Chapter 1

Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.

SEPITELMIÄ.

RUNON-KOKEITA

Tehnyt Olli Wuorinen.

Ensimmäisen kerran julkaistu 1875.

Sisällys.

Sivu. Kaikki ne laulaa............................ 1 Kolme maljaa................................ 2 Lapsuuden kotiin tullessa................... 4 Sonetti..................................... 6 Leivolle.................................... 7 Ukkosen enteitä............................. 9 Uimalaulu................................... 10 Veikoille................................... 12 Syksy....................................... 13 Luistin retki............................... 14 Palautettu.................................. 16 Pojan laulu äidille......................... 17 Muistomerkkiä jaettaessa.................... 19 Vanhukselta................................. 21 Karjalan laulu.............................. 23 Kova pää ................................... 25 Eksynyt..................................... 26 Lumisilla ollessa .......................... 27 Lasten joululaulu........................... 29 Uunna vuonna................................ 30 Juokse porosein............................. 31 Kerran talvipäivänä......................... 33 Kätkyen luona............................... 35 Sydämelleni................................. 37 Kukan kyynel................................ 38 Juokaa miehet juokaa........................ 39 Pakkasen pakinoita.......................... 41 Vappu....................................... 43 Saaren Lotta................................ 45 Kaksois-veljekset........................... 52 Maansa puoltajain laulu..................... 55 Suomettaren osa............................. 56 Runotar ja minä............................. 58 Unohtumaton hetki........................... 60 Morsiaimelle................................ 63 Yljälle..................................... 65 Sonetti..................................... 66 Juhannus Karjalassa......................... 67 Sanaisia jäähyväisiksi...................... 72 Ankaralla poudalla.......................... 70 Näkyni meren rannalla....................... 78 Niitä näitä, runon päitä.................... 80

Kaikki ne laulaa.

Tuulen tuntuessa Honka hohisee; Virran vuoltehessa Koski kohisee; Aamun au'etessa Lintu lirittää; Mielen muuttehessa Virren virittää Itse ihminenkin.

Kolme maljaa.

Vielä sulo Suomessamme Kielet kanteloisen soi, Liikutella tuntojamme Laulun sävel voi. Varmaan Wäinämöinen tässä Hengessään on meitä lässä! Väinön maljaan tarttukaa! Hän se kanteloisen keksi, Hältä laulut ikuiseksi Perinnöks sai Suomen maa! Saakoon sudet lampahiksi Soitto yhä! Tehköön korpit kyyhkyisiksi Laulu pyhä! Hurraa!

Vielä vasaroiden kalkkeet Kuuluu; sepät työssä on. Säkeniä säihkyy; palkeet Lietsoo ahjohon. Muistakaamme Ilmarista, Seppoamme kunnollista, Malja hälle veikkoset! Taivaan takoi hän jo ammon, Takoi Pohjolahan Sammon, Takoi miekat, asehet! Kuontukohon kaluiksemme Raaka-aine! Nouskoon suureks seppiemme Työ ja maine! Hurraa!

Vielä Lempi kiikkuu, kiehuu Nuorukaisen rinnassa, Se myös hehkuu, liikkuu, liehuu Neidon povessa. Lemminkäisen maljaan kiini! Loiskis pohjaan, pohjaan viini! Hän se elää, kuolla ties! Hänpä -- hiis sen hulivilin Töistä viitsii tehdä tilin -- Lempimään ol' aika mies! Olkoon puhdas lemmen maja Rinnassamme! Lempikäämme armasta ja -- Suomeamme! Hurraa!

Lapsuuden kotiin tullessa.

Jo kodin katot näkyvi, Uunin piiput pilkuttavi, Jo olen omilla mailla, Lapsuuteni laitumilla; Tuuli tuntuvi tutulta, Ahavainen armahalta, Ilman henki herttaiselta, Keveältä keuhkoissani; Kaikki kukkaset kedolla, Lepät, koivut lehdikossa, Kaikki vuoret, kaikki vaarat, Kaikki notkot, kaikki rotkot, Purot kaikki pulppavaiset, Lähtehetkin läikkyväiset, Tutuikseni tunnustelen, Ystävikseni ylistän.

