Part 2

Löin itse ristille rakkauteni, oman taivastieni viitaksi löin. Sun nähtes naulitsin rakkauteni, -- vaan maahan lasken sen tummin öin. Se päivin ristillä riippuu, vaan maahan lasken sen tummin öin!

Sun nähtes päivin mun rakkauteni hymyhuulin paastoo, juo etikkaa. Öin ristinsä juurella rakkauteni sun rakkauttasi janoaa. Se päivin ristillä riippuu, öin tomussa maan sua janoaa.

Ja jok'ainoa aamu ma rakkauteni taas jalkaisi jäljiltä nostaa saan. Ja jok' yö otan ristiltä rakkauteni sult' anteeksi nöyrästi anelemaan. Se päivin ristillä riippuu, mut öin sua vartovi tomussa maan!

PAN-PARKA.

Pan-parka: tänään rakastaa sä kerjäät, kerjäilet -- et saa... Yön tuiman kestät tuskalla: jo aamu lemmen armon sois, -- kuin armonisku vain se sois, et vastaan ottaa uskalla...!

HÄKKILINTU

3.

Jo teilleni tahdoit, vaan jälkeeni jäit. Mitä siivilles mahdoit, -- sä jälkeeni jäit...

Olin palannut luokses, -- sinä vaalisi teit. Minä vavahdin vuokses, kun vaalisi teit...

Mua vaativat taivaat, -- sä jälkeen jäät. Yhä siipiäs vaivaat, -- yhä jälkeen jäät...

4.

Emos siipeen pääsi jo peitä, syystuulen tanhuat heitä, emos siipeen pääsi jo peitä, pesäs suojassa untasi nää!

Ja jos unessa havinan kuulet, kun vie mua tuiskut ja tuulet, ja jos unessa havinan kuulet, hymyhuulin sä lämpöösi jää!

Hymy syyttömän huulilla viihtyy, -- syyn polte lennossa kiihtyy --, hymy syyttömän huulilla viihtyy, -- ja on synkeä syyllinen vain.

Mitä tekemättäni teinkään? Ja mit' ottamattani veinkään? Mitä vein, mitä väärin mä teinkään mut tuomion, tuomion sain!

Sinä köyhdyitkö höyhenen vertaa? Sit' et myöntänyt ainutta kertaa -- et köyhtynyt höyhenen vertaa, minut kaikesta vapaaks sa soit.

Mut on vapaus tuomio mulle, -- osa onnellisempi jäi sulle, -- on vapaus tuomio mulle, -- sinä siteissä viihtyä voit.

Yhä ilmojen teille ma palaan, -- ja ma pois, pois sieltä jo halaan --. yhä vapauteeni ma palaan, johon luotu ja tuomittu oon.

Sinä pääs emon siipeen peitä, ja mun syyni sä mulle heitä, emos siipeen pääsi jo peitä, se sun untasi suojelkoon!

MUTATIS MUTANDIS

Mutatis mutandis -- ma vaadin sua, kuten Hamlet vaati Ofeliaa: Mene toiselle, mene, en ennen saa elon ilveilystä mä irtaantua!

Ja jos luostari sulla sen toisen luona, vain luostari ois, sekö turmio ois --: vain maallinen kaihosi haihtuis pois, vain haavehes kullasta synnin kuona...!

TAPANINAJOA.

Tapanin aamuna ajelitte omalla orhillanne. Maanko ja taivaan aavistitte katsovan kulkuanne --.

Häitäkö helkkyi maailma teille, välkkyi pakkanen parhain --. -- Häitänne soitti se kulkureille Tapanin aamuna varhain.

* * *

Orhin ohjissa käsi toinen, toinen ympäri armaan: ihana nähtynä onni moinen, -- ihanampi varmaan,

yhä ylväämpi omananne, kun ei näe kukaan, kun ei ehdi kerallanne maailma varkain mukaan...

* * *

Näinpä se kulkuri kuvitteli omiksi iloiksensa, onnenne ylvään jo varkain eli, ainoan autuutensa --,

Tapanin teitä kun ajelitte, ohitse orhillanne, kevättä kohti kun kiiruhditte talven koruissanne.

Kaksi ylvästä onnen lasta yhtenä onnen reessä: pois vain, poispäin maailmasta, -- oma maailma eessä!

