Part 3

Taas koirankuonolaiset peitti maan, mi tuskan, inhon alla värisee. Ja ihmisveren vainun saatuaan kuin hurtat riistaansa he ajelee.

Vain pyssy, pistin lukee lakiaan, kun vainolainen maassa vallitsee. Jo paimenetkin pelkää laumojaan, vuoks' oman päänsä säikkyin kalpenee.

Ja hurtilleen he hallitusta laatii, maan, kansan valtakirjaa sille vaatii ja siveästi sinettejä pyytää --.

Oh, Suomen kamaraa vain katsokaatte! Sinetit punaiset te sieltä saatte: yö sinne suomalaista verta hyytää!

19.XI.17.

VASTAVIRTAAN.

[Hieman vaillinainen. Julk. huom.]

Vastavirtaan nousee lohen suku.

Aallon urho, terässuomupuku, meren kehdon keinunnasta läksi vihreilt' ulapoilta Pohjaa kohti, oma luonto, lohen luonto johti ylemmäksi, yhä ylemmäksi, missä vedet hopein hohtelee, päiväksi miss' yökin vaalenee, kevään puhaltaissa yli maan, valon palatessa pohjolaan.

Kohti suita virtain vihiseväin vetten urho rientää valkokeväin, niinkuin miekka aaltoin läpi viiltää, evät kuultaa, suomut kirkkaat kiiltää. Poukamassa lepää lyhven hetken, kuhinassa meren karjan muun, tuntee tuoreet vedet virransuun, jättää parven, alkaa kesäretken.

Kohti tulvaa tulisinta, tuonne, miss' on vahvin vastavirran juonne! Missä vaahto kuohuu kuumimmin, poreet kuplii, pyörteet nousee, vaipuu, missä toiset myötävirtaan taipuu, -- sinne lohen luonto alttihin! Vastamäkeen, tummaa tulvaa vastaan, turvana yks tunto ainoastaan: tuinmain tulvavetten yläpuolla vedet kimaltavat kirkkahinnaan, vihisevät virrat hopeisinnaan kymen latvoill', ylämailla tuolla, yö kuin päivä siell' on seesteinen, pohjahiekka -- -- -- -- --

Ylemmäksi, yhä ylemmäksi! Virran mukaan taipuu kaikki muut: putoo koskist' alas suuret puut, rantaa rauhallista lähemmäksi painuu parvet siikain, salakkain, -- vastavirtaan nousee lohi vain. Kohoo kosket uupumatta evän, näkee eessään vuolteen selkenevän, virran yllä valon uuden huomaa, tuoksutuulahdusta, kesän tuomaa, tuntee, suvantoja uidessaan, näkee suven saavan Pohjolaan, tuntee ilmain rannat ihanammat, avaramman taivaan aaltoin yllä, ripein evin, pyrstön pyyhkäisyllä, solmuvälit tekee nopeammat, tiensä aina varmemmaksi tietäin, kutsun kuullen yhä lähempää, -- -- -- -- tuntein aina vähempää, iloll' uoman uudet nousut sietäin.

-- Eikä lepää koskein urho ennen kuin on suven laulavimman mennen ennättänyt syksyyn, tähtiöihin, jälleen päässyt vesiin vihreöihin, turviin tunturien hiljaisuuden, alle syksyn suuren avaruuden, kuin on täyttänyt hän luomislain, kevään käskyn, rakkauden vaiston, voittanut on miehuutensa taiston, ja on enää eessä talvi vain. Silloin senkin luonto lepoon taipuu, myötävirtaan lohikin jo vaipuu, -- -- -- -- -- -- -- koskiin alempiin, meren kehtoon, vesiin yhteisiin, kuin ei koskaan luonto sieltä pois vastavirtaan sitä vienyt ois!

TULIKASTE.

(Omistetaan maanpuhdistuskaarteillemme.)

Tulikastetta vailla on vapautemme. Vaan kohta, kohtahan enää ei! Tulikastetta vailla on vapautemme, -- päin tulta jo tuiskivat askelemme, tien ankaran auki me lakaisemme, nyt Horna hoitonsa maasta vei!

Kun Suomen mies on syttynyt vihaan, mikä sammuttaa sitä liekkiä vois! Nyt Suomen mies on syttynyt vihaan: tuli horna ja herja jo omaan pihaan! Nyt pieni leikkaus omaan lihaan, pois paise ruumiista, syöpä pois!

