Part 2

Rantala (ottaa laki-kirjan, kumartaa otsansa maahan ja sitte lukee). Jokaisella on lupa kosioida Selimaa, vaan joka sit‰ tehd‰ tahtoo, h‰nelle ruhtinatar antaa kolme arvoitusta. Ken niit‰ ei arvaa, se mestattakoon Delhin torilla kaikkein n‰hd‰; mutta ken arvaa, se voittaa morsiamen. Niin on laki ja sen me vannomme auringon alla. (Suutelee kirjaa, painaa sen rintaansa vasten ja antaa keisarille.)

Karangur. Ah! se verinen laki, murheeni ja tuskani! Min‰ vannon sen korkiamman nimess‰, se pit‰‰ t‰ytett‰m‰n. (Antaa j‰lle ministerille) Selima, sin‰ saat alkaa.

Selima (nousten seisalleen ja sitten juhlallisesti).

Yks' eine lˆytyy maassa, Se yhteinen on kaikille. Et viivy sit‰ korjaamassa, Se piisaa myˆskin raavaille; Ei oo niin kˆyh‰‰ kerj‰l‰ist‰, Ei ruhtinaa niin ‰veri‰st‰, Kuin t‰tt‰ einett‰ vois hetken olla, Mut kaikki kalat siit‰ t‰ytyy kuolla. Mik‰ eine sellainen voip' olla?

Purdovar (v‰h‰n mietitty‰). Teid‰n palvelijanne, ruhtinatar, on hyvin onnellinen, jos h‰nt‰ ei odota pime‰mm‰t arvoitukset, kuin t‰m‰. Se kaikille yhteinen eine, jota paitsi kukaan ei voi el‰‰, se, jota ainoasti kalat eiv‰t voi kuin vedess‰ sekoitettuna nauttia, se on ... _ilma_, se sama ilma, jota te, ruhtinatar, sek‰ kaikki teid‰n orjat yht‰ vapaasti saavat nauttia.

Rantala. Kuulitteko te sen, se on ihan hivuksen p‰‰lle ilma.

Tohtorit. Ilma, ilma, ilma, se on ilma!

Karangur. Jumalan armo tulkoon sinulle, poikani! Kirina, jumalani, auta h‰nt‰ viel‰!

Adelina. El‰ nyt auta h‰nt‰ en‰‰, hyv‰ Jumalani! el‰ anna tuon julman h‰nt‰ saada, ja sen kadottaa, joka h‰nt‰ rakastaa!

Selima. H‰n minun voittaisi ja min‰ tulisin h‰pe‰lle, ei, se ei saa tapahtua! (ruhtinalle) Ruhtinas, elk‰‰ huutako hoi ennen kun olette yli ojan! kuulkaa ja arvatkaa!

Yks' kuva lˆytyy ihana, Sit' ei oo maalari tehnyt, Sill' ompi oma valonsa, Se muuttuu joka hetkyt; Se on yksi kuva pienoinen, Sen suuruus on kuin helmi. Vaan suurimmanki suuruuden, Sun sielus' sill‰ tunsi. Ja helmist‰ se kallein on, Ja kalliimp' kuin timantti, Ja valo siis on verraton, Ja loistavamp' briljanttii. Se niin kuin tuli l‰mmitt‰‰ Vaan ket‰‰n ei se polta, Se mahtuu keh‰‰n pienimp‰‰n, Vaan koskee avaralta. Sen sis‰‰n mahtuu koko maa-ilman kauneus Vaan kauniimp' kaikkii on sen oma loistoisuus.

(Istuiksen.)

Purdovar. Elk‰‰ suuttuko, ruhtinatar, jos min‰ uskallan senki arvata. Se ihana kuva, joka mahtuu pienimm‰‰n tilaan, mutta n‰ytt‰‰ minulle ‰‰rettˆmyydet, se helmi, jonka sis‰llinen loisto on ihanampi kuin kaikki maa-ilman ihanuudet, se on _silm‰_, jossa kuvaiksen koko maa-ilman ihanuus, se on sinun oma silm‰s silloin kuin se rakkaudella katsahtaa minuun p‰in.

Rantala. Kohti, kohti, ihan keskellen reik‰‰, tohtorit. Silm‰, silm‰, silm‰, ihan silm‰!

Karangur. Mik‰ toivomaton onni!

Kirina. Voi, jos t‰m‰ olisi jo ollut viimeinen!

Adelina. Voi minua poloista! Min‰ olen hukassa, min‰ j‰‰n ilman miehett‰... Mutta ruhtinatar, teid‰n kunnia on vaarassa, miss‰ teid‰n on kaikki entiset voitot? Jumalan t‰hden, miettik‰‰ syvemmin.

