Part 1

SELVÄÄN VETEEN

Runoja ja tunnuslauseita

Kirj.

J. SILJO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.

J. Simelius'en perillisten kirjapaino.

SISÄLLYS:

Julkaisijan esipuhe.

Selvään veteen.

Ruudinhajua. Perisynti. Häkkilintu 1-2. Sotaliitto. Juhannuksen alla. Erämaan opetus. Ruustinna ja kulkuri. Teppo Tyhjänen. Kaks unta. Leijonamieli. Golgatalla. Pan-parka. Häkkilintu 3-4. Mutatis mutandis. Tapaninajoa. Oudot häät. Taikurin tupa. Madon matka. Maailman kirja. Walther von der Vogehveide: Ero maailmasta. Nietzsche: Käärmeen kevät. Maailmansotaa. Viime kevät. Kevätitkua. Kuin laineet allin lasta. Ens ilta heinäkuun. Mit' itkettävää ihanuutta. Kahden puolen aitaa. Loitsu. Kiertokulkua. Tuttu kyynel. Musikaalisia koiria. Tuutulaulu lapselleni. Selvään veteen. Tepon tie. Aamusarastus. Kesäkuun laulu. Napue. Lappiin. Yksinvaltaani. Nemesis. Sinettejä. Vastavirtaan. Tulikaste.

Muita runoja.

Majatalo. Spitaali. "Myrskylinnun" laulajalle. Labyrintissä. Katkelma Lapin laulusta.

Germaanista lyriikkaa.

Ilonpäivä (Otto Ernst). Isän viulu (Otto Ernst). Kaupunki (Jacob Tegengren). Kuollut maa (Carl Spitteler). Sydänyön lapsi (J. J. Wecksell). Aadamin lepo (Carl Spitteler). Ikeen alla (Hamsun). Hymni (Novalis). Poissa kotoa (Adolf Bartels). Hautakirjoitus (Jacob Frese).

Tunnuslauseita.

Tunnuslauseita.

JULKAISIJAN ESIPUHE.

Niin raskaana kuin nyt ei kynä parka ole koskaan kädessäni painanut, -- kuin kivi se on! Vain änkyttämällä ja sammaltelemalla voin nämä rivit Siljon joutsenlauluun kirjoittaa. Sen lisäksi on tuskaa lisäämässä jyrkkä ja painostava ristiriita sen välillä, mitä tiedän ja mitä voin sanoa, mitä julkisuuden ja elämän kauheuden takia täytyy jättää. Sillä totuuden tästäkin ihmiskohtalosta kestänee vain jälkimaailma, jolloin elävien intohimot, hyvät ja huonot, ovat mullassa maatuneet --

Mutta jotain kuitenkin. Allekirjoittaneen osaksi lankesi arpa tietää Siljosta, mitä hänestä enin tiedetään -- osakseni lankesi jo hänen eläissään hänen ainoa avomielisyytensä, mille osalleni en mitään voi! Yli kaksi vuotta kestäneen ystävyyden jälkeen sain seistä noin kolme neljä viikkoa milloin toivossa milloin epätoivossa hänen haavavuoteensa ääressä, jota kaikkiaan oli kestänyt lähemmä kaksi kuukautta. Muistissani säilyy horjumaton vakaumus tämän samaisen vuoteen vaiheista, -- valmis olen jättämään nämäkin havaintoni kerran ikuisuuden arvosteltaviksi, kun aika minulle voimia tuo runoilijan intiimimmän elämäkerran kirjoittamiseen. Siljon murhenäytelmä ei kuitenkaan alkanut sairashuoneessa, -- siellä se päättyi! -- se ei alkanut edes vapautussodasta, vaan sen myrkyllinen itu oli yksityistä laatua, lukien ensi näytöksensä syksyltä 1917. Silloin ulkoapäin punotut juonet viskasivat ensi verkon hänen ylevän ihmisensä ylle, verkon, josta silmu silmun jälkeen kiertyi hänen kaulaansa hänet lopulta kuristaakseen. Kokonainen liuta tympeitä tekijöitä ja olioita oli vetämässä häntä "maan puoleen", hänen uljuutensa koskaan uskomatta, että ne saattoivat tulla hänen tuhoksensa -- --

