Part 4

— Mä meinasin lähtiä kotia Kauhavalle ku on nii kaunis ilmaki täällä Lapualla ja halpaa tavaraa n'otta tänne kannattaa tulla toistekki...

Mitäs sille miälettömälle teki? Piti soittaa Kauhavalle jotta:

— Tulkaa hakemhan tämä pois! Se sotkoo kaikkien ihmisten asiat aiva pirinpärin ja viä köyhiltä opettajilta lihanpalat suusta...

Aamulla tuliki sitte velii hakemhan ja kovasti nuhteli, jotteihän se sellaane passaa. Vei asemalle ja käski istua penkillä korjasti sen aikaa ku hän ostaa piletit.

Se hullupoika istuuki ja orotti hyvän aikaa, mutta ku sitä rahaa räknättihin nii kauan, nii lähti pihalle vilvoottelemhan ja huamas siinä Poutun paapan hevoosen ja pitkäloimiset fällyt.

— Tiärä tuata, kuinka kauan täs saa tuata veliimiästä orottaakki ennenku se piletin saa ja kuka tiätää, koska se junakaa tuloo — tykkäs poika itteksensä, istuu lohnahan ja lähti ajelemhan. — Se pilettiki maksaa rahaa, ja raha on ny tyyristä...

Annalan kylän vainiolla tuli sitä vastahan toinen pössöö, se Hanttales-Leena hömpöttään. Flikkaihmine ku oli, nii se Kauhavan hullupoika nosti komjasti lakkia ja kysyy rennosti jotta:

— Eikös neiti lähtisi vähä ajelemhan?

Leena katteli esti vähä sekaasena, mutta ajatteli sitte jotta:

— Jokhan ny viimmeeki tärppäs!

Niias ja nytkytteli kauan aikaa ja taisi se vähä vetää suuta mukavalle messingille jotta:

— Se on ny aiva liikaa...

Kovasti tarkasti peitteli Kauhavan poika neitiänsä Poutun emännän loimivillaasihi fällyyhi ja itte istuu viärehe. Mitä ne siinä juttelivat, sit'ei kukaan kuullu, mutta mukavaa se oli koska hevooneki pakkas kääntämhän päätä ja höristelemhän.

Ja Leenan oli nii posket punaaset ku omena ja sen poijan silmät lipajivat kovasti jotta:

— Täm on sitte vasta hyvä hevoone!

Nii mentihin ja aurinko paistoo. Mutta siinä Poutun tiähaaras hevoone kääntyyki vähä vinkiää omalle pihalle ja toi sen nuaren parin tallin ethen jotta tärähti.

Emäntä juaksi kovasti höllöösillänsä pihalle, ku isäntä tuloo ny valtiopäiviltä kotia, mutta aiva s'oli piaksuultansa purota, ku lohnas istuu kaks tuntematoonta pössöjä, jokka kattelivat vai toisiansa silmihi ja suloosesti hymyylivät.

Kauan haukkooli Poutun emäntä ilmaa, mutta käski sitte trengin mennä riisumhan hevoone aseesta ja nostamhan ne hömppänät prunninkannelle istumhan.

Hetken istuuvat siinä, mutta sitte muistiki se hullupoika jotta:

— Ei, kyllä mun pitää ny lähtiä kotia jo tästä, hyvästi ny vai.

Ja nii lähti Poutun pihasta painelemhan Kauhavaa kohri.

Vissihin on perille tullu, kosk'ei oo mitää kuulunu.

HALLITUSHOITO ERESTÄ JA TAKAA.

N'oon ny herrat siälä Helsingis taas saanhet aikahan sellaasen sotkun, jota politiikkamiähet sanooyat hallituspulaksi. Mun taitaa pitää vähä seliittää seränpoijille, minkälaasta tuhinaa se hallitushomma oikiastansa on.

Kattokaas, meitä tavallisia ihmisiä komteerathan sillä lailla, jotta este me itte kuljemma äänestämäs valtiopäivävaaliis joitaki pualueeta ja niinsanottuja kansanerustajia sinne valtiopäiville riitelemhän ja hasajamhan meirän pualesta oikee kuukausikaupalla ku ei me kaikki itte joura, — meirän ku pitää tehrä tyätä ja maksaa verua.

Valtiopäivillä nämä kansanerustajat sitte valittoovat joukostansa toistakymmenmiehisen sakin, jota sanothan »hallitukseksi» ja ne viärähän eri kamarihi keskenänsä hasajamhan. Siihe sakkihi välithän eri pualuehista tiätysti vai kaikista kliipatuummat ja jukuripäisimmät juhannekset ja niitä sanothan »ministeriiksi» ja ovat suuria herroja. Friipiletilläki saavat reissata ilman erestä vaikka kuinka paljo.

Tiätää sen, jotta sellaasehe virkahan on tukkijoota ja siitä se justhin tulooki se ijankaikkinen hallituspula, nii meirän maas ku muallaki.

