Part 11

Kaija saapui Modumiin. Raikas, puhdas tunturi-ilma oli täydellistä lääkettä hänen rasittuneelle hermostolleen. Ei kulunut kahtakaan kuukautta, niin hän oli jo kuin aivan uusi ihminen. Hän nukkui levollisesti, unia näkemättä, poskiin palasi entinen puna, käynti oli keveää kuin ennenkin, ääni iloinen. Mutta yksinään hän kernaimmin päivänsä vietti, kaipaus ainaisena seuralaisenaan. Todellisuudessa hän eli elämäänsä yhdessä niitten kahden kanssa, jotka eivät koskaan hänen ajatuksistansa häipyneet. Yksin hän käveli pitkiä matkoja, mutta -- setä Frans ja Helle kulkivat aina mukana... Välisti hän huomasi puhelevansa ääneen heidän kanssansa.

-- Pian minä tulen kotia teidän luoksenne, -- näin hän haasteli. -- Ette arvaakaan, niin minä olen siellä.

Illoin hän istui kauan valveilla, kirjoittaen heille tai lukien ja yhä uudestaan lukien hänen kirjeitänsä, ei senvuoksi, että hän olisi unohtanut, mitä niissä on, -- hänhän osasi ne ulkoa kaikki tyyni, -- mutta hänen teki myötäänsä mieli nähdä käsialaa, tuota suoraa, selvää kirjoitusta, lujaa ja vilpitöntä kuin kädenpuristus.

-- Minä ikävöin Sinua joka hetki päivästä, -- kirjoitti setä Frans, -- mutta mun ikävässäni on niin paljo iloa ja niin paljo valoisata odotusta. Niin, nyt olen pian jo palvellut seitsemän vuotta Rakelin tähden! Ei vuosia enää... moniahta kuukausi vaan, niin olet omani! Kun kottarainen alkaa vihellellä keväällä, silloin on talo valmiina... silloin olet Sinä minun!

Kaija tiesi, mitä tuo "talo valmiina" merkitsee. Hän tiesi setä Fransin jo viime kesänä vuokranneen kaksi huonetta pienessä talossa Höistrupin rannalla... "muutamiksi keväimen päiviksi kahdelle onnelliselle ihmiselle, joilla ei ole varoja lähteä häämatkoille", niin hän oli kirjoittanut vuokrakontrahdin alalaitaan, sen nimittäin, joka suuressa, sinisessä kuoressa oli hänen kirjoituspöydällään. Ja Kaija tiesi hänen tuon tuostakin lähettävän jotain pientä tuohon varsin väliaikaiseen kotiin, joka oli suojaa suova heidän ensimmäiselle onnelleen.

Kaijan kävi ihmeeksi, kuinka nuori tuo setä Frans sentään on, niin harmaissa kuin jo onkin... paljoa nuorempi kuin hän itse!

Hän tiesi myös, mitä setä Frans tarkoittaa tuolla "silloin olet minun"... hän oli lukenut sen hänen silmissään ja kuullut hänen äänessään ja tuntenut hänen syleilyssään, silloin kuin he hyvästelivät toisiaan.

Ja tällä hetkellä hänet täytti melkein mieletön pelko, että setä Frans kuolee, ennenkuin Kaija hänen omakseen tulee. Silloinhan, ajatteli hän, minun elämälläni ei ole vähintäkään tarkoitusta.

Ja Kaija kirjoitti:

"Sinun omasi ei ajattele nykyään muuta kuin sitä hetkeä, jolloin talo on valmiina! Hän ikävöitsee valoisain öitten ihanuutta pimeitten, kolkkojen päiväin jälkeen... hän soisi voivansa pidellä tuota kylmää lunta käsissänsä, sillä pimeys ja kylmä vievät häntä lähemmäs sitä päivää, jolloin kottarainen häävirttänsä visertää."

Setä Frans puolestaan lähetti Höistrupin lehdosta kuvan... "Minun itseni" -- niin hän kirjoitti -- "on mahdoton katsella sitä, sillä tuntuu kuin panisi tulta siipien alle".