Muuten oli Siljolla verissään peloittavan varma aavistus lähenevästä kuolemastaan. Kuolemanaavistus kaikuu alati palautuvana kertosäkeenä hänen runoistaan, aforismeistaan, hänen sanonnastaan jokapäiväisessä elämässä. Kerrottuaan jonkun tapahtuman nuoruudestaan saattoi hän lisätä: "että sen tiedät, sillä sinun pitää olla historioitsijani...!" Eikä vain yhden kerran, vaan, muistellessani hänen menonsa jälkeen, hämmästyttävän monasti. Yhtä tarkka oli hän siitä, että huolellisesti säilytin jokaisen hänen lahjoittamansa runon, käsikirjoituksen tai muun lappusen. Toisinaan näille lopun ennustuksille melkein naurahdin, toisinaan korvallani pahasti kuulostelin, varsinkin kun lisäksi tulivat omat turmanenteiset uneni, joiden tapa jo vuosikausia on ollut toteutua... Barbaarien sotahan riehui maailmassa paraikaa, ja Siljo sen hyvin tiesi, että jos Suomessa mylläkkä nousisi, oli hän niitä miehiä, jotka luonteensa pakosta joutuivat mukaan isänmaan puolesta ennemmin tai myöhemmin. Siitä huolimatta joutui hän mukaan ennen alkuperäistä aiettansa -- --

Mutta kun kuolema sitten tuli, ei Siljo sitä kuolemaksi tuntenut eikä kukaan häntä siitä varoittanut. Eihän hänellä nyt ollut mitään halua lähteä maailmasta pois! Venäjän vallankumouksen jälkeen oli hänen elämänhalunsa suunnattomasti paisunut, hän unelmoi ja suunnitteli omansa kuten koko maan kulttuurin nousua. Hän vapautui ja kasvoi entisestä stoalaisesta kristillisvivahteisesta kielteisyydestään, hänestä oli tullut melkein epikuurolaisesti innostunut kuten nuori renesanssiruhtinas ainakin! Walther von der Vogelweide oli palannut rouva Maailman luo --! -- -- -- Kun hänet kahdeksan tienoissa eräänä sunnuntai-iltana nuoren toukokuun alussa leikattiin, nukahti hän yöllä kahtakymmentä vailla kolme tajuttomana morfiiniseen uneen -- -- -- siinä uskossa, että kaikki oli hyvin, kuten hänelle hoettiin, että hän siitä suoriutuisi!

Voi sanoa, ettei Siljo tänä päivänä tiedä kuolleensa, -- ei mitään jäähyväisiä hän ottanut elämältä, ei ainoatakaan viimeistä toivomustaan lausunut!

Jouluna 1916 sain runoilijalta lahjaksi kokoelman hänen uusia runojaan ja aforismejaan, jotka olivat omistetut "Helmiina Rossille". Ihastuneena pahoittelin, milloin nämä voisivat nähdä päivänvalon. Hän vastasi taas: "julkaiset ne kuolemani jälkeen!" Ja kun näistä runoista uudelleen tuli puhe, toisti hän saman, aina vain: "-- kuolemani jälkeen..."! Sairashuoneessa sitten kertoi hän laittaneensa minulle käärön, josta oli etsittävä joku esine, jota hän kaipasi. Käärön suojaksi oli se osoitettu pienellä kirjelappusella Jyväskylän kansakoulun johtajalle herra Martti Korpilahdelle. Kun hänen kuolemansa jälkeen kirje avattiin, oli siinä vain lyhyt kehoitus jättämään paketti allekirjoittaneen huostaan. Tuon kohtalokkaan käärön pääsisällys oli juuri tässä julkaistavat runot ja aforismit. Se käärö oli hänen ainoa toimenpiteensä ennen sotaanlähtöään -- -- kuitenkin kuin kaikkien mahdollisuuksien varalle -- --

Kokoelmasta "Selvään veteen", joka tarkoin on järjestetty Siljon laatiman sisällysluettelon mukaan, on sonetti "Aikamme uros" jätetty pois kovin vaillinaisen puhtaaksikirjoituksen takia. Luettelossa mainittujen "Elokuun kuutamo 1917" [ehkä sama kuin "Majatalo"], "Yksinäinen jumala", "Ma napisin jumalaani vastaan" ja "Ylösnousemususkoa" runojen käsikirjoituksia ei ollut missään, kuten ei myöskään ollut mainittu niitä missään lehdessä julkaistuiksi. Samaten olen jättänyt pois Siljon tekemät sulkumerkit vielä arvelemainsa sanojen ja kohtien ympäriltä. Mielestäni ne häiritsisivät runon rytmeistä nauttivaa lukijaa, talletettavissa käsikirjoituksissa ne sen sijaan jäävät kirjallisuudentutkijalle, jolla niistä enin mielenkiintoa on.

