Chapter 2

Nyt pallot, kiekot kieppuvat Ylt'ympärinsä viirin, Ja pojat, neidot iloisat Tekevät leikki-piirin: Nyt hypätään ja hyöritään, Nyt lauletaan ja pyöritään.

"Luojalle kiitos! Toukokuun Ens' päiv' on tullut -- Vappu!" Niin virkkaa lehvät viiripuun, Niin joka lippu, lappu. Nää riemun, toivon sanaset Myös lausuu ihmis-sydämet.

Saaren Lotta.

Kuustoista vuotta ummelleen tät' ennen Sylvester Saari nimipäivänään Sai lahjan puolisoltaan, joka mennen Pois, kiiruhti het' toiseen elämään.

Tää lahja, lapsukainen, toden totta Ol' isän kallein aarre ainoinen; Ja hoidon huolekkaan sai pikku Lotta, Lapsesta nousi, sujui neitonen.

Ol' armas hän kuin aukeneva kukka, Kuin kuvustansa käyvä liljanen; Kaulalle valui kellertävä tukka, Silmistä loisti sini taivosen.

Ja sydän hällä raitis, puhdas päilyi, Kuin lähde keskell' lehdon varjokkaan; Siell' onni, tyyni, rauhallisuus säilyi, Se kuvas kukkamaailmata vaan.

Isännän nimi-, neidon synnyinpäivä Taas vuoden lopuss' oli joutunut: Mon', onnentoivotuksill' ennättäivä, Ol' Saarelaan jo vieraaks saapunut.

Viel' ajoi joku. Ihastus nous suuri, Kun sisään astui reipas maisteri, Porvoosta tullen muuttaimasta juuri, Näät, papin-Jannesta nyt Janne-papiksi.

Ja lapsuutensa leikki-toverille Nyt pappi muistoks kauniin kirjan toi, Ja Lotta vieno vivaht' enkelille, Kun lahjoittajaan katsehensa loi.

Mut silloin säde silmäst' iski silmään, Ja säpsähtipä sydän-parikin; He kumminkaan tuost' eivät olleet millään, Vaan yhdistyivät toisten puheisin.

Ja hauskast' aika vieri. Vieraat lähti; Jäähyväisiks viel' lasit kilisi. Kuu katseli ja kirkas ilta-tähti, Kun hevoset pois juosta vilisi.

Samassa saapui muija; kumma nuttu Ja myssy rietas häll' ol' yllänsä. Se oli taikavehkeistänsä tuttu Noit'-Anni, kaukaa Korven töllistä.

"Hyv' iltaa, Anni! Mitenkähän tietois Nyt lienee laita? tietyst' ennellään! Täss' apua! Pois, ett'et mua kietois!" Näin Saaren Lotta laski leikkiään.

Siit' akka ärtyi: "kurjan kurjat aiat! Nyt kiljutaan vaan pois ja taasen pois! Juur kuin ois ruoste raiskannunna taiat! Nuor' tyttö tekis parhain vait kun ois!

Vierähti talost' ennen viina-sarkka Mun vanhan sydämeni lämpimäks; Kouraani kirkas kilisevä markka, Ja käskemättä Anni tul' ja läks!"

Nyt lepytellen Lotta tarttui kiini Noit'-Annin käteen vanhaan, ryppyiseen: "Heh, suuttumukses poistakoon tuo viini!" Ja Anni lauhtuikin taas ennelleen.

"Ah!" tokas Anni, "tuoppas lasi toinen, Lapskulta, jotta siitä katsoisin Sun sulhos, onko nähdä tuo min-moinen, Sen, Kies'avita, äsken unhotin!"

"En tilkkaakaan! Voi jospa isä tietäis Sun täällä vehkeitäsi vellovan, Ei noitanahkas löylyänsä sietäis!" Näin Lotta lausui sanan ankaran.

"Noh, tulkoon piru, vieköön kaikki hornaan, Jos isäs noitaan kättään puututtaa!" -- Nyt Anni kuiskutteli Lotan korvaan, Ja neiti hänt' ei viitsi suututtaa.

Noit'-Anni läksi. Lotta isän luoksi Kiiruhti ollen hiukan hämillään. Sylvester Saari kysyikin sen-vuoksi: "Jokos nyt, lapsein, rupeet väsymään?"