Selima (vihastuneena). Maa-ilman pit‰‰ ennen h‰vit‰, ruhtinas, min‰ vihaan sinua sit‰ enemm‰n kuta l‰hemp‰n‰ sin‰ toivot olevasi; pakene nyt, j‰t‰ t‰m‰ huone, ja pelasta henkes, se viimeinen arvoitus tuottaa sinulle kuoleman.

Purdovar. En kuolemaa min‰ pelk‰‰, ruhtinatar, teid‰n viha on ainoa, joka minua h‰mm‰stytt‰‰.

Karangur. Rakas poikani, per‰ydy, el‰ kiusaa Jumalaa, sin‰ olet pelastanut kunnias ja henkes, nyt voit viel‰ erota. Ja tytt‰reni, hylk‰‰ se kolmas arvoitus, anna h‰nelle k‰tesi ja min‰ seuraan teit‰ temppeliin.

Selima. Min‰ h‰nelle k‰teni? Min‰ j‰tt‰isin kolmannen. Ei, ei koskaan!

Purdovar. Ja min‰ sanon p‰‰h‰n asti, ... minun kaulani katketkoon, se on Jumalan k‰dess‰; siis Selima tahi kuolema.

Selima. Kuolema, kuolema, sin‰ saat sen kuulla. (Nousee seisalleen.)

Se kapine nyt arvatkaa, Kuin itsess‰‰n on halpa; Se puusta on ja raudasta, Ja haavoittaa kuin kalpa. Ei verta tok' se vuodata, Ei kelt‰‰n ryˆst‰, ota, Mutt' tuopi aina rikkautta. Ne tuop' se ilman sotaa; Se perustan't on monta valta-kuntaa Ja synnytt‰nyt monta kaupunkii; Ei maa-ilmass oo yht‰ kansa-kuntaa, Ken ilman vaaratta voi sit‰ halveksii; Ja onnellinen on se kansa, Ken sit‰ pit‰‰ turvanansa.

(Rep‰see peitteen silmilt‰ns‰ ja n‰ytt‰‰ koko ihanuutensa.)

Katsokaa nyt ja elk‰‰ h‰mm‰stykˆ, tahi kuolkaa niin kuin olette tahtoneet!

Purdovar (h‰mm‰styen). Ah, mik‰ ihanuus! silm‰ni huikenevat! ajatukseni seisattuu.

Karangur. Voi jumalani, h‰n h‰mm‰styy!

Kirina. Min‰ vapisen.

Adelina. Min‰ saan sinut viel‰, min‰ pelastan ja sitte...

Rantala. Jumalan t‰hden, selvitk‰‰, rohkaiskaa! voi, voi, h‰n pyˆrtyy, viinaa, ‰tikk‰‰, tuokaa ‰tikk‰‰, min‰ juoksisin kyˆkkiin, vaan t‰m‰ korkea virkani, ah min‰ en voi.

Selima. Onneton! sit‰ sin‰ halasit; nyt sen sait.

Purdovar (selviten ja nauraen Selimaan p‰in). Se ihanuus, ruhtinatar, jota ensi kerran n‰in, lˆi minut h‰mm‰styksell‰, vaan min‰ en sent‰hden ole voitettu. Se rautainen ase joka ahkeruudella on voittanut maan piirin, joka er‰-maat on tehnyt ihmisten asunnoiksi, joka tuottaa onnea ja rikkautta ilman sodatta ja sit‰ toiselta ryˆst‰m‰tt‰, t‰m‰ siunattu kapine on _aura_.

Rantala. Hoh, min‰ en jaksa en‰‰ seista paljaasta ilosta, min‰ pyˆrryn, tulkaa, antakaa minun syleill‰ itse‰nne. Keisari, teid‰n murhe on loppunut, hahaha! naurakaa, naurakaa nyt jokainen!

Tohtorit. Aura, aura, aura, se on aura!

Kirina. Mutta ruhtinatar, katsokaa toki ylˆs! H‰n voitti, se kaunis ruhtinas teid‰t jo voitti.

Adelina. Min‰ olen hukassa, min‰ j‰‰n nyt miehett‰. Vaan ei sittenk‰‰n, min‰ toivon sittenki ... ja ken tiesi, miten se viel‰ horjahtaa...

Karangur. Nyt, tytt‰reni, sin‰ et voi minua pitemp‰‰n kiusata. Ruhtinas, l‰hestyk‰‰, antakaa minun tervehti‰ teit‰ v‰vykseni.

Selima (raivossa syˆsten heid‰n v‰liin). Seiskaa! Min‰ en tahdo! minulla on viel‰ toiset kolme, minulla on sata arvoitusta, h‰nen pit‰‰ ne kaikki arvata.

Karangur. Julma tyt‰r, sin‰ raivoot. Laki on t‰ytetty, juokse h‰nen syliins‰, sen on diivan jo p‰‰tt‰nyt.