Tuossakin kiven kolossa, Kahden kallion lomassa, Milloin lauloin lukkarina, Milloin pappina pajatin, Viklat kuuli virsiäni, Satakielet saarnojani, Kaiku kankahan takana Virkkoi viimiset sanani. Tuoss' on lampi lahtinensa, Rakas siin' on uimaranta; Täss' on tanhua tasainen, Paras pallonlyönti paikka; Tuossapa näre näkyvi, Kuusinen kujasen suussa, Sen mä piennä siihen pistin, Ilman suotta istuttelin, Nyt se suurena, somana, Lehviänsä leyhyttävi, -- -- -- -- -- -- -- -- -- En ehdi sanoiksi saada, Enkä kielin kertoella, Mitä mielessä makaapi, Sykkävi sydän-alassa, Tullessa tuvan lähelle, Asunnolle armahalle: Ken tuvasta vastahani? Emo vanha vastahani! Terve, terve, äiti armas! Terve, vanhempi vakainen!

Sonetti.

Oi terve kevät! Talven valta joutaa Nyt raueta! Jo valoon vaihtuu yö, Vienosti välkkyy järven sini-vyö, Iloisna purttaan kalastaja soutaa.

Ja maamies jyvät hinkalostaan noutaa, Ne peltomaahan siroitellen lyö, Hymähtäin: siunaa, Herra, kätten työ. Lahjoita tarpeeks sadetta ja poutaa.

Niityltä poistuu harmaat kulo-arvet, Mets' ylleen pukee viittaa muhkeaa, Kedolla ammoo lehmät hata-sarvet, Ja koski veisaa virttäns' uhkeaa, Ja liritellen liitää lintu-parvet, -- Myös ihmis-sydän lauluun puhkeaa!

Leivolle.

Laulava leivo, Virka sä vieno, Mistäpä tiesi Tänne sun toi? Tuoltako lensit Lehtojen nuorten Järvien poikki Oi, sano, oi!

Näitkö sä siellä Neitosen nuoren Kaunihit kasvot, Kuin sulo-koi? Sen sini-silmät, Hienoset hiukset, Näitköpä niitä? Oi, sano, oi!

Istuiko impi Lähtehen luona, Josta hän kerran Kanssani joi? Missä hän mulle Ruusuista rannan Seppelen solmi, -- Oi, sano, oi!

Kun sinä liitäin, Laulaen lensit, Tokko hän silmät Sinuhun loi? Käskikö silloin Tänne sun tulla Tietoja tuomaan? Oi, sano, oi!

Saitko sa kuulla Kultani äänen, Vieläkö virsi Suustahan soi? Jospa hän lauloi, Muistiko mua? Lausupa, leivo, Oi, sano, oi!

Tyhjennä kaikki Tietosi mullen, Kerro nyt kuinka Kultani voi! Ehkäpä armas Lie ikävästä Kuihtumaisillaan Oi, sano, oi!

Ukkosen enteitä.

Voi tätä hellettä, voi tätä kuumaa! Kaikk' elementit jo nyt sulanee; Päivä se paahtaen päätäni huumaa, Maan tomu jalkoja kirveltelee.

Kukkaset kummulla riutuen räytyy, Lehtensä, päänsä ne luo alas-päin, Lintujen laulun jo tau'ota täytyy, Nuutunut ilma se painavi näin.

Kärpäset, paarmat ja muut samanlaiset Nyt ilo-virttänsä vinkuvi vaan; Riivatun kiihkeät nuo itikaiset On veren nestettä kaivelemaan.

Ukkosen entehet kyll' ovat varmat, Kastetta nyt koko maa janoaa. Hei, veren-kiskurit kärpäset, paarmat, Koht' ilo-virtenne vai'eta saa!

Uimalaulu.

Pojat, päästä lakki Nakataan nyt pois! Sitten yltä takki, Kuka ensin vois! Liivit, alus-vaattehetkin Kaikki riisutaan, Jotta ihan paratiisin Puvuss' ollahan.

Voi kun tyyn' on lahti! Joutuin vetehen Viskautaan Ahti- Ukon etehen! Tyttöin uimarannassahan Liekin Wellamo, -- Kas nyt ollaan valmihina Airoilemaan jo!

