

Kaija oli ollut vasta yhdeksän vuotta vanha silloin kuin äiti vietiin Oringen houruinhuoneesen. Mitä äiti sitä ennen oli saanut kärsiä, sitä ei tyttönen ollut sanottavasti ymmärtänyt. Äiti oli jäänyt hänen muistoonsa vain alati heikkona olentona, useimmiten vuoteen omana. Pienenä hän oli aina pyrkinyt istumaan äitinsä vuoteen viereen: tuntui niin hyvältä, kun äidin pehmoinen käsi silitteli hänen tukkaansa.

Hän näki vielä selvään edessänsä sairaan huoneen ja vuoteen, jossa äiti makasi, nuo levottomat, tummat silmät niin kummallisen syvällä kalpeissa kasvoissa... hän muisti, kuinka auringon säde hiljalleen hipui alaslaskettujen persiennien lävitse, muisti huoneen painostavan hiljaisuuden: varjot ne ikäänkuin nukkuivat nurkissa.

Sittemmin hän oli ruvennut pelkäilemään äitiänsä, sillä kerran, kun hän oli tullut hyvin lähelle äitiä, oli tämä niin rajusti puristanut lasta rintaansa vasten, että sairaanhoitajattaren täytyi tulla avuksi. Sen koommin hän oli aina väistänyt tuolinsa hiukan loitommaksi vuoteesta.

Sinä päivänä kuin äiti vietiin pois, oli setä Frans tullut noutamaan häntä kävelyretkelle, säästääkseen lasta surullisilta muistoilta, mutta silloinkin hän oli ikkunan kautta vilaukselta nähnyt äidin kasvot, hänen noustessaan vaunuihin, eikä hän milloinkaan voinut unohtaa silloista tuskan ilmettä hänen silmissään. Siitä pitäin oli hänestä tuntunut vastenmieliseltä joka kerta kuin hän äitiänsä ajatteli, mutta nyt hän muisti vain tuon pehmoisen käden, joka oli silitellyt hänen tukkaansa, ja äkkiä hän tunsi kiihkeän halun saada kietoa käsivartensa sairaan kaulaan, kuiskata hänelle armaimpia sanoja korvaan ja katsoa, kuinka syvälle ne pääsisivät tunkeumaan hänen himmenneesen tajuntaansa. Kiintymys omaan lapseen antoi uutta yllykettä ja voimaa lamassa olleelle rakkaudelle äitiä kohtaan.

Seuraavana aamuna hän nousi ani varhain, sillä hän oli päättänyt lähteä aamujunalla Vordingborgiin. Pieni matkalaukku kädessä hän astui kiivaasti katuja myöten, ja lopulti hän kulki melkein juoksujalkaa, jott'ei vaan myöhästyisi. Ei ollut enää kuin muutamia askeleita asematalolle, kun hän äkkiä kohtasi Frans sedän, joka tuli aamukävelyltään Oerstedtin puistosta.

Hän ei ollut nähnyt Frans setää pitkään aikaan. Harvoinhan tämä enää heillä kävikään. Niin ankaraksi kiihtyi hänessä taistelu joka kerta kuin hän Kaijan näki, että hän katsoi parhaaksi pysyä loitompana. Sitä paitsi hän luuli Kaijan olevan onnellisen nyt. Kaija osasikin, hänen heillä käydessä, aina salata apeutensa, ja Frans sedän läsnäolo se loi sellaista valoa ympärilleen, että Kaijan oli helppo pettää sekä itsensä että hänet. Mutta tänään ei setä Frans voinut olla huomaamatta kärsimyksen ilmettä hänen kasvoissaan, ja senvuoksi hän pysäytti hänet heti.

-- Minne nyt? -- kysyi hän suoraan.

-- Oringeen, -- vastasi toinen läähättäen. -- Älä viivytä minua! Juna lähtee heti.

Mutta toinen asettui hänen tielleen.

-- Oringeenko? Ethän todellakaan!

-- Todella kyllä, -- vastasi Kaija maltitonna ja yritti päästä hänen sivuitsensa.

Mutta silloin tarttui setä Frans häntä molemmin käsin ranteisin ja pidätti hänet.

-- Mitäs aatteletkaan! -- virkkoi setä Frans. -- Sehän olisi turmioksi lapselle!

Kaija ei vastannut, tunsi vaan, kuinka veri vuoroin tulvahtelee poskiin ja pakenee taas, ja äkkiä hän naurahti, naurahti lyhyeen, katkerasti.