Tohtorit. Siin‰ on kyll‰, laki on t‰ytetty, h‰‰-pˆyd‰t katettu.

Karangur. Papit odottavat temppeliss‰, vihkimys pit‰‰ paikalla olla t‰ytetty.

Selima (viskautuu is‰ns‰ eteen). Aikaa, is‰, min‰ tahdon aikaa, min‰ tahdon miettimisen aikaa.

Karangur. Ei minuuttia, kiitt‰m‰tˆn lapsi, min‰ jo olen kyllin k‰rsinyt, kymmenen p‰‰t‰ on jo katkennut sinun juonissasi, ja nyt min‰ vannon, ett‰ kaikki p‰‰t saavat sinusta olla rauhassa.

Selima. Yksi p‰iv‰ viel‰, se luvatkaa minulle, is‰.

Karangur. Ei minuuttia; suoria temppeliin ja vihille.

Selima. Tulkoon sitte temppeli minulle haudaksi, min‰ en voi h‰nt‰ ottaa. Tuhannen kertaa min‰ ennen kuolen kun tulen h‰nelle vaimoksi.

Purdovar. Hirmuinen, leppym‰tˆn! Olkoon sitte. Sin‰ tahdot minun vertani, sin‰ sen saat, min‰ sen sinulle annan. Mutta sit‰ ennen sallikaa minun teille antaa yksi ainoa arvoitus. Min‰ olen teille tuntematon. Arvatkaa nyt, ruhtinatar, ken min‰ olen ja ken minun on is‰ni? Jos te huomiseen aamuun sit‰ etten arvaa, silloin te olette minun vaimoni, vaan jos arvaatte, sillon kaulani katketkoon, ja te iloitkaa sitte voitollanne.

Selima. Siihen min‰ suostun, sill‰ v‰li-puheella min‰ olen huomenna teid‰n vaimonne.

Kirina. Voi, kun minua taas peloittaa!

Adelina. Ja viel‰ kerran min‰ saan toivoa.

Karangur. Vaan min‰ en suostu. Laki pit‰‰ t‰ytett‰m‰n, suoritkaa vihille.

Purdovar. Jos rukoukset teiss‰ mit‰ voivat, niin kuulkaa minua, antakaa h‰nen arvata, jos voipi.

Selima. H‰n pilkkaa, kavahtakaa, ruhtinas!

Karangur. Hurja, te ette ymm‰rr‰, mit‰ pyyd‰tte. Te ette tunne sen kavaluutta, h‰n saa kivi-sein‰tki puhumaan, h‰n onkii teid‰n salaisimmat ajatukset. Mutta kun sit‰ tahdotte, olkoon viel‰, mutta mit‰‰n verta sen t‰hden ei saa vuotaa; jos h‰n arvaa, silloin h‰n olkoon teist‰ irti, vaan jos ei, liitto olkoon silloin p‰‰tetty. Nyt tulkaa minun kanssani.

KOLMAS NƒYT÷S.

Ensim‰inen kohtaus.

Adelina.

Adelina (yksin). Nyt tahi ei koskaan. Viisi vuotta olen ollut h‰nell‰ orjana, sill‰ julmalla, joka murhasi is‰ni ja veljeni, ja jota nyt ik‰ni vihaan. Minun suonissani juoksee yht‰ kuninkaallinen veri kuin h‰nen, ja minun t‰ytyy h‰nt‰ palvella. Ei ensink‰‰n, siit‰ pit‰‰ tulla loppu, ja se t‰n‰ p‰iv‰n‰; minun pelastaa h‰nest‰ rakkaus. Se salaisuus, ne nimet min‰ ongitan, tahi s‰ikyt‰n h‰nen karkaamaan t‰st‰ linnasta ja menen itse keralla. H‰nen t‰ytyy minut ottaa, jos ei muuten, niin v‰kisin. Sin‰ rakastat h‰nt‰, ylpe‰ ruhtinatar, rakasta vaan ja peit‰ se ylpeydell‰, mutta min‰ h‰nen otan, min‰ pet‰n sinut, sin‰ uskot minua, sin‰ luulet minun niin kauhean nˆyr‰ksi... Vaan tuossa se jo onkin... Viha ja rakkaus ovat maalatut h‰nen kasvoillansa.

Toinen kohtaus.

Selima. Adelina. Kirina.

Selima (tulee puhellen Kirinan kanssa). Auta nyt minua, neuvo minua Kirina, min‰ en voi ajatella sit‰ h‰pe‰‰, jos minun t‰ytyy h‰nelle antautua.

Kirina. Ja niin kaunis ja niin nuori ja siev‰ ruhtinas; kuin te voitte h‰nt‰ vihata? inhota?