Se tappio, jonka kirjallisuutemme ja henkinen elämämme kärsi Siljon, nuoren johtajansa kadottamisesta, ei ole korvattavissa tämän taiteilijapolven aikana. Sitä hengen ja ruumiin, pään ja sydämen, elämän ja opin sopusointua ei ole nyt kellään meistä. Ei sitä objektiivisuutta ja rehellisyyttä, sitä runsasta hedelmällisyyttä ja teräksistä itsekuria kuin oli hänessä! Siljon jälkeen ovatkin muutamat kirjailijaimme ja arvostelijaimme ainekset, joista totisesti voi sanoa, ettei henkinen punakaartilaisuus heistä kaukana ole, taas häikäilemättä suunsa avanneet. Meillä -- kuten herra paratkoon muuallakin! -- on olemassa niin paljon hermotylsää, tunteetonta, antiartistista verta kirjallisessa työssä. Reklameeratuin kirjallisuuden laji on meillä jo vuosia ollut ilkeä romanttinen alhaiso-maalaus, joka silloin tällöin itkee krokodiilinkyyneliään Aleksis Kiven inhimillisten paarien ääressä.

Suomi kaipaa nykyään terveitä, voimakkaita, kauniita kirjailijapersoonallisuuksia, toisin sanoen, kirkkautta, intohimoa, miehiä. Sillä naiset eivät voi muuta kuin heijastella...

Tampereella, 5 p. toukok. 1919, Siljon kuolinpäivän aattona.

Ain' _Elisabet Pennanen_.

SELVÄÄN VETEEN

RUUDINHAJUA.

I.

Kaksi meit' on kunnon naapuria, kaksi nuorta, oivaa perheenisää, (aviossa kaikkein toivorikkaimpia, mikä yhteisymmärrystä lisää); tosin suutari vain hän, -- minä koulumaisteri, -- siis arvolt' enemmän.

Mutta arvoeroista me viisi, hartaat veljekset ain olemme: samat halut loihtii meihin joskus Hiisi, samat polut silloin polemme, -- unhoittuupa kallis koti, perhe, päiväks pariksi pois katoamme; sattuu, -- sattuu ehkä pieni erhe, mut on nuoruutemme puolellamme!

Yhteen vetää meitä vielä muu: luontoon meillä sydän lumoutuu, niinkuin vainen armaihimme, -- aina, milloin mielt' ei ainut suru paina, kohtalomme ainut, pieni ilkku: hän on hiukan kuuro, minä hieman nilkku.

Yhteen vetää muukin luonteenlaatu: hengen hurma, -- suutarin kai saatu tuiman pikilangan laulusta, minun -- kirjoista ja koulusta; se on: tarve sankaruuden tajuun, kaipuu kunniaan, -- niin, vaikka ruudinhajuun!

II.

Ruudinhaju! -- Huumaten se kulki yli vanhan, raihnaan maailman, niinkuin myrkky -- toisista kuin pihkantuoksu -- sulki lännest' itään syliins' Euroopan. Nenää kutitteli, maksaa kouri: Viime tuomiosta heikot sielut houri, -- eikä suotta, vaikka vanhan tavan mukaan. -- Mutta ylevästi me, jos kukaan, suutari ja minä, kuuntelimme sodan alkavata jylinää. (Tosin kauas siit' on kaupunkimme jäänyt, ja myös toivon mukaan jää.)

"Hyvä syntyy!" meillä se ol' usko. "Pois on kansoista koht' unteluus, kuka kestää, sen on päivä uus, sen on nousu taas kuin aamurusko! Veriin sukupolven huomisen syttyy miehuus sankar'aikojen!"

(Hm! -- jo aviossaan kuhertelu-ajat molemmilt' ol' ohi; köynnösmajat, tanssit, lemmen hip! ja hellerei! enää meitä tyydyttäneet ei; se on: olimme sill' astehella, jolloin kohtaa jälkipolvien tanut miehet alkaa ajatella, mutta löyhät luonteet naukkaella vanhaan tapaan niinkuin mettinen.)