Ja Kaija kätki sen matka-arkkuun... "sillä jos minä kauemmin sitä katselen, niin minä lähden huomenna matkalle", -- puheli hän itsekseen.

Ikävä näytti saattaneen heidät entistä lähemmäksi toisiaan. Eivät he enää eläneet nykyajassa, vaan tulevassa, siinä, joka oli mukanansa tuova heidän hartaimpain odotustensa täyttämyksen, siinä, joka kolmen pitkän vuoden kuluessa alati oli ollut tulontekijänä heidän laskuissaan, milloinkaan joutumatta pois heidän ajatuksistansa.

Samalla he elivät yhdessä Hellenkin kanssa.

Setä Frans toimi kuten ennenkin sanansaattajana heidän välillänsä. Hän se piti kiinni Hellen pienestä, pyöreästä kädestä, ja niin sitä sitten yhdessä piirrettiin:

"Hellestä tulee pitkä poika -- hyvin pitkä. Ja Helle istuu joka päivä isän sylissä ja kuuntelee satuja. Mutta Helle tahtoo äitiä kotiin, sillä kaikissa saduissa puhutaan äidistä."

Kaija pani kirjeen pieluksen alle ja heräsi yöllä monta kertaa ja suuteli sitä. Seuraavana päivänä hän puolestaan kirjoitti:

"Helle kulta! Äidin oma armas poika!"

Joka aamu minä kysyn auringolta, joka kurkistaa akkunasta minun huoneeseni: "Näitkö Helleä?" -- "Näinpä niinkin!" vastaa aurinko. "Pilkistin vast'ikään hänen huoneesensa. Hän istui pienessä vuoteessaan ja hyräili lauluja... ja minä pistäysin hänen kiharaiseen tukkaansa... ja minä puikahdin hänen pikkuisten, paljaitten jalkainsa ylitse. Näin kun näinkin hänet." Ja minä kyselen kottaraiselta, joka viheltelee akkunani takana: "Näitkö Helle poikaani?" -- "Näinpä niinkin!" vastaa kottarainen. -- "Hän käveli Fredriksbergin puistossa ja oli hevosilla, posket niin punaisina ja silmät niin kirkkaina. Ja minä istahdin pensaasen ja lauloin, hänen juostessaan ohi. Ja minä kerroin hänelle, kuinka hauska sitten tulee, kun äiti palajaa niitten luo, joita hän rakastaa maailmassa eniten kaikista. Näin kuin näinkin hänet."

-- Milloin äiti tulee? -- kyseli Helle monasti päivässä, ja setä Frans vastasi: "Kun lehti kellastuu." -- "Sen pitää kellastua heti kohta." -- "Ei, meidän täytyy odottaa, kunnes syksy tulee", -- niin vastasi setä Frans huoahtaen. Ja Hellelle alkoi selvitä, että syksy on jotain, joka on hirmuisen kaukana vielä.

Mutta Kaija teki heille kepposet kummallekin. Eräänä yönä valtasi hänet ikävä niin kerrassaan, että hän seuraavana aamuna pani tavaransa matka-arkkuun.

-- En enää päivääkään tahdo elää ilman häntä, -- sanoi hän itsekseen.

Ja hän matkusti sen iltaa ja koko seuraavan yön. Hän saapui Köpenhaminaan kello kuuden tienoissa illalla, otti ajurin ja ajoi kotia. Hän tervehti jokaista lyhtypatsasta, ja sydän oli hänellä pakahtua ilosta, kun hän saapui viimeisen patsaan luokse.

Eteisen avain oli hänellä taskussa. Hän kiersi lukon auki, niin ett'ei kukaan kuullut. Hiljaa hän riisui päällysvaatteensa. Ovi arkihuoneesen oli auki. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle. Setä Frans istui Helle sylissään, seljin ovea kohti, Kaijan entisellä paikalla akkunan ääressä, ja Kaija näki, että setä Frans oli koonnut kaikki hänen kuvansa ympärilleen. Niitä riippui viereisillä seinillä, niitä seisoi ompelupöydällä, niitä oli akkunalaudalla.