Selima. Vihata, inhota? se on tosi, min‰ en voi kuin vihata. Huomis-aamuna minun pit‰‰ diivanissa ilmoittaa h‰nen ja h‰nen is‰ns‰ nimen. Koko kaupungissa ei ole ket‰‰n, joka h‰nen tuntee. Min‰ en ajatellut mit‰ tein, min‰ lupasin mahdottomia ja jouduin ansaan. Sano nyt, mit‰ minun pit‰‰ tehd‰.

Kirina. Kaupungissa, ruhtinatar, on viisaita naisia, jotka voisivat katsoa kahvin porosta ja kortista, te etten usko, miten paljon ne tiet‰v‰t.

Selima. Sin‰ki pilkkaat minua, Kirina, ah, mihin nyt olen joutunut.

Kirina. Vaan miksi sellaiset konstit? ruhtinatar. Eikˆ teit‰ liikuta se nˆyryys, jolla h‰n pyysi keisarilta ... tuokin hengen vaarasta p‰‰ssyt, h‰n tarjosi koko el‰m‰ns‰ j‰lle teid‰n k‰siin.

Selima. Ole siit‰ vait, ole nyt vait, hyv‰ Kirina.

Kirina. Te k‰‰nnytte minusta pois, te olette liikutettu, teid‰n silmiss‰ on kyyneleet, miksi h‰vet‰ niin viatonta tuntoa ... ruhtinatar, te h‰nt‰ rakastatte, j‰tt‰k‰‰ kaikki, juoskaa h‰nelle kaulaan.

Selima. Ei yht‰ sanaa siit‰, Kirina, h‰n on mies ja minun t‰ytyy h‰nt‰ vihata. Min‰ jo tunnen, millaiset he ovat. Heiss‰ ei ole kuin petos ja ylpeys; nˆyrimm‰t palvelijat meit‰ pyyt‰iss‰, he ovat julmat is‰nn‰t silloin kuin ovat tahtonsa voittaneet. Ei, Kirina, en koskaan min‰ tahdo olla h‰nen, ennen el‰v‰n‰ hautaan kun mink‰‰n miehen syliin.

Kirina. Sallikaa minun viel‰ sanoa, ruhtinatar, te h‰nt‰ rakastatte, ja ylpeys on turha leikki siin‰, miss‰ rakkaus puhuu. Mit‰ koko maa-ilman pilkka on rakkauden rinnalla. Juoskaa sen rakastetun syliin ja unhottakaa kaikki.

Adelina (on kuunnellen tullut esiin). Kirina, mit‰ Jumalan armoa, sin‰ tohdit puhella rakkaudesta? paljaan tyˆ-miehen tyt‰r, sin‰ voisit neuvoa meid‰n ruhtinatarta! ai, ai Kirina, se on hyvin pahasti, sin‰ antaisit meid‰n suuren keisarin tytt‰ren sellaiselle; ken h‰nt‰ tuntee mik‰ maan kulkia h‰n on? Ja diivanissa niin tulla h‰v‰istyksi, voitetuksi! Ja rakkaus mit‰ kaikkia se on? Pit‰‰kˆ kuninkaan tytt‰ren ajatella sellaista? se on talon-pojan tyttˆin, se on sellaisten orjain asia kuin sin‰, Kirina.

Selima. Hyv‰ Adelina! auta minua, min‰ pist‰n veitsell‰ rintaani jos en saa niit‰ nimi‰.

Adelina. Olkaa huoletta, ruhtinatar. Se ei ole niin mahdoton kuin luulette. Viisaus tahi kavaluus ne meille antaa.

Kirina. Jos Adelina ymm‰rt‰‰ paremmin, ja jos h‰n on uskollisempi ja totisempi kuin min‰, olkoon sitte!

Selima. Adelina yst‰v‰ni, min‰ en h‰nt‰ tunne, min‰ en tied‰ mist‰ h‰n on tullut, miten me nyt saamme h‰nest‰ mit‰‰n j‰lki‰?

Adelina. Te kuulitte, ruhtinatar, ett‰ kaupungissa on yksi, joka h‰nen tuntee. Siksi on tarvis etsi‰, kuulustella, panna kultaa ja hopeaa liikkeelle. Sit‰ tehd‰‰n turhempiinkin asioihin, ammoin t‰llaiseen.

Selima. Ota kaikki kalliit kivet ja timantit, el‰ s‰‰st‰ mit‰‰n. Koko valta-kunnan varat ovat sinulle avoinna.

Kirina. Ja viimeksi, se ei ole ruhtinattaren ansio, se on paljas Adelinan petos.

Adelina. Ja Kirina on vissiin ensim‰inen, joka sen ilmoittaa?

