Part 10

Setä Frans juoksi kortti kädessä katua myöten, pysähtyi sitten lyhtypatsaan juureen ja vilkaisi kirjoitukseen. Ja katkerasti hän myhähti, ajatellessaan, kuinka ihmeellisen suuri sentään on se voima, jota sanotaan verenheimolaisuudeksi.

Helle rakastaa häntä... Setä Frans on voittanut pojan rakkauden puolellensa tuhansilla pikku uhrauksilla, joita hän itse ei ollut koskaan ajatellutkaan... mutta nyt ne johtuivat hänelle mieleen! Pietari Dam ei ollut uhrannut pojalleen ainoatakaan päivää elämästänsä... Ja sittenkin... kun kuolema uhkaa... silloin Kaija lähettää hänet hakemaan Pietari Damia!

Kummallista, kuinka nuo säkeet uutena soivat hänen korvissaan:

Se laki ilman On muutteluita: On maassa niitä Jotk' aina saavat Vain palvella muita.

* * * * *

Kaija oli saattanut lääkärin eteiseen. Nyt hän istui Hellen vuoteen ääressä minutittain laskien, milloinkahan Pietari Damia sopii odottaa. Kaijalle oli käynyt omantunnon asiaksi tuo, että Pietari Dam saisi nähdä lapsen.

-- Onhan se _hänen_ lapsensa, -- puheli hän itsekseen, -- onhan se hänenkin lapsensa.

Hän ei tällä hetkellä ensinkään ajatellut, kuinka vähän Pietari Dam oli lapsesta välittänyt... hän unohti heidän välisensä juovan... hän muisti vaan yhden ainoan asian: kuolema saattaa tulla ja riistää pois heidän yhteisen lapsensa... ja Kaijasta tuntui, ett'ei hän milloinkaan ole ollut Pietari Damia niin lähellä kuin tällä hetkellä. Tietämättänsäkin hän huomasi istuvansa nyt ikävöimässä Pietari Damia: eihän toki kukaan kyenne tuntemaan hänen epätoivoansa niin syvästi kuin hän, nyt, jolloin kuolema uhkaa sitä, mikä heidän kumpaisenkin omaa on.

Hän säpsähti eteisen oven käydessä, ja tuokion perästä seisoi Pietari Dam huoneessa. Mutta siitä silmänräpäyksestä, jolloin hän oli astunut kynnyksen yli, ymmärsi Kaija, että ventovieraan miehen hän tänne olikin haettanut ja oli pahoillaan siitä.

Tuossa he nyt istuvat vastatusten lapsen vuoteen ääressä, eikä ole heillä ainoatakaan yhteistä muistoa siitä! Eikä heillä sellaisia milloinkaan ole ollutkaan. Se se juuri on luonut niin syvän kuilun heidän välillensä. Siinä he istuivat, ja kummallisen painostavalta heistä tuntui kumpaisestakin toistensa läsnäollessa... Helle käänsi päänsä pois joka kerta kuin Pietari Dam läheni häntä. Tuo kävi kipeästi Pietan Damiin, hän joutui hämilleen, mutta kätkeäksensä sen, hän virkkoi entiseen pintapuoliseen tapaansa:

-- Poika rukka! Ei hänestä enää eläjäksi; näkeehän sen.

Kaija ei vastannut mitään. Hän kuunteli setä Fransin askeleita viereisestä huoneesta. Ja hänen täytyi myhähtää. Erotus hänen entisen ja nykyisen elämänsä välillä oli niin räikeä, että hän väkisinkin myhähti, vaikka mieli olikin surusta niin raskas.

Helle sai samassa ankaran yskäkohtauksen, ja äiti kavahti ylös auttamaan häntä.

Kauhuissaan katseli Pietari Dam tuskan vääntämiä kasvoja.

-- Voi hyvä Jumala kuitenkin! -- sanoi hän, pyyhkäisten kädenseljällä kyynelen silmästänsä, -- ett'ei tuosta jo tule loppua!