Es'isät nyt elävät pojissansa, vuossadat jo nousivat rintamaan! Isät harmaat nuortuivat pojissansa ja tuntee juurensa nuori kansa, tulikastetta kohti kun vapauttansa se kiidättää yli tuiman maan!

MUITA RUNOJA

MAJATALO.

Kuin ihmetyttää, oudostaa, yön jälkeen yön ett' yhä vain tuo suihkulähde pulppuaa all' ikivanhain vaahterain,

ja yhä yllä kattojen kuin tuoksu kulkee kuutamo ja viileydessä ilmojen vain jatkuu pilvi-karkelo!

Tuo kaikki on, tuo kaikki jää, -- yön vain sä lepäät, matkamies, niin aamuhämyyn häviää sun muistos täältä kuten ties.

Ja joskus jälkeen vuotten tuo viel' uni ehkä mielehes tään lähteen, portit, katot nuo, ja kaiken, mi jäi jälkehes.

Ne loistaa, viittoo viipymään, kuin outo mies, se kotis ois -- yön yhden suoja, vieras nimeltään sä enää jot' et muistaa vois!

Kuink' ihmetyttää, oudostaa, yön jälkeen yön ett' yhä vain tuo suihkulähde pulppuaa all' ikivanhain vaahterain.

4.XI.17.

SPITAALI.

Käy spitaalitautiset vapaina meillä! Ne mataa lieroina mailla ja teillä, pian taivaankannen ne tartuttaa, niit' ellei kohta jo niele maa!

Tuli tauti Idästä -- alhaiso-vapaus. Moni uskoi: vaaraton tartunta-tapaus; ei Suomen miehen se veriin jää, ehk' ihoa hiukan näivettää!

Ja kuitenkin tauti se tarttui, se varttui, ja valkosuomuja ihoon karttui! Veri kaikille myrkyille altis jo on, koko sielu turta ja tunnoton!

Tuli Idästä tauti ja Itään kääntyy mies Suomen, ja veljeilemään jo vääntyy kera tartunnan tuojan saastaisen, oman maansa, kuohilas, kavaltaen.

-- Ulos maasta, Horna! Pois hospitaaliis Nevan rannoille, keralla elävän saaliis. Ulos, tartunnan saaneet, taivaltakaa! Päin Itää! Tai nielköön teidät maa!

12.XI.17.

"MYRSKYLINNUN" LAULAJALLE.

Kasimir Leinolle, 50-vuotiaalle.

Kun mylvi myrsky ja laine lauloi ja rantaan loiskivat kevätveet ja yli aaltojen ilmain halki soi myrskylintujen säveleet,

niin laajoiks aukeni taivaan rannat, maa kaikki nuortui ja norjistui, ja päivän kultia kukkuroillaan mert' aavaa päin runopursi ui.

Mi riemu päästä noin päivää kohti ja vetten leikkihin väljempäin! Kun taivaan tannerta tuulet pyyhkii ja sarjat pilvien kiitäväin,

mi lumo laulajan mielen täyttää ja elon usko ja uskallus! Ja illan seesteessä eteen nousee maan kauniin, kaukaisen kangastus.

-- -- --

On suvi mennyt, on saanut syksy, jäänriitta rannoilla helisee. Ja talven ankeus mieleen astuu ja rantaa laulajat astelee.

Niin uhkaavaiset on taivaan ääret ja pihat pilvein niin kolkot taas, ja miehet nuoret syysmyrskyin alta runopurtta monta jo maalle kaas.

Syyssuku nuori nyt rantaa astuu, on sillä mielessä talvi vain: vaan kevään laulajan silmä seestyy "mä kevätmyrskyjä mennä sain!

Ol' ilo laskea ulapoille, kun liian ahtaaksi kävi maa! -- se muisto syksynkin murheen alta kuin valo auringon vapahtaa!"

LABYRINTISSÄ.

I.

Kuin kääpiö, kuin rupikonna, joka hetki sun tielles mataa elon inho, kohtalon pilkka. Vihan kelmeän kehto vain on sun ties.

Näin harhasit neuvotonna kai vuotta jo viisisataa. Elon almuna riemun tilkka oli ärsytys vain, labyrintin mies.