Olkaa, pikku-veikot, Matalalla vaan, Viel' olette heikot Vettä vellomaan. Niinpä niin, nyt vesisillä Kelpaa ollakin! Juosta, vettä räpytellen, Sep' on hupaisin.

Uimme, pulskaroimme, Käsin väkevin! Kilvatakin voimme, Ken on etevin! Mutt' ei, pojat, liian kauas Sentään mennä saa, Pettävä on veden kalvo, Sekin muistakaa!

Välin sukellamme Sorsan mahtihin; Välin loiskahdamme Lohen laillakin; Veestä ruumis virkeyttä, Jaloutta juo, Niin kuin kaunis lummenkukka, Upukkainen tuo.

Raitistunut kyllä Ruumihimme on. -- Vaan nyt -- kellä yllä Vaatteet ensin on! Nyt on kiire, nyt on hätä Tuiki tulinen! Viimeks jäävä saapi nimen: "Matti Myöhänen".

Veikoille.

Kas, kuin tuolla kunnahalla Kiiltomato pilkuttaa! Kas, kuin tuolla taivahalla Tähti pieni vilkuttaa! Vaan kun aurinkoinen jalo Pääsee maille paistamaan, Kiiltomadon, tähden valo Katoaapi kokonaan.

Veikot, valoa on vailla Vielä armas isänmaa! Kiiltomadon, tähden lailla Kokekaamme pilkuttaa, Kunnes kultaruskon koitto Korottaapi kansamme! Silloin vahva valon voitto Vieköön heikon valomme.

Syksy.

Syksy sortaa seutujamme, Kukkanurmet kuihduttaa, Verhot riisuu vaaroiltamme, Laaksoin lemmen lauhduttaa. Myrsky riehuu raivosasti, Aallot vyöryin ankarasti Rannikoille roiskuaa.

Pois on luonnon laulukunta Lämpömaihin lentänyt, Taivas synkkä luopi lunta, Talvi saapi voiton nyt; Vaan kun uusi kevät koittaa, Talvelta se vallan voittaa, -- Het' on luonto herännyt,

Elon syksy ihmisenki Kukoistuksen kuihduttaa; Majastaan pois muuttaa henki, Omansa jo ottaa maa; Mutta toinen kevät tuolla Hautatarhan takapuolla Autuaampi aukeaa.

Luistin-retki.

Yöllä lampi kannen sai Mikäs meitä estää Luistamasta? totta kai Tuo jo alla kestää; Joutukaa nyt veikkoset, Ottakaapa luistimet!

Voi kuin kirkas onkin jää! Kelpaa tuolla koittaa, Parahin ken ennättää, Kenpä toisen voittaa. Jää on vahva kylläkin, Luistimet siis jalkoihin!

Lähdetään nyt liitämään Kirkasta jään pintaa, Kaikki kilvan kiitämään Aivan yhtä-rintaa; Kun nää pojat ponnistaa, Kyllä tuuli halkeaa.

Nytpä kaikki sinkoilee Jäällä huiskin haiskin, Rannikolla kuhnailee Vielä yksin laiskin; Hälle toiset irvistää: "Elä tule; särkyy pää!"

Jo on aika rientänyt, Mennyt leikin hetki; Päätetäänpäs, veikot, nyt Tämä luistin-retki. Jokahinen joutukaan Tositöitä toimimaan.

Palautettu.

Ol' elon aamu ihanaa Minullai maailmassa, Mut' pian päivä pilven taa Pakeni paistamasta; Mä vierin myrskyn maailmaan, Juur pyörtehesen pahimpaan.

Sen seuroista mä ensistäin Peräti poijes kiellyin, Vaan usein näitä nähtyäin Mä vihdoin niihin miellyin; Unohdin kaikkein kalleimman, Tään isänmaan ja -- taivahan.

Mä huikennellen horjahdin Totuuden, taidon tieltä, Pyhimmät tunnot turmelin, Lisäilin lihan mieltä; Ijäti oisin eksynyt, Ell' ei ois Herra etsinyt.