Kaijassa elähti myötätuntoisuus Pietari Damia kohtaan tuon yhden ainoan kyynelen tähden. Mutta sitten hän muisti, kuinka vaikeata Pietari Damin aina oli ollut nähdä tuskaa, ja kun hän nytkin kädet silmillään myötäänsä hoki: "Jospa toki tulisi loppu! Jospa vainenkin pian tulisi loppu!" -- silloin ei Kaija enää jaksanut kuulla häntä.

-- Parasta on, kun menet pois, -- virkkoi hän, monta kertaa turhaan yritettyänsä saada häntä vaikenemaan. -- Pyytämällä minä pyydän: mene.

-- Itsehän sinä luullakseni kutsuit minua tänne! -- sanoi Pietari Dam äkkiä uhmaavasti.

-- Kyllä... mutta ei nyt... min'en saata nähdä sinua nyt, -- kuiskasi Kaija, laskien poikansa takaisin pielukselle. Kylmä tuskanhiki helmeili hänen otsallaan; silmät eivät hetkeksikään kääntyneet pojasta pois.

Hellen hengitys alkoi käydä helpommin, mutta pienet huulet olivat koko ajan vilkkaassa liikkeessä, niinkuin mielisivät mitä sanoa.

Äiti tuijotti häneen muutamia minutteja, turhaan ponnistellen saada arvatuksi hänen ajatuksensa.

Mutta äkkiä hän ymmärsi.

-- Tahdotko isää tänne? -- kysäisi hän, ja iloinen elähdys pojan silmissä tiesi myöntävää vastausta.

-- Tässähän minä olen, -- sanoi Pietari Dam ja kumartui vuoteen ylitse.

Mutta Kaija lykkäsi hänet syrjään.

-- Ei lapsi sinua tarkoita! -- virkkoi hän, -- vaan häntä, joka on ollut hänellä isän sijassa synnyinhetkestä saakka, jopa ennenkin.

Ja hän avasi oven arkihuoneesen, jossa setä Frans yhä vielä käveli lattiata edestakaisin.

-- Miks'et sinä tule sisään? -- sanoi Kaija. -- Hellen on sinua ikävä, ja ikävä on minunkin.

Setä Frans tuli ovensuuhun. Hieno puna elähti hänen ohimoillaan, kun hänen katseensa pyyhkäsi Pietan Damia.

Helle käänsi päänsä hänen puoleensa, ja ensimmäinen hymyn vivahdus värähti pojan pienillä kasvoilla. Jotain lupauksen tapaista oli tuossa hymyssä, josta ikäänkuin leyhähti terveyttä ja elämää noihin kalpeisin piirteisin.

-- Näitkö? -- huudahti Kaija riemuissaan, ottaen häntä kädestä. -- Helle myhähti! Hän myhähti _sinulle!_

Ei kauniinkaan ylistyslaulu olisi voinut julkilausua Kaijan rakkautta, kiitollisuutta, ylpeyttä ystävästään sydämellisemmin kuin tämä ainoa huudahdus: Hän myhähti _sinulle_!...

Pietari Dam huomasi äkkiä olevansa täällä liikaa.

Katsellessaan noita kahta olentoa tuolla pojan vuoteen ääressä, hän havaitsi kerrassaan, kuinka hänen omat tunteensa ovat häilyväisiä, kuinka tyhjää hänen elämänsä -- ja nyt hän alkoi aavistaa, mitä yhteis-elämä on.

Hän sanoi kiireisesti hyvästi, luvaten tulla huomenissa.

Kotia tultuansa hän joutui mitä ristiriitaisimpain tunteitten valtaan. Häntä raastoi rakkaus ja viha, luulevaisuus ja ihmettelevä kunnioitus, masentava arkamaisuus ja voimaton uhma... Appensa välityksellä hän oli vast'ikään saanut kuninkaalta luvan mennä naimisiin ennen eron-ajan päättymistä, ja häät oli määrätty pidettäviksi ensi kuussa. Mutta nyt, Kaijan jälleen nähtyänsä, hänestä tuntui kaikki muu yhdentekevältä, kunhan vaan saisi Kaijan tulemaan takaisin.