II.

Pois toivotko, sielu, pois auringon valoon. Ah, et valon lempeetä rauhaa sa tapaa: et itsestäs ole koskaan vapaa, kunis painunut oot Manan tummaan taloon.

Tien löysi jo myrkky sun sydämeesi, mi koskaan ei orjuuttas anteeks anna: Kain-merkkisi peitä tai julki kanna, sydän tyytyis ei, kunis askeleesi

turun ääreen ohjais, sun maahan heittäis, ja ystäväs saapuis ja houkat ja portot ja säästäen säälinsä sala-kortot sun päällesi sylkis, sun rapaan peittäis.

KATKELMA LAPIN LAULUSTA.

(Vanha Kehno laulaa:)

Työ tuhma, tehty mun nimissäni, nyt liki taivaita ilkkuu, luihkaa: nyt mitä, Lappi, sa laulelet, mitä miettii aivos, mitä syömes suihkaa?

Voi, vihaa suihka ei sydän suuri, voi, sotaa aivot ei ajattele; maa rauhan on Lappi ja lemmen maa, sen suonet muuta ei suihkaele.

Vain yksi jäljellä kotiperu sill' on: uni, ruokkima haave-hauteen. Se saamiks saamin viel' ilmaisi, jot' en vuoteen nähnyt mä kymmenkauteen.

Niin, uni! Ja unessa viisastuihan mies muinen, -- mut on jo sekin toista se on helmi, sioille heitetty, siit' älyä ei sian silmään loista.

Yhä sokeemmaksi se tuhraa tursaan, yhä pöhöttää totinaaman pahan, ja joi'ut maineiksi joutilaan se hautoo höyryissä mäskimahan.

Pää unta kestää, ei järkivähää, se siell' on viisainta kokemusta. Laps' sietää torttua, vitsaa ei, -- se siellä kuria, kasvatusta.

-- Sä synny poikana pomo-lapin, sä kehtoon vierähdä kansalliseen: oot maasi ihme ja ihastus, jo kehtoos kuulet sen ehtimiseen;

ens' aivastuksesi kirjaan viedään, kun hampaan saat, olet satuprinssi, kun parut, huolesta tummenee joka setäs, tätisi silmälinssi;

imet hunajata -- niin, ime, ime! -- vaan siihen totut sä iäksesi: kunis Ruotsin punsseihin rupeat, on tutti uskosi, autuutesi.

Kun koulukirjoista luet kerran: "myös lappi petulla muinen eli, -- jos selvän rukiin sai syödäkseen, voi pahoin siitä, niin oudosteli",

niin pahoin voit sinä lukemastas: sä sian ruuaksi tiedät rukiin, -- sun kaakkus vehnää on Venäjän, ruis tuskin piioilla menee mukiin.

Sa katsot valkoista hipiääsi ja kirjas tietoa tutkit kummaa: es'isäis ollehen sanotaan kotakansaa huolesta, savusta tummaa

-- sa rotus uskoisit uljaammaksi, sukujuures taatummin arvoisikses, -- kuin sinut voikaan ne versoa, kuin sopii nuo esivanhemmikses? --

Niin elät kuitenkin kaikitenkin, kuin oisi suurempi syntyperäs: se usko ainoa uskos on, se elinhermos, se silmäteräs;

niin kasvat onnesi kantamoinen, et koskaan varvasta kiveen loukkaa: hyvin sahviaaneilla suojellaan kesin, talvin jalkaasi rotusoukkaa;

naiskädet vaalivat, vartioivat sua puntarpäästä niin harmaapääksi, sinut "maasi toivoksi" ristitään, (kun synnyit kansasi syöttilääksi).

Voit joskus unta sä nähdä pahaa, es'isäis kauhuista erämailla, koet joskus kauhua itsekin, kun kuppaa sääski sua lemmon lailla,

ja ilkunvärveeseen suusi vääntyy, -- vaan koht' on lääkitty vaivas, vammas, sun luonas piikoja parveilee, sun peittää suudelmin pappas, mammas.

Sa tarhakukkana kasvat, tuoksut, on sulle viima ja nälkä vieras, -- vaan sielus saa vian, sattumoin jos nurmiheinä sua varteen hieras.

