Serkukset: Alkuperäinen jutelma Ulla-tätiltä
Part 5
Talosta oli kuitenki kaikki ilo ja menestys aina poikessa. Uuras ja toimellinen isäntä oli nyt wähitellen ruwennut ryypiksimään, ollen toisinaan monet päiwät päissään; ennen tarinoilansa ja lauluillansa miestänsä ja kotijoukkoa ilauttanut emäntä oli tullut alakuloiseksi ja äänettömäksi. Ainoat laulunsa oliwat nyt katumuswirret. Niin oli kaksi wuotta muuttanut kotinsa pojalle ikäwäksi. Tämä heitti siis kohta sen, luwaten ruweta merimieheksi, ja läksi sitä warten jälleen Turkuun. Tultua 18 iälle oli kirjoittanut isällensä nyt kohta olewansa walmis lähtemään merelle muutamassa ulkomaalle purjehtiwassa laiwassa, ja pyysi isänsä täyttämään lupauksiansa niistä salaisista asioista, joita oli luwannut ilmoittaa hänelle ennen lähtemistänsä.
Waan ilmoitusten siaan tuli kotoa kiirehtiwä sana isän olewan kuoleman kielissä, ja tahtowan wiimeistä kertaa nähdä poikaansa. Ukko oli haltattu ja puoli kieletönnä. Poikkinaisista sanoista ja käsin näyttämisestä ymmärsi poika isällänsä olewan jotain katkeraa mielessänsä ja tunnossansa, jolla oli yhteyttä "omenakuopan kanssa rinteessä." Enempää ei saanut, kuoleman koprat wetiwät jo ukon jäseniä koukkuun, ja kätensä kylmeni pojan käteen. Ukon elämä oli sammunut waikeasti.
Poika koki nyt itkewältä äitiltänsä saada selitystä ukon wiimeiseen tunnustukseen, waan turhaan; äiti sanoi waan ukon horisneen mielettömänä. Mutta nuori Muuri wannoi isänsä kuolleelle ruumiille, järkähtämättä pysyä totuuden tiellä, ja wihata kaikkea petosta ja wääryyttä.
Kotinsa tuntui hänelle nyt kamakammalta kuin milloinkaan ennen, ja mielensä paloi sitä enemmän ulos. Onneksensa lupasi äiti hallita talon omin neuwoinensa ja auttaa wielä poikaansa ulos. Tämän päätös oli siis tehty; saatettua isänsä kunnialla maahan, jätti hän kotinsa, palaten Turkuun, josta lupasi mennä laiwaan. Jonku ajan kuluttua sai äiti kirjan, jossa kyyneleet silmissä luki poikansa jäähywäiset lähteissänsä merellä muutamassa laiwassa, joka oli purjehtiwa ensin Atlantin merellä ja sitten talweutuwa Etelä Amerikkaan.
Kuusi wuotta oli näin ollut poikessa, waeltaen ympäri maailman, nähnyt monta maata, monta kansaa ja monta ihmistä.
Waan jokapaikassa ikäwöi hän waan kotimaatansa ja sinne jääneitä ystäwiä ja tuttuja. Laiwa sattui nyt matkustamaan Pietarpuriin, waan oli matkallansa jättäwä matkajia sekä tawaroita Helsinkiin ja Turkuun. Muuri sai laiwan päälykseltä luwan pistäiä äitinsä luonna, josta kuuteen wuoteen ei ollut kuullut elikö wain jo oli kuollut.
Tämän kaiken kuultua on siis ymmärrettäwä miksi Muurin muoto niin mustettui, nähdessänsä entisen omenakuopan, joka juohdutti mieleensä niin surullisia muistoja. Tahtoi ensin kiirehtämiseen mennä sen siwuitse, waan nähtyä sen owen awoinna, ei woinut kuitenkaan olla lähestymättä sitä, ja katsahtamatta sen sisään. Waan miten tuo ei liene hämmästyttänyt miestä, kun silmänsä kohtasiwat kuopan puoli hämäräisellä suulla nais ihmisen muodon, joka, yhtä hämmästyneenä kuin hänki, kääntyi kuin naulattu järkätämätöinä katsomaan tuota odottamatonta wierasta. Mutta äänettömyys kesti waan silmän räpäyksen ajan, "Muuri", kiljasi nyt nainen, iloisella ehkä wielä wähän wapisewalla äänellänsä!