Luoda sekä hävittää -- kas siinä miehen toimi on ja tarkoitus; ainahan se historiasta nähdään: rappeutumisaikoina vain, niinä, jolloin sylikoira miehest' tehdään, vallass' on vain veltto rakkaus. Mut on miehuuden taas vuoro nousta: jälleen käsi tapaa peistä, jousta, jälleen liikahtaa on miehen halu, tuliluikku taas on taikakalu, kallis niinkuin muinen morsian eessä yljän isäks aikovan; jälleen riistan kaatoon rinta halaa, -- vaimon lempeen väsähtää jo salaa, oikoo jäsenensä kytketyt, nukkuu levotonna yöt, -- niin mekin nyt.

Vissin määrän sodan taktiikkaa ymmärsin mä nykyaikaista, mut en vähän vähää praktiikkaa: miten tähdätä ja laukaista. -- Suutari ne paremminkin ties, vihjaan: "Kerran metsällekin, mies!"

"Entä pyssyt?" -- "Pyykköskältä lainaa, yksi riittää, sopu neuvot suo!" Itse Pyykkönen jo oli vainaa, suuri riistansaaja tuo, mut ol' lesken lupa lainaella hänen pyssyään pois roposella.

Päätetty -- ja päälle kättäkin, kaksi kättä kuumin jäntehin: toinen kalvas, sini-suonikas, toinen tumma, kova, -- maatias.

-- Uneton ja tunnetäysi yö, ihmeen täytenä myös sydän sykkii... Kello kehrää, -- viittä kai jo lyö --. Kahta! Hiton laiskasti se lykkii.

Vihdoin kuusi huomisaamuna --. Armas parhaimmallaan siki nukkuu; portaille ma puikin haamuna: koko maailmahan sumuun hukkuu... "Entä..." -- haistan, säpsähdän -- "jos tää --" -- haistan -- "ruudinhajua jos --". "-- Pihkaa!" -- pihakoira pärskii, äimistää. "Kiitos taivaan!" tuumin salavihkaa. "Koti kallis rauhaan jää!"

Heikko vihellys. Se on: "All right? Joko viime varustelus teit?" Tavan mukaan suutarikin on tutkimassa ilmaa, tuulen suuntaa, minkä värisenä päivä puuntaa: kuumeinen? -- vai tyly, hehkuton --?

"Heti!" -- Epäröinti tipotiessään. Laukku selkään, miekka -- ei, vain puukko vyölle, -- huomiseen jää aamusuukko, kun saa kallis takaisin mun miessään --. "Tellu, Tellu se! Kai evään vartiointiin vielä kelpaat, katsoin selkäs vointiin!"

Väleen polku metsään vetää alkaa, siellä suutari jo tutkii asettaan. "Tahti tarmokas ja yhtäjalkaa!" Sydän tuskin kestää intoaan. Toinen kantaa pyssyn, toinen laukun. -- Väleen vatsaa vaatii palan ynnä naukun.

III.

"Turkaseenko tuhantinen hoppu --? Poikki mult' on kohta polkimet." "Vähemmäll' ei tiestä tule loppu, jalka jaksaa, suus kun voitelet.

Kaikki linnut puista maahan painuu; mikä jälet jussinkin jo kohta vainuu --?" -- Vetää saan ma jalan-kampuraa, kuuro suutar' astuu touhuaa.

Mutta kaikki loppuu aikanaan. Koivumäen loivan rintehellä vihdoin seisahtaa hän menostaan. "Tässähän jo kelpaa lepäellä!" Ja hän katsoo, iki-ihastuu: "Uskotkos, mua maisema ei toinen ihastuta näin. -- Mut eipä muu murhetakaan näin; nyt tääll' oon loinen, vaikk' ois käydä voinut toisin, vaikka herra nyt tääll' olla voisin... Minun ois tuo talo punapääty järven rannassa ja hyvyys sen, isäni jos oisi ollut sääty suurempi kuin rengin halpasen; hiukan kuuro jos en ollut ois, -- multa nenän eest' ei sitä viety pois..." -- "Pihkaa! Annas olla, saamme naukun!" Maahan laskee pyssyn hän, mä laukun.