Vaan nyt se kaikki näkevä Loi silmäns kurjaa kohti: Hän valo, voipa, väkevä Jo jalosti mun johti Taas tielle, jolta erkenin; Suo, Herra, sillä pysyisin!

Pojan laulu äidille.

Mä sua, äiti, kunnioitan, Rakastan hartahasti; koitan Neljättä Luojan käskyä Näin täyttää, pitää pyhänä.

Vaikk', äiti-kult', et ole rikas, -- Se ollenkaan ei mikään vikas, -- Ik'-armas olet kuitenki, Om' olen rintalapsesi.

Lahjojas mullen joka hetki Suot, ylläpidät, ravitsetki, Ilolla sua pidän mä Siis silmieni edessä.

Sun ratoksespa, äiti hellä, Saan virsiäni viserrellä, Kun kuulet laulu-kieleni, Sä ymmärrät mun mieleni.

Sä silmäterä, helmi kallis! Josp' aina taivaan Herra sallis Vaan hyvin käydä sinulle, Se onni suurin minulle.

Ken, kurja, tohtii kättään nostaa Vastaasi, -- Jumal' auta! -- kostaa Mä tahdon hälle, maksaisi Se vaikka sydän-vereni.

Sydämen pohjasta ma soisin, Ett' elää kunniakses voisin -- Töin, toimin sua palvella, Kunnekka pysyn valveella.

Kun kerran päivä mailleen kulkee, Ja väsymys jo silmän' sulkee, Suo sylihis mun uinahtaa, Oi äiti armas, Suomenmaa!

Muistomerkkiä jaettaissa.[1]

[1] Jyväskylän seminarin läpikäyneillä opettaja- ja opettajatar-kokelailla on välistä ollut tapana teettää yhdenlaiset muistomerkit jokaiselle; v. 1878 ulospäässeet kokelaat teettivät kultaiset ankkurit, jotka sitten toverien kesken jaettiin eräässä Päijänteen pienosessa saaressa.

Kun merimiesi nousee laivahansa Ja lähtee kohden merta siintävää, Häll' ankkuri on vahva mukanansa, Vaikk' ilma tyyni on ja kaunis sää. Hän tietää myrskyn raivon, mylviväisen Kaunista ilmaa joskus seuraavan; Hän tietää monen aallon vaahtopäisen Ja salakarin matkall' uhkaavan.

Ja silloin, raivosäällä, kolkoss' yössä, Hän ankkurinsa pohjaan vajottaa; Ei uuvu hän, vaan ahkerass' on työssä Ja uutta säätä toivoo parempaa. Ja taas kun Korkein hyvän ilman antaa Hän laivahansa nostaa ankkurin Ja meren laine hartioillaan kantaa Kotoa kauas ja taas kotihin.

Koht' onpi tullut meillekin jo hetki -- Me purjehdimme mekin -- maailmaan; On edessämme toisenlainen retki, Kuin tämä lyhyt vene-retki vaan: Elämän meri seisoo au'enneena, Se matkaajia, meitä odottaa, Kaikk' estehet on heti rau'enneena, Oi, kumppanit ja veikot, joutukaa!

Meill', ystäväiset, lähteissämme matkaan, Myöt' olkoon _toivon ankkur_ vahva vaan; Sit' ei saa murtaa myrskyt rajuimmatkaan, Ei elon virt', eik' koski kuolonkaan. Se ankkur ei käy kohden meren pohjaa, Se kohoupi hamaan taivaasen; Se ankkur elämässä tässä ohjaa, On alku elon ijankaikkisen.

On samat riennot, työt ja mielipiteet Kaikilla meillä, veikot, ystävät; Ne olkoot jalot, voimalliset siteet, Jotk' ankkur-köytenämme kestävät; Ain' yhden onni olkoon onni toisen: Pois kateuden versot kitkerät! Mit' yksin ei voi tehdä, usein voi sen Yksissä neuvoin tehdä ystävät!