— "Maialeena"! — Untako näen, wainko oikein todella löydän sinut itsesi täällä? kiljasi Muuri, wielä enemmän kuin tyttö hämmästyen ja ikään kuin wielä epäilyksissään, kurotti molemmat kätensä kuoppaan, auttaakseen häntä ylös walkeuteen. Kiireissään kaatoi tyttö omenawakan lattiaan, ja yhdellä hypäyksellä oli hän yläällä.
— Todellakiko se olet sinä, Jaakko? — sillä lukia jo lie arwannut Muurin samaksi jonka jo tunnemme Jaakon nimellä — sinä siis et ole kuollut; kaikki oli siis waletta, ja minun suruni turha. Waan Muurillaki oli sata asiaa kysyttäwää, joita Maialeena ei ehtinyt yhtään wastata. Mutta sen waan ymmärsi, etei Maialeena ollut Anton eikä kenenkään waimona, ja tämä tieto oli hänelle niin kuin woita lämmille leiwälle. Ja kun Maialeena wiimenki muistutti täytywänsä kiirehtiä keittämään työwäelle aamiaista, niin auttoi myös Jaakko omenoin poimimista jälleen wakkaansa.
Talon onni.
Muuri, joka Maialeenalta ei muistanut mitään muuta, keksi wasta nyt, kulkewansa entiseen lapsuuden kotiinsa, josta asiasta taa Maialeena ei näyttänyt tietäwan mitään, enemmän kuin edellinenkään wielä äitinsä elosta. Puoli toiwoen ja puoli peläten kysyi Muuri ystäwältään tietoa paikan haltiasta.
— Talon muinasen perustajan leski, wastasi Maialeena, — on sen nykyinen haltia ja waikka naapurit sanoowat hänen jo miehensä eläissä olleen wälistä heikkopäisenäki, niin kuin wälistä sittemminki, on hän kuitenki pitänyt talon entisessä woimassa. Muuri kuunteli wait, ja Maialeena jatkoi puhettansa.
— Kun neljä wuotta sitte erinomaiset tapaukset ajoiwat minun hakemaan asuntoa täällä, sairasti hän paraillaan horkkaa, ja onneni satutti minun silloin tulemaan hänelle hoitajaksi onnettomassa tilassaan, ja kiitän nyt Jumalaa, että olen woinut olla hyödyllinen, ja tullut mummolle, niin kuin itse minulle sanoo, wälttämättömäksi. Wähitellen waan on hän ruwennut tulemaan entisiin woimiinsa.
— "Ja heikkopäisyytensä"? kysäsi Jaakko.
— Se on Jumalan awulla järkiään heittänyt mummon. Hän on nyt naapureiltansa ja ympärystöltänsä rakastettu emäntä, ja minua rakastaa hän kuin omaa lastansa ja kutsuu omaksi tyttäreksensä.
Mieheltä putosi kuin kiwi hartioilta, kuullessa tämän, ja iloissansa tuskin huohmasi enää tytön wiimeisiä sanojakaan.
Kaikki näytti hänelle olewan entisellään, ja kuitenki kaikki niin muuttuneena. Piha oli tasoitettu ja rehotti nuorella nurmella, piiritetty kukkiwilla tuomilla ja lehwakoilla koiwuilla ja pihlajilla. Pienonen tupa oli punattu, ja sen turwet katto wihoitti nurmena, koristettu rehottawilla keltakukilla. Jaakosta näytti nyt kaikki iloisemmalle ennistään.