Helle oli juuri kurottamassa kättään erästä kuvaa kohti -- se oli kabinettikuva puitteissa -- ja Kaija näki, kuinka varovasti setä Frans otti sen ja asetti pojan eteen.

-- Suutele äitiä, -- sanoi hän, -- mutta varovasti.

Ja pojan suudeltua hän painoi omat huulensa intohimoisesti tuota kylmää lasia vastaan kerran... toisen... kolmannen...

Silloin liikahti Kaija vasten tahtoansa, ja setä Frans kääntyi ympärinsä. Kaija huudahti ilosta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli setä Fransin jalkain juuressa ja suuteli hänen kättään.

Helle hyökkäsi heti hänen luokseen.

-- Äiti! Äiti! -- riemuitsi hän. -- Onko lehti jo keltainen?

Mutta setä Frans ei puhunut mitään. Ääneti hän vaan painoi Kaijan päätä lujasti rintaansa vastaan. Ja melkein tuskallisen kovista sydämen tykytyksistä Kaija huomasi, kuinka suuri Frans sedänkin ilo on. Ja kun hän viimeinkin sai sanotuksi: "Tervetultua, armas!", silloin tuntui kuin ääni olisi onnesta laulanut.

-- Lupaa minulle, -- virkkoi Kaija ja painoi päänsä takaisin, niin että saattoi katsoa häntä silmiin, -- lupaa, ettes enää milloinkaan lähetä minua pois. Se on kauheata syntiä meitä kumpaakin kohtaan. Se on sulkea auringon valo elämältä. Lupaa minulle, että -- olkoon elämä pitkä tai lyhyt -- me panemme tasan jok'ainoan hetkenkin! Joka ainoa päivähän, mikä meidän suodaan elää, on kuin suuri, kallis aarre sinulle ja minulle. Ja me kartutamme tätä aarretta, ja me koroilla kasvatamme sitä, niin että sitä riittää meille vanhain päiväin varaksi.

Setä Frans otti hänen pienet, hartaasti kokoonpuristetut kätensä omiinsa ja suuteli niitä kiihkoisesti. Sitten hän avasi ne ja pani silmilleen.

-- Sinä pikkuinen ahnas sielu! Riittää sitä, hamaan iankaikkisuuteenkin.

Kaija nousi ja alkoi astuskella huoneissa iloisin, kevein askelin, hiljaa hyräillen. Helle juoksi hänen rinnallaan, pitäen häntä kädestä kiinni.

Kaija katseli kaikkea uusin silmin, eikä kirkas hymy hetkeksikään hänen huuliltaan hälvennyt.

-- Tuntuu kuin olisit tullut satujen maasta, -- sanoi setä Frans, seuraten häntä silmillään.

-- Niin olenkin, -- vastasi Kaija. -- Minä tulen rakkauteni ihmemaasta. Siellä tuntuu kuin kaikki laulaisi, mihin vaan kajoaa!... Ja niin minusta on tuntunut aina, niin kauas kuin muistoni vain ulottuu. Heti kuin kuulin sinun puhuvan, tuntui kuin ilma ympärilläni olisi laulanut! Jos tietäisit, kuinka usein minä olen hämärissä katsellut sinun puhtaan profilisi kuvastuvan ruutua vastaan ja ollut kuulevinani ihaninta musikkia!... Esimerkiksi tätä...

Hän istahti flyygelin ääreen ja soitti ensimmäiset satsit Chopinin fantasiaa.

Ja sitten hän lauloi:

Ja jos oisit luotani loittonakin Tie leimuja täynn' olis, tulta, Minä luoksesi vaan yhä taistelisin, Minä luoksesi ryömisin, kulta!

Ja jos tauti sun sais, öisin vieressäs Öin, päivin, aamuin, illoin, Ja tuskia tuimia kärsiessäs, Minä kärsisin kanssasi silloin.