On tarkoin aidattu elos tanhut, ties selvä kehdosta hautaan asti, -- et eksy tuiskuihin tunturein, teet varmaa taivalta vakavasti,

et koskaan tarhasta metsiin kaipaa, vaan kilpaan valon ja valistuksen jo lasna syhyy sun sielusi, -- suku takaa kilvalles kruunauksen.

Tien kodin helmasta koulun helmaan käyt nauha kaulassa, karitsainen, käyt kaulanauhassa kulkunen, ja siinä helinä hopeainen:

"näin astuu kauniisti karitsainen, maan armaan toivo ja taivaan lempi: ja taivas mulle on matkanpää, maan onni määräni läheisempi".

Maas isäin silmiä palvelemaan hyvin kyllä taivutkin, tuota pikaa: et ole hurtta, et aitomus, ja ryhdissäsi ei mitään vikaa;

vaan maasi äidit voi kaunaa kantaa, kun porsaanrei'istä käymään opit, kun tieltä tarhoihin pujahdat ja ainoot mansikat suuhus nopit;

(ne sulle kasvoihan, sepä tietty, vaan vaimoin tapa on kaunaa kantaa: sua mansikoilleen he haluais, vaan niit' ei lahjaksi tahtois antaa).

Niin, lemmen opit sa opin tiellä, kun vielä märkä oot korvais takaa, se ensi oppis, se viimeinen, pian sielus siinä iki-untaan makaa;

niin, lemmen opit, jos muut' et mitään, sulotemput taitavat lemmenhovin: jos äly sinuun ei suostukaan, on sulle onnetar aulis kovin;

sinut jälleen onnetar kätilöipi, taas kapaloi sinut eloon uuteen, sinut uskoo käsiin maas tytärten, -- sa uskot vain osas sankaruuteen;

suku-uskos säilyy, jos muu ei mikään, jos onnen poutaan älys oraat kuolee, jos kultavuoria viisauden pääs aseet turhaan, iki-turhaan vuolee.

Ja pyöreäksi käy pieni pääsi, ja pieni viisautes pyöristäytyy: "kun maani pappoja pokkaa vain, mun näenhän hyvin käydä täytyy;

ja ma pokkaan kyllä, -- kun muut' en mahda, ja mun hyvin käy, -- kun ei taida toisin"; ja porras portaalta ylenet, oi pokko, tunnuksin mielienmoisin.

Niin, tunnuksesi -- sun uskos sukuus, ja kannuksesi -- oman nimes kaiku: ne kilpa-askeles keventää, sun mieltäs nostaa kuin uhrihaiku;

-- tuo uskos, josta et kilvoitellut, tuo nimes, sattumakaupoin saatu, jalo kannus, syntymäll' ansaittu, -- kas siinä sankarilahjais laatu.

Ain' auttaa Jumala herrasmiestä!? -- sen kuulit kehtoos, sen itse koet, kun herrasmiehenä unohdat es'isäis kotain nälät, karstat, noet,

kun koulus käyneenä teikaroiden kivikatua mittaat maas "residenssin": niin, joutohetkinäs saavutat elontyöhös korkeimman "kompetenssin".

Sä löytään parkettileijonaksi, ja tieltä lemmen ja tanssimisen näät etees aukeevan piankin, min mielit vain, uran kansallisen;

niin, kansallisen, Lapin-kansallisen: mi kunniata ja rahaa takaa, mi maksaa syöminkis, juominkis, pääs tyhjän pääomast' osingot jakaa.

Ja kun karkeloinut oot kyllältäsi, maan toivontähtenä tuikahdellen, suurtöiden urille uhraudut, (-- vain maasi pienuutta valitellen),

tyyssijas, sielusi painopisteen pois humusta tanssisalien siirrät: saman viivan kodista kapakkaan työtuntis tullen joka päivä piirrät;

käyt tuuma tuumalta uras uljaan, kun kiviä astut -- et toki multaa -- myös aatos päässäsi astelee: "viel' oisko kyllältä Lapissa kultaa?"

Niin, pyöröss' astuvi aatoksesi, kun ruhos kasvaa ja pyöristäytyy: "kun kultaa kyllin mä kokoon saan, niin kumartaa mua kansan täytyy".

Ja kertomuksesta koulukirjas sa muistat hulluutta muinaislapin, joka kultarannoilla jokien vain kalaa pyys, eli nipin-napin,

vaan lapsirääsyin vain huviksensa joen kultahietaa soi käsin kaivaa, -- niin, selvään saamista nähdä saa: kun aju nukkuu, näkee ruumis vaivaa.