Ku yks on päässy kukooksi tunkiolle ja vähä kiakaassu jotta:

— Hih, nyt m'oon täälä ministerin plassilla! — nii heti rupiavat toiset havertamhan koivista ja takinhännästä jotta:

— Tuukkos alha siältä kiakumasta! Mikä säkin luulet olevas, — — ei sull'oo »kansan» kannatusta.

Niin ovat toiset kathellisia ja häijynkurisia, vaikka herra ministeri koittaas kuinka paasata ja pyyrellä jotta:

— Ymmärtäkää ny veljet, maan etuahan mä täs...

Mutta ei! Pois vai kakistavat.

Luulettako, jotta ministerinä on sitte hyvä olla? — Ei sinnepäinkään!

Uloospäin se kyllä näyttää, jotta ministerit on pesta pruuteria keskenänsä ja käret kaulalla istuvat niinku kuvasta näkyy. [Piirrokset: Hallitushoito erestä ja takaa.] Veljelline sopu, suloone yhteesymmärrys ja rauha vallittoo hallituskokoomukses niinkus näjettä.

Siinä ne ny istuu hallitusherrat hyväs sovus yhteesellä penkillä, mutta jos kattothan takaapäi, kuinka rakkahasti ne oikee toistansa halaavat, nii eiväkkös ookki kourinensa toisensa pönskäs kiinni!

Hallitus on silloo »luja», niinku sanothan, ku kaikki vetäävät toistansa tukasta tasaasesti ja yhtä lujaa. Se on sitte sitä nii sanottua parlamenttaarista hallitustapaa, jota tällääsis oikees kansanvallan tasavalloos, niinku me oomma, pruukathan, ja josta sanomalehris nii korjasti kirjootethan. Erestä sulooses sovus ja takaa tuhannenmmooses takus!

Ku tällääne »parlamenttaarine hallitus» muarostethan, nii tapahtuu se sillä lailla, jotta tasavallan prisitäntti käsköö tavallisesti jonkin paljaspäisen miähen ettiä ittellensä eri pualuehista parhultaaset takkupäät kinnookaveriiksi. Niiren kans se sitte istuu hallituksen pitkälle penkille ja rupiaa tukkanuatan vethon, se on hallithemhan.

Hallituksen päämiähen, jota sanothan pääministeriksi, pitää istua itte keskelle. Ennenku hallittemhan, tuata nuan kiskomhan, ruvethan, pruukaa pääministeri tehrä toisten ministeriensä kans tarkan sopimuksen siitä kuinka, lujaa verethän ja jotta tahti pitää olla tasaane, eikä saa nykiä eikä repiä.

Kun näin on sovittu asioosta, on hallitus valmis ja siitä sitte kerrothan sanomalehris suurella präntillä ja luetellahan tarkasti, kukka kaikki ny on päässy hallituspenkille käsivoimiansa koittelemhan.

Ja sitte se alkaa se »hallitteminen», se tukkanuatan veto. Joka miäs kinnaa kaveriansa tukasta sen kun kourat kestää. Ja me muut pualuelaaset ja arvoosa yleesö huuramma ja yllytämmä jokahinen oman pualueen miästä traksimhan oikee hengen erestä. Keskellä penkkiä istuvan pääministerin on koitettava olla tyrniää ja kankiaa, jottei »hallitus hajua», niinku sanothan, ja maa, ja valtakunta ja isänmaa ja koko konkkaronkka ynnä kansakunnan tulevaasuus »jouru tuuliajolle» elikkä »valtakuntaa saateta vaikiasti selvitettävähän tilanteesehe» jne., — niinku ny taas on käyny.

Niinkus muistatta, nii käski prisitäntti täs pualivuatta sitte professori Inkmannin panemhan taas pystyhyn »hallituksen»? Se sai kauan ettiä ja pyyrellä toisia pualueeta valittemhan erustajansa hallituspenkille, sillä silloon oli maas torella »vaikia hallituspula», ku erellisis tukkanuatanveroos pualuepamput olivat kyninehet ja plokannehet toistensa niskavilloja nii ruakottomasti n'otta aiva suuria klaappia oli pääs. Karvatukut vai oli päistä pölissy ja joka miähen niskaa karvasteli ja kihelti n'ottei tahrottu enää millää konstilla saara ketää siihe souvihi.

Inkmannin piti pyytää ja vakuuttaa ja pyhästi luvata, jotta kaikki suastuuvat rehellisesti vetämhän yhtä lujaa. Viimmee se saikin sakin kokohon, ja nii taas aljettihin tukkanuotan veto, vaikka maalaasliiton miähet pakkasivat panhon vastahan ja marajivat jotta:

— Tuata, tuata — — ei me tiärä, jos me tairamma enää viittiäkkää, ku meille tehrähän aina jotaki jutkua ja meirän tukasta kiskothan aina nii raakkulehen kipiää, n'otta karvat päästä lähtiä. — — Monelta poijalt' on jo mennykki hiukset nii jottei oo karvoja enää ku vähä korvien nenäs...