-- Sitä hän ei koskaan tee, -- virkkoi hän itsekseen monta kertaa, lisäten kumminkin: -- Kenties sittenkin, jos vaan saan pojan mieltymään itseeni.

Ja hän päätti: jos Helle jää eloon, tekee hän kaiken voitavansa, päästäkseen pojan suosioon.

-- Tie äidin sydämeen käy lapsen kautta, -- sanoi hän teatraaliseen tapaan, ja hänen vanha rakkautensa helähteleviin korulauseisin valtasi hänet niin, että hän mielihyviksensä lausui nuo sanat oikein ääneen.

Sillä välin istuivat Kaija ja setä Frans poikasen vuoteen ääressä. Koko seuraavan pitkän yön he valvoivat siinä, sydämessä tuskallinen jännitys, puhumatta toisilleen kuin jonkun sanan silloin tällöin. Poika nukkui levottomasti. Tuon tuostakin hän raotti silmiänsä, mutta nähdessään nuo hiljaiset, uskolliset vartijat ympärillään, hän myhähti turvallisesti, niinkuin ainoastaan lapsi osaa myhäillä, ja vaipui unenhorrokseen jälleen.

Aamuyöstä alkoi hienoa, hyvin hienoa punaa nousta poikasen poskelle.

-- Luulenpa, että me saamme hänet pitää, -- virkkoi setä Frans ja nyökäytti luottavasti päätään Kaijalle.

-- Siltä alkaa minustakin näyttää, -- kuiskasi äiti riemahdellen.

Niin he istuivat jälleen ääneti jonkun tunnin... Setä nousi vain silloin tällöin lisäämään halkoja uuniin... ja kun Kaija oli nukahtanut, pää lapsen vuodetta vastaan, toi hän peitteen ja laski sen varovasti hänen ylitsensä.

Kauan hän siinä katseli Kaijan hienoa profiliä ja pientä, punertavaa korvaa, joka puoliksi pisti näkyviin tuuhean tukan alta... ja hän tunsi sanomatonta onnellisuutta, tietäessään, että Kaija rakastaa häntä. Hänen mielestään he sinä yönä olivat, yhteisessä hädässä lapsen tähden, eläneet yhdessä kokonaisen elämän.

Setä Frans katseli, kuinka syvästi hän hengittää suuren jännityksen perästä, ja kuinka nuo pitkät, mustat silmäripset vavahtelevat poskia vasten ikäänkuin valtavan, pidätetyn itkun vaikutuksesta.

-- Armas! -- kuiskasi hän hiljaa. -- Oma armaani! Kuinka mielelläni soisin voivani säästää sinua suruilta!

Näytti kuin Kaija olisi kuullut hänen äänensä, sillä hän kavahti äkkiä ylös ja kumartui pojan yli. Lapsi makasi levollisesti.

-- Jumalan kiitos! Hän on pelastettu, luullakseni, -- lausui hän värähtelevin äänin.

Ja äkkiä hän kietoi kätensä Frans sedän kaulaan.

-- Kuinka sinä olet hyvä, kun olet tasan pannut kaiken tämän minun kanssani!

Kello seitsemän tuli lääkäri. Hän vakuutti, ett'ei pojalla enää ole mitään vaaraa, ja kehoitti äitiä käymään levolle.

-- Saatattehan ainakin nukkua sohvalla, kunnes adjunkti lähtee, -- sanoi tohtori, -- sillä häneen saatte luottaa... hänelle toki rohkenette uskoa lapsen pariksi tunniksi!

Kaija nyökäytti päätään lattian yli Frans sedälle.

-- Koko elin-ajaksi, -- virkkoi Kaija, mutta niin hiljaa, että setä yksin sen kuuli.

Saatettuaan lääkärin eteiseen, hän palasi, astui suoraa päätä setä Fransin luo ja, pannen vapisevan kätensä hänen käsivarrelleen, sanoi:

-- Minä teen sinulle tunnustuksen, setä Frans. Ei saa olla sielussani sitä kätköpaikkaa, jota sinä et tuntisi. Etkä sinä saa koskaan uskoa minusta parempaa kuin ansaitsen.