Vaan sinä, -- tomppelin pojanpoika -- sa kullanhuuhdonnan taidat tarkoin, vaikk' ethän usein maas jokia nää ja kaupungistasi lähdet arkoin:

vain papereilla sa huuhdot kultaa, vain niitä täyttelet, niitä sakkaat ja niillä itseäs ikuistat ja niistä ruokit sa unes rakkaat;

näät unta siitä, mill' lasna leikki isoisäs, laulaissa suven laineen, sä miesnä siitä päämääräs teet, sä sillä itselles leikit maineen.

Ja tarkoin tuiskuilta tuntureiden sä nenäs suojaat ja kitas, nielus, vaan kultavihmassa tuiskuaa pian umpipäihinsä uljas sielus;

vain salasyntejä sielus hautoo, vaan yö se peittää sun tursaan-polkus, ja päivin jälleen oot miesten mies, ja kansas kuva on tyyni kulkus:

kun ulkomaisessa peskiss' astut ja silkinkiiltävin tornilakein ja hevonnahkaisin kallokkain ja porsaannaamallas hymy makein,

ja salkku turpea kainalossa ja siinä kansasi tulevaisuus -- pääseita ilmetty, Beive oot, kai lihaksi tullut uus-lappalaisuus!

Sua "tirehtööriksi" tittelöidään, työs: koota työttäsi voitot, korot, ja maasi miehiltä huuhtomoos salakähmää suoltaa rahat, konnut, porot,

ja voimavaunuissa ryntäin rohkein sukus ylevyyttä ja kunniata ja arvonimeäs edustain pääst' ajaa päähän avoin voiton rata.

Vaan sattui, sattuipa seidallekin paha päivä joskus ja kuuma olo, hikihetki katveessa Lapin yön, pojan laihan kourissa leikki nolo:

kun saituriksi sen saami keksi, sen pahoin peijaavan häntä luuli, -- pois siltä kielsi hän kolehdit, jopa kimppuun kävi kuin tundran tuuli,

sen kaasi kallio-alustaltaan, suin-päin sen tanteren puoleen heitti, kovin hautoi hartialihat sen ja solvauksin polon juipin peitti.

Ja samoin sulle, uus seita, samoin voi tunti sattua tuimanlainen, ja elos hetkeksi hämmentää voi murhenäytelmä kotimainen:

kun maasi miehiä nypit liioin ja liioin luottoos ja nimees luotit, -- vaan miehet nousevat närkästyin ja tuimat heillä on virren nuotit,

ja he kysyy sulta sun kunniatas ja mitä korska sa tavoittelit, ja papereistasi tiedustaa, mitk' ovat taitonas taikapelit,

mik' onnes syy, mikä parhain arpas, kun maalle muulle on arpa nurja, -- ja he huutaa: "veijari huikea!" ja huutaa: "tunnoton, juuttaan turja!"

Ja pätö syypä on suuren huutoon: nimiriimuja muiden sa omin päisi ja muiden kassoja käyttelit, ne ettei homehtumahan jäisi,

(ja vanhaa tapaa sa muistit hyvää: ken venheen tarvitsi joen poikki, omin päin sen lainasi mistä voi, ja tyytyväisnä sill' yli soikki);

lait omat käytit ja kurssit omat, pääomas kasvua jouduttaakses, (ja muistit: määrääs jos aiot sa, muut kumoon aja, älä katso taaksesi).

Kas siinä syytä on tomppeleiden kovin sinuun kauhtua, hermostua, sua syntipukkina kovistaa, jopa kimppuus käydä ja lyödä sua --.

Vaan väleen seidalle saami leppyi ja kutsui jälleen sen kunniaansa ja rasvoin voiti ja hautoi sen, taas luotti lasna jo luottamaansa;

ja väleen luottavat sinuun jälleen sun lähimäisesi, koko kansas, kun näytät valkeina paperis, kun hetkeks syrjään viet verkkos, ansas,

ja hetken teettelet katumusta ja kääntymystäkin kummittelet, luot nahkas, uudeksi sukeat, tai hetken pillojas piileskelet:

niin sinuun onnetar suostuu jälleen, voit pian heilua profeettana työn kotimaisen, työn tuottavan, työn-aatteen kansalliskaitsijana,

lyöt pystyyn yhtiöt, toiminimet, ja henkes tulkeiksi lehdet pestaat, ja "koko kansaasi" vetoat ja julki juhlit sen kera ja kestaat.