Nää pikku merkit, jotka tässä jaamme, Ne toivon ankkuria kuvaavat, Ja näitä kantaissamme muistakaamme Myös yhdess' olon ajat armahat. -- Meill' yks' on maa ja yks on tuolla taivas, Yks' ääni Korkein kuuluu kullekin: "Ol' uskollinen, kerran maksan vaivas, Tääll' elon kruunu suodaan sullekin!"

Vanhukselta.

Vuotta kymmenen kun elin, Leikin, lauloin liruttelin, Tanssin kukka-kummuksilla, Puroon myllyjäni tein, Juoksin äidin askareilla, Tuuleen väkkäräni vein. Iloinen ja riemukas Laps' on kymmenvuotias.

Ikän' uudelleen kun elin, Ylös, alas yrittelin: Luulin paisuvani kerran Maailmassa mahtavaksi Lempi syttyi -- nimeen Herran, Liitto lyötiinkin yks kaks! Palav' on ja innokas kaksikymmen vuotias.

Ikän' uudelleen taas elin, Pienoisia kasvattelin; Työst' en luovuttanut kättä, Päivät päästään ponnistin: Enempi puoli täyttämättä Jäi, mit' ennen uneksin. Vakav' on ja miehuukas Neljäkymmen vuotias.

Ikän' uudelleen viel' elin, Hiljaisena huokaelin: Koht' on tullut elon ilta, -- Polkuain siis viitatkoon Armon säde taivahilta Rauhan lepokammioon! Ota, Herra, huomahas Kahdekskymmen vuotias!

Karjalan laulu.

Sä syntymä-seutu, sä Karjalan maa, Sä kyll' olet kultala, onnela meille! Tää kansa on vaivojen karkaisemaa Tääll' es'-isät taisteli, kunnia heille! Nuo nuokkuvat hongat ja lehtevät puut, Nuo koskien kuohut ja virtojen suut, Ja vuoret ja laaksot on kallihit meille.

Kas Pielisen haarassa välkkyelee Ves-rikkahat vyöt, sulokirkkahat kaaret! Kas kuin Pyhäjärvikin läikkyelee, Sen lainehiss' ui sadat luodot ja saaret! Kas Simpelen selkä kun siintävi myös, Mut, Luoja, sun uhkein' mestari-työs On Vuoksi ja sen iki-armahat kaaret!

Tääll' istuihe Wäinämö soittelemaan, Ja haltia-henkensä lauluhun kiihtyi, Luo riensivät luodut ja kuunneltuaan Ne hurmautui sulo-sointuhun viihtyi. Tääll' loimotti Ilmarin hehkuva lies; Tääll' Lemminkäinen, se hilpeä mies, Löi leikkiä myös sota-intohon kiihtyi.

Tääll' es'-isät korpehen kaskea kaas, Ja muokkasi mullan ja siemenet kylvi: Nous halla ja viljan se vei tahi taas Vihollinen korjasi, kun sota mylvi; Mut pois hätä! es'-isät pettua söi, Ja talvet he ahmoja, karhuja löi, Ja taas kesän tultua siemenet kylvi.

Oi, tottapa tähdissä merkitty lie Jo ennalta Karjalan kansa sun vaivas! Ol' ahdas ja hurmetta uhkuva tie, Jot' astumahan sinut määräsi taivas. Ken tuskias kertoa jaksaisikaan, Ken huolias nyt kävis huutelemaan, Kun itse jo ääneti kärsit sun vaivas?

Kun pääsevi päiväksi nouseva koi, Niin nähdähän, kuullahan Karjalan maine; Ja silloinpa Wäinölän kantelo soi, Kuin ennen ja silloinpa laulujen laine Taas virtana vierevi halk' isän-maan Sit' yhtyvi maailma kuuntelemaan, Näin kuuluksi käy koko Suomemme maine.

Kova pää.

Kun äiti A:ta ensimäistä Opetti mua ääntämään, Mä satuin pääni kääntämään, -- Silmäilin kissaa leikkiväistä, -- Mieleeni jäi vaan nuhde tää: "Laps-rukka, sull' on kova pää!"

Sen jälkeen koulumestar-ukko Mua opetti kuin kelpo mies! Löi päähän, jotta tuns ja ties Pään laadun! Sitten hivus-tukko Kourassa hartaast' äännähtää: "Voi lurjus, sull' on kova pää!"