Mut jos tuoni sun sais, veis hautaan pois, Kuni tammen lyö myrsky tiellä, En sinnes ma Herralle rauhaa sois, Kunnes oisin sun luonasi siellä.

-- Mitäs sinä lauloitkaan? -- kysyi setä Frans, käyden äkkiä tarkkaavaksi.

-- Omia laulujani vaan.

-- Sepitätkö _sinä_ lauluja?

-- Sepittelen... Ja sinusta ne ovat jok'ainoa.

-- Sepä erinomaista. Sin'et anna ainoastaan itseäsi minulle... minä saan vielä kokonaisen laulukirjan myötäjäisiksi.

-- Kuka sanoi, että saat?

-- Kun laulut ovat minusta, niin...

-- Sepä se! Ei ole maailmassa mitään, josta minun johtuisi mieleenikään ruveta runoilemaan, mutta kun aattelen sinua, silloin syntyy runo. Ja niin se on ollut aina. Sinä olit ikäänkuin tuossa äärelläni: kun ei minulla ollut sinua, oli minulla laulut.

-- Sinun pitää antaa se laulukirja minulle, kuuletko!

-- En!

-- Olethan luvannut minulle kaikki ajatuksesi... Hän sanoi sen leikillään, mutta hänen tietämättänsäkin tuli ääneen vähäinen surumielinen sointu. Mutta sitä riitti: Kaija katui jo kieltoaan. Hän pani lämpöiset huulensa hänen korvaansa ja kuiskasi veitikkamaisesti:

-- Minä lupaan antaa sinulle ne kaikki, kun vietämme hopeahäitä.

Ja hän hyräili:

Kun elon ilta saa, Niin vanha pariskunta Yhdessä laulelee Ja näkee kevät-unta.

-- Tunnetko sen?

-- Kyllä, mutta tunnetko sinä tämän? Ja setä Frans vihelsi:

Voi minun mairemarjuttain! Voi minun ainoarmastain! Tänäpänä kirkossa kuulutettiin, Kirkon kattoon nostatettiin!

Mutta Helle tahtoi päästä osalle hänkin. -- Äiti, laula Hellelle ja! -- pyysi hän. Ja äidin piti laulaa "Hopsis, ratsu vankka," alusta loppuun, ihan viimeiseen värsyyn:

Noin lauloi armaallensa, Prinsessa Namurin, Hän lauloi elon taistot Ja elon riemutkin.

Mut Haakon herra sitten Jo ol' kuningaskin hän, Mut surumielin muisti Hän lapsenlaulun tän.

Ja Helle riemuitsi ja vaati yhä enemmän laulua, -- kunnes Kaija teki nopean päätöksen ja kantoi hänet makuuhuoneesen, jossa rupesi häntä riisumaan.

-- Nukutko sinä Hellen luona tänä yönä? -- kysyi poikanen uteliaasti.

-- Kyllä. Etkös tahtoisi minua?

-- Kyllähän minä... -- vastasi poika hidastellen, -- mutta isä ja! Hän nukkui Hellen luona koko ajan, kun sinä olit poissa.

-- Mutta eihän tässä ole tilaa, näethän sinä.

-- Vai ei ole! -- virkkoi piltti pilkallisesti. -- Isä nukkuu Hellen vieressä.

Ja myötäänsä hän vakuutti: "Vai ei ole?"

Ovi arkihuoneesen oli auki. Setä Frans seisoi kynnyksellä, yhä vieläkin hyräillen "Sill' on nimi Blanka." Sopisihan hänen tulla auttamaan Kaijaa yhtä hyvin kuin seisoa siinä sikari toisessa suupielessä ja levollinen hymy huulilla.

Helle yritti sanoa vielä jotain, mutta äiti sulki suudelmalla hänen suunsa ja sanoi:

-- Kuules nyt, mitä äiti kertoo. Kun me tullaan sinne pieneen taloon siellä Höistrupin rannalla, josta äiti on usein puhunut sinulle, niin siellä on enemmän tilaa; siellä pannaan Hellen vuode isän ja äidin vuoteen väliin, niin että Hellen on sitten oikein hauska olla.