Eteisen portaalla istui helakka tukkainen poika, noin 4 wuoden iällä. Kenenkään sanomatta kawahti hän seisalleen ja terwehti wierasta nyykistäen päätänsä, sitte hyppäsi iloisesti Maialeenalle wastaan, sopottaen: missä sinä wiiwyt niin kauwan, jotta mummo oli sinua wuotellut.
— "Missäs mummois on?"
— "Tuwassahan se istuu keträämässä", wastasi poika.
— "Juoksepas, poikaseni, sanomaan mummolle, jotta täällä on wieras herra joka tahtoisi wiipyä yren ajan meillä, ja jotta minä mänen panemaan omenat kiehumaan."
Jaakkoa kummastutti se wilkas lapsi, ja oli juuri kysymässä Maialeenalta jotain, waan tämä oli jo matkan päässä menemässä kotaan. Hänelle ei jäänyt muuta kuin mennä tupaan. Kaikki paikat oliwat wielä tutut, ja jokapaikassa ihastutti häntä puhtaus ja erinomainen jär'estys. Joka paikassa näytti hänelle hyödyllinen yhdistettynä kauniisen.
Yrkäleen ajan wielä, ja poika ja äiti syleiliwät toisiansa kaikella jälleen näkemisen hempeydellä.
* * * * *
— "Waan mistä äiti on saanut tuon pojan minun poisollessani?" kysyi Jaakko, päästyään ensimäisen terweyksen, ja nauraen katsoen iloista poikaa, joka oli saapuilla äitin ja pojan terwehtäen toisiansa.
— "Poika on Maialeenan. Molemmat, äiti sekä poika, owat minun rakkaimmat ystäwäni. Hän kutsuu minua mummoksensa, ja minä olen pitänytki häntä ikään kuin sinun poikanasi. Kaikista puhutuista kirjoistasi en ole saanut yhtä ainoaa, ja sentähden jo pidin sinun kuolleena. Ajattelin siis noin: Koskei minulla ole muutakaan läheisempää, niin periköön tuo poika kaikki omaisuuteni. Maialeena, tuo ankara nainen, joka on tuonut onnen talooni ja rauhan hengelleni, on sen kyllä ansainnut; poika näyttää tuoneen koko talon onnen. Waan sin'et wielä tunne Maialeenaa." —
Jaakon näkö oli yhtäkkiä mustettunut, ja järkkymättömin silmin katsoi hän ajatuksissaan suorasteen eteensä. Äitinsä wiimeiset sanat näyttiwät hänen herättäneen mietteistänsä.
— Äitiseni, sanoi hän, — minä tunnen hänen jo Turussa olostani asti; waan tuo lapsi, en saa wieläkään päähäni, sen olewan Maialeenan; ei, se on mahdotonta; Maialeenan se ei ole, ei woi olla.
Nyt juuri pistiin myös Maialeena owesta; hän oli kuullut Muurin wiimeiset sanat, ja riensi, iloa muhoilewalla muodolla, häntä wastaan, ja kätteli häntä tyytywäisyydellä sanoen:
— Tuhannesti kiitän sinua, Muuri, niistä sanoistasi, sinä olet pian ainoa, joka tunnet minun siksi kuin olen.
— Muuri? kysäsi äiti, katsoen poikansa ja Maialeenan silmiin; minun poikani nimi olis Muuri?
Jaakko oli Turussa muka ottanut tämän nimen, jota äiti ei nyt muistanut kuulleensa. Waan Maialeena ei wähemmän kummastellut löytäessänsä Jaakko Muurin emäntänsä pojaksi, josta niin usiasti oli puhellut Maialeenalle, ehkei tämä woinut aaweksiakkaan sitä ystäwäksensä iloisimmista, suruttomimmista ajoistansa.
Maialeenan laitettua aamiaista, tultiin wihdoin tarkempiin selitykiin. Jaakko sai nyt kuulla tärkeimmät temput Maialeenan elämästä; ainoaksi salaisuudeksi jäi waan lapsen äitin nimi, jota ei nyt, enemmän kuin ennenkään, tahtonut ilmoittaa.