Kaksi yhtenä kaunokaista huurteisten salojen syliin, katua hohtavan hopeaista kaukovaarojen kyliin,

päiväntaipalen taakse kuuden, uuteen honkalinnaan, -- sinne onnenne, ehon ja uuden, viette nyt valkosinnaan.

Huurre huntuna morsiolla, kruununa tähtikiteet: kaunispa sulhona sulhon olla, silmillä kuuran siteet.

OUDOT HÄÄT.

Sepä juupelin juhla, kun mull' on häät!

-- Oli aikomus porsaat paistina syödä, härät tuumin viinien hinnaksi myödä...

Häiss' ylinnä nyökkyvät nautain päät!

Härät istuvat pöydässä hännällään, vesisankoista juhannusmahloja juoden!

Härän silmiin hiutuvan katseen luoden sitä morsian sietävi vieressään...

Emäporsaat sulhasen polkkaan vei minut piiriinsä saarti ne permannolle -- Hus olkoon, häät meni hunningolle.

Minä kylläni sain jo, ne vieraat ei!

TAIKURIN TUPA.

Hei, oves sulje, koolla vieraas ovat! Ken ulos jäi, pois juhlasta sai jäädä. Odotus, ovenvahti, portaallaan vain seistä saakoon, saakoon käskyt kovat: "Yön selkään kaikki kuokkavieraat häädä, jo kaikki kutsutut on paikoillaan!"

Maailma mataa pois jo kemuistansa, -- sun juhlas syttyy juuri parhaimmilleen: kuin kemujaan he juhlin jatkaa voisi -- Jo saithan saatavasi, kemukansa, -- -- -- -- -- -- -- -- nyt myöhä on, käy kärkkymästä pois!

[Toisesta värssystä puuttuu viides säe. Julkaisijan huomautus.]

Hei, kuule kuinka mennessään ne morkkaa: "Noin ylpeäks ken uskoi kyssäselkää!" Maailma vuoteisiin jo madelkoon, sen veret värjyy kateuden horkkaa, sun tupas tulia se himoo, pelkää, se katein pälyy taikakammioon!

Yön syliin vain sen ylpeämmät soihdut: sun taivasnäkyjesi taikalyhdyt, sun haavees kymmenhaarakynttilät! Yön säveliin kun liittyy rintas loihdut, yön sydämeen kuin armaas lempeen yhdyt, ja taivaat ikiliittos vihkivät!

Laesta lattiaan häävirret helkkää, häätanssin tahti toistuu seinähonkaan, -- ah, sadun norsunluuta seinät on! Ja pöydät, penkit muiston kultaa pelkkää! Ja kaipuun köynnökset kuin tuoreet onkaan! kuin silennyt on silta kammion!

Ja pitkään, pitenevään vieraspöytään jo eikö astu kanta-ystäväsi, -- sun Ikävuotes, kauan kadonneet! Ne tarkkaan katsoin vainaiks ehkä löytään, vaan uskollisin vainajan on käsi, vähimmän kateet kuolleen askeleet!

Ja palvelevat henget parvekkeilta jo eikö astu -- sukus palvelijat: tuolt' Usko, Toivo, täältä Rakkaus! Ja vainailta suut aukee vaienneilta, iloa pitää pitkät istuinsijat: -- Nyt oves tarkoin valvo, Odotus!

Hei, taajemmin vain kutsu käskyläitä, suun tahtia sen mukaan taajennetaan. -- sun varastoihis, kuoma, luotetaan! Noin, noinpa taikurit ne viettää häitä, suut runon taatelein noin noin henget taiteen juomin juotetaan!

Ja katso, vieraasi nuo tuhkanharmaat, luurangot äsken, paisuu nyt kuin leilit ja punertaa ja palpattaa ja juo. Ja kuule, korvaas kuiskii huulet armaat -- ja silmät päilyvät kuin taikapeilit tulevat riemus sun jo nähdä suo.

Ja laet laulaa, karkelo se kiihtyy, siniset sähkölauseet seinää kiertää, all' askeleesi honka helisee. Ja kattos alla kaikki vieraas viihtyy, yön tuuli yksin kaihonvirttä viertää, muu untaan maailma jo uinailee.