Setä Frans naurahti.

-- Ei rakkaastansa _usko_, -- virkkoi hän, -- vaan _tietää_, että hän on rakkain olento maailmassa. Se tieto riittää.

Mutta Kaija ei nauranut. Hän katsoi setä Fransia suoraan silmiin, ja tämä hämmästyi taas, nähdessään, kuinka kummallisen valpas tuo katse oli. Näytti kuin hän olisi tähystänyt kauas omiin sisimpiinsä.

-- Tiedä, -- puhui Kaija, -- tiedä, että juuri siinä silmänräpäyksessä kuin leikkaus tapahtui, olin kuulevinani äänen kysyvän: "Jos toisen heistä pitää kuolla... hänen tai lapsen... kumpaisenko valitset?"... Ja minä valitsin lapsen... Tämä se on kauheata: joka kerta kuin minun tulisi valita, niin luulen, että valitsisin lapsen.

Setä Frans tunsi äkkiä olevansa niin sanomattoman köyhä. Huulet tuntuivat käyneen kuiviksi. Hänen oli vaikea saada sanojaan kuuluville.

-- Miksis sanoit tuon? -- virkkoi hän viimein. -- Parempi olisi ollut, ett'en olisi saanut sitä tietääkään.

Silloin alkoivat kyyneleet hiljaa vuotaa Kaijan alaspainuneitten silmäluomien alta.

-- Frans! -- sanoi hän. -- Sinä et saa tuomita minun rakkauttani tämän yön mukaan... et _saa!_

Mutta toinen pyöritti päätään.

-- Se ei ollut ensimmäisesi, -- lausui hän; -- siksi se ei ole ehjäkään. Sinä taas et ollut minulle milloinkaan toinen etkä kolmas, et edes lähinkään... Sinä olit minulle kaikki. Enkä tahdo itsekään olla vähempää.

Kaija laski rukoillen kätensä hänen rinnalleen.

-- Voi älä puhu noin! -- pyysi hän. -- Sinä et tiedä, mitä on olla äiti! Sitä ei mies milloinkaan käsitä! Anna minun sydämelleni edes se vähäinen myönnytys.

-- En voi! -- äännähti setä Frans äkkiä. -- Min'en koskaan käy välipuheille, sen tiedät, kaikista vähimmin rakkauden kanssa.

Kaija päästi silloin kätensä hervahtamaan ja kääntyi pois. Hän oli mielestänsä tietämättäänkin tehnyt hänelle suuren surun... hän ei saata enää koskaan olla iloinen. Hänestä tuntui, että hän on kavalluksella palkinnut Frans sedän uskollisuuden eikä rakkaudessansa milloinkaan saata päästä hänen tasallensa.

Paljon hän olisi tahtonut sanoa setä Fransille, mutta ei voinut. Hän seurasi vaan silmillään häntä, hänen lähtiessään. Ja koko päivän hän istui Hellen vuoteen ääressä, sydämessään masentava tunto siitä, että oli surmannut setä Fransissa jotain, ja ett'ei tämä enää milloinkaan luota häneen niin ehdottomasti kuin ennen.

Kello neljä iltapäivällä setä Frans palasi jälleen.

Hän meni suoraa päätä Hellen luo, mukanaan suuri rasia tina-sotamiehiä, jotka hän asetti tyynylle pojan eteen. Helle loisti ilosta eikä väsynyt taputtamasta hänen kättään.

Silloin puhkesi Kaija valtavaan itkuun, ja samassa oli setä Franskin hänen vieressään.

-- Armas! -- puheli hän vienoimmalla äänellään. -- Älä ole pahoillasi! Minä olin liian kova sinulle tän'aamuna.

Mutta Kaija kietoi kätensä hänen kaulaansa ja hyyristyi hänen rintaansa vasten.