— Elä sentähden niin julmasti tuomitse Anttoa, rukoili Maialeena, nähden Jaakon wihastuneen muodon. Hänen luulonsa kyllä katkeroitti sydämmessäni, — ja kuwasi minulle eteni mustaksi, toiwottomaksi, waan hän oli kuitenki wiaton; sillä hänen silmissään minä näytin wialliselle.
— Waikka niinki, niin se puollustaa häntä waan siksi hetkeksi, wastasi Muuri, — waan sitte — sitte — — turhaan koette minulle, äiti, puollustaa wiattomuuttansa! Hän ei koskaan rakastanut Maialeenaa — muutoin häntä niin ei olis jättänyt selityksettä, — perimäinen heittiö woipi hylätä waan omille luuloillensa sen tytön, jota kerran oikein on rakastanut, onnettomuutensa nojaan.
Ranskalaisesti eli waan romaaniluwuilla kaswatettu nainen olisi nyt sanonut: "jalo poikani," ajattelematta mitään; Muurin äiti sen siaan sanoi waan: "sinua on kelpo poika," mutta sydämmessänsä kiitti hän Jumalaa.
Waan Maialeena, wirkkoiko hän mitä? Ei; waan rintansa tykytti sanomatonta autuutta, löyttyä hengen omansa kaltaisen, joka ymmärsi häntä ja saneli omia ajatuksiansa. Suloinen sanomaton tunto, aawistus maailmallisen elämän korkeimmasta antimesta, nosti ilokyyneleet riemua paistawiin silmiinsä, hänen emännällisesti warustellessansa rakkaan wieraan ja sen illalla tulewien kumppanien wastaan ottajaisia.
Ilta puolla käweliwät Jaakko ja Maialeena katselemaan peltoja. Molemmat oliwat wähä puheiset, ikään kuin molemmat olisiwat tienneet puhelematta toisensa ajatukset. Wihdoin katkasi Jaakko tämän äänettömyywden, sanoen:
— Maialeena kulta, sano minulle suoraan, etkö sen koumin ole nähnyt Anttoa? Luulin sinun wielä jotain peittäneen puheessasi, wain erhetyinkö siinä?
— Mitä wastannen? kerran luulin häntä nähmeeni, waan silloin warmaan pettiwät silmäni.
— Taikka ei. Sano kaikki, pyysi Jaakko. Molemmat istuisiwat pientareelle, ja Maialeena sanoi:
— Oli wuotta ennen tänne tuloani; Peranderien mentyä Ruotsiin, ha'in uutta palwelusta; hywistä todistuksista, kuin arwannet, ei ollut puutosta. Waan parempiin paikkoihin lapseneni minua ei otettu, ja sitä heittää pois luontani, en hennoinnut. Wihdoinki wiimein sain kattoa päälleni ja suojaa wanhassa kankurissa, jonka waimo makasi halttauksissa; palkatta ja paljaasta ruuwastani sowittiin minun toimittamaan talon askareita. Oli se siewä pere; sain siinä tottua monellaisiin kankaihin. Asuiwat silloin wourahuoneissa, pihan puolla kartanoa; — katupuoliset huoneet oliwat wenäläisten upseerein haltussa. Kerran oli heillä paljon wieraita, ja huusiwat ja melusiwat, jotta kuului meille asti. Oli jo ilta; kankuri ja opinpoika söiwät, minä, lapsi sylissä, istuin uunin ääressä; silloin hyökäysi tuwan täydeltä nuoria miehiä, kaikki wenäläisessä tamineessa. Isäntä kawahti seisalleen ja meni kyntteli kädessä heille wastaan, kysyen wihaisesti, ketä etsiwät? — "Ei sunkaan sinua, äiä parka; waan nuorta kaunista tyttöäis saappa häntä tänne."