Tuo kaikki oli hänestä niin surullisen hassua. Yöt päivät häntä ahdistaa tuskallinen pelko odottamansa lapsen tähden, ja nyt hän on ajattelemattomuudessaan vähällä panna hänet alttiiksi taudeista kaikkein kauheimmalle! Ja että Frans sedän vainenkin piti olla se, joka saattoi hänet järkihin jälleen ja osoitti hänelle, mitä velvollisuuksia hänellä on lastaan kohtaan!... Ja että Frans sedän vainenkin piti olla se, joka pelasti hänelle hänen lapsensa!

Vanhaan totuttuun tapaansa oli setä Frans käynyt hänen käsivarteensa, ja vastustelematta seurasi Kaija häntä, niin onnellisen turvallisena kuin ennen lapsenakin. Setä Frans palasi hänen kanssansa puistoon, ja siellä he istahtivat vierekkäin penkille lähelle porttia.

-- Tuntuuko nyt paremmalta? -- kysäisi setä Frans, ja äänenpainosta Kaija tunsi, kuinka setä Frans rakastaa häntä.

Kaija oli niin katkerasti kaivannut häntä, ett'ei muuta tarvinnut: hän puhkesi itkuun, niin rajuun ja katkeraan, että toinen aivan säikähtyneenä nousi ylös.

-- Kaija kulta! -- puheli hän rauhoitellen, -- oma armas ystävä!

Frans sedän oli melkein mahdoton kestää, nähdessään kyynelten myötäänsä tihkuvan hänen sormiensa lomitse, ja tuokioiseksi sävähti hänessä ajatus: "Hän ei ole sittenkään onnellinen", mutta heti hän jaksoi torjua pois tuon ajatuksen ja lykkäsi kaikki hänen nykyisen tilansa syyksi.

-- Rakas ystäväni, oma rakas ystäväni! -- toisteli hän. -- Mistäs sinä olisit puhellut äitisi kanssa?

Kaija nosti päätänsä, mutta painoi sen samassa alas jälleen.

-- Minä... Lapsesta minä vain olisin puhellut hänen kanssaan... Minä aioin sanoa hänelle, että minä pelkään niin kauheasti sen... kuolevan... ja että... ett'en minä jaksa kestää yksin tätä tuskaa.

Setä Frans ymmärsi hänet heti, mutta ei tiedustellut sen enempää. Hän istahti vaan hänen viereensä lohduttamaan häntä.

-- Tuollainen pelko on varsin tavallista, -- puhui hän, -- mutta älä sinä siitä itsellesi huolta tee. Sinä saat kyllä pienen, reippaan pojan, ja hänestä tulee tietysti niin soma ja kaunis että ihme.

-- Luuletko niin?

Kaija katsahti kyyneltensä läpi.

-- Minun silmissäni ainakin. Ja sitäkös poikaa minä sitten hyväilen ja hypittelen!

He nousivat ja läksivät astumaan yhdessä puutarhaa pitkin. Huhtikuun aurinko heitti lämpimiä säteitään vihannoille nurmikoille ja tiheisin pensastoihin, jotka vast'ikään olivat käyneet hiirenkorvalle äskeisen sateen jälkeen.

Frans sedän teki hyvää, nähdessään, kuinka Kaijan posket alkavat punoittamistaan punoittaa ja silmät käydä yhä kirkkaammiksi. Näytti kuin hän ehdottomastikin hengittäisi helpommin ja tuntisi olevansa iloisempi. Mutta sitten hän jälleen kävi vakavaksi ja virkkoi äkkiä:

-- Setä Frans! Minä soisin, että minulla olisi _sinun_ sydämesi.

-- Miksi niin?

-- Ensinnäkin, koska se on niin lämmin ja suuri, ja toiseksi, koska se... koska se niin äkkiä saattaa lakata lyömästä.

Setä Frans heitti häneen pikaisen, tutkivan silmäyksen, johon toinen vastasi hienolla, surumielisellä hymyllä. Ensi kertaa oli Kaija antanut hänelle viittauksen siitä, kuinka epätoivoinen hän, Kaija, välistä on. -- He kulkivat hetkisen ääneti rinnatusten. Kiivaasti puristeli setä Frans keppiä kädessään ja iski sen tuon tuostakin kadun kivitystä vasten. Kaija näki siitä, kuinka kovin hän sisimmissään taistelee. Mutta vähitellen muuttui ilme tyynemmäksi, ja suupieliin asettui tuo entinen piirre, jonka Kaija niin hyvin tunsi.

-- Mitä sinä nyt ajattelit? -- kysäisi Kaija, ojentaen hänelle kätensä jäähyväisiksi.