Ja hyvä nimes sua varjoo jälleen, ja osaat välttää jo kuperkeikkaa, -- ja silti kaakusta kansasi kätes varma vahvimman viilun leikka:

niin edelleen elät kunniassa, -- jos ehk'et liialla kunnialla, -- jos ehk' on kunnias luonutkin sukus suuri, nukkuva nurmen alla;

ja kuolet tyynesti, -- jos sa kuolet -- pääs painat vasten täpötäyttä vatsaas; ja kuvan porhosta Lapinmaan yl' aikain näyttää sun hautapatsaas.

GERMAANISTA LYRIIKKAA

ILONPÄIVÄ.

(Otto Ernst.)

Niin, piipun ma ostin kuin ostinkin, savipiipun oikean, hei! Niin, armas, taloussääntömme ja järkeni hiisi vei!

Hehee, savipiipun muhkean minä ostin kuin ostinkin; sopis suuhun se sokeriparoonin, sen Hollannin Mynheerin!

Niin, naura, vaimo, sa nauraa saat, -- mikä oonkaan ma piippumies; mut iloissaan mitä muutakaan osas tehdä, taivas ties!

Niin päähäni nous ilo, jälleen kun poju kultamme terve on. Ja ain' ostanhan jotain, -- mitä vain --, kun on mieleni murheeton.

Ja kun murheetta oon, minä tuhlaan näin, kevytmielistä kai se lie. Vaan sellaisna synnyin ja kuolen myös, ja on sellainen eloni tie.

Kas niin: siks ostinhan piipunkin. Se on muhkea, myönnähän! Tosin, Herra nähköön, veikin se, vei markan pyöreän!

Niin kädessä piippu ma kuljeksin ja hyräilin vain -- hui-hai! Ne töllötti, tyrkki toisiaan ja irvisti: "hullu kai!"

Ja vapaus sullakin, armaani, on samoin arvelemaan. Poju, tahdotko piippuni hienon tään? Ota, lyö se lattiaan!

ISÄN VIULU.

(Otto Ernst.)

Taas salaa poskeen painan ma viulun rakkahan, ja kielten yli jousta vain salaa kuljetan:

Jo vaalein tyttäreni käy tanssiaskelin, ja tummin mukaan laulaa jo äänin helkkyvin.

Ja nuorin nukkeansa se tuudittaa: tu-tuu! Suursilmä poikaseni vait' yksin uneksuu.

Hän pihan piilipuuta, vanhusta katselee. Sen latvassa jo untaan kai tuuli tuutinee?

Kai, poikaseni, kuulet tään soiton tuulispäät? Kai, poikaseni, siinä sa rusopilvet näät?

Mun poikanani oothan sa poika kuninkaan! Sa aamun purppurassa oot prinssi kaukomaan.

Ja linna merta liki siell' uljas mulla on, -- ja tervehdyst' on sieltä tää tenho soittelon.

KAUPUNKI.

(Jacob Tegengren.)

Sua vihaan niinkuin verenimijää, sua ikinälkäistä, sua petollista, jok' uhriesi sydämiä syöt ja heidän vertaan juot ja kyyneleitään. Sua vihaan -- valheen vaippa vainen jää jälelle loistoistasi kalleimmista. Ain' äänes huutaa, huumaa, päivät, yöt, ja vankis hourein hiipii kauhun-teitään.

Et nuku konsaan. Suonin kuumeisin elämä villi kiehuu sisälläsi, ei konsaan uhris sulta rauhaa saa, ne rientää, raataa -- vaan ne hautaan halaa. Ain' oot sä tyytymätön kuitenkin: ain' uutten uhrein himo syömessäsi. Et konsaan kyllin polttopuuta saa, -- sun liedessäs vain ihmissielut palaa.

Sä vilpin pesä, aina paisut vain, -- min kalpeammiks orjalaumas saavat, sen upeammin itse rehoitat -- sua ruokkii päivä päivält' ihmishiki. Ei konsaan seiso grottemylly lain: sen uhrit, verens' antain, auki haavat, sen kitaan ahmivaiseen hukkuvat, -- se kaiken murskaa, syö, mi saapuu liki.