Nämä sanat, puhutut puhtaalla suomella, ja äänellä, joka pani sydänalani sykkämään kowemmasti, nostattiwat minun wasten tahtoani jaloilleni, nähdäkseni puhujaa; hänki oli tungeinnut lähemmäksi, ja tarttunut käteeni. Anton näkö ja muoto, waan juopuneen tilassa, ja wenäläisen sotamiehen tamineessa? Silmissäni mustettui, ja minä lankesin takaperin istuimelleni; pel'ästyneen lapsen huuto toimisti minut jälleen; silloin oliwat kaikki tiehensä. Waan isäntä ja opinpoika päättiwät ihan warmasti heidän jok'ainuan olleen wenäläisiä; seki joka oli tarttunut käteeni, oli muka haastanut ihan rentonaan wenättä. Mestari sano hänen heittäneen hywin rutosti käteni, ja sitte waikuttaneen toisiaki lähtemään tiehensä. Sen koumin sitä miestä en nähnyt, taisi seki olla waan paljas sattuma, joka minut petti.
— Sitä en usko, wastasi Jaakko, — käytöksensä todistaa sen olleen hänen, ja Antto oli jo ennenki warma kieliin, waikka äitinkielemme piti halpana. — Waan sinulle sen perästä?
— Kankurin waimo kuoli; hän jätti pajansa toiselle ja muutti kotipaikoillensa. Jäätyä taas maantielle, ha'in paikkaa maalla. Turhaan etsittyäni siellä ja täällä, tulin wiimein tänne ja löysin kodin itselleni ja lapselle.
— Toiwon myös ettet sitä koskaan tarwitse heittää, wastasi Jaakko. — Waan olihan sinulla täti, Turussa? kuin et mennyt hänen luoksensa?
— Sen tein kerran, waan hän salpasi owensa minulle, joka olin häwäissyt sukunsa.
— Maialeena parka! olit Kyllä pulassa. Waan muistelen hänellä olleen tyttären, jota kerran näin, muistanen ei juuri paraimmassa seurassa.
— Hän oli silloin poikessa, wastasi Maialeena, katkaisten puhelemisen ja nosten seisalleen, ollen muka ajan palata kotiin.
Tiellä puheli wielä Jaakko retkistään, seikastaan Anton keralla, ja wiimeksi paostaan laiwaan, kenenkään tietämättä. Tästä selkeni miten Peranderissa luultiin hän kuolleeksi, jota wahwisti lisäksi Aurajoesta löytty ruumis, jota luultiin Jaakoksi.
Ilta tuli ja sen kanssa merimiehet noutamaan peränpitäjäänsä. Yhtenä syötyä iltaisen pihalla, seurasiwat kaikki rantaan, ja Jaakko, syleili wielä kerran äitillensä jäähywästiä, ojensi ystäwällisesti kätensä Maialeenalle, ja suuteli sen pojan punakoita poskia, kaikki lupauksellansa kohta tulla takaisin eli kirjoittaa.
Päiwät kuluiwat, kulu kuukaus ja toinen, kulu kultanen kesänen toiwossa ja odotuksessa; waan ei tullut Jaakkoa. Eräsnä syys päiwänä tuli muuan naapurin mies Halkoniemeen. Miehellä oli kirja Halkoniemen emännälle. Hän oli käynyt Turun markkinoilla, ja siellä tawannut Jaakkoa, joka oli wienyt hänen juomapaikkaan ja antanut hänelle kaksi lasia saksanwiinaa ja sitte jättänyt kirjan; sen pisti mies lakkariinsa, jossa se nyt oli maannut rauhassa parin wiikkoa, ennen kuin mekkoa tarwittiin uudelleen, ja unohdettu kirja löytyi lakkarista; se oli menneellä wiikolla, ja nyt sattui ukolle asiaa Halkoniemeen ja toi kirjan tullessansa.
Liekkö milloinkaan kirjaa awattu halukkaammasti kuin Halkoniemen emäntä nyt teki. Waan siitä ei olisi kuitenkaan tullut entistä wiisaammaksi, jos ei Maialeena olisi ollut sitä lukemaan.