Kirina. Se on liiaksi ... mutta koska sit‰ tahdotte, niin tietk‰‰ ett‰ se yksi, joka ruhtinan tuntee, on minulta tunnettu. ƒitini k‰vi ‰sken t‰‰ll‰, h‰n oli kauhean iloinen, ett‰ ruhtinas oli arvannut, sill‰ se sama ruhtinas asuu ‰itini talossa ja isintim‰ni on se, joka h‰nen tuntee. Sanokaa nyt, enkˆ ole uskollinen!

Selima. Kirina-kulta, anna minulle anteeksi! El‰ j‰t‰ minua nyt suutuksissa!

Adelina. Antakaa h‰nen menn‰. Me olemme nyt p‰‰sseet j‰lille, se on meid‰n asia niit‰ seurata. Min‰ vannon, v‰kisin tahi petoksella min‰ otan sen salaisuuden.

Selima. Adelina, paras yst‰v‰ni, min‰ suostun kaikkeen kun vaan se muukalainen ei saa voittaa. (Menee.)

Adelina (yksin). Nyt rakkaus, auta minua! Anna minun p‰‰st‰ t‰st‰ orjuudesta ja pett‰‰ tuo suurin viholliseni, ja sen avulla voittaa sen, jota rakastan ... ah, miten syd‰mmeni nyt on t‰ynn‰ rakkautta ja ... petosta.

Kolmas kohtaus.

Purdovar. Aslak. (Ulkona puutarhassa.)

Purdovar. Se on ihan mahdoton, koko kaupungissa ei ole ket‰‰n pait sinua, joka minun tuntee. Ja muuton min‰ olen jo kahdeksan vuotta ollut pakolaisena, meid‰n is‰n-maa on niin kaukana, monta sataa penin-kulmaa t‰‰lt‰, siell‰ pohjoisen kylm‰ss‰, jota t‰‰ll‰ kukaan ei tunne.

Aslak. Ja kuitenki se oli pahoin tehty ruhtinas; se, joka on onneton voipi pel‰t‰ kaikkea; ‰‰nettˆm‰t kivet voisivat sit‰ vastaan todistaa, min‰ sanon sen viel‰ki, se oli hyvin tuhmasti. Saada sellaisen naisen ja lis‰ksi koko valta-kunnan, ja se panna j‰lle sellaiseen leikkiin!

Purdovar. Jos sin‰ olisit n‰hnyt h‰nen tukkansa, h‰nen kyyneleens‰!

Aslak. Naisten kyyneleet? Te etten niit‰ n‰y viel‰ tuntevan, ruhtinas! Elk‰‰ luottako niihin, ne ovat aina valmiit silloin kuin petos ja viekkaus niit‰ k‰skev‰t.

Purdovar. Eikˆ k‰ytˆkseni voi h‰nen syd‰nt‰ viimen hellytt‰‰?

Aslak. Odottakaa sit‰, sen k‰‰rmeen syd‰nt‰!

Purdovar. H‰n ei voi minusta p‰‰st‰, h‰nen on mahdoton arvata, vain oletko sin‰ jo sanonut vaimollesi?

Aslak. Mit‰ siihen tulee, ruhtinas, en puustaviakaan; siit‰ olkaa huoletta, luottakaa minuun.

Nelj‰s kohtaus.

Entiset. Rantala. Sota-mlehi‰.

Rantala. Kas, kas nyt, sakkerment! Kun min‰ tulin paikalle. Mist‰ te tulette, ruhtinas, mit‰ te t‰‰ll‰ teette. (N‰hty‰ Aslakin.) Ja tuo, jonka kanssa te haastoitte, mik‰ mies se on?

Aslak. Min‰ poloinen!

Rantala. Sanokaa, ken tuo mies on?

Purdovar. Sanokaa itse, jos tunnette. Min‰ tapasin h‰net t‰ss‰ ja kyselin monjaita kaupungin tapoja.

Rantala. Ruhtinas, te ette tunne miss‰ vaarassa te olette. Te olette piipussa, ihan piipussa, jos me teid‰t j‰t‰mme, he nytist‰v‰t teid‰t kuin kirjavan kukon; sent‰hden sallikaa astua tuohon huoneesen sota-miehet, vartioikaa h‰nen ovella, ei itikkaa sis‰‰n eik‰ ulos, se on keisarin k‰sky. Te n‰ette nyt, miten h‰n teit‰ rakastaa ... mutta aamuun asti, ne nimet, s‰ilytt‰k‰‰ ne kun silm‰-ter‰nne, varokaa seini‰, varokaa kaikkia, yksin untanne ... mutta meid‰n kesken, jos hyvin hiljaan sopottaisitte minulle korvaan, min‰ voisin teille sen monin kerroin palkita ... sill‰ n‰ettekˆ, meid‰n t‰ytyy el‰‰ virastamme ja totella ei ainoasti keisaria, mutta arvaattehan te.

Purdovar. Kuin vanhus, te t‰yt‰tte niin keisarin k‰skyt?