-- Et ollut! -- puhui Kaija, -- sinähän olit oikeassa. Nyt minä ymmärrän tuon kaikki tyyni. Sinä vaadit _täyttä_ rakkautta, sinä, joka itse olet niin ehjä. Kuinka saattaisitkaan vähempään tyytyä! Ja minun poloinen rakkauteni se on niin monella muotoa ollut puolinaista vaan... mutta nyt minä lupaan: se on oleva ehjä!

16.

Hopsis, ratsu vankka! Sill' on nimi Blanka! Pikku ritarilla, hei, Kannuksia ole ei. Mut kun käy hän noissa -- Lapsuusrauh' on poissa...

Helle oli ensi kertaa pukeissa tautinsa jälkeen. Setä Frans kantoi hänet arkihuoneesen ja laski lattialle pienen taljan päälle. Aurinko paistoi poikasen laihoihin kätösiin, ja juhla vallitsi nyt huoneessa. Leikkikalut olivat nukkuneet nurkissa, mutta Hellen saavuttua ne virkosivat henkiin kaikki: nuoraukko sai tanssimaan ja sääriään viskomaan, piiska paukahtelemaan, hyrrä pyörimään ja soittolipas täyteen ääneen.

-- Helle tuli taas! -- puheli piltti, loistavin silmin katsellen ympärilleen.

-- Niin, Helle tuli taas! -- toistivat nuo kaksi hänen vieressään, ja heidän mielestänsä oli tuossa lattialla kokonainen kuningaskunta paistattelemassa päivää.

-- Meidän oli kaikkien niin ikävä Helleä, -- puhuivat he. -- Kukkasetkin ikkunalla seisoivat pää nuokallaan: miks'ei Helle tule nyökäyttämään meille päätä niinkuin ennen! Ja pikku harmaa Mirri on kysellyt joka päivä: Minne kummalle Helle on joutunut?

-- Mirri itki Helleä, -- sanoi poika. -- Missä Mirri?

Ja kissa tuotiin sisään, ja se kehräsi ja naukui ja pökkäsi hyvillään kylkeänsä Frans sedän jalkaa vasten. Ja Helle katseli, kuinka äiti kulkee huoneessa kastelemassa kukkasia, ja kuuli suuren seinäkellon lyövän. Ja vihdoin piti äidin ottaa hänet syliinsä ja laulaa hänelle:

Hopsis, ratsu vankka, Sill' on nimi Blanka! Pikku ritarilla, hei, Kannuksia ole ei...

Hän lauloi kovalla äänellä, ja kumpikin oli niin kiintynyt lapseen, ett'eivät ensinkään kuulleet ovikellon soineen. He eivät voineet ajatellakaan kenenkään vieraan läsnäoloa, ennenkuin Pietari Dam äkkiä astui huoneesen.

Hän näki heti, minkä varjon hänen läsnäolonsa heitti noitten kolmen iloisen olennon yli, mutta hän ei ollut huomaavinaan sitä, kääntyi vaan suorastaan Kaijan puoleen.

-- Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä käyn katsomassa poikaa? -- kysäisi hän.

-- Ei millään muotoa. Eikös se ole hauska, että hän on pystyssä taas?

Kaija puhui vilkkaasti, nopeasti... Pietari Dam ojensi kätensä Hellen puoleen -- jotainhan tässä pitää tehdä, arveli hän, -- mutta Helle tarttui pienin käsinsä Frans sedän takin hihaan, painoi päänsä siihen ja virkkoi:

-- Isä, ota Helle!

Pietari Dam oli kotoa lähtiessään päättänyt menetellä viisaasti ja varovasti, mutta nyt hän unohti kaikki älykkäät päätöksensä.

Suonet paisuivat hänen otsallansa, ja ääni vapisi, kun hän, kääntyen Frans sedän puoleen, tiuskasi:

-- Minä kiellän teitä käyttämästä nimeä, joka ei ole teidän.

Setä Frans ei liikahtanutkaan. Hän loi vaan Pietari Damiin pitkän katseen, ikäänkuin mitatakseen häntä kantapäästä kiireesen.