"Niin! Kyökis' äsken tuohon Noita-Annaan Mä suutuin, enkä kuullut lorujaan!" "Vai niin, laps-kulta; kohta maata pannaan, Tään vuoden vihat poies -- nukutaan."

Ja Lotta, hyvää yötä toivotellen, Jo kammariinsa oitis pyörähti; Mut' un' ei tullut silmään neitosellen, Sydämen kirkas lähde värehti.

"Noit'-Anni, höpsy, jaaritella joutaa! Mä taikuriks -- hyi! Oikein häpeän! Mut saatanhan nuo kalat suotta noutaa! Ken silakkaa vois syödä seitsemän!

Vaan vakuuttihan noita: Ihan varmaan Tän' yönä sulhos peiliin ilmestyy! Miks Janne loi tuon silmäyksen armaan? Hän punastui -- ah! Mikäs siihen syy?

Voi, tuota Annin hirmu-lisäkettä, Kun vannoen hän kielsi ett'ei sais Ees pisaraakaan maistaa sitten vettä, Vaikk' kieli suussa ristiin halkeais!

Vaan mitäs, jos het' ilmestyiskin Janne! Ei! Mutta miks'ei! Tuo on mahdoton! Voi, hyvä Luoja, ethän pahaks panne! Mä tyttö raukka olen onneton!"

Näin kiusausta karkoittaa hän koitti, Jonk' korvaan hälle laski kieli kyyn. Ol' Evan lapsi hänkin -- käärme voitti, Ja Lotta ryhtyi puuhun kiellettyyn.

Hän silakkaa nyt seitsemäisen söikin Het' ahnehesti päineen, pyrstöineen. -- Sydämen kirkkaan lähteen tunto löikin Sekaisin mustaks pohja-ruupuineen.

Hän pöydälle nyt peilin asetteli, Kaks lamppua sen eteen loistavaa. Viel' lahja kirjaa kaunist' ihaeli, Sisäänkin tahtoi hiukan vilahtaa.

"Voi!" äänsi hän. Siit' aukeis kuva hälle Its' elon Herran ristiinnaulitun. Juurelle ristin äkkäs luitten päälle Pääkallon, kuolon merkiks kuvatun.

Pois kirjan pisti. Peiliänsä kohti Kauhistuneena alkoi kääntyä; Töin tuskin enään hengittääkään tohti; -- Hän janost' oli myöskin nääntyä.

Ja mietteet mustat, tuskalliset, tummat, Hän aivoissansa tunsi vyöryvän, Hän öiset haamut kauhistavat, kummat, Ylt' ympärinsä luuli hiipivän.

Kun sairas kärsii tuskaa polttavinta, Se nukahtaapi joskus hetkeksi: Niin raukes tuokioksi Lotan rinta. Unetar nopsa silmät ummisti.

Luuranko julma peilihin nyt karkas -- Mut ristiinnaulittu pääs etehen. -- Ja Lotta huimas käsillään ja parkas: "Oi. Jesus auta! minne joutunen!

Syvyyden liekin onneton laps luuli Jo kohinalla raivoon syttyneen. Sylvester Saari hätähuudon kuuli, Murs' oven pirstoiks' into-voimineen.

Ja siin' ol' lamput rikki lattialla, Ja Lotta kaatuneena tuoliltaan; Mut öljy kiehuin paloi paukkinalla, Valmisna kaikki tuhkaks muuttamaan.

Ja liekin keskelt' isä lapsens kaappas, Pois repi puvun ilmi-tulisen. Vuoteesta peitot kallihit jo raappas, Löi tukehduksiin lieskat öljyjen.

Mut Lotta oli saanut suuret vammat, Hän tainnoksissa vietiin vuoteellen. Ja kivut kiihtyi aina ankarammat, Hän ristiin rastiin puhui houraten.

Ja isä, lääkäriä odotellen, Veslasin lapsen kuivaan suuhun toi, Sen riemastuin ja suurest' ihastellen Viimeiseen pisaraan jo sairas joi!

Ja Lotta tointui, virkistyi, ja -- saipas Taas isä kuulla lapsens äänenkin -- Hän Janne-pappia het' siltään kaipas; Ja yösydännä pappi noudettiin.