Kirjan sisällys oli: että laiwa odotteli tuulta Turussa, sieltä purjehtiakseen Helsinkiin, jossa Jaakko toiwoi saawansa perämiehen siansa täytetyksi toiselta, päästäkseen niin muotoin muutamissa wiikoissa kotiinsa ja kotimaahansa elämään ja kuolemaan. Antosta oli kuullut sen todellaki olewan sotawäessä ja jo pääsneen upseeriksi. Maialeenalle ystäwälliset terweykset, jotka wiimeiset sanat Maialeena sanoi pian sopottamalla, ja aamuruskon karwan läwähtäen muutoin waalettuneille kaswoillensa. Mummo keksi sen ja nauroi, ja Waapian, tempasi kirjan tytön käsistä, huutaen: milloinka isä tulee, äiti, tuleekko se jo huomena? — Poika oli Muurin ollessa kotona, ruwennut muka sitä sanomaan isäksensä, ja puheli sitä nyt joka päiwä. Maialeena puristi pojan syliinsä, suuteli sitä ja sanoi: ”kohta, kohta tulee — isä!”
* * * * *
Syys oli tullut pimein, öinensä, sateineen ja myrskyineen. Olipahan Lokakuun kuutoinna iltana; Halkoniemen pieni pere istui palawan uunin ääressa. Ulkona lotisi rankka sade ja hirmuinen myrsky mereltä päin jyskytti ja rutisutti wanhan tuwan seiniä. Kamakka pelko kuwaisiin joukon kaswoissa, ja emäntä sekä Maialeena istuiwat äänettä; pienen pojan iloinen juoru oli pian ainoana äänen pitona tuwassa; siihen wastasi waan myrskyn huhina seinissä ja meren aaltojen tuulelta kannatettu pauhu, joka toisinaan kuului kowemmin toisinaan hiljemmin, toisinaan ikään kuin kanunin ammunta, ja toisinaan taas kuin ukkoisen jylinä. Wälistä kaikui kuin ihmisten ääniä, jotka luuli oleiwan hädässä; ja kerran hyppäsi jo emäntä ylös istuiltaan, sanoen: "kuulitko, käwi korwiini kuin huuto ja ampuminen."
— Siinä petytte, emäntä, wastasi Maialeena, pyyhästen silmäänsä; hän näki, myös mummon silmistä wähän wäliä wierähtäwän kirkkaita herneitä, waan peläten enemmän murhetuttawansa häntä sekä itsiänsä, peitti oman huolensa taiten ja koki waan lohdutella mummoa. — Se on waan aaltojen jyske, jonka kuulette, jatkoi Maialeena, huoaten sywästi.
Waan kohta kajahteli taas kaukaisia ääniä, wielä selwemmin kuin ennen, ja jokainen hyppäsi yhtäkkiä ylös.
— N'eiwät konsaan ole oikeita ääniä, sanoi emäntä, — Halkoniemen karit owat tälläisinä öinä jo ennenki murtaneet monta laiwaa, ja Jaakosta ei mitään tietoa.
Maialeena hämmästyi, hyppäsi owea kohti ja syöksiin pimiään sintsiin, waan tuskin oli saanut owen perästänsä puoli kiini, kuin puuskahti ihmistä wastaan, joka juuri astui ulkoa sintsiin. Maialeena parkasi säikäyksestä; waan wastaan tulia puristi hänet syliinsä kiljasten: Maialeena. — Jaakko, wastasi tämä, ja weti hänet owesta tupaan. Iloisella huudolla juoksiwat emäntä ja Waapian tulewille wastaan ja suruinen tupa muuttui silmänräpäyksessä paljaaksi iloksi, ja puut paukkuiwat uunissa ja lewittiwät nyt iloisen walonsa iloisille kaswoille, ja myrskyn winkuwat äänet kuuluiwat nyt iloisten remulle.
Jaakko oli tullut maitse Helsingistä, ilman muuta waaratta, kuin että pihaan ajaessaan ei muistanut oikein tietä, ja täytyi kyytimiehensä keralla laskeida rattailta käymään halki likaisen kujan; siitä selwittyi myös tuwassa olijain kuullut äänet ja paukkeet.