Vaan katso, kynttiläs jo himmenevät, syysaamu sarastaa, ja ensi lunta tuul' ikkunasi ohi tuiskuttaa. Puut pihan talvi verhoaa, ei kevät, -- ja vihdoin portahillas koiranunta Odotus, ovenvahti, maistaa saa.

Ja karkeloiva piiri hiljaa hajoo, ja hiljemmin sun sykkii sydämesi, ja vieraas istuimiltaan vaipuvat -- -- ja viime vieras pöydän alle vajoo --. Sä yksin istut, puhut itseksesi, -- sun puus, sun tuntees talveen taipuvat.

MADON MATKA.

-- Oi, katso, kristiveli, ma mato veljes oon. Näin alhaalla ken eli, ei vaadi aurinkoon, näin heikkona ken eli, häll' yks on pyyntö vain käy ohi, kristiveli, hänt' älä huomaa lain!

Ja kaikki kristikansa se kuuli pyynnön sen, ja veljen, heikompansa, armahti ihminen. Ja veli heikompansa kun polki polullaan, taas kuuli kristikansa kuin ääntä mustan maan:

-- Oi kiitos, kristiveli, jo ohi tuska on: elonsa mato eli, niin, -- madon kohtalon! Näin alhaalla ken eli, häll' yks on armo vain: oi kuolla, kristiveli, sun huomaamattas sain!

MAAILMAN KIRJA.

Joka kerta, kun tuulet toukokuun kesän viestiä tuovat, jok'ainoa kerta, kun aukeevat järvemme aaltoiluun, joet tulvien etsivät emoa, merta, on silloin kuin sana saapunut ois, kova käynyt käsky: "nyt nouse matkaan, nyt kotoa, homehtumasta, pois!"

-- Miten vaatien viestit ne saapuvatkaan! "Lue kirjaa luonnon ja maailman!" -- elos toukokuussa kun silmäsi avaat, näet elämän kirjan aukeevan, rivi riviltä kuljet, tavaat ja tavaat. Kuin löytäjä uusien maitten oot, uus Robinson sinä tahdot olla: "kotirannat kauaksi vaipukoot, ilo mennä näin meren vainiolla!"

Rivin selväksi saat -- se jo vuoden vei; sivun puoleen saat -- meni elosi kevät. Näet: näin ei elämä riitä, ei! Ja sun silmäs kuumina värisevät: opit maailman kirjan aakkoset, -- yhä riittää outoja kirjaimia; elon merellä näit suven kuukaudet, -- yhä meriä näät, yhä aavempia.

Ja sun katsees kääntyvi sisäänpäin, sa muistoihin uinahdat ulapalla: "kai lasna jo kuulin, min matkalla näin ei uutt' ole mitään auringon alla." Ja paperikirjoista nuoruutes sä lukuja tuttuja muistossa kertaat, sa vaiheita omien retkies sukupolvien sankariretkiin vertaat.

Ja on kuin oisivat kertoneet ne paperikirjat jo ammoin sulle sun omien kaihojes taipaleet, ne, joiden päähän et ikinä tulle... Ja kirjoja niitä sä tulkitset: uus Robinson sinä sentään olet, kuten etsijäsielut ne entiset, joko meriä menet tai maita polet.

Joka paperikirja se käsitti vain sivun, lauseen tai tavun kirjasta siitä, mihin mahtuu kohtalot maailmain, mitä käsittämään elo yks ei riitä, miss' sun oma kohtalos oleva on sivu, lause tai tavu, mittasi mukaan, mikä auki on aina all' auringon, mitä miljoonat lukee -- vaikk'ei läpi kukaan.

Ja sä näät: joka kerta kun toukokuu sukupolven uuden ylitse soittaa, se silloin matkaan tempautuu, sukupolvi se kevään: sen täytyy voittaa oma paikkansa lehdillä kirjan sen, joka auki on maailman ulapalla, mitä opettikin sana viisauden: "ei uutt' ole mitään auringon alla."

Mut keskellä aukeinta ulappaa kun uupuvat jälleen kulkijat uudet, ne paperikirjat ne todistaa: "joka taholle riittää rajattomuudet, sama etsintä elämät miljoonat jo ammoin vei, saman palkan antoi, -- eri laivat er' aikoja kantoivat, samat aallot kaikkia laivoja kantoi!"