-- Kuulitteko! -- intoili toinen edelleen. -- Minä kiellän lasta sanomasta teitä tuolla nimellä!

Silloin kävi Kaija väliin.

-- Helle on itse ruvennut käyttämään sitä nimeä, -- sanoi hän. -- Ei kukaan ole hänelle sitä opettanut. Mutta sen minä sanon sinulle: ellei poika itse olisi sitä nimeä alkanut käyttää, niin _minä_ olisin sen opettanut hänelle.

Pietari Dam vaaleni vihasta.

-- Sinäkö! -- huudahti hän. -- Mikä valta sinulla on siihen nimeen, joka on yksin minun?

-- Se valta, jonka sinä olet menettänyt, -- vastasi Kaija tyynesti. -- Ja minä olen ylpeä siitä, että minun lapseni rohkenee sanoa _sitä_ miestä isäkseen, -- lisäsi hän hiljaisella äänellä.

-- Isä hyvä! -- virkkoi Helle nyökytellen päätään ja taputellen Frans sedän käsivartta. Mutta Pietari Damista tuntui kuin jok'ainoa hyväily, minkä poikanen osoittaa setä Fransille, iskisi häntä kasvoja vasten. Ja hän päätti olla antamatta perää.

-- Sinulla on väärä käsitys asiain tilasta, -- sanoi hän Kaijalle, koettaen asettua varsin mahtavalle kannalle. -- Minä olen jättänyt lapsen sinun huostaasi, mutta en ole luopunut oikeudestani isän nimeen. Siitä oikeudestani minä aion edelleenkin pitää kiinni.

Kaija katsahti häneen, ja silmä iski tulta.

-- Sitten pitäisi sinun maksaa siitä oikeudesta enemmän kuin _hän_ on suorittanut, -- sanoi hän. -- Mitä aioit maksaa siitä? Kenties pienen rahasumman vuotuisista tuloistasi? Mutta hän, huomaa se, hän on sen maksanut taistellessaan oman itsensä kanssa yötä päivää... maksanut sanomattomalla huolenpidolla ja rajattomalla rakkaudella... vuosikausia kestäneillä, tuskallisilla uhreilla...

Kaija oli noussut ylös, puristaen poikaa luoksensa.

Setä Frans ei kääntänyt silmiänsä Kaijasta. Hän ei tällä hetkellä lainkaan ajatellut Pietari Damia, joka tuijotti häneen taisteluun vaativana... eikä hän ajatellut Helleäkään, joka piteli häntä lujasti kiinni käsivarresta... hän ajatteli vain Kaijaa! Ei hän vielä milloinkaan tätä ennen ollut tuntenut hänen rakkauttansa niin palavana, hänen uskollisuuttaan niin voimallisena! Hän joi onnensa maljasta pitkin, syvin siemauksin... Näytti kuin ei hän lainkaan tajuaisi, mitä hänen ympärillään tapahtuu.

Hän heräsi ajatuksistaan silloin kuin Pietari Dam jotenkin rajusti sieppasi pojan syliinsä ja alkoi suudella häntä kiihkeästi, intohimoisesti.

Poikanen ponnisteli vastaan minkä jaksoi, huitoen käsillään ja jaloillaan.

-- Helle ei tahdo! Helle ei tahdo! -- huusi hän.

-- Ensi kerralla minä opetan sinut tahtomaan! -- virkkoi Pietari Dam, laskien pojan tylysti maahan, sieppasi hattunsa ja hyvästiäkään sanomatta kiirehti ulos.

Frans sedästä näytti Kaija katsovan kummallisen vakavana hänen jälkeensä, mutta pian oli sedällä täysi työ ja tekeminen viihdytellessä poikaa, joka istui lattialla, parkuen täyttä voimaa.

* * * * *

Siitä pitäin kävi Pietari Dam heillä useammin.