Aarre.
Seuraawaisen kewään eräsnä iltana tapaamme Jaakko Muurin, naineena ja Halkoniemen isäntänä, waimonensa Maialeenan, wanhan äitinsä ja ottopoikansa Waapian Alpertin keralla, istumassa iloisesti palawan lieden edessä, sen nimellisessä muinaisessa wierastuwassa, nykyään nuoren pariskunnan asuma huoneessa. Kaikki näytiwät olewan hywillä mielin, sillä Jaakko oli äsken ikään tullut kaupungista; tawaroillansa oli siellä ollut hywä menekki, hywästä hinnasta; ostoksensa oliwat oiwalliset, ja nyt kuunteliwat kaikki mitä Jaakolla oli uutta kaupungista kotijoukollensa; jokainen oli saanut tuomisia, ja Waapian, joka jo oli ruwennut lukemaan, ihaili pitkää kaitaa katkesmustansa, waan heitti kohta sen, ottaen ihmetelläkseen paperin, johon tuomiset oliwat käärittynä. Se oli kappale wanhoista ruotsalaisista sanomista.
Isintimänsä selitettyä kysyttyjä suuria puustawia, wiskasi tämä nyt silmiänsä paperin muuhunki sisällykseen. — Miks'et lue kowasti, muistutti poika, joka oli tottunut kuulemaan isänsä iltoina lukewan kowasti ympärystöllensä jotai kirjaa. Jaakko tahtoi täyttää pojan waatimusta, ja etsi sellaisen paikan jota pere ymmärtäisi, ja löysi seuraawaisen sanoman Turusta:
— Tämän kuun alussa hukkui Iida niminen laiwa, kul'etettu laiwuri Sandmannilta; — onnettomuus tapahtui noin 6 eli 7 peninkulmaa Turusta, salaluotoisessa waarallisessa paikassa, johon myrsky oli ajanut laiwan; muutamat Halkoniemen rannassa seisowat halkoweneet pelastiwat laiwawäen ja osan tawaroitaki. Kuitenki luullaan siinä suuri joukko, tawaroita häwinneen, joista kaikella etsimisellä ei ole woitu saada tietoa. Laiwa sekä tawarat oliwat kauppamiehen Bergmannin, tästä kaupungista, ja luullaan tästä seuraawan koko nimen ja huoneen häwiön.
Jaakko, känsiin äitiinsä, kysymään, muistasiko: tälläistä tapausta, joka, wuosiluwun mukaan ja niin: kuin itsekki muisteli olisi pitänyt olla kouluaikansa ensiwuosina. Waan äitinsä muuttunut muoto hämmästytti nyt häntä. Silmät seisoiwat päässä kuin olisi nähnyt mitä kummitusta, ja raskaat huokaukset tungeiksiwat ahtaasta rinnastansa, jota puristetut kätensä painoiwat järkähtämättä.
Maialeena, joka luettaissa oli ulkona, tuli nyt ja säikähti myös anoppinsa muotoa. Nuorten yhteisellä työllä saatiin emäntä wiimeinki tuntoonsa ja kieleensä, ja tahdottiin saattaa omaan suojaansa; waan hän pyysi wiemään pojan pois, ja lupasi heille ilmoittaa jotain, ja puhdistaa tuntonsa raskaasta kuormasta, joka jo monta wuotta oli sitä painanut ja katkeroittanut elämänsä.