Mutta jälleen vaatii ryyppy palan, -- saaliillehan laukku tarvitaan: aimo kiire tapaa suolakalan, sillin, kylmän lahnan puolikkaan, näkkileivän, limpun, voin ja juuston, punajuuren, nakkimakkaran ynnä verileipäkakkaran, kanan -- josta koira saa vain luuston -- maidon, -- pannukakun, -- omenan.

Moinen eine jälleen vaatii maukseen "Iris"-torpeedonkin aikamoisen, sikaari taas imee osalleen vielä yhden naukun -- ynnä toisen.

-- Välill' armaan maan ja tyynen taivaan aatos autuaasti karehtii: milloin nousee poutapilvilaivaan, milloin veden välkkeess' uneksii... Uuvuta ei keskikesän helle, raukaisee vain syvä tyytymys. Mik' on suuruus suotu ihmiselle, mikä herruus, mikä viihdytys!

"Suutari, nyt meidän maljamme! Kättä yli maan voin ojentaa: tässä meidän on tää kaikki maa, se on saaliimme, on Kolkhis-taljamme! Mitä pyytäisimme voittaa vielä! Suutari, sun karvas tappiosi ennen syntymääs jo säädettiin, -- vaan sen kärsit, kestit, niin, voitokseskin käänsit elon tiellä! Muinen mieles yhtä neitiä kosi, yhteen taloon tyytyi; -- näet nyt: luonnon herroiks oomme säädetyt. Meidän kunniaksi taivaat ylenevät, loistaa päivä, vedet väräjää, tuhlaa syys, min säästi kaino kevät: purppuraa ja kultaa kellervää; meidän kunniaksi koivu tuolla vaihtaa hamettaan, ja haapa punertaa, niinkuin verevinnään kaipais kuolla... Eikös paista metson poski tuolla, toista lehto teiren huhuntaa, meidän mieliksemme..." Laukun luona kuorsaa koira, väsynyt kuin vuona. Kuuro suutari vain lallattaa...

Mutta hss! Mi siellä suhajaa --? Mikä ripsaa --, mikä kuukkii sieltä --? "Hiljaa, hiton suutari! -- Hei, maltas, jänis! Kohta kuulet sodan kieltä --. Ojennahan, lalli, pyssy altas --!"

-- Niinkuin vanha rauha maassa ois, pupu tuskin polunpohjaa vainuu, sitten mäen rintaan mättähäksi painuu, niinkuin kehtoon nukkuis pois. "Otusparka! -- Mut ei auta muu: aika tää jo tietää täytymyksen, hylkää tunteen hempeyden, sen viettelyksen, uhraa niinkuin itse uhrautuu. Satuit, polo, tielle vahvempas..." Ja ma polvilleni kohoan ja ma tähtäilen ja huohotan. Mutta suutari -- hän, mukamas, osaa muutakin kuin lallattaa: hän se taitaa pyssypraktiikkaa --! "Honkiin menee! Pyssy tänne, hiis!" Närkästyn, mut enpä riitaa haasta, pyssyn luovutan, ja tyydyn siis taktiikkaa vain hieman neuvomaan: miten pensaan piiloon kaarretaan, miten varma tuki saadaan maasta, -- sitten vasta tähdätään -- ja laukaistaan. -- Hetken tuumii hän, mut uskoo mua, ryömii, kokee pehkoon piiloutua; samassapa jussin silmät aukes, suutar' ärähti -- ja pyssy laukes, -- pum! Mut toinen panos -- eikös satu! Säikytetty armaist' unistaan metsän lapsi karkaa kauhuissaan, pääsee vähäisen, jää punalatu --. -- "Kovin pien' on polo, sietäis säästää!" anoo syömeni, mut: "Johan se sen päästää!" karskisti mä ääneen kiraisen. Mutta tulisesti toimien valmis suutar' on taas rynnäkköön. "Porokuulan lasken heittiöön!" Ja sen viereen syöksyy hän -- ja pau! siihen paikkaan pupu suoristau...

Voitto! -- Vaan on pahanen se pataan, kovin repaleinen keittiöön... "Haudattakoon, maa sen periköön, jatkakoon siell' unta alkamataan!" -- Sodassakin poveen voittomaan kuollut vastustaja hoivataan...

IV.

Tämä oikeastaan loppu onkin: -- hautajaisten jälkeen lepäillään, vainajata kaiholl' ajatellaan, luonnon suurta rauhaa siunaellaan, harvaan haastellaan -- ja ryypätään, Tämä retken loppu on kuin onkin.