Ei hän kumminkaan koskaan sunnuntaisin eikä iltapäivällä tullut. Silloin hän vaan saapui, kuin tiesi Frans sedän olevan koulussa ja Kaijan yksin kotona poikansa kanssa. Hän nauroi ääneensä, kun pikku piltti, kädet seljän takana, vallan päättävästi selitti: "Helle ei huoli sinusta". Mutta Pietari Dam ei hellittänyt, ennenkuin oli rintasokerilla ja suklaalla saanut pojan luusituksi niin pitkälle, että pääsi suutelemaan häntä kerran.

Kaijaa hän kohteli joko hehkuvan intohimoisesti tai mairittelevan ystävällisesti. Hänen koko olentonsa piti Kaijaa alituisessa levottomuudessa. Pietari Damin alinomaiset vaatimukset, että pojan pitäisi sanoa häntä isäkseen, pitivät hänen hermojansa lakkaamattomassa jännityksessä... ja Kaijaa alkoi hirvittää se aika, jolloin poikanen rupeaa käsittämään heidän välisiänsä suhteita.

-- Kaksi vuotta sinä olet osannut olla Helleä vailla, -- virkkoi hän; -- miksikä sinä nyt äkkiä rupeat tunkeilemaan? Mitä sinun käyntisi täällä oikeastaan tarkoittavat?

-- Mitäkö? Minä tahdon saada teidät takaisin, -- vastasi toinen uhmaten.

-- Oletko sinä järjiltäsi? -- kysyi Kaija, tuijottaen häneen.

-- Luulenpa, että järki minulta meneekin, ellen saa sinua.

Kaijan ääni kävi äkkiä jääkylmäksi.

-- Koska sinä siinä tarkoituksessa täällä käyt, niin minä suljen ovet sinulta.

-- Sin'et voi sulkea minulta pääsyä lapseni luokse, -- virkkoi Pietari Dam kiusotellen.

-- Et sinä lapsesta välitä! Sinä tulet tänne saamaan vaan pahaa aikaan. Meidän oli niin onnellista olla, ennenkuin sinä tulit... niin valoisata ja rauhallista. Mutta nyt...

Pietari Dam naurahti, hänen pysäyttyään, ja jatkoi:

-- Mutta nyt on käärme tullut paratiisiin.

Tästä puolin Kaija jätti hänet olemaan kahden kesken pojan kanssa arkihuoneessa. Itse hän sulkeutui viereiseen huoneesen. Mutta tuskallisia nämä hetket olivat: alinomaa hän kuuli Pietari Damin äänen; tuon tuostakin koetti Pietari Dam pakottaa hänet tulemaan arkihuoneesen siten, että sai pojan itkemään ja huutamaan äitiä. Ja joka kerralta nämä hetket kävivät yhä raskaammiksi ja sietämättömämmiksi.

Ne vaivasivat häntä niin, että hän suorastaan tunsi, kuinka ne hänen voimiansa jäytävät.

Hellen tauti oli vaikuttanut edullisesti Kaijaan. Se oli vahvistanut hänen tahtonsa voimaa, kehittänyt hänen kestävyyttään ja hänen hyödykseen johtanut hänen ajatuksiansa pois omasta itsestä. Mutta nyt alkoi häntä taas vaivata levottomuus päivällä ja unettomuus yöllä.

Setä Frans ei saattanut olla huomaamatta muutosta hänen kasvoissaan ja tiedusti kohta syytä siihen. Kaija käänsi asian leikiksi. Mutta kerran, kun setä Frans oli paraillaan ripustamassa päällystakkia naulaan eteisessä, riensi Helle hänen luokseen. Jotain tärkeätä pojalla oli mielessä. Pyöritellen pientä kiharaista päätään hän haasteli:

-- Paha mies oli Hellen luona... paha semmoinen... äiti itki.

Ja silloin oli Frans sedän maltti tiessään. Hän meni suoraa päätä Pietari Damin luo.

-- Jos te vielä kerrankaan uskallatte tulla hänen luokseen, -- lausui hän, -- niin minä heitän teidät portaista alas. Muistakaa se. Min'en kysy, korkeatko ne on vai matalat; päistikkaa te vaan tulette alas joka tapauksessa.