Nyt hän jutteli, waikeasti katkoen, kuinka silloin nuorempana ja turhallisuudelta wieteltynä, muutamain koreusten himossa, oli auttanut miestänsä peittämään tältä joukon kanssa pelastettuja tawaroita hukkuneesta laiwasta. Riepuja enemmän kuin muutakaan niistä ei ollut milloinkaan pitänyt, sillä jo toisena päiwänä, wietettyänsä rauhattoman ja unettoman yön, oli katunut tätä syntiänsä, ja kätkenyt kaikki tyyni sillan ala multaan, jossa ne warmaan jo owat mätänneet. Totuudessa hän siis ei ollut sen koumin nähnyt koko tawaroita, waan ne oliwat kuitenki kummitelleet hänessä, ja tuoneet hänelle monta monuista unetonta katkeraa yötä, ja tehneet elämänsä raskaaksi kuormaksi, sekä kuolemanki hänelle hirmuiseksi. — — —
Maialeenan iloinen ja ystäwällinen seura oli kaatanut lohdutusta tähän katkeraan mieleensä; wiimein uskoi Jumalan nähneen katumuksensa ja anteeksi antaneen rikoksensa. Waan nyt näki selwästi Hänen tahtowan walkeuteen wetää pimeyden töitä; enimmän painot häntä pelko wiattomain, poikansa, Maialeenan ja sen pojan, tulewan kärsimään rikoksen, jonka hän ja miehensä tekiwät. Sillä Herra sanoo: "Isäin pahat työt kostan minä lapsille kolmanteen ja neljänteen polween." Raskaat huokaukset katkasiwat puheensa.
Jaakko, joka äänettä, otsansa nojaten kämmenellänsä oli kuunellut äitinsä tunnustuksen, kawahti nyt ylös, kirkastetulla katseella, ja selwällä äänellä sanoen:
— Ei, äiti, ei niin ole Jumalan tahto! Hän on wanhurskas, hywä ja laupias; wielä on aika parantaa paha tekonne, wielä ei ole myöhänen jälleen antaa omistajalle eli perillisellensä omansa, ja Jumala on näkewä totisen katumuksenne ja minun rehellisen tahtoni.
Huomena olen Maialeenan keralla menewä tutkinaan omenakuoppaa, sillä jotain siellä löytyy tämän asian selwitykseksi.
— Miten sitä luulet, poikani?
— Muistellen isäwainaani wiimeisiä sanoja.
— Hän tahtoi sanoa tawarat olleen peitetyt sinne; waan sittemmin myötiin kaikki tyyni.
— Ja rahat? äiti, mihin pani hän ne? olikohan niitä paljonkaan?
— Siitä en tiedä tuontoisempaa. Kumpikaan emme woineet niistä puhella keskenämme; molemmat kaduimme ja surimme omin aikojamme.
— Olkoon jos, waan kuoppa on etsittäwä läpi; nyt menkäämme lewolle. Waan mitä wirkat sinä, Maialeena, tähän kaikkeen?
— Että olimme liian onnelliset, Jaakko! wastasi Maialeena, — ja tarwitsimme jonku muistutuksen eläwämme wielä maassa. Minulle tämä ei ollut odottamaton, sillä kauwan jo olen aaweksinut anopin mielessä makaawan jotai raskasta, eikä warsin parainta. — Waan on toki hywä mieleni, että sinä olet wiaton kaikkeen; Jumalan awulla aikaa myöten wielä parannamme kaikki.
— Ensi työksi on hankittawa tieto omaisuuden perillisistä, sillä itse sillollinen omistaja kuoli jo minun Turussa ollessani. Muistelen, hänellä kun ei olleen renttumaisen pojan, eläneekkö nyt tai lie kuollut. Nousewalla wiikolla lähden kaupunkiin, enkä pala'u saamatta tietoa siitä.
— Waan, jos, emme kuopassa löytäsi mitään? sanoi Maialeena.
— Wähimmäkseen löytänemme sieltä jotain, josta saanemme tietoa paljonko tawaroita oli, ja sitte koemme raataa sen uuraammasti, kerran palkitaksemme kaikki, eikö niin, waimoseni! Waan toiwon warmasti siellä tawattawan rahojaki. Mihin isä olisi ne pannut, hän, joka kyllä pyöritteli rahaa ennen kuin näpistään heitti; seikan tapahduttua eliwät wielä itarammasti ennistään, kaikki muinonen reima elo oli sen päiwänsä perään häwitetty.
* * * * *