Suurkaupunki, mi maneetti sä liet: mi taikavoima vetää uumeniisi, mi mahti sinne imee, vangitsee, mi hornan lumo huumaa, sitoo sielut! Maan lasten -- rikkaan, köyhän -- kiertyy tiet sun luo -- he luottaa onnen-lupauksiisi, lumeistas silmät heiltä huikenee, -- ei nää he, ett' on auki hautain nielut.

Pois auran kurjest' otat ihmiset, viet tupain rauhan, taivaan valon heiltä, viet suorat tavat, luonnon puhtahan, ja annat tuskan, hädän, alennuksen. Yön merenä sä ylleen aaltoilet, vain vainaat rantaan kannat kuohuis tieltä. Heit' ajat lailla pedon raivoisan ja vihdoin uuvutat luo kuolon uksen.

Kuink' usein huudon hurjan kuulla sain päin taivaita öin kirpoavan maasta, pesistä tuskain, teiltä kurjuuden, yön lasten, eksyneitten orpoin luota. -- Niin parkuu tuomittujen parvi vain, vihasta kuohuin kostonhimokkaasta. Ah, kuolinhuuto surun lapsien, joit' aamunkoi ei enää konsaan vuota!

Suurkaupunki, sua opin vihaamaan, sua porttoa, sua noitaa tunnotonta. Sua vihaan ma, kun sinussa ma näin vain vampyyrin, mi uhrejansa vainoo. -- Pois luotas, luonnon helmaan rauhaisaan, nyt tieni kääntyy käymään päivää monta. Ma sielunsairaaks, sielunorvoks jäin, kun kivimuuris kotini ol' ainoo.

KUOLLUT MAA.

Legenda (Carl Spitteler.)

Kovin taivaan portteja kolkutetaan: tuloss' enkeliparvi on ratsuillaan, ulos vaativi vartioita. "Mitä nyt, pyhät veljet?" -- "Riemuitkaa! Ilon meille salli jo vanha Maa! Sitä, soittaja, kaikille soita!"

Ja kun portit heille aukeevat, joka suuntaan nostaa he pasuunat ja puhuu täysin palkein: "Hoi, kansat, hohoi, hallelujaa! Hoi, kuulemaan ilosanomaa, heti, juhlavaattein valkein!

Mit' oomme kiihkeimmin rukoillut, kukin kaihonnut, tuskin uskonut, todeks saanut on armosta Herran: Maan päältä me riennämme riemuiten, meno väsähti jo veritähden sen, elo tuikahti viimeisen kerran!"

Ovet, ikkunat oitis auotut on, kaikk' autuaat saa joukkohon, ja ratsuin tai jaloin paljain maapalloa kohti vaikenevaa kera pillien, rumpuin he painaltaa, kera soittojen, naurujen, naljain.

Vaan saatossa tähtien välkkyväin Maa-vainaan kurjan kun kohtas he näin sumuss' uivana, hiiltyneenä, jopa pillien piipatus tyrehtyi, syvä surku jo nousi, jo hämärtyi joka silmä kyyneleenä.

Ja hiljaa hiipi he varpaillaan liki jättiläishautaa, alhoa maan, ja kuiski kauhuin ja kammoin suvust' edesmenneestä ihmisten, sen taistoista, tuskista, turmasta sen, ja onnesta, olleesta ammoin.

Ja he sovitusalttarin rakensivat, sen äärellä messuten lauloivat papit turman valitusta, requiem aeternam soi huulillaan, kun vihkivesin he pirskoitti maan, pyys taivaan siunausta.

Ja Siunaus maan yli leijasikin, Pyhä vesi se pyrki peltoihin, -- vaan nähkääs, nähkääs tuota! Pyhä vesi miks arkana kiertää vain, -- ja Siunaus lentävi lepattain: miks säikkyi se pois maan luota?

Huus Vihkivesi: "En nää mä, en nää maan pinnalla alaa pienimpää, mit' ei kyynelin kasteltu oisi!" Ja Siunaus: "Paikkaa mä löydä en, miss' ei muisto asuisi murhien, mit' ei kirous vartioisi!"

SYDÄNYÖN LAPSI.