Mutta lopun loppu? -- Vartoohan meitä jälleen pieni rippinäytös, pari mykkää päivää kotonamme, -- "kosk' on taas meill' ollut tuhma käytös!" Vaan sen armahammat anteet saammehan... Tuomitseisko hekään -- nuoruuttamme!

PERISYNTI.

Et pahuudella sä väärin tehnyt, teit väärin hyvyydellä: kun kylmä olla sun oisi tullut, olit hyvä ja hellä.

Ja se vääryys korkoa korolle kasvaa, joka kevät se versoo ja itää: joka syys perisyntisi karvaan kasvun saat satonas pitää...

HÄKKILINTU.

1.

Olit häkkilintunen hento. Mua väsytti määrätön lento, ja mä vierees pyytelin.

Olin kyllin jo kaarreksinut... Vaan luotas sa torjuit minut yhä kevään kisoihin.

Yhä vapauteen minut torjuit. Vaan oudoin tuntein sa horjuit kun luotas ma painuin pois.

Ja mä liitelin liki maata, pyys syömeni lyömästä laata, kuin laannut jo elämä ois.

2.

Mut tuskasta tuiman kevään mua lentoon ylenevään syys saapuva virittää.

Ja on murhe ainoa mulla: "Ois häkissä sulho jo sulla, jok' iäksi vierees jää!"

SOTALIITTO.

Erämaiset taipaleet, pitkät Lapin ladut, sinisiinto-harjanteet, hankiöiden sadut;

nousee tuiman tunturin yöhön säteilevään, -- Talven laulu kirkkahin lähetessä Kevään --:

Sotaliittoon suojaksein käykää, käykää kaikin -- taikka Surma suorin tein minut sai kuin saikin;

taikka kurja kuolla saan muistoon lemmen -- rastaan! Sotaliittoon ankaraan muiston valtaa vastaan!

JUHANNUKSEN ALLA.

Haukka liiteli, laateli Lapin vaaran yllä. Olipa taivaalla tilaa sille ja maassa saalista kyllä.

Käki katseli, kuunteli oksalla hongankelon. Kukahti, vaikeni, taivaalle tähyi vaiheilla kaihon ja pelon:

"Haukalle kaikki on kotipihaa, maa ja taivas ja ilmanpieli, iskee maasta itselleen kaiken, mitä ei jättää mieli.

Unta vainko on suvi mulle, Kotikaihoa Lapin mailla --? Mut, ah, muutosta aavistan: haukanretkiä huolta vailla.

Kevään mentyä, kerrotaanhan -- käkeen muuttuvi haukan mieli, kukunta siltä ja kaihot jää, koti on maa, koti ilmanpieli!"

-- -- --

Haukka saalista iski ja söi. vaaralla huutain pitkään. Kukahti käki, -- ei auttaneet viel' aavistukset mitkään.

ERÄMAAN OPETUS.

Hyvin opetti mua kivet, puut ja kannot: -- Tule terveeksi täällä, jätä heikkojen saaliiksi elon sylinannot!

Hyvin opetti mua suur' erämaa: -- Elon autuus on sun: sitä katsoa saat, et koskea saa!

Tulin terveeksi siellä ja ihmisiin tulen taas, erämaasta suurkaupunkiin.

Elon autuutta katson: se onhan mun --, näen uhkeat, muhkeat maailmannaiset, ilot, ihmistaidot näen kaikkinaiset, mua läikät lyö elon aaltoilun.

Ja ma noudatan oppia terveellistä ja vailla kaunaa suon muiden noppia elon marjat, ne mistä he löytää vain.

Oi erämaa! Sua kuollessain mun sieluni autuus kumartaa: oli mulle oppisi terveellinen, -- hyvin elämä kuontui, hyvin kuoleminen, mun ruumiini tervennä kuololle säilyi, mun sieluni peilissä elo kirkkaana päilyi.

Oi erämaa! Sinun lihaas oon, sinun vertas vain, sinun ylvään autuutes ma sain, -- ja ma katsoa saan, mit' en koskea saa!

RUUSTINNA JA KULKURI.

Oli ruustinna kerran, ja kulkurimies. Ja he vastakkain tuli kirkkotiellä. Oli ruustinna leuto kuin kotoinen lies, jok' ei kulkukoiralta lämpöä kiellä.