Ja ne pienet kirjat ne haastelee, ja se puhuu painettu ihmissana. Yö merten yllä jo hiljenee, kupu taivaan kaartuvi tummempana. Mut on kuin vuossadat haasteleis sun kanssas kaihoista yhteisistä, kuin maailman kirjaan sun matkasi veis joku ulapan hengettäristä.

WALTHER VON DER VOGELWEIDE: ERO MAAILMASTA.

Walther:

Nyt, rouva Maailma, en velkaa ma ole enää isännälle, te kanssaan laskut tarkastelkaa: kaikk' olen hyvittänyt hälle. Ket' auttoi hän, silt' ilo meni. Mä ennen juutalaistakin kuin häntä etsin avukseni. Hän vait' on aikaa kotvasen, mut sitten lunnaan kiristää, kun maksaa ei voi poloinen.

Maailma:

Oot suotta, Walther, vihoissas, ja turhaan pois sa aiotkin. Mult' aina saithan kunnias, sun tahtos aina tyydytin, kun jotain pyysit itsellesi. Ja surin vain, kuin puoleeni niin harvoin käännyit pyyntöinesi. Sä mieles malta, hyvinhän tääll' elät, vaan jos jätät mun, saat syömen ikisynkän.

Walther:

Aik' on jo, Rouva, vieroittua mun imemästä rintojas. Sun lempes katse petti mua, niin armas mulle, autuas. Kun silmästä näin silmään sinut: ihana olit, konsanaan en kauneuttas halveksinut. Mut kun näin sinut takaapäin, ma kauhistuin, ja iäksi sun moittijakses vihdoin jäin.

Maailma:

Siis sulle tahtos jättäen tok' yhden pyynnön tehdä saan: mont' ilon päivää muistellen mua palaa joskus katsomaan, kun ikävystyy sydämes.

Walther:

Sen ilomielin tekisin, jos voisin pelolt' ansojes, monihan niihin sortuikin. Hyv' yötä, rouva Maailma! Mä etsin ensi kievarin.

NIETZSCHE: KÄÄRMEEN KEVÄT.

(Bei der dritten Häufung.)

Jo tielle nahkani ma kai luon, kuorin kolmannesti. Kyy jälleen himon multaan sai, -- sit' iän syödä kesti.

Jo kivikoissa kiemuroin, -- voi isoomast' en laata, mill' yksin kesät elää voin: kyyn ruokaa, mustaa maata!

MAAILMANSOTAA.

Maailmansota rinnoissa riehuu, lippuja vastaan liput uudet liehuu,

tunne-urhot kun kiitää ja kaatuu, -- kunnes ne sydämet makaa, maatuu.

-- Taas horjahti Mars Maan sykkivän puoleen muut tähdet kaikki nyt hukkuu huoleen,

Maa yksin ja Mars avaruuksien merta niin keveinä keinuu kuin lapsina kerta;

kuin ei sydänpuolikas toinen toistaan heiss' uhkais häätää ulos kammioistaan;

kuin kesken kevään ei maailmansota Maan rinnassa riehuis, ei tuskan ota

sydänsyihin Marsin tuimana syöpyis, kuin säikyntä heille ei veriin yöpyis...

-- Vaan kauniisti liput liehuu, läikkyy, ja sodan tulet kevätyössä väikkyy,

kun tuuman horjahti Mars radaltansa, kun sykähti Maa lepotiloillansa.

Ja heleinä soivat avaruudet, kun liput kaatuu ja nousee uudet,

kun tunne-urhot kiivaina kaatuu -- kunis tähti-sydämet makaa, maatuu.

VIIME KEVÄT.

"Sun viime kevääs", sanoit, ja kevään lahjaa anoit ja viime kukintaas.

Mit' anoit, kevät täytti... Se armon kättä käytti maan martaan yli taas.

Puut verhos lehteen, kukkaan maan nurmet mesinukkaan se kuumin toukokuus.

Ja suoniis tulet sytti ja rintaas sykähdytti sen kevään kaihoisuus.

Sai päivät soittaa sulla, yöt aavistuksin tulla sai lupaas tulvien.

Ja aatto sulle lauloi ja lemmen leikkiin pauloi sua tuuli keväinen.

-- Mit' anoit, kevät antoi sua aamun aatto kantoi, sua tuuti tuuli yön.