"Tuo armas sairas minut ensikerran On papilliseen toimeen pyytänyt!" Hän mietti, seisten, kuin ois voima Herran Läp' ydinten ja luitten iskenyt.

"No, jääkää rauhaan!" sanoi isä, luullen Sairaalla jotain salaist' olevan. "Ei!" virkkoi sairas, "molempien kuullen Mä rikokseni julki tunnustan."

Hän kertoi kaikki. Välin hieman esti Pien' nyhkäys vaan soivan äänensä. Silmässä kyynel kiilsi suloisesti, Sydämen lähde alkoi selvitä.

Lopuks hän lausui, ojentaen kättään: "Teilt', armahimpan', pyydän anteeksi"! Lotanpa sormeen, hänen tietämättään, Papilta sormus silloin suikahti!

Ja pappi näin: "Sult' isä, siunausta Mä pyydän. Lapses olen kihlannut"! "No, Herran nimeen! Jos vaan Tuoni musta Manalan hälle ei lie aukaissut!"

Avulla Luojan! lääkkeet, nuoruus, lempi Sai terveeks neiden. Häätkin seuras jo! Tuo kaunis nainen, muita sävyisempi, On Janne-papin hurskas puoliso.

Kaksois-veljekset.

Lähellä rajaa Vanhan Suomen puolla Asuskel' ukko Kärki töllissään; Laps-joukon ruokki, salomaassa tuolla Hän vaimonensa työllään hi'ellään; Vaan hellemmin kuin muita lapsiansa Vanhukset lempi kaksoispoikiansa: Ne sai he vasta vanhall' i'ällään.

Ja kaksoisista Pekko oli toinen Ja Jaakko heistä toinen nimeltään; Ne leikki, kiisti, mutta vihan-moinen Ei riita ollut koskaan välillään; Ja sikäli kuin ikää heillen karttui, He nousi, kasvoi voimistui ja varttui, Mut leikit, kiistat kesti yhtenään.

Ja vuodet vaihtui. Ajan myrskyt särki -- Kaas perheen onnen ylös-alaisin. Pois muutti multaan vaimonensa Kärki, Ja lapset siirtyi mikä minnekin; Mut sotamieheks joutui tuosta Pekko, Pää kerittiin ja päälle Ryssän mekko Pojalle pantiin, poijes vietihin.

Vaan Jaakko -- surren veljeänsä -- rajan Ylitse muutti Ruotsin puolellen. Talossa renkin' oli vuoden ajan, Jo jäseneks hän pääsi perheesen: Näät, neidon mielen voitti Jaakon sävy, Ja renki-Jaakost' tuli talon vävy, Niin, kotivävy, turva myöskin sen.

Taas vuodet vaihtui. Syttyi Suomen sota, Mi ratkais vihdoin maamme kohtalon. Sen sankareist' on monta mainiota Kapteeni Malm myös niiden joukoss' on. Malminpa raitis isänmainen henki Sytytti syämet talonpoikienki, Jotk' innoll' otti osaa taistohon.

Myös Jaakko Kärki -- päässä kirkko-myssy, Uus nuttu yllä, pieksut jalassa, Vyön alla kirves, olall' oiva pyssy -- Kuin mies hän marssi Malmin joukossa; Ja vähemmin kuin tulta kaski-puissa Hän ruudin tulta pelkäs otteluissa: Miehestä mieheen kulki maineensa.

Kymmenes päivä nyt ol' Elokuuta, Ruispellot nuokkui kullan keltaisna, Vaan talonpojill' oli tointa muuta, Kuin viljojansa koota pelloilta: Ol' leikattava touko toisenlainen, Niin kallis vilja, elo isänmainen, Jost' uusi polvikin sais nauttia.

Pelkjärvell' oli tänään talkoo-päivä, Siis miehissä nyt sinne marssittiin, Ja joukko, eriteitä ennättäivä, Pääs paikallen ja niittoon käskettiin; Ja talkoista se tiedetähän näistä: Kaks sataa kaatui maahan Venäläistä Ja toiset rajan taakse syöstettiin.

Kun Malmi voitostansa riemuellen Nyt vihollisten jälkeen ratsastaa, -- Hän hämmästyy, hän katsoo kummastellen, Eik' uskotuksi silmiänsä saa! Kaatunut Ryssä makaa veressänsä Ja talonpoika hänen vieressänsä Syleilee tuota -- suuta suikkajaa!