-- Eikös äiti sitten enää lähde matkalle? -- kysäisi poika epäillen.

-- Ei, ei koskaan enää, -- vastasivat toiset kaksi yhtä haavaa, naurusuin katsellen epäröivää ilmettä pojan kasvoissa.

Poika rauhoittui nyt. Hänet nostettiin sänkyyn, ja pian hän oli puikahtanut peitteen alle.

He istuivat sitten vierekkäin arkihuoneessa. Ovi makuuhuoneesen oli jäänyt raolleen. He eivät paljoa puhuneet. Kummankin ääni oli pidätettyä, ikäänkuin eivät hennoisi sanoilla häiritä onneansa. Silloin tällöin vain Kaija upotti kätensä Frans sedän tuuheaan tukkaan, silmillään seuraten sormiensa liikkeitä.

-- Niin, nyt et vaan jaksakaan lukea niitä, -- virkkoi setä Frans, tarkoittaen harmaitten hivusten suurta paljoutta mustain välissä.

Päätään pyörittäen Kaija vastasi:

-- Niissähän minun ylpeyteni. Aina kun minun tuolla tuntureilla tuli ikävä sinua, joka kerta kun tunsin, ett'en ensinkään ansaitse sinua, ja kun mielestäni oli ihan mahdotonta, että sinä pitäisit minusta, silloin nuo harmaat hivukset tulivat aina ja sanoivat: "Muistapas meitä. On sitä meissäkin joku merkitys." Ja kun minä olin ihan kipeä pelvosta, että jompikumpi meistä kuolee, ennenkuin kohtaamme toisemme, silloin minua jälleen lohduttivat nuo harmaat hivukset: ne ne äänettömällä maltillaan ja järkähtämättömän uskollisina kertoivat minulle, kuinka syvä, kuinka luja sinun uskosi meidän onneemme on.

Kaija taivutti hänen päänsä kiinni omaansa.

-- Rakkaat, siunatut harmaat hivukset! -- puheli hän. -- Te olette minulle kalliimmat kaikkea muuta maailmassa.

-- Kaikkeako? -- virkkoi setä Frans, luoden häneen tuon vilpittömän katseensa. -- Oletko varma siitä?

Kaija käsitti hänen epäröimisensä, mutta vastasi empimättä: "Olen, nyt olen varma siitä."

Ja Hellekin tuntui hänestä tällä hetkellä olevan niin kummallisen kaukana. Kaija ei mielestänsä voinut itsessään suoda sijaa muulle ajatukselle kuin tälle: minun elämäni suuri rakkaus kulkee nyt riemullista voittoretkeänsä kautta sieluni... kautta kaikkien ajatusten... kautta kaikkien tunteitten... jok'ainoassa säikeessäkin minun sisintä, henkivää olemustani!

Setä Frans katseli hänen kiihtyneitä kasvojansa ja tunsi, että nyt on Kaija _kokonaan_ hänen omansa.

-- Se on melkein liikaa, -- jupisi hän. -- Se on melkein liian suuri onni!

Mutta Kaija naurahti.

-- Kuinka sinä olet saattanut luulla, että voisit vähempään tyytyä? -- virkkoi hän. -- Sielusi sisimmissä et ole sitä milloinkaan voinut. Tiedän kyllä olevani se meistä, joka vähimmän on antanut. Minä olen tehnyt sitä sillä tai tällä ehdolla, mutta nyt on toisin. Et ole seitsemää vuotta turhaan palvellut Rakelin tähden. Nyt annan itseni sinulle kokonani kaikkineni ja sinulle yksin!

Setä Frans nosti hänen kätensä ylös ja peitti ne suuteloilla... hän suuteli häntä suuhun, suuteli poskia ja silmiä.

-- Mun omani! -- kuiskaili hän vain.

Ja Kaija painoi päänsä jälleen hänen olalleen ja toisti niin vakuuttavasti, niin sydämellisesti:

-- Niin, sinun omasi!