Rantala. Oikein, oivallisesti, kas niin teid‰n pit‰‰ olla... Nyt astukaa tuonne, ja Rimpi, sin‰ tunnet velvollisuutesi, se maksaa p‰‰si, jos mit‰ tapahtuu.

Rimpi. Minun p‰‰ni on yht‰ lujasti kiini kun jonku toisenki! Hiisk‰‰n ei p‰‰se minun k‰sieni l‰pi.

Rantala. Se on hyv‰, nyt hyv‰sti.

Purdovar (Aslakille). Toiste n‰kem‰ksi.

Aslak. Teid‰n palvelijanne!

Rimpi. Astukaa, suoritkaa, ja hiiteem kaikki puheet! (Purdovar piiritetty sota-v‰elt‰ astuu huoneesen, h‰nen is‰ns‰ Olkinor tulee per‰lt‰, keksii h‰nen ja h‰mm‰styy.)

Viides kohtaus.

Olkinor. Aslak.

Olkinor. Pettiv‰tkˆ minut silm‰ni! mutta se on kauhistus, onnettomuus seuraa minua joka paikkaan. Ensi askeleella t‰h‰n kaupunkiin, n‰en poikani vankina. (Huutaa) Purdovar, Purdovar!

Aslak (juosten h‰nelle eteen ja asettaa miekan h‰nen rintaa kohti). Vait onneton, tahi t‰m‰ on sinun viimeinen hetkesi! Ken sin‰ olet ja mist‰ sin‰ tunnet sen nuorukaisen?

Olkinor. Mit‰ kummaa nyt n‰en! Aslak, sin‰ t‰‰ll‰, ja se on sinun tyˆt‰si, sin‰ h‰nen petit, sin‰ olet tehnyt kapinan ja rohkenet miekalla uhkata omaa kuningastasi.

Aslak. Jumalani, kuin se on mahdollista, Olkinor!

Olkinor. Petturi! min‰ se olen, sinun onneton kuninkaasi, jonka kaikki maa-ilma on pett‰nyt. Mit‰ sin‰ viivyt, ota nyt henkeni tahi sys‰‰ minut samaan vankeuteen kuin poikani.

Aslak. Ah! te se olette, herrani ja kuninkaani! ja sellaisessa tilassa! Unhottakaa sokea kiivauteni, vaan se oli teid‰n poikanne puolesta. Jumalan t‰hden, elk‰‰ h‰nen ja teid‰n oman nimenne antako tulla huuliltanne, te olette muuton kuoleman omat... Mutta sanokaa, el‰‰kˆ se armas kuningatar, ja onko h‰n seurannut teit‰ t‰nne?

Olkinor. Ah! el‰ mainitse h‰nt‰. Murhe ja kurjuus lopettivat h‰nen p‰iv‰ns‰ minun syliss‰ni. Min‰ pakenin samassa t‰nne kuulustamaan poikaani ja onnettomuuteni toi minut n‰kem‰‰n h‰nt‰ sill‰ hetkell‰ kun h‰n vietiin vangiksi ja kuolemaan.

Aslak. Tulkaa pois, kuningas, teid‰n poikanne ei ole niin vaarassa kuin luulette, ja huomenna h‰n voi olla onnellisin ihminen maa-ilmassa. Mutta siihen asti, elk‰‰ antako h‰nen nimens‰ tulla huuliltanne, ei mill‰‰n ehdolla.

Olkinor. Mit‰ salaisuuksia, selit‰ paremmin.

Aslak. Tulkaa pois, t‰ss‰ ei ole paikka ... vaan mit‰ kaikkia, nyt vaimoni tulee linnasta. (Vaimollensa) Mit‰ sin‰ t‰nne tulet, onneton, mit‰ sin‰ t‰‰lt‰ etsit?

Kuudes kohtaus.

Entiset. Margiana.

Margiana. Tied‰t sin‰ ukkoseni, kun min‰ k‰vin linnassa, ja sen tein siin‰ ilossa, kun kuulin ett‰ meid‰n majakas oli voittanut ... ja se oli niin lysti n‰hd‰ sit‰ ylpe‰‰ morsianta... Kirina se vei minut oikein sen luo.

Aslak. Sin‰ lenn‰t kuin h‰nn‰tˆn harakka r‰ks‰tt‰m‰‰n, mit‰ tunnet ja mit‰ et tunne. Min‰ tahdoin sinut kielt‰‰ sinne menem‰st‰. Mit‰ kaikkia sin‰ siell‰ ehdit r‰ks‰tt‰‰? Vissisti, ett‰ se tuntematon ruhtinas asuu meill‰? sano, kerkesitkˆ sin‰ sen ilmoittaa?

Margiana. Jos min‰ olisin kerinnyt, mit‰ sitte?

Aslak. Sano suoraan, virkoitko sin‰ sen?