-- Muistelin muuatta Browningin lausetta, jonka kenties sinäkin tunnet, -- vastasi setä Frans: -- _If happiness comes, life will be sweet, if it does not come, life will be bitter... bitter... and not sweet... but yet to be born_. [Jos ihmisellä on onni, niin käy elämä suloiseksi; ellei onnea ole, käy elämä katkeraksi... katkeraksi... eikä suloiseksi... mutta kestää sen sittenkin.]

Kaija katsahti häntä silmiin.

-- But yet to be born, -- toisti hän koneen-omaisesti, verkalleen nyökytellen päätään itseksensä... _yet to be born_.

8.

Hän taisteli ikänsä kaiken, Vain kultoa kootaksehen, Mut onni se ain' yhä petti: Se on ystävä vilpillinen.

Toukokuun keskivaiheilla Kaija muutti maalle. Pietari Dam oli pääsevä sinne korkeintaan vasta kesäkuussa, mutta raitis ilma maalla tekee Kaijan hyvää, arveli hän ja kärtti häntä siirtymään palvelijattaren kanssa sinne niin pian kuin mahdollista on. Itse hän sill'aikaa tulee varsin hyvin toimeen "poikamiehenä". Kaijaa liikutti syvästi hänen uhraavaisuutensa, ja hän suostui miehensä kehoitukseen monen arvelun perästä.

Ei hän tuosta niin suurta surua olisi itselleen tehnyt, jos hän olisi kuullut, kuinka Pietari Dam hänen lähtöpäivänään vihelteli ja rallatteli, kuni loman saanut koulupoika.

-- Vai olet sinä nyt suotta leski? -- huudahti pikku näyttelijätär, silmät suurina. -- Herrainen aika, kuinka hauskaa! Nyt pidetään iloisia hetkiä, niinkuin ennen vanhaankin, eikö niin? -- Ja hän loi Pietari Damiin mitä hurmaavimman silmäyksen.

Vastaukseksi Pietari Dam suuteli häntä tulisesti ja sanoi olevansa yhtä halukas pitämään hauskaa kuin hänkin. Ja sillä oli ystävyyden liitto solmittu, ja iloinen elämä alkoi.

Sillä välin istui Kaija pienessä maalaistalossa Espergaerdessä, samassa, mikä heillä oli ollut vuokralla viimekin vuonna. Edessä oli rehevä apilaspelto, takana metsä ja sen laidassa vihanta niitty, missä pienet purot iloisesti hyppelivät märkien, teräväpäisten kivien välitse.

Kaija makasi aamulla valveillaan vuoteella, kuunnellen metsäkyyhkysten kuherrusta, ja päivät umpeen hän istui apilasmaassa, ihaillen leivosten liverryksiä, työskennellen kilpaa pääskysen kanssa, joka keräili untuvia pesäänsä. Hänen mielensä oli niin taipuisa ja vastaan-ottavainen näinä aikoina; se oli kuin selkoseljällään avoinna kaikelle, mikä ympärillä oli, paimenmuijasta tuolla veräjällä aina heinäsirkkoihin asti, jotka tuossa hänen hameellansa hyppivät.

-- Herra siunatkoon, kuinka tuolla rouvalla on suloiset kasvot! -- virkkoi paimenmuija, kun Kaija päätä nyökäten ja myhäellen astui hänen ohitsensa, hattu nauhoista käsivarrella, päivän säteitten kimallellessa hänen kullanruskeata tukkaansa vastaan.

Koko hänen hienossa olennossaan, noissa pehmeissä liikkeissä, tuossa notkuvassa astunnassa, oli jotain niin heleätä odotusta, että se ikäänkuin heiastui koko hänen ympäristöstään. Illoin hän istui pienen talon edustalla lukemassa tai sisässä puujakkaralla pienen kätkyen ääressä, jonka hän omin käsin oli varustanut vaalean sinisillä patjoilla ja koristanut leveillä, valkoisilla reunapitseillä. Tuntikausin hän saattoi istua, katsoa tuijotellen kätkyttä, ja oli näkevinään pielusten välissä pienen, pullean lapsenposken. Mutta välisti taas hänen tuli siinä niin kovin ikävä seuraa, ja yksinolo alkoi häntä kammottaa.

Kerran hän kirjoitti isälleen, sanoen tahtovansa mielellään nähdä hänet luonaan. Isä tulikin pian, mutta niin köyhää oli heidän keskinäinen elämänsä ollut, niin vähän heillä oli ollut yhteistä, että he ääneti istuivat vastatusten, tietämättä, mistä haastella.