Kauan he siinä istuivat, sanaakaan sanomatta, huomaamatta hämärää, joka yhä tiheämpänä ja tiheämpänä laskeutui heidän ympärilleen.

He heräsivät, kuultuaan Hellen äänen viereisestä huoneesta. Poika kuului olevan aivan valveilla.

-- Halloo! -- huusi hän, ja vähän ajan perästä jälleen: "Halloo! Se on Helle!"

-- Mitähän se poika siellä hommaa? -- huudahti Kaija, kavahtaen ylös.

Setä Frans nauroi vaan.

-- Hän telefoonaa kaiketi unissaan, -- virkkoi hän. -- Tuonottain kävin hänen kanssaan kaupungilla, ja siellä hän näki minun telefoonaavan. Siitä pitäin hän on myötäänsä puuhaillut samassa toimessa. Hän sitoo nuoran johonkin naulaan, ja -- ala soitella sitten. Tules katsomaan... No, mutta poikahan on ihan valveilla!

He olivat yhdessä hiipineet ovelle ja kurkistivat raosta. Helle seisoi paitasillaan keskellä vuodetta, nuora kiinni toisessa korvassa.

-- Halloo! -- kuului taas. -- Onko Jumala kotona?... Jaha... Kiitos... Hyvä on... Niin... tuota... Pyytäkääs, että hän lähettäisi tänne jonkun: Hellen on niin ikävä.

Toiset olivat purskahtaa nauruun, mutta hillitsivät toisiansa.

-- Halloo! huuteli poikanen jälleen, hiukan hiljemmin. -- Onko se Herra Jumala!... Jassoo... Sanokaas, että hän lähettäisi tänne vähän valoa; täällä on niin pimeä.

Toiset eivät malttaneet enää. Hiljaa he lykkäsivät oven auki ja menivät yhdessä sisään. Setä Frans raapaisi valkeata tikkuun ja sytytti pöydälle pienen yölampun.

Mutta Helle ei siitä välittänyt.

-- Halloo! -- telefoonasi hän rohkeammalla äänellä jälleen. -- Sanokaa Jumalalle, että nyt on hyvä... valoa tuli... Kiitos! Hyvästi!

Hän soitti irti, myhähti niin ylen onnellisena heille kummallekin ja pujahti jälleen peitteen alle. Parin minutin perästä hän nukkui täyttä unta, suu puoleksi auki ja pienet kädet yhteenpuristettuina rinnalle. He seisoivat hänen vuoteensa ääressä, ja nyt, niinkuin monasti ennenkin, heidän silmänsä kohtasivat toisensa, täynnään iloa lapsen tähden.

-- Kuinka me olemme onnellisia, kun meillä on Helle. Niin he puhuivat toisilleen.

17.

Joill' yhteiset kevätlaulut soi, Sinis lehdet kuin kellastuvat, Ett'ei rakkaus koskaan vanheta voi -- Heill' on siitä selvät kuvat... Metsäkin tuo joka vuos vihannoi.

Talvi ei ollut Kaijan mielestä milloinkaan kestänyt niin kauan kuin nyt. Päivät tuntuivat viikoilta, viikot kuukausilta. Eikä se lumikaan katoilla, niin hänestä näytti, ikinä sula, vaikka aurinko pehmittelee sitä joka päivä.

Eikö kevättä tänä vuonna tulekaan? Eikö huhtikuun neljäs päivä milloinkaan joudu?

Häistään he eivät olleet toisilleen mitään puhuneet, mutta kumpikin tiesi, että ne vietetään huhtikuun neljäntenä. Silloin on näet avioeron määräaika lopussa ja kaikki paperit järjestyksessä.

Vihdoin alkoi lumi irtaantua ja humahdella alas katoilta pieninä vyöryinä, suureksi kauhistukseksi kaikille, joitten niska kohdalle sattui. Ja eräänä päivänä setä Frans toi tullessaan ensimmäisen krokus-kukan. Hän oli jälleen salavihkaa pistäytynyt Höistrupin rannalla ja löytänyt puutarhoista siellä puhjenneita krokuksia.