Margiana. Taisinhan min‰ sen virkkaa, ja mit‰ min‰ sit‰ olisin peitt‰nyt ... ja tied‰t sin‰, he tahtoivat nimenki tiet‰‰, ja min‰ sen heille lupasin.

Aslak. Hurja! nyt me olemme jokainen hukassa. (Olkinor'ille) Paetkaamme ... elk‰‰ viipykˆ.

Olkinor. Mutta sanokaa nyt, mik‰ salaisuus!...

Aslak. Pois t‰st‰ ... aika kuluu, me olemme hukassa, vaan se onki jo myˆh‰‰n, he jo minua etsiv‰t, tunnoton eukko, mihin pulaan sin‰ meid‰t saatit!...

Seitsem‰s kohtaus.

Entiset. Pampu.

Pampu. Seiskaa paikalla, no, noh, niin kuin naulatut!

Margiana. Voi minua poloista!

Aslak. Te etsitte Hassan'ia, t‰ss‰ min‰ olen, viek‰‰ minut.

Pampu. Sst! Hiljaan, ilman h‰lin‰tt‰! se on hyv‰ss‰ aikomuksessa, se erin‰inen armo, joka teille tapahtuu.

Aslak. Te viette minun keisarin linnaan, min‰ olen valmis.

Pampu. Nonoh! ei kiirett‰; katsokaa, se armo, joka teit‰ kohtaa, se on ylen suuri, se on ‰‰retˆn. Keisarin tytt‰ren linnaan, onnelliset ihmiset, arvaatteko te, mit‰ se on? Jonne itikkaa ei lasketa ennen kun tarkoin tutkitaan, jos se on mies- tahi nais-puoli. Jos se on mies, se hirtet‰‰n ilman armotta, j‰rki‰‰n ... vaan ken tuo vanha ukko on, ken se on?

Aslak. Kˆyh‰ kerj‰l‰is-ukko, jota en tunne, nyt l‰htek‰‰!

Pampu (katsoo irvistellen Olkinor'ia). Nonoh! nonoh! kˆyh‰ kerj‰l‰is-ukko! me olemme t‰n‰ p‰iv‰n‰ hyvin armolliset, me olemme p‰‰tt‰neet tehd‰ onnelliseksi tuon kerj‰l‰is-ukonki ... mutta tuo nainen? ken se on? ken se on?

Aslak. Mit‰ te viivytte? Min‰ olen valmis, tulkaa jo! voinko min‰ tuntea kaikki akat, mit‰ on kaupungissa? Tuota en ole koskaan n‰hnyt, min‰ en tunne, en tied‰.

Pampu. Sin‰ et tunne et tied‰? tuhat tulimainen! Sin‰ et sit‰ ole koskaan n‰hnyt? Sakkerment! Sinun oma vaimosi, Kirinan ‰iti, sata kertaa olen h‰net n‰hnyt linnassa, kun h‰n Kirinalle tuo valkeita pesuja, ... kaikki kolme linnaan, suoritkaa linnaan! se on sen armollisen ruhtinattaren k‰sky.

Olkinor. Jumalani! mihin nyt jouduin!

Margiana. Min‰ en voi ymm‰rt‰‰!

Aslak. Mihin me nyt joudumme? Tietk‰‰ ett‰ hirmuinen kiusaus on meill‰ edess‰, ... vaan muistakaa, teid‰n ja poikanne nimet eiv‰t saa mill‰‰n ehdolla tulla meid‰n huulilta ... muuten me murhaamme h‰nen, nyt eukko, sin‰ sait, mit‰ hait.

Margiana. Suojelkoon meit‰ Jumala!

Pampu. Sst, vait! ihan ‰‰nett‰! suoritkaa!

(Menev‰t.)

NELJƒS NƒYT÷S.

Ensim‰inen kohtaus.

Selima. Kirina. Margiana. Olkinor. Aslak.

Selima. Min‰ alennun teit‰ viel‰ rukoilemaan, tuo kulta-l‰j‰ on teid‰n, jos hyv‰ll‰ minulle virkatte ne nimet. Vaan jos kiell‰tte, min‰ k‰sken paikalla nuo miekat sys‰t‰ teid‰n rintoihin. Orjat olkaat valmiina heid‰t tappamaan. (Orjat asettavat miekat heid‰n rintoja kohti.)

Aslak. Eukko, nyt n‰et mihin sinun l‰rp‰tˆs meid‰t saatti... Ruhtinatar, pist‰tt‰k‰‰ minut kuoliaksi. Orjat, totelkaat julman haltianne k‰sky, pist‰k‰‰t! ... min‰ tunnen molemmat nimet, se ruhtinas on minun yst‰v‰ni ... mutta kaikki teid‰n kulta-l‰j‰t, kaikki teid‰n uhkaukset eiv‰t s‰ikyt‰ minua virkkamaan sit‰, jota en tahdo.