Tukkukauppias Halling oli kovasti umpimielinen, mies melkein ilman harrastuksia. Hän oli kokonaan imeytynyt toimeensa, jota hän hoiti erittäin vireästi, ja jonka tähden hän oli laiminlyönyt vaimonsa ja laiminlyönyt lapsensa. Vaimoansa ajatellessaan hän aina sanoi itsekseen, että siellähän hänen on paras olla, missä hän nykyjään on. Eikä hän sanottavaksi toivonut mitään muutostakaan nykyisissä oloissa. Kaijaa ajatellessaan hänestä tuntui, että onhan hän pitänyt hyvän huolen tyttärensä myötäjäisistä ja saattaa nyt jättää edesvastauksen hänestä toisen huoleksi.

He istuivat aterioimassa pienen pöydän ääressä, jonka Kaija oli nostattanut puutarhaan vanhan kastanjapuun alle.

He olivat jo kauan aikaa istuneet ääneti, kun Kaija yks kaks kumartui isän puoleen ja virkkoi:

-- Eikös se ole kummallista, ett'ei meillä kahdella ole mitään puheen-ainetta? Eikös se ole outoa, että me olemme niin vieraat toisillemme?

-- Vieraatko? -- vastasi isä, epävarmasti katsahtaen ympärilleen. -- Niin, niin, minullahan ei ole ollut aikaa liiemmäksi.

Katkerasti naurahtaen Kaija sanoi:

-- Äitiä minulla ei ole ollut; tavallani minä olen ollut isääkin vailla.

-- Kukaties, saattaa niinkin olla... -- virkkoi isä vältellen. -- Mutta olihan sinulla setä Frans. -- Siihen keinoon hän nyt tarttui.

Kaija katsoi häntä suoraan silmiin sillä tavalla, että toisen posket lensivät punaisiksi.

-- Aivan niin, -- puhui hän. -- Hyvä on luottaa setä Fransiin. Hänenhän oli määrä olla minulle ystävä, _pelkkä_ ystävä, mutta sen sijaan hänestä tuli minulle isä ja äiti, ystävä ja veli! Hän ei ole niitä miehiä, jotka edesvastauksen viskaavat päältään pois... Mutta _sääli_ häntä käy, -- lisäsi hän kiivaasti. -- Sääli käy meitä kumpiakin! Minne joutui hänen nuoruutensa sillä tapaa?

Tukkukauppias katsoi nolona syrjään.

-- Min'en ymmärrä, miksikä sinä juuri nyt puhelet tällaisista asioista. Ethän sinä niitä ennen ole ajatellut.

Kaija kumartui niin kauas eteenpäin, että hänen kasvonsa melkein kajosivat isän kasvoja, ja lausui:

-- En olekaan! Mutta näinä aikoina, jolloin alan olla minäkin edesvastauksessa toisesta olennosta, näinä aikoina olen ruvennut käsittämään, miten te olette laiminlyöneet minua. Äiti raukasta ei nyt ole puhetta, hänhän oli sairas... Mutta sinä, sinä... sinähän toki olit minun _isäni_.

Halling nousi levotonna.

-- Tokkopa sinun on hyvä puhua tällaisista seikoista nyt! -- sanoi hän. Mutta tytär ei kuullut, vaan jatkoi:

-- Ellet sinä olisi asettanut setä Fransin ja minun välejäni sellaisiksi kuin ne muodostuivat, niin olisi nyt kaikki toisin. -- Ja niin syvä syytös asui tyttären äänessä, että isä ei voinut olla sitä tuntematta.

-- Olen usein ajatellut, -- puhui Kaija edelleen, -- etköhän sinä itse vain olekin ollut syynä äidin tautiin.

-- Mutta Kaija!

Isä oli käynyt aivan kalpeaksi ja pyyhki nyt hikeä otsaltaan.

-- Niin, -- sanoi Kaija, -- olen ajatellut, että kun mies menee naimisiin toimensa kanssa eikä vaimonsa, niin ei kummakaan, jos vaimo tulee hulluksi.

Tukkukauppias kimmurteli tuon inkvisitorisen silmäyksen alla, joka ei hetkeksikään hellittänyt.

-- Sin'et tiedä itsekään, mitä puhut, -- koetti hän väistää.

-- Tiedän varsin hyvin, -- vastasi tytär. -- Kun tästä entiselleni tulen, niin lähden puhelemaan äidin kanssa... puhelen kauan hänen kanssaan... saa nähdä, olenko väärin tuominnut. Tiedätkö, että minä olin jo matkalla sinne kerran?