Ja murhees kahle laukes sydämes urvut aukes kautt' ihmeen, armotyön.

Niin kuuli kevät lastaan. Vaan kevään ainoastaan laps suuri, anoit, sait.

Mut eessä suven uksen täys tuskaa odotuksen saat vartoa sa vait'.

Jok' aamu tuntees herää, -- ei tähkää tee, ei terää, se kasvaa vartta vain.

Öin pitkin veres palaa -- pois kevään lahjan salaa jo tarjoot vaikertain...

KEVÄTITKUA.

On itkua täynnä pääni, kuin tippuvesiluola se on. En elä elämääni, vain vaalin ikävääni, vain kaikuna soi läpi pääni ilo juhlist' auringon.

Vain heijastuksena hohtaa valo sinne siunatun keväimen. Se itkun vihmaa kohtaa, se muistojen joukkoja johtaa, ja se kaihojen loimina hohtaa läpi kyynelkuteiden.

KUIN LAINEET ALLIN LASTA

Kuin laineet allin lasta sua tunteeni tuudittaa, kun avaruuden aaltoiluun unimielin uupuu maa.

Ah, sairas aallon armas, näin yö meit' yhdistää: jos luotani et lentää voi, mun lapsekseni jää!

ENS ILTA HEINÄKUUN...

[Vaillinainen. Julk. huom.]

Ens ilta heinäkuun. Ruis tekee terää, peruna vartta vain, mut aikoo kukkaa. Yökasteen niitty keltanoihin kerää, ja kaalimaani -- sata taimirukkaa, joist' eloon ehkä neljäsosa jää... -- kuin korviansa salaa ylentää.

Ma siunaan niitä -- siunaan niitä syyttäin syypäät on iloihini, itkuihini ne tähkät, varret, taimet -- ikävyyttäin ne illoin ruokkii, kuinka aamuihini ne lapsen ilomieltä lainaakin.

Ja nyt sen tajuan: nyt nousee hiljaa maan tunteet juuriin, varsiin, teriin maasta, öin keinuttaa ne vaikenevaa viljaa, -- ei päivin tähkät salaisuuttaan haasta, ma vasta verissäni tunsin vain: maan tuskan myös maan hedelmistä sain.

Ja näen, kuulen nyt: nyt tuska suurin paraisiin varsiin, taimiin nousee tuolla, ne imee vahvoin, vahvenevin juurin, ne vettä vaatii, saa -- ei saa ne kuolla, mun kasvattini, -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Maan kipein murhe -- noin se tähkät täyttää mun varalleni, kallis kipusisar, -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

MIT' ITKETTÄVÄÄ IHANUUTTA

Mit' itkettävää ihanuutta täys onkaan aamu heinäkuun! Veet heijastelee avaruutta, maa herää päivän suuteluun. Jo raudan terään tahko kalkkaa, apila tuntee laulun sen: käsistä suven korjaa palkkaa, ken uhras syliin keväimen.

Ja vana valkolaivan kiiltää yl' ulapan, päin etelää: ja sydämeen sen välke viiltää ja katse laivan jälkeen jää. Vain päivän lapset pääsi matkaan, maan lehtolapsi yksin ei: kuin vilppaat viestit saapuvatkaan, yö hältä lähtömielen vei.

Maan lehtolasta, lemmen orjaa, vain itkettää kaikk' ihanuus! Ken vieraan maasta viljaa korjaa Vain muita vartoo sato uus. Ken tunteet uniin uhrattuaan viel' aamun laivaan nousta vois -- Vain katseluaan, kuunteluaan häll' iän jatkaa mieli ois --

KAHDEN PUOLEN AITAA.

Kahden puolen aitaa vielä heiluu heinä, vielä viljaa tuuli tuutii suven säveleinä.

Vielä lehto laulaa kahden puolen aitaa. -- Tuska vahtii aidaspuulla lemmentietä kaitaa --.

Kahden puolen aitaa kaksi hylkylasta -- onneensa juur' arimmillaan luopuu uskomasta --.

Kaksi tuskan kuvaa kahden puolen aitaa: tuskan tuliaita leikkaa lemmentietä kaitaa.

LOITSU.