Jouduinpa rippikoulun ikään, Mä lukkarille määrättiin; Taas pääni tarkoin tutkittiin: "Sun päähäs ei vaan pysty mikään," -- Näin kanttorimme ärjähtää, -- "Voi konna, sull' on kova pää!"

Nyt vasta mieleheni entää: Kaikk' kirjat vieköön emä hiis! Mä soturiksi riennän siis! Jos luoti otsahani lentää, Se siitä varmaan syrjähtää, Kun mull' on hirmun kova pää!

Eksynyt.

Mä korpehen riensin kuin eksynyt lammas, Kun myrkkyiset nestehet mieleni vammas, Ja kauaksi, kauaksi jäi koti-talo, Ylt' ympäri huokaili synkeä salo, Mua haukata pyys peto, hirveä-hammas; Sen kauhea suu, kita uhkas mun niellä, Mä turmion reunalla seisoin jo siellä, -- Nyt pilkahti taas kodin ikkunan valo, Ja kohtapa löys minut Ystävä jalo, Me yhdessä kuljemme nyt koti-tiellä.

Lumisilla ollessa.

Voi, kuin nyt on lumi nuoskaa! Joutukaa jo, pojat, juoskaa! Kalle, Pekko, Heikki, Ville Tulkaa, tulkaa lumisille! Mie jo viskaan Aika pallon, Suuren niin kuin miehen kallon, Riston niskaan. Kas nyt Heikki Tätä Elämätä! Tämähän on vasta leikki! Poikaset kun huiskaa, Ett'ei kertoa voi sanat, Lumipallit tuiskaa Valkeat kuin metsäkanat! Kalle, Kalle paiskaa Tuota laiskaa, Joka seisoo tuolla Taka-puolla! Katsos hölmö, kun sai pallin, Kaatui mullin mallin! Huh, huh, huu! Lunt' on ihan täynnä suu! Elä itke, ole vait! Tyydy siihen, mitä sait! Riston lumipallit ovat Liian kovat! Juhana ja Kalle Käyvät painimaan, Jussi jäikin alle, Lunta päälle vaan! Näätkös Pekko, Jussin vasta ostettu Uusi mekko On kuin veestä nostettu! Kädet käyvät kohmeesen, Lähdetään pois huoneesen; Kukaan ei saa nakata, Jo on aika lakata.

Lasten joululaulu.

On joulujuhla joutunut, Meill' armas aika alkanut, Nyt lapset laulakaamme! Kun kuninkaamme kultainen On tullut luoksi lapsien, -- Nyt iloitella saamme.

Hän tekee suuren armotyön, Hän poistaa pimeyden yön, Ja lahjojansa jakaa. Hän siunauksen meille suo, Hän apuansa aina tuo, On ystävämme vakaa.

Tää kynttilöity kuusonen Tuo meille muiston tuorehen Sen valon valkamasta, Mi lauhtumatta lempeään, Suloisen valon säteitään Lähettää taivahasta.

O Jesus, johda retkemme, Ja meidän elon hetkemme Sinulle elää anna! Kun kerran loppuu elon tie, Luo autuaitten meitä vie, Sun kotihisi kanna!

Uunna vuonna.

Onnellista uutta vuotta Toisilleen nyt toivottaa Ystävykset; eikä suotta Tapa tää lie tullutkaan: Onhan taas jok' ainoalle Onnen arpa heitetty, Vaikk' on vielä verhon alla Etehemme peitetty.

Salaisuuden esirippu Vähitellen kohoaa, Täänkin vuoden arpalippu Kääröstänsä aukeaa: Se, mik' on nyt taivahalle Tunnettuna yksin vaan, Kohta koko maailmalle Julki tietää annetaan.

Tok' ei sentään satunnaista Kenenkään oo kohtalo: Kaikki mit' on olevaista, Määrännyt on Luoja jo. Siispä Herraan Jumalaani Turvaun taas vakaasti, Hän on suoja isänmaani, Tuki Suomen kansanki.

Juokse, porosein!

(Franzén'in mukaan.)

Juokse, porosein, Poikki vuoret, maat! Seista, syödä, saat Majall' impyein; Siellä verraton Sammal-aarre on.