Siitä pitäin ei Pietari Damia enää kuulunut, ja parin viikon perästä luki sanomalehdissä, että hän oli viettänyt häänsä.

Kaijasta se oli vapahduksen hetki, mutta ei hän sittenkään osannut olla niin iloinen kuin ennen. Hänestä tuntui alinomaa, että setä Frans otetaan häneltä pois... ja tuo tuskallinen pelko ahdisti häntä päivät umpeen.

-- Minusta tuntuu, -- puheli hän, -- kuin onni, mikä meitä odottaa, olisi liian suuri minulle... tuntuu kuin en oikein rohkenisi uskoa sitä.

Setä Frans katseli levottomana mustia renkaita hänen silmiensä alla eikä tiennyt, mitä vastata. Mutta eräänä päivänä toukokuun alussa! hän tuli sisään, iso kirje kädessä.

-- Minä olen kirjoittanut Modumin kylpylaitokseen Norjassa ja tilannut sinulle paikan, -- puhui hän. -- Nyt olet hyvä ja kiltti ja lähdet kesällä tuntureille. Helle ja minä pidämme täällä sill'aikaa kyllä huolta toisistamme... Ja sitten sinä palajat reippaana ja punaposkisena, palajat _sinun_ ja _minun_ kotiini. Ja sitten meillä on työtä ja tekemistä, saadaksemme kaikki kuntoon.

Kaija ei vastustanut, mutta kun ajatteli eroa hänestä ja lapsesta, tuntui kuin kylmä käsi häntä sydämestä kouristaisi. Ja illan tultua ja yksin jäätyänsä hän laski käsivartensa akkunalaudalle, painoi päänsä niihin ja itki kauan ja hillittömästi.

-- En lähde hänen luotaan pois, -- sanoi hän itsekseen. -- Siihen hän ei minua saa. Se olisi samaa kuin ryöstää onnelta yhtä monta päivää ja viikkoa. Meillä ei ole varaa siihen, ei kummallakaan.

Mutta yöllä hän näki unta, joka jo kauan aikaa oli häntä vaivannut: hänen oli jälleen valittavana setä Frans tahi poika. Hän heräsi kostein silmin, sydämessä kauhistus ja otsalla kylmä hiki. Tuntui kuin hän olisi kerrassaan tuominnut kuolemaan setä Fransin... kuin olisi setä Fransin kuolema välttämättömänä seurauksena siitä, että hän oli kavaltanut hänet silloin, ratkaisevana hetkenä... Aamuin herätessään hän tunsi olevansa niin heikko kuin kovan kuumeen jälkeen.

-- Hän oli sittenkin oikeassa, -- puheli hän itsekseen; -- minun täytyy lähteä.

Mutta kun hän kolme viikkoa myöhemmin seisoi höyrylaivan kannella, tuijottaen rannalle, jossa setä Frans seisoi, pitäen Helleä kädestä, ja kun rantalauta juuri oli vedettävä sisään, -- silloin täytyi hänen kaiken voimansa väellä hillitä itseänsä juoksemasta vielä viimeisessä tuokiossa maihin.

Frans sedän oli täytynyt panna liikkeelle koko mielensä virkeys, pitääkseen hänenkin mieltänsä virkeänä. Mutta ei se ollut oikein onnistunut. Viimeisestä syleilystä hän tuskin oli hennonnut päästää Kaijaa irti... Ja nyt kulki laiva hiljaista vauhtia ulappaa kohti... Vesissä silmin Kaija katseli tuota suurta ja tuota pientä olentoa maissa, noita kahta, jotka olivat koko hänen maailmansa! Helle heilutti pientä, punaista lakkiansa ja heitteli sormisuukkosia, niin kauan kuin laiva oli näkyvissä. Viimeinen esine, minkä Kaija rannalla erotti, oli Frans sedän pehmeä, leveälierinen hattu, joka liehui ja heilui ilmassa, kantaen hänen viimeisiä tervehdyksiänsä.

* * * * *