"Mies hiiteenkö jo sult' on mennyt järki!" Kapteeni karjaseepi ä'issään. "Ei, hyvä herra!" vastaa Jaakko Kärki, "Vaan veli syleileepi veljeään! Me, jotka ennen yhtä leipää söimme, Toisiimme äsken kuolon haavat löimme, Nyt sovimme jo rikoksemme tään."

Ja sotamiesi Pekko Kärki nostaa Päätänsä, kooten voimat riutuneet: "Jos täm' on rikos -- niille Herra kostaa, Jotk' isänmaan on halki raadelleet; Sotilas tekee käskettyä työtä, Vaikk' kyynel-silmin täytyy haava lyödä -- -- Myös toistamm' emme taannoin tunteneet."

Ei sanaa muuta. Rinta rintaa vasten Kaksoiset nukkui niin kuin kehdossaan. Mut Malmi, kuullen miestens' urhokasten, Vakaasti päästi sanat huuliltaan: "Niin, Jumal' auta, mull' on mieli yksi; Viel' yhteen täytyy tulla liitetyksi Tää jalo kansa koko Suomenmaan!"

Maansa puoltajain laulu.

Jos vaara uhkaa maatamme, On eessä työ: -- Me vastustajat kaadamme, Sen vannoakin saatamme, Ken tohtii sortaa maatamme, Sen surma syö! Hän paetkoon ku ennättää, Kun pohjan urho rynnistää, Kun Pohjan urho rynnistää ja lyö!

Kun innoll' isäin koitamme, Niin varmahan Me viholliset voitamme; Ja riemuellen soitamme; Näin kunnioittaa koitamme Maan armahan. Hän sankarnimen aina saa, Ken puoltaa kansan kunniaa, Ken puoltaa kansan kunniaa ja maan.

Suomettaren osa.

Kun kerran emo Luonnotar Lapsparvellensa alkoi jaata Perintötilkun asuinmaata, Nous siitä telme, totta mar! Kiivaimmat riehuin esiin juoksi Tyynemmät syöstiin pois sen vuoksi.

Myös muuan nuori tyttönen Näk' unhotuksiin joutuvansa, Muistuttaa rohken' emoansa Näin: "Suo mi..." Tuossa tyrkäten Jo hältä puheen toinen taitti; Hän odotti ja oli vaiti.

Uudelleen tahtoi alottaa. Hän siivost' yritti kuin äsken Taas: "Suo mi..." "Sun mä, kuules, käsken Vait' olla kunnes mull' on maa!" Näin tiuskasi nyt muuan hälle, Sysäten aina syrjemmälle.

Useimmat osan saivat jo. -- Viel' alkoi tyttö hilpeästi: "Oi äiti! Suo mi..." Nytpä esti Puheen hält' emon lausunto: "Ah, kuin ma unhottaa sun saatoin! Sä, lemmittyin, viel' olet maatoin!

Suon sullen palan Pohjolaa Tuoss' Itämeren rantamilla; Sen järvillä jo tuhansilla Ja koskill' ehdin kaunistaa. Kun sanas äsken kuului: Suo mi... Niin olkoon osas nimi -- Suomi."

Runotar ja minä.

_Hän_ joskus kun Mun tykönäni viihtyy, Niin lauluhun Mun sydämeni kiihtyy, Ja sanat soi Valmisna runoelmaan, Mä vaivun, oi! Jo Runottaren helmaan!

Ei mua vie Hän päärlyvalkamoille. Lie jyrkkä tie Myös runonkukkuloille: Puutarhastaan Hän lehvän taitteleepi, Sen mullen vaan Ujosti taritseepi.

Sen lehväsen Mä kiinnän paperille, Ja näyttelen Sit' joskus ystäville: Ne hymähtää, Ja kaikkein silmä vilkkaa, Yks ylistää, Yhdeksän tekee pilkkaa!

Mä aattelen: Nyt tästä työstä lakkaan, Ja lietehen Kaikk' kyhäelmän' nakkaan; Vaan Luoja ties, Kuin päähäni lie tullut: Tuo yks on mies, Muut yhdeksän on -- --

Mä kaks ja viis Nyt piittaan enää tuosta, Ei muuta siis Kun annan laulun juosta! Mut ah ja voi! Ma kuinkas laulelen nyt? Ei sydän soi, -- Pois Runotar on mennyt!