Joet, taapäin kaikki virratkaa! Ala kiertää idästä länteen, Maa! Ja Aika, vainajas mulle anna, sylilapsina luokseni vuodet kanna!

-- -- --

Nyt kalleintani ma esiin manaan, nyt tahtoni kaiken panen kahteen sanaan -- Maan tytär, mulle tule kevääs tuomaan, sen virrat ohjaan ma uuteen uomaan -- Maan tytti, mulle kevättulvas tuo, mun koskissani sen kohista suo!

Velon kohtalolta vain nuoruuttasi, sitä manaan käsistä murhaajasi! Vaan muistois hornan mä heitän heille, jotk' opasti lapsen elon korpiteille: sun kuolontuskas he tuntekoot -- sun, joka mulle osa minusta oot!

Sun harhas olkoot vain houre-uni! -- Nyt heräät tervennä, kaivattuni! Ei väsy sulle käet kukkumasta, en syksyn syliin ma laske lasta. en tiedä hornasta tuskies, en pala tuhkassa muistojes!

-- -- --

Niin taapäin, Virrat, palatkaa! Keri takaisin kierrot tuhannet, Maa! Ja mult', Aika, mit' ahmasit, takaisin anna, luo, koskematonna mun luokseni kanna!

KIERTOKULKUA.

Sun "tyyntä ystävyyttäs" en enää siedä, en; taas kärsiä saat sa syyttäs, minä rikon sen!

Vain sanoithan: "Popu!" ja: "Popu!" -- minä sanasen mistä sain --? sanat huulten loppuu, ei lopu veren lauseet vain --.

-- Ja "mun rakkauteni tyyni" ei tyynnytä sinua, ei! Ah, Herra, omako syyni minut syteen vei --?

Toi kiertokulkuun tähän oma syymme meidät kai --? -- Halun meillä leikkimähän vain Luonto sai!

TUTTU KYYNEL.

Nään jossain kyynelen, kaksi, ja kalvaat kasvot nään. Sinun tunnenko kalpenevaksi ja painavaks armaan pään --

Vai itse itkenkö siellä ja katselen jälkees sun? On tuttu se kyynel, en kiellä, mut onko se sun vai mun --?

MUSIKAALISIA KOIRIA.

Talo tumma, ikkuna auki iltaan, kuu taivaanrannalta kurkistaa, vaan ikkunalaudalta tähtisiltään penin katse kaihoten kohoaa.

Ja soittoa tulvii ylhäältä sieltä, ja ikkunalaudalle painuu pää ja kohoo jälleen, ja koiran mieltä vain ulvonta haikea hellittää.

Ja jos ulvahdan, hyvä herrasväki, minä myös vähän kaihojen kuutamoon. -- ken musiikin lumoissa koiran näki, suunvuoroni mullekin suvaitkoon!

Ja uskokaa, hyvät kuulijani, ei älynne karkelo kesken jää, jos ulvova koira mun sielussani päin kuuta kuononsa ylentää;

jos henkenne juhlien tähtivaloon peni pieni pyytävi ulvahtain, -- pian jälleen sieluni tummaan taloon sen aina ennenkin yöksi sain!

TUUTULAULU LAPSELLENI.

(Sylvesteriniltana 1916.)

Salliman helmassa kaunis on, sielu, sun osaas sietää, kehtoon piillä kohtalon, kodikses se tietää;

tähdestä tähteen heilahtaa loisteessa Linnunradan, vartoa onnea, vaatimaa tuhannen vuosisadan!

SELVÄÄN VETEEN.

Jäätä ja lunta ja jäät' oli vain, vaivoin ma laivani lävitse sain. -- Saavuinpa selvään veteen: aallot vuorina vyöryvät eteen!

Äsken aavojen äänettömyys, yksin kulkijan ikävyys. -- Kuulen jo kutsua monta, aaltojen lempeä levotonta!

Ruskuen allemme murtui jää, eespäin! se vain oli määränpää. -- Vieläkö kestät, keula? suoraan näytätkö, suuntaneula?

Tie meren silmiin vihreisiin päin suven tähtiä suunnattiin, kestimme tuimalla tiellä. -- Ulapat vihreät uhkaa nyt niellä!

Eespäin! -- Mut minne, ah minne päin? Vaalenevan opastähteni jo näin. Vain meren pettäväisyys varma on -- vain menon yksinäisyys!