Päiv' on lyhyinen, Mutta pitkä tie, Laulaissan' nyt vie Matka joutuen! Tääll' on sudet vaan Usva-majoissaan.

Jos mä lentäisin, Niinkuin kotka tuo, Kultapilven luo, Ehkä näkisin Silmät lemmityn, Huulten hymyilyn.

Sydämeni sä Kohta kiedoit niin Lemmen pauloihin, Ett'en selviä: Vedät totta kuin Koski innostuin.

Sinut nähtyäin, Suurest' ikävöin, Aina päivin, öin Mietin mielessäin: On se onni vaan, Kun sun omaks' saan!

Vaikka kätkeisit Laakson kiven taa, Taikka porolla Metsään rientäisit: Kivet, hongat ois Tieltäin käypä pois!

Kerran talvipäivänä.

Tuhansia timanttia Ilmass' säihkyy, kimmeltää, Hopeisia untuvia Täynn' on kirkas talvi-sää: Tänään taivas halaa Runsahasti maahan valaa Loistoaan.

Oi, kuin välkkyy pinta hangen, Kiiltää oksat koivujen! Kaikk' on kaunistettu sangen Hohtoisaksi; huoneitten Räystäät, katot, harjat Täyttää sadat tähti-sarjat Loistollaan.

Kehä kirkas päivän terää Piirittää ylt'-yltänsä, -- Varmaan talvi tällä erää Viettää nimipäiväänsä, Senpä juhlan tähden Koristaikse kaikkein nähden Loistamaan.

Katso vuoret, kummut, mäet, Metsät, laaksot, maat ja suot: Kiillon kaikkialla näet, Mihin vaan nyt silmäs luot! Totta maailmassa Kaunein talv' on Pohjolassa Loistossaan!

Kätkyen luona.

Anni pikku siskoaan Hiljalleen kun tuuditteli, Joutui kummaan kummimpaan Siskon suu kun myhäeli: Malttanut ei mieltään, ei, Äidillensä sanan vei.

"Tulkaa, äiti, katsomaan, Kuinka Helmi rauhaisasti Kätkyessä maatessaan Hymyilee niin ihanasti! Äiti-kulta, sanokaa, Miksi Helmi naurahtaa!"

Ilost' äiti hymyää, Lausahtaapi hälle vastaan: "Jumalamme lähettää Enkelinsä taivahastaan Kaikkein lapsukaisten luo, Koska uinahtavat nuo.

Nepä utu-siivillään Suopi nukkuville suojan, Vievät hengen näkemään Kunniata suuren Luojan: Lapsi sentään naurahtaa Autuutta kun maistaa saa.

Laps kun siivo, hyvä on, Miellyttää se enkeleitä. Jos on paha, kelvoton, Vuodattaa ne kyyneleitä: Lapsipark' ei silloin saa Rauhaisasti uinahtaa."

"Siivo oon ma ainiaan, Siivo!" -- virkkoi Anni tähän -- "Tok'en soisi milloinkaan Enkeleitä itkemähän!" -- -- Onnellinen Anni ois Sanansa jos pitää vois!

Sydämelleni.

Sydän, sydän kurja! Miks taas olet hurja: Kiihkeänä kiehut, Raivoisena riehut, Pauhuss' elon myrskyjen!

Sydän, sydän voimaa Etsi! Elä soimaa Suotta Onnetarta: Karkoita ja karta Epäilystä synkeää!

Sydän, sydän taivu, Lepohon jo vaivu! Nuolet koston, vihan Särje, murra ihan, -- Herran kosto olkohon!

Kukan kyynel.

"Mit' itket, kukka kaunokainen, Kun luonto hehkuu loistavainen? Miks kyynel kiiltää silmässäs? Vai onko rauhaas öinen haamu Häirinnyt, ett'ei armas aamu Saa ihannella hymyäs?"

"Oi, kamalaa näin yöllä unta: Syys-myrsky riehui, satoi lunta, Mun siskoin nääntyi sorroksiin; Puut, pensaat oitis paljastuivat Ja ropakoissa lehdet uivat, -- Ken ties jo kohta käykin niin!"