Kun sitten taas Mä yksin istun illoin, Niin -- arvatkaas! -- _Hän_ luoksein saapuu silloin! Nyt sanat soi Valmisna runoelmaan, Mä vaivun, oi! Jo Runottaren helmaan!

Unohtumaton hetki.

Eräs huvihetki Sielussani säilyy, Muistosta ei multa Murene se pois: Riemullisin retki Edessäni häilyy, Kuin sam' aika-kulta Vielä nytkin ois.

Venonen se viilsi Nopeasti nientä Kohden; -- siinä kahden _Me_ vaan kuljimme; Veden kalvo kiilsi, Koska monta pientä Lainetta nyt lahden Piirsi purtemme.

Yltä päältä kastuin, Kun ma kovin sousin, Sillä varsin varmaan Innolla sen tein; Maalle sitten astuin, Nurmikolle nousin, Taluttaen armaan' Sivullani vein.

Lämmin oli ilma, Päivä-kulta paistoi, Hyttysparvi huiski, Ilmass' survoen; Hymyellen Hilma Mansikoita maistoi, -- "Kuule Aatu," kuiski, "Nyt on hupainen!"

Peipponen se puussa Hilpeästi hääri, Kiiruhteli kesän Askareissansa; Silpoja ol' suussa Niistäpä hän kääri Pienokaisen pesän Poikasillensa.

Heleästi helkki Lintuin kuorolaulu, Myöskin puron tahti Tuotti huvia; Vienosesti välkki Luonnon sulo-taulu, Laineheton lahti, Täynnä kuvia.

Taiten sitten taittoi Hilmaseni hieno Ruususia rannan Kauno-kädellään, Seppeleeks ne laittoi, Virkkaen näin, vieno: "Sulle, Aatu, annan Muistoksi nyt tään!"

Sepä huvihetki Sielussani säilyy, Muistosta ei multa Murene se pois; Riemullisin retki Edessäni häilyy, Kuin sam' aika-kulta Vielä nytkin ois.

Morsiaimelle.

Oi taivas, joka joskus Onnetarten Suot käydä asunnoilla ihmisten! Oi morsiain -- kas sinuapa varten Ne tänn' on tulleet siivin liitäen! Ne povessas nyt varmaan lymyilee, Sen -- vuoksi kasvos, huules hymyilee!

Ja sielun sulo-akkunoihin, silmiin, Ne juhlallista ihanuutta luo, Myös poskein ruusut vienosti tuo ilmiin, Ett' sydän onnenpisaroita juo; Ja hyväin henkein seura riemukas Kai kilvan tanssii myrtti-kruunussas.

Kuin kedon kukka nuori ootpa vainen, Mi verhostansa vasta puhkeuu, Mut lause kuuluu kolkko, oudonlainen: Pois ruoho kuivuu, kukka lakastuu! Hymyten kukka suukkons' aukaisee, Mut myrskyt joutuu, ne sen raukaisee.

Sun laitas sentään onpi toista aivan; Sä säilyttää voit, mit' ei kukka voi, Sä säilyttää voit _lempes_ -- lahja taivaan, Jok' elon syksylläkin vihannoi; Kun rinnan täyttää lempi, rakkaus, Ain' onnellakin siell' on asumus.

Siis lemmenkukka alat' tuoksuvaisna Sun sydämessäs onnen tuottakoon! Ja Herran armolähteet uhkuvaisna Ne virvoitusta kyllin vuotakoon! On täytettäväs "vaimon kutsumus", Ja siihen sulle Herran siunaus!

Yljälle.

Useesti kuullaan nuorten unelmista: Ne virvatult' on, pian sammuvat! Mut tuohon huutoon ei oo luottamista, Sen, veikko, selvästi nyt todistat.

Sä vaappumatta toivos toteen autit, Todeksi muutit lemmen-unelmas, Nyt sydämessäs suloisuutta nautit, -- Ah, varmaan oot jo maassa autuas!

Sä etsit, löysit, solmesitpa liiton, Sait toisen puolen omaa itseäs, Ja töihin, toimiin innostusta siit' on, Kun vastaan tuikkaa silmä lemmekäs.