Eespäin, mut eespäin yl' aaltojen vain, vaivoin kun laivani sulaan sain! Kerranpa taas kokan eteen talvi on valkeena hyytyvä veteen...

TEPON TIE.

Sydän kurkussa, juoksujalkaa tään usein riensin mä lemmen tien. Joko lempinyt mä liioin lien? Vai äitimuori jo lauhtua alkaa?

En lempinyt liioin, ei lauhtunut muori, yhä tuntee jalkani polun tään. Sydän muuten raukesi sykkeestään: pois maailmalle morsian suori!

AAMUSARASTUS.

Ken lauloi: "Aamu sarastaa! Yön ahtaat portit aukeaa, ja kyynelusma unten vain maan kasvot vielä verhoaa."

-- Oi katso, kanssas todistan: yön ahtaan nään jo aukeevan, ja kukkuloille tumman maan käy aamu -- aamu Manalan! --

Ken luuli: "Herää kuolleet luut ja aukee vainajitten suut ja meitä vaatii vainiot ja kutsuu kalliit suvikuut!"

-- Oi kuule, kumppaneikseen vain meit' ääni vaatii vainajain, ja kerran kevät saa, kun luut on lahonneet myös laulajain! --

V. 1917.

KESÄKUUN LAULU.

Kaikkihan taas on kuin olla pitää läikkyy laine, siemen itää. Helpomp' ei hengitys olla vois! Kelläpä nyt runon syytä ois --?

Katsella vain ja kuunnella vainen! -- Kuiskii aamu hopeainen. Kiertää lehtojen himmeät tiet: tuttuna tulluthan taas, suvi, liet --

Tuoksahti tuuli ja läikähti laine: vaivaas maksa ei runon maine! Nurmeen nuokahti poika maan: maa ja taivas ol' ennallaan!

NAPUE.

19.II.1714-19.II.1914.

Isojen vihojen maine kansamme muistot meille kantaa Yhäti nuolee kotimme rantaa salavihojen laine.

Yhäti hukkain parvet väsymystämme vuottaa, vuottaa. Voittoons' eikö ne voi jo luottaa vuosisatojen arvet.

Kymmenen yhtä vastaan aina he tulvivat ylitsemme Taistossa tarjos he opiksemme, vilpin ainoastaan.

Mut on muistot meillä jalommat kuin voitot noiden: kestettyjen tappioiden valtamuistot on meillä...

Napueta monta voittaen kesti Suomen kansa -- ei suo nauttia voittajansa hetkeä murheetonta.

LAPPIIN.

Taas Lappiinko lie, sydän, lähtö sulla --? Taas vaipuiko armaas, maan poveen piiloutui, kun maailma kaikki näin usvissa ui ja kuoleman kulkuset soi korvissa sulla --?

Taas valmiina lempeskö vainajasaatto, kun sateen suruharsot näin kattaa kaiken maan, kun aatokses hiipivät varpaillaan ja vaieten kuin Manan varjojen saatto --?

Taas Haltioko huomenna eessä on sulla, koti korppien, sielujen toivottomain --? -- Kova alttari, mi karitsas ainoan vain pyys aina -- ja aina ol' ainoa sulla!

YKSINVALTAAN!

Karjuu joukot kaikkialta: Hajoittakaa harvainvalta!

Huutaa harvat toisialta: Rajoittakaa joukkovalta!

-- Yksi yöstä, kukkulalta: Kukin oma -- yksinvalta!

10.IX.17.

NEMESIS.

Jasnaja Poljanassa syksyllä 1917 (Tolstoin maatilaa hävitettäessä).

Oi suuri Pyhä Yksinkertaisuus! Sä yhä rauhassasi lepää vain, nyt uskostasi älä luovu lain: sun nimees vannoo aika, vastaisuus.

Jo rauhan ansainneet on raukeet luus, ja sielus unhon suuren sunnuntain: elosi elit oikein opettain, oi järjen Pyhä Yksinkertaisuus!

Näin aika oppis sineteillä sulkee: sun hautas yli talonpoika kulkee, totuuden julistaen tuomioita, ja hävittäen maita, vainioita, vain "toden kriteerio" olla julkee ja ratkoo meille oppis ongelmoita!

SINETTEJÄ.