-- Olitko? -- huudahti isä kauhistuen.

-- Olin. Miksikä se sinua niin kovin kummastuttaa? Pikemmin sinun pitäisi kummastella sitä, ett'en minä yhdeksänvuotiaasta saakka ole kertaakaan pyrkinyt äidin luokse, ja ett'et sinä... ett'et sinä kertaakaan ole kehoittanut minua siihen.

Tukkukauppias puisti päätään.

-- Sinun ei pitäisi mennä sinne, virkkoi hän; -- hän on parantumaton.

-- Mutta minä menen sittenkin, -- vastasi Kaija, -- menen niin kohta kuin pääsen. Tähän saakka en ole ymmärtänyt, että minulla olisi mitään velvollisuuksia häntä kohtaan, mutta näinä aikoina se on käynyt minulle selväksi. En enää unohda niitä.

Isä yritti jotain sanoa, mutta jätti sikseen. Sen sijaan hän sytytti sikarin ja itsepäisellä äänettömyydellään katkaisi toiselta kaikki mahdollisuudet keskustelun jatkamiseen.

Illalla saattoi Kaija hänet asemalle. He haastelivat vähäpätöisistä asioista kuin vento vieraat. Juna läksi. Kotia astuissansa Kaijasta tuntui tyhjemmältä kuin koskaan ennen.

* * * * *

Näytäntökausi oli jo aikaa sitten päättynyt, juhannuskin mennyt menojaan, mutta Pietari Damia ei kuulunut. Ei hän sillä välin ollut edes pikimmältäinkään käynyt vaimoansa tervehtimässä. Olihan vain pari kertaa lähettänyt tyhjänpäiväisen kortin.

Äkkiä tuli Kaijan niin sanomattoman ikävä setä Fransia. Ja niin väkevästi se hänet valtasi, että hän, hetkeäkään empimättä, poikkesi postikonttoriin ja kirjoitti:

"Eikö sinun sopisi viettää kesälomaasi tänä vuonna täällä? Minä kaipaan niin kipeästi jotain, kenen kanssa puhella. Naapuritalossa on huone vuokrattavana. Siellä on köynnösruusuja seinillä ja apilasta kasvaa ulkopuolella niin korkeata, että ihan polviin ulottuu. Sinähän pidät niin paljon apilaista.

Tule, jos suinkin sopii.

Kaija."

Kaija ei käsittänyt itsekään, kuinka suuri luottamuslause hänen ystävälleen tämän kirjeen lähettäminen oli, mutta setä Frans, _hän_ ymmärsi eikä luottamusta pettänytkään.

* * * * *

Lukukausi kouluissa päättyi, ja heti senjälkeen muutti setä Frans maalle. Hiljaa, huomaamatta, aivan kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, hän hipui jälleen Kaijan eloon ja oloon. Hän purki laatikkonsa, pani kirjahyllynsä pystyyn ja koristi pienen vuokrahuoneensa entisillä Kaijan muotokuvilla. Ja siellä oli Kaija jälleen lapsi, ja lapsuudenaikuinen turvallisuuden tunne täytti hänet...

-- Mutta missä on Muistojen kirja? -- kysäisi hän kerran, selaillessaan kirjoja hänen pöydällään.

-- Minä poltin sen, -- vastasi toinen lyhyesti.

-- Poltit! -- huudahti Kaija. -- Voi, sehän oli ikävä! Kuinka sinä saatoitkaan polttaa sen? -- Melkein vaistomaisesti hän tunsi, että setä Frans oli sen tehnyt tuon ainoan pienen runoelman tähden, jolla oli ollut niin ratkaiseva merkitys hänen kohtalossaan. Koneen-omaisesti hän kumminkin toisti: -- Kuinka saatoitkaan polttaa sen!

Tuokion verran hän odotti vastausta, mutta setä Frans ei puhunut mitään. Ja tottuneita kun olivat pitämään arvossa toistensa äänettömyyttä, ei Kaija sen koommin enää sanaakaan maininnut Muistojen kirjasta. Kerran vain, muutamaa päivää myöhemmin, kun setä Frans oli lukenut hänelle ääneen Shelleyn runoja, hän virkkoi:

-- Setä Frans! Sanos, etkö todellakaan ole koskaan runoillut?

-- Kuinka niin?

-- Sinä luet runoja niin kauniisti.

-- Sehän on ihan toista kuin kirjoittaa runoja. Paremmin minä osaisin honkaa seisoa kuin saada kahteen säkeesen loppusointua.