Hän oli hiljaa katsellut niitä ja paljastanut päänsä heidän nuoren valtavuutensa edessä, ja leivonen oli niitten päällä tuolla korkealla viserrellyt vienoimpia viserryksiänsä. Tietysti hän oli poiminut koko sylellisen, ja nyt hän seisoi ovessa, ja kasvot hänellä loistivat kilpaa kukkasien kanssa hänen sylissään.

-- Muistatko tällaista kevättä? -- sanoi hän, kohottaen kukkasia hänen nähdä. -- Ei lumen hiutalettakaan missään, vihantaa vaan nousee maasta kaikkialla. Saattaako ajatella tämän suloisempia värejä! Katsos näitä keltaisia ja valkoisia tässä, ja noita sinerviä, jotka vivahtavat punaiseen! Katsos, kuinka ne ovat reheviä ja solakoita!... Mutta, laps, ethän sinä katsokaan niitä!

Kaija ei vastannut. Hän oli kietonut kädet hänen kaulaansa ja vetänyt hänen päänsä luokseen.

-- Minä katselen kevättä sinun silmissäsi, -- virkkoi hän vaan...

* * * * *

Frans sedällä oli koko tänä talvena ollut kiire, jo marraskuusta ruveten. Hänen asuntonsa oli ollut kuin hyväkin rihkamapuoti: niin hän oli ahtanut sen täyteen uutta ja vanhaa esinettä.

Siinä oli hienoja, vanhan-aikaisia huonekaluja... siinä peruja vaarin ja mummon ajoilta... siinä pieniä kapineita hänen omilta nuorenmiehen päiviltä, -- mutta kaikki ne oli puhdistettu ja putsattu ja kiillotettu setä Fransin omalla kädellä.

Ei ihmekään, että kun Kaija joskus käkesi hänen luokseen, setä Frans aina estelemään: "Ei vielä. Siell'on niin paha siivo."

Työhuoneesta oli tullut puusepän-paja. Hän oli pian huomannut, että jos mieli hankkia sellaisia harvinaisia esineitä, joilla hän tahtoi "pesää untuvoida", niin pitää ne ostaa rikkinäisinä ja rappeuneina ja itse laittaa ne kuntoon. Mutta Köpenhaminan nikkarit vaativat korjaustöistä niin suunnattomia summia, että Frans sedällä oikein pintaa karmi. Hän astui huoneessansa muutamia tunteja pysähtymättä ja sitten hän äkkiä teki päätöksensä.

Huomenissa hän meni erään puusepän luokse kaupungin laidassa.

-- Otatteko opettaaksenne minulle veistoa? -- kysyi hän.

Puuseppä katsahti pilkallisesti kysyjän valkoisiin käsiin.

-- Mitäs siitä lähtis? -- virkkoi hän.

-- Minä maksan, minkä vaaditte, -- jatkoi setä Frans. Ja sitten ne oppitunnit alotettiin.

Joka iltapäivä neljästä kuuteen hän seisoi puusepän pajassa, sahasi ja höyläsi, hankasi ja kiillotti niin, että selkää pakotti. Mutta hellittänyt hän ei. Kahdessa kuukaudessa hän oli oppinut sen verran, että uskalsi ruveta tekemään työtä omin päin. Hän siirsi silloin puusepän-pajan omaan kirjoitushuoneesensa, ja pian alkoi siellä haista lakalle ja fernissalle, ja lattia oli täynnään höylälastuja -- hänen vanhan talon-emäntänsä suureksi mielipahaksi, hänen kun oli määrä käydä huoneita siivoamassa.