Ja kulkukoira sen koki, se mies... Araks itsensä tunsi hän templin luona, kovin huonoksi löi hänet tunnon ies. -- Vaan niinkuin emonsa jäljissä vuona,

kävi ruustinnan jäljissä kirkkoon mies... Oli siellä hällekin valmiina sija. Hymys ruustinna hälle, se lempeä lies, ja hän rohkeena kuunteli rovastia.

Ja ruustinna veisas, ja veisas mies, yli käytävän katsoi he toisiansa. Ja ken kirkkaimmin veisasi, taivas ties, -- vaan lukkarin ääntä ei kuullut kansa.

Ja roposen heitti haaviin mies, -- teon ruustinna huomas ja hymyllä siunas. "Pian keventyköön sinun elosi ies, -- sinä kauniisti käytit viimeisen riunas."

* * *

Niin lapsuususkonsa taas sai mies... Ja kauniin kasvun se riuna kantoi, ja helppo on hälle nyt elämän ies, min taipalen alussa taivas antoi.

Viran iestä vain nyt kantaa mies, Lapin lapsia uskon alkeihin ohjaa. Yhä hälle on ruustinna kuin kotilies ja uskon lähde, vaill' äärtä ja pohjaa.

TEPPO TYHJÄNEN.

Isä, hatara nuttu ol' eloni tää, se kylmän pitää, ei lämpimää, ja ainut antis oli nuttu tää.

Ylen hajallansa sen päällys on, ja tasku puhki ja pohjaton, -- paha sinne säästää mun mitään on.

Isä, käskevät paikata nuttua mun... Ah, paikkuutyöhönkö poikas sun --! Ja jok'ainut tilkku tulis kerjätä mun...

Ja nuttu paikaten pahenis vain --. Ei, sellaisna kannan kuin sulta sen sain -- ja ihmiskummana kuljen vain,

kunis poliisi Kuolema tulee ja vie, -- käsipuolessani hän piankin lie, -- minut oljille korjaa, nutun nurkkaan vie.

-- Mut aamuna uunna puvun uuden saan. Ken verhoa vanhaa nyt paikkaamaan, kun kohta uuden, Isä, sulta saan!

KAKS UNTA

Kaks unta... Armas uni: yö. Ja päivä: karsas peikko-uni. Yö: läsnäolo kaivattuni. Ja päivä: syömen pakkotyö.

LEIJONAMIELI.

Sun salaisuutes tiedän, kuulen, näen: petoa elätät sä sisälläsi, kuin leijona juo öin se veres väen ja raivoss' ahdistelee sydäntäsi, kuin leijona se isoo ihmislihaa, ja ruokon vuoks sua, isäntäänsä, vihaa.

Niin elos erämaassa parhaintasi sa turhaan tuhlaat tyytymättömälle: yöt pitkät ärjyy se sun kahleissasi ja aukoo hirmuleuat leveälle; löis leikkiä se hengill' ihmisien, se mässäis parvessa maan tyttärien.

Ja sadoittain kun nuorta naista, lasta se pitoihinsa sais, se vasta tyytyis, ja ellei veresi jo virtaamasta ois lakannut, sen ärjyntään se hyytyis. Niin, öin sun aatoksesi kammoon hyytyy, -- vaan päivin peto kissanruokiin tyytyy:

Kun neuvotonna viet sen päivänvaloon ja ihmisparviin ohjaat eineen hakuun ja rikkaimpaan sen neuvot pitotaloon -- mik' onkaan enää leijonasi makuun: se päivää arkoo, ihmisiä kaihtaa, se taljansa vois kissannahkaan vaihtaa;

se kauan silmiänsä sipristelee ja katein katsoo kadun joka Moppeen, ravitun mirrin ääntä tapaelee, mut eineen pyytää syrjäisimpään soppeen, se puree kaakun, latkii maitotilkan, ja nielee päälle myrkyt itse-pilkan.

-- Ja öin ne myrkyt sakoo siinä jälleen, ja jälleen tuomittuna tuntos värjyy, öin pitkin kuoloos saakka isännälleen sun leijonasi kosken äänin ärjyy. -- Vaan päivää arkoo se, ja rohkeimmillaan se mirrein karkeloon käy varpaisillaan.

GOLGATALLA.

(Kipuvuorella.)