Juokaa, miehet, juokaa!

Kun Luoja viljavuoden suo, Niin viinapolttimoihin nuo Jumalan lahjat tuokaa! Ne täällä pannuun heitetään, Teill' ilo-lientä keitetään, -- Ja juokaa, miehet, juokaa!

Jos rakehet taas viljan lyö, Tai halla kaiken kasvun syö, Ja lapset itkee ruokaa; Niin älkää jääkö parkuhun, Vaan menkää krouviin karkuhun, Ja juokaa, miehet, juokaa!

Ja hongat, suuret pölkkypuut, Ja koivut, haavat ynnä muut Kaikk' ostajille suokaa! Ja mihin sitten markkanne? No, täytelkää taas sarkkanne Ja juokaa, miehet, juokaa!

Jos koti käypi kurjaksi, Ja mieli muuttuu nurjaksi, Pois murhepilvet luokaa, Ja rientäkäätte krouvilaan Taas niinkuin toiseen maailmaan, Ja juokaa, miehet, juokaa!

Jos vihdoin viina kuohuillaan Upottaa uhkaa isänmaan, Ja kansa-raukka huokaa; Te uljuuttanne näyttäkää: Het' uimaan tulvaan syöksykää! -- Ja juokaa, miehet, juokaa!

Pakkasen pakinoita.

Valtia-herraks taas olen noussut Pohjolan maille, En kehu, sen sanon vaan, ett' olen mahtava mies. Halla, mun veljeni, on salamielinen ryöväri, julma, Kammona kulkevi hän öisin ja viljoja vie; Rehtinä liikun ma virkani puolesta yöt sekä päivät, Rehtipä, tiedän mä tuon, Pohjolan kansakin on. Syksyn tultua kansitan äkkiä lammit ja järvet, Kiiltävän iljantehen luistaja-parvelle suon; Sievästi silloittaa sipasen joet, suot rämehetkin, Sittepä nuo kesätien koukerot oikoa voi. Turhaan raukeavat Lumetartenki laatimat hanget, Jos vaan kättäni en laske ma varjelemaan. Kirkastan komeaks kuperan, jalon taivahan kannen, Hattarat pois hajotan tähtien tieltä ja kuun. Silloin talviset yöt, revon tulten leimussa myötään, Ilman impien kanss' tanssin ja leikkiä lyön; Kolhaisen myös vasarallani nukkuvien tuvan seinään, Muistutan: kuinkapa lie kaikk' ovet suljettu vaan! Tähtiä hangelle kylvän, pensaat, puut hopeoitsen Kas, nepä kimmeltelee loistossa armahan koin! Lapsille ikkunan ruutuun kukkia teen komeoita, Vaikkapa pienosien ystävä muuten en lie. Joskus ma tuulten siivillä lentäen viimana viuhkan, Silmäni luon pukimiin, jos kenen ulkona nään; En repaleisia sääli ja josp' uhallaan kuka vastaan Nokkansa töllistää, siihen mä merkkini lyön; Vaan suloneitosen tai jalon poikuen poskille ruusut Koht'ani armahat luo; heille mä kunnian suon. Ihmiset uhreillaan mua myös lepyttäin jumaloivat, Heidänpä huoneistaan kas savut tupruelee. Lämpöä, tuot' Etelättären heimoa, en kovin suosi, Hänpä se, luulen ma, taas kohtakin valtani vie.

Vappu.

(18 1/5 72.)

Jo kevään kulta-päivynen Säteilee korkealla; Jo lirittääpi leivonen Nyt taivaan kannen alla; Jo peipot puissa tirkuttaa, Ja teeret, kyhkyt kukertaa.

Oi, kuulepas, kuin kajahtaa Nyt laulu ihmistenki! Sen riemulaulun vaikuttaa Myös toivon raitis henki: Kevättä tervehtämään jo Nyt riemuin rientää nuoriso.

Kas tuossa joukko seisahtuu, Ja riuku viirinensä Ja kiehkuroineen kohouu Jo heidän keskellensä, Ja "hurraa, hurraa" raikuupi Niin että kummut kaikuupi.