-- Tämä se on sitä vihoviimeistä porsaan siivoa! En minä vielä tällaista ole nähnytkään! -- puheli matami kädet puuskassa. -- Ja jos sitä sitten ymmärtäis, mitä tolkkua tästä kaikesta on! Ihanhan on synti kuluttaa niin paljon aikaa ja rahaa tuommoiseen iän-ikuiseen roskaan. Ja mitähän se herra luulee saavansa tuostakin vanhasta, mustuneesta romulaatikosta? -- Matami viittasi ylenkatseellisesti erääsen vanhan-aikuiseen vaatekaappiin, jonka leikkauskoristeiset laidat olivat niin lahoja, että hädin tuskin koossa kestivät.

-- Tulkaas viikon perästä näitä katsomaan! -- vastasi setä Frans, ylpeästi katsahtaen tuohon halveksittuun esineesen. Mutta jos hän oli luullut saavansa emännän ihmettelyn osakseen, niin pahasti hän laskuissaan pettyi, sillä kun hän viikkoa myöhemmin näytti matamille valmista taideteosta, lausui tämä musertavalla kritikillä: "No maksoi sitä vaan mokomaan aikaa tuhlata, niinkuin ei täällä olis myöpeleitä jo ennestään yltä kyllin! Te kun niin paljon istutte kotona, menisitte illalla toki hiukan kävelemään ettekä valvoisi öitä umpeen, näpelehtimässä näitä jonkin joutavia... Ja jos minä vaan saisin päähäni, mitä varten te niitä teette, tahikka että mikä meininki niillä oikein olla mahtaa?"

Mutta setä Frans myhähti silloin niin salaperäisesti, että matamilta oli vähällä salvata hengen pelkästä uteliaisuudesta.

-- Sanonko ma? -- puheli Setä Frans ja nyökäytti päätään ilosta loistavin silmin. -- Sanonko ma? Minä palvelen Rakelin tähden.

Nyt oli matami ihan haljeta maltittomuudesta: niin kiihkeästi hän tahtoi tietää, kuka Rakel on, mutta tuon herran puhetavassa oli jotain sellaista, mikä äkkiä sulki matamilta suun, jotain juhlapäivän-omaista. Matamista tuntui niinkuin oltaisi kirkossa... Sanaakaan enää kysymättä hän läksi pois.

Pari päivää myöhemmin virkkoi Kaija, puristaessaan Frans sedän kättä jäähyväisiksi:

-- Merkillistä, kuinka sinun kätesi ovat käyneet viime aikoina koviksi.

-- Niinkö? -- Setä Frans katsoi hämillään paksunahkaista kämmentänsä. -- Saattaapa olla, mutta minähän olenkin tänä talvena käynyt veistokoulua.

-- Sinäkö? Ja miksi?

-- Muutoin vaan, huvikseni.

Kaija ei tiedustanut sen enempää, ja setä Frans jatkoi rauhassa työtään. Mutta mitä pitemmiksi päivät alkoivat käydä, sitä enemmän ilmaantui sellaista, mikä oli välttämättä saatava valmiiksi, ja niinpä tapahtui, mitä ei ennen ollut milloinkaan tapahtunut, että häneltä usein jäi käymättä Kaijan ja Hellen luona; häneltä ei liiennyt aikaa. Hän pistäysi vaan joskus, katsahti sitten pian kelloonsa ja virkkoi:

-- Kyllähän se on harmillista, mutta kotona on niin paljo työtä, ett'en saata mitenkään enää viipyä.

Ensi kerralla tätä kuullessaan Kaija vaan kummasteli, toisella ja kolmannella kerralla kävi luulevaiseksi, ja neljännellä hän oli jo hyrähtää itkuun, mutta pidätti kyynelensä, kunnes toinen oli lähtenyt.

-- Miks isä meni pois? -- tiedusteli Helle. -- Ja miks äiti itkee?

Äiti ei vastannut, mutta kun setä Frans seuraavalla kerralla ilmestyi ovessa niin salaperäisen näköisenä taas, puikelsi Helle hänen jalkainsa väliin, pisti näsäviisaan päänsä ulos ja julisti niin kauhean tärkeänä: "Äiti itkee joka päivä; ihan itkee."

Yks kaks hän oli sedän sylissä.

-- Milloinka äiti itkee?

-- Kun sinä lähdet pois.