Margiana (rukoillen Selimaa). Ah, ruhtinatar, armoa, armoa!

Olkinor. Min‰ olen vanha ja onnettomuus on katkeraksi tehnyt minulle el‰m‰n t‰ss‰ maa-ilmassa. Min‰ virkan ja pelastan nyt, yst‰v‰, sinun henkesi.

Aslak. Jumalan t‰hden, me olemme kaikki hukassa, jos sen virkatte. Nimet eiv‰t saa tulla teid‰n huulilta.

Selima. Kuin, sin‰ki tunnet h‰nen, vanhus?

Olkinor. Jos min‰ tunnen? ... vaan, yst‰v‰, miksi min‰ en saa ilmoittaa?

Aslak. Te surmaatte h‰net ja meid‰t kaikki.

Selima. H‰n s‰ikytt‰‰ sinua, ukko, el‰ pelk‰‰, orjat, tappakaa tuo ilke‰. (Orjat rupeevat pist‰m‰‰n.)

Margiana. Hyv‰ Jumala! minun mieheni!

Olkinor. P‰‰tt‰k‰‰, ruhtinatar! vannokaa Jumalan nimess‰, ett‰ h‰n ja se tuntematon ei tarvitse pelj‰t‰; min‰ annan henkeni heid‰n puolesta ja ilmoitan sen mit‰ tahdotte; te saatte minulta tiet‰‰ kaikki.

Selima. Min‰ vannon, ettei h‰nelle eik‰ ruhtinalle eik‰ kellenk‰‰n teist‰ tapahdu mit‰‰n vaaraa.

Aslak. Kavala valehtelija! viekas k‰‰rme, sen valan takana piilee petos ja kavaluus. Vannokaa ett‰ te olette ruhtinan puoliso, sill‰ hetkell‰ kun kuulette h‰nen nimens‰. Vannokaa, jos voitte, ettei h‰n, teilt‰ hyl‰ttyn‰, lopeta omaa el‰m‰‰ns‰, ja ettei meille mit‰‰n pahaa tapahdu.

Olkinor. Mit‰ salaisuuksia. Jumalani! ota minulta t‰m‰ tuska!

Selima. Mit‰ pitkist‰ puheista! orjat tappakaat heid‰t kaikki.

Margiana. Oh! ruhtinatar! armoa, armoa! (Orjat rupeevat pist‰m‰‰n.)

Olkinor. Poikani, rakas poikani, min‰ kuolen sinun edest‰si. Sinun ‰itis meni edell‰, min‰ seuraan nyt per‰st‰.

Selima. Sinun poikasi! mit‰ se on! Sin‰ olisit h‰nen is‰ns‰, ruhtinas ja kuningas ... sen tuntemattoman is‰?

Olkinor. Min‰ se olen, hirmuinen ruhtinatar! Min‰ olen kuningas ja is‰, onnettomuus on minun painanut t‰ll‰iseksi.

Aslak. Oh! kuningas, mit‰ te olette tehneet!

Margiana. Kuningas, ja tuossa kurjuudessa?

Kirina. Armollinen Jumala!

Selima. Kuningas ja sellaisessa tilassa! H‰nen is‰ns‰, sen onnettoman nuorukaisen is‰; ja h‰n itse raakana tyˆ-miehen‰ el‰tt‰nyt henkens‰. Ah! mik‰ hirmuinen onnettomuus!

Aslak. H‰n on kuningas, kauhistukaa ruhtinatar ryhty‰ h‰neen! Jos teill‰ ei ole syd‰nt‰, joka tuntee toisen onnettomuuden, niin h‰vetk‰‰ teid‰n oman is‰nne t‰hden musertaa h‰nen vanhuuttansa.

Kirina. Te olette liikutettu, ruhtinatar! armahtakaa nyt ja surkutelkaa onnettomuutta!

Toinen kohtaus.

Entiset. Adelina.

Selima: Tulet sin‰, Adelina? Auta minua, hyv‰ Adelina. Min‰ en tied‰ en‰‰ mit‰‰n apua. Tuo on h‰nen is‰ns‰ ja kuningas.

Adelina. Min‰ kuulin jo kaikki, pois heid‰t, ajakaa heid‰t pois, keisari on paikalla t‰‰ll‰.

Selima. Kuin, is‰ni? Min‰ olen hukassa!

Adelina. H‰n jo on tulossa, ajakaa, ajakaa heid‰t pois alimaisiin vankeuksiin, kunnes toisin k‰sket‰‰n. Kaikki v‰ki-valta, ruhtinatar, on t‰ss‰ turhaa, viekkaus on ainoa, mik‰ meit‰ auttaa. Minulla on kaikki valmisna, sin‰ Margiana j‰‰t t‰nne ja Kirina kanssa.