Ja lepo, rauha, joka tähän asti Juur harvoin löysi tietä ovelles, Nyt sydämessäs asuu vakavasti, Ja huvimajan laatii povelles.

Ain' elon kenttä sullen vihannoikoon, Ja hedelmiä kantakohon myös! Ja iltakello suloisesti soikoon. Kun päätät vihdoin pitkän päivätyös!

Sonetti.

Tänn' usein nousen. Armas on tää mäki! Tääll' Aunin kanssa istuin Kesäkuussa, Kun kaikkialla metsässä ja muussa Luonnossa leikki Lemmetärten väki.

Kevättä kukkui helkytellen käki, Kevättä kukers kyyhky illan-suussa, Kevättä rastas raksutteli puussa, Kevättä korva kuuli, silmä näki.

Mä sydämeni tuntehista viel' en Aunille ollut hiiskunut, ja luulin Nyt ajan tulleen, rohkaisimpa mielen' -- --

Ja vastauksen ujon -- "tahdon" -- kuulin; Nyt sydän puhui, puuttui sanat kielen, -- Ja Aunin huulihin mä koskin huulin!

Juhannus Karjalassa.

Siivottu on tupanen, Hausk' on se ja hupanen, Tuoreet lehdet laattialle, Penkille ja niiden alle Levitetty on, Milläpä nyt pyllyileepi, Myllyileepi, Lapsi huoleton. Vaikk'ei olekaan nyt lauantai, Huomenna on sentään pyhä kai, Koska perhe saunast' tultuansa Loisteleepi valko-paidoillansa; Myöskin äsken kaukaa tuuli tiedon toi Juhlasta, kun ilta-kello soi. Mikä juhla? -- Senpä ihan Varmaan virkkavat nuo pihan Kaunistukset, metsän tytöt nuoret, Koivut tuoreet.

Päivä-kulta, radan pitkän juostuaan, Luotehesen väistyy vitkaan hidastellen, Ikään kuin ei mailleen mennä raahdiskaan, Katselis vaan pohjolata ihastellen; Sulo kasvonsa nyt punastuu, Kun hän vuorten taaksi laskeuu. -- Emäntäpä käypi pöytään Kantamaan Parahinta mitä löytää Aitastaan: Munavoita, Piirakoita, Myöskään eivät Pyhäleivät Eikä maitokulta puutu, Sitten kelpo keittokalat, Nehän vast' on herkkupalat, Suu ei suinkaan niihin suutu!

Perhe iltaisen on syönyt, Levoll' ei tok' kenkään käy; Kello kymmenen on lyönyt, Yöt' ei kuulu eikä näy. Sydäntä jos ompi kellä Suloisuutta nauttimaan, Varmaan viel' on liikkehellä, Väsymyst' ei muistakaan. Kiire, kas, on tullut kyllä Koko kylän väellen: Nuoret, puhdas puku yllä, Rientää kokkomäellen; Yks ja toinen ikämies Peräst' astuu tupakoiden, Muistutellen kukaties, Miten hekin lailla noiden "Hupakoiden" Muinoin kukkulalle riens, Vaan nyt alkaa Vuodet jäykistellä jalkaa.

Mäellä nyt katsellaan Ensin tokko Missä muiden kokko Lyö jo leimuaan. Kas, nyt pojat tulen virittävät, Hirmu elementti ryhtyy Raivokkaasti syömähän! Tyttöset ne laulaa lirittävät, Käsitysten nuoret yhtyy Leikkiä nyt lyömähän! Kun jo tervakset ja havut Räiskyy parhaillaan, Pilvilöinä mustat savut Pääsee leijumaan, Punaisna kuin keitto-ravut Kaikk' on toimessaan -- Pyssy paukahtaa! Järkähtääpi maa! Naiset aikahtaa! Vuoret raikahtaa! Pensaan taakse peittynyttä Huomattu ei ollenkaan; Sieltä nousee Matti-kyttä, Leikkihin se temmaistaan. Hilpeätä elämää Vilskuu yössä rauhaisessa, Vallatonta rähinää Tok' ei kuulu seuruessa. Likellä ja etähällä Kokkotulet leimuilee, -- Milloin sydän riemuitsee, Joll' ei ajalla juur tällä?

Puut jo hiiltyy, väheneepi Liekki verraton; Puoli-yökin läheneepi, Rastas vaiti on; Vanhat, keski-ikäisetki Muistaa, ett' on lähdönhetki Mennä unta ottamaan, -- Nuoret tuot' ei muistakaan. Vähittäin myös tyttöin mielet Vaipuu lemmen unelmiin, Laulele ei enää kielet, Aikoihinpa tuleviin Silmättävä ois, Jos vaan suinkin vois! Vahingoita ei se ketään, Keinoilla kun lävistetään Salaisuuden seiniä: Siis nyt sara-heiniä Rinteheltä katkaistaan, Solmiskellaan niiden päitä -- Selvällehen ratkaistaan, Ken saa kohta viettää häitä! Vielä monet muutkin temput, Itsekseen, Laativat nuo tyttö-hemput Lystikseen. Pojat, silmäellen heitä, Kohentavat kekäleitä, Päästelevät kilvan noita Kokkasanan vekamoita, Jotka kirpoo Karjalaisen suusta, Niinkuin kypset hedelmäiset puusta. Riemust' ah kuin pojan silmä välkähtää, Tyttö hänen puheelleen kun hymyää!

Rastas on jo kotvan aikaa Laskenunna lauluaan, Käen kukunnoita kaikaa Kaikkialla vaan; Alkaapa myös rintehellä Leppäkerttu liritellä; Jopa kuhankeittäjäki Havahtuu: Nytpä vasta nuori väki Kukkulalta palauu! Kas! jo koillisesta tuolta, Lehtovaaran takapuolta, Loistaa silmä auringon; Hänpä sätehillään noille Ruohon kastepisaroille Suopi aamu-suutelon. --

Pitäs hiukan uinahtaa, Ett'ei kirkoss' uni saa Silmiäni kiini painaa; Siispä riennän tupaseen, Tuohon hauskaan, hupaseen, -- Unetar, oi lepo lainaa!

Sanaisia jäähyväisiksi.

(Lausuttu päivällisissä Semin, johtaja Leinberg'in luona 18 13/6 72.)

Kevät armas, leuto, lämmin Meitä taaskin tervehtää, Tuuli henkii hempeämmin, Järven aalto kimmeltää. Milloin kuvaupi saari Lahden pintaan tyynehen, Milloin taasen taivaankaari Jännittyypi pilvehen.

Leivot laulaa, kukkuu käet, Raksuttavat rastahat, Kukkasia täynn' on mäet, Niityt, norot, notkelmat; Laitumilla karjan kellot Kimakasti kilkahtaa, Vihannoipi viljapellot, Koristett' on koko maa.

Niinkuin kevät kaunis mailla Luonnon kaiken kaunistaa, Elon kevät sillä lailla Rintojamme raitistaa. Kylvö-aika kiiruhtaapi, Kehoittaapi rientämään, Sepä mielet liikuttaapi, Sydämet saa sykkimään. Mutta miss' on kylvösarka, Jota käymme hoitamaan? -- Lapsen sydän hento, arka Peltomaaksi uskotaan! Valistusta, sivistystä Tarkoitus on kasvattaa, Mutta tätä yritystä Alkaessa -- huolettaa.

Huolettaa, kun työhön tähän, Tehtäväämme tärkeään, Taitoa on varsin vähän, Kokemust' ei ensinkään; Miten alkaa, kuten olla, Helppoa ei ensin lie; Miten raataa vainiolla, Että määrähän se vie.

Huolettaa, kun peltomiestä Muistamme, kuin hälle käy, Kun ei kesän työstä, hiestä Joskus palkintoa näy; Siemen juurtuu, mutta laihon Rakeet särkee, halla vie, Saapi niittää surun, kaihon, Perheell' eess' on mierontie.

Mitä silloin, ystäväiset, Teemme, jos käy meille näin? Olkaamme vaan kestäväiset, Pyrkikäämme edespäin, Niinkuin maamies tyytyväisnä Hyörii, häärii, puuhailee, Kunnes vuosi täysinäisnä Taaskin hänet palkitsee.

Tääll' on työstään rientäneitä Kumppaneita koolla nyt: Onkos toivot pettyneitä? Milt' on alku näyttänyt? Näämmehän kuin ilo loistaa Kunkin heidän silmistä, Sepä myöskin huolet poistaa Alkavaisten syämistä.

Viel' on silmä, jok' ei nuku, Joka valvoo, vartioi; Se kun johtaa, emme huku, Vaarat peljättää ei voi. Siihen turvatkaamme varmaan, Työtä lähteiss' alkamaan, Valon eestä maamme armaan, Kukin lahjaans' uhraamaan.

Siis ei toki mikään huoli Mieltämme voi rasittaa, Koska toivon, riemun puoli Kirkkahana heijastaa: Aika, jolloin tiedon valo Katkoo kahleet pimeyden, Jolloin uusi polvi jalo Astuu tietä siveyden.

Hyväst' rakkaat opettajat! Onni olkoon osanne, Että vielä monet ajat Voitte jatkaa tointanne! Hyväst' oppilaitos kallis! Muistos pysyy pyhänä; Sun jos Luoja olla sallis Kansan valon lyhtynä!

Ankaralla poudalla.

(18 27/7 75.)

Jo kedot, kummut kellastuu, Jo ruohot ratki raukeaa, Ei laula lintujenkaan suu, Pois kukat kuihtuu, laukeaa.

Jo lehmät, lampaat suojihin Pois laitumilta rientävät; Mut toiset metsämaillekin Jo taudin uhriks nääntyvät.

Ja murhemielin peltomies Nyt vainioitaan katsahtaa, Kun katovuoden, kukaties, Jo lähestyvän aavistaa.

Jo koko luonto surkastuu, -- Voi, mistä moinen lemmettyys? Lopuss' ei vielä Heinäkuu, Ah, jokos tuhon tuopi syys?

Ei syys; mut poudan kuume nyt Tään surkastuksen aikaan saa, Kun taivaan nesteet kätketyt On tuiki vahvan salvan taa.

Nyt makeammat hunajaa Kyll' olis sade-pisarat: Janohon pakahtuupi maa Myös riehuu metsävalkeat.

Kun pilvii taivahall' ei näy, Ja päivä lisää hellettään, Jo synkät murhepilvet käy Nyt sydämiä peittämään.

Jos Luoja kasteen vuodattais Jo lääkkeeks poudan polttamiin, Niin murhe-pilvet puhkeais Viel' ehkä ilo-kyyneliin!

Näkyni meren rannalla.

Rantaan riensin, kun meri kirkas, tyyni Välkkyi illan kuu-valon loistellessa; Tuossap' oikeen mert' ihaellen istuin Pensahan luoksi.

Hetken istuin, -- kuuluipa käynti nopsa, Käynti nopsa toi sulo neidon, nuoren; Neito laskeui lähi pehkon juureen Ruohokko maahan.

Merta kohden armahat löi hän silmät Taivon-kirkkaat, joit' oli kyynel virrat Huuhtoelleet, ei toki himmennelleet. Kirjehen otti.

Kotvan katsoi lempivin silmin tuota, Polvelleen sen laski, ja silmäs jäälleen, Sitten kirjeen juur' ala-reunasellen Suukkosen pisti.

Nyt hän lehden taitteli pensahasta, Tuota hellin suuteli kertaa kolme, Lainehillen viskasi sen ja kuiskas: "Saattaos _hällen_!"

Silmäs kerran viel' ulapallen, sitten Lähti sinne, mist' oli tullut äsken, Silmäripsissään väris kyynel kirkas Vierien maahan.

Tunne moinen mieleni valtas, enkä Tiedä miksi mull' oli tarvis kohta Liinaisella pyyhkiä kaste-helmet Silmäini alta.

Niitä näitä, runon päitä.

Wiinatulvaa vastaan.

Me raittihit miehet, me tehkäme pilkka! Me juokame viina nyt pois joka tilkka! Kun juopoille ei jää viinoa enään, He tyytyvät saatuhun -- purppura-nenään!

Pula.

Äsken Wendla vietti häänsä, Sai kun saikin toisen päänsä; Pulass' on nyt Wendla rukka: Kumpaan pannaan osto-tukka?

Mik' ihme.

Mik' ihme! Proosat runolliset Mikolt' ei juokse milloinkaan, Päinvastoin runot proosalliset Ne valuu hältä virtanaan!

Lahja lahjasta.

Hanno armastellen pisti Maikin käteen kukkaset, Vastalahjaks kaunihisti Maikki antoi -- rukkaset.

Tuomaalta.