— Sellaastahan se pakkaa olemhan tämä politiikka ja parlamenttaarinen hallitustapa, muttei auta vesistellä ku kerran on politiikkamiäheksi lähteny — seliitti Inkmanni, joka näis hallitushommis on jo nii kauan rehannu, jottei sill'oo ittellä enää hiuksista jälellä muuta ku vähä kruusooksia takinkaulukses.

Mutta kyllä kans on oppinu sen hallittemisen tairon perinpohjin.

Istuu se maalaasliitto kumminki viälä Inkmannin penkille, vaikka saivaristua kiheltiki. Inkmanni tarjos lojaalisti maalaasliiton Lahrensualle pianoosen hiustupsunsa korvanlehren takaa, ja siitä on saanu Lahrensua koittaa kiinni pirellä ja valvua maalaasliiton etua, samalla ku Inkmannin itte pruukas lojaalisti sylkäästä kourahan ja tarttua keko kämmenellä kiinni Lahrensuan tuuhiaan tukkaan.

Tasaasesti ja hyväs tahris ne sitte kinnasivat puali vuatta. Kipiää otti ja hiljaasta saratusta, ähkymistä ja sihinää on kuulunu kaiken aikaa hallituksen penkiltä, mutta tiistaki illalla, ku siitä eläkelaista tukkanuattaa verettihin, pääsiki maalaasliitosta äkkiä poru jotta:

— Voi Herran poijat sentähren! Päästäkää hyvät veljet irti ja vähä äkkiää! Tät'ei kestä enää meirän päävärkkimmä...

Niin krääkääsivät ja höltäsivät kätensä toisten ministerien tukasta, hyppäsivät pystyhy ja karkasivat pois koko hallitussakista.

No, tiätäähän sen, jotta silloon ei auttanu muirenkaan poikaan muu, ku päästää irti ja jättää siihe koko homma.

— Hohhoh ku helppas — oli Inkmanni sanonu ku irti pääsi.

Ja nii tuli maahan taas hallituspula...

ALIOKETTU.

Että taira eres tietääkkää, mikä se aliokettu on? »Alio» on eteläpohjalaane sana ja merkittöö samaa ku kesu elikkä kesy, niinku oikee kirjanjälkhen sanothan.

No nii, Nurmoon meijärin juustomestarill on aliokettu, jota s'oon hyysänny ja kauan aikaa. S'oon poikamiäs se juustomestari ja ku ei oo akkaa vaivoona, nii joutaa kaikellaasta muuta krapaamhan. Jotaki hommaa sitä pitää ihmisellä aina olla vastuksena, jotta aika paremmin kuluus.

Tämäkin oli saanu päähänsä, jotta hän laittaa ittellensä oikee erinomaasen lintukoiran tykkööttämällä yhthen tavallisen jahtikoiran ja ketun. Ja sitä mä en ymmärrä yhtää, kuinka siitä lintukoira sitte tulis. Sanoohan selvä yhthenlasku jotta kettu ja koira, s'oon yhthenlaskettuna kettukoira. Mä tykkään jotta, jos se lintukoiraa meinaa saara, nii sen pitääs husuttaa koiransa eres jonkin variksen kimppuhun, ei siitä muutoon mitää tuu.

No nii, tehkhön kuinka tahtoo, s'ei kuulu mulle, enkä mä siitä piittaakkaa.

Mutta tämäkin osoottaa, jotta on niillä vanhoolla poijilla omat kotkotuksensa.

Sitä kettuansa s'oon syättäny ja purettanu rautalankahäkis ja aina välhin kulkenu kattomas, kuinka se voii. Mutta menhellä viikolla tiistakina, justhin parhaasehe aikhan, ku koko meijärin plassi oli täynnä maitokuarmia ja oli litviikipäivä, jotta isäntiä ja emäntiä oli tullu oikee trusapääs meijärille, nii kuinkhan olikaa se kettu saanu sen häkinvintan auki ja otti ja truikas ovesta pihalle korvat luimus ja häntä suarana ku keppi!

Tiätää sen, mikä meteli siinä nousi. Itte juustomestari seisoo justhin patansa ääres sekoottamas heravelliä sylenpituusella kauhalla. Ja ku se sen näki, nii hyvän aikaa huitoo kauhallansa ympärinsä ja haukkoo ilmaa ennenkö sai kiljaastuksi jotta:

— Herrinjee, nyt se meni!

Sinne lentivät mestarin puukengät pitkin meijärin peräseiniä ku se tormootti perhän huutaan jotta:

— Ottakaa hyvät ihmiset kiinni! Menkää ethen, jottei se pääse mettähän! — — Ei saa ampua! — — Pois koirat, jottei ne revi sitä, juaskaa, juaskaa ethen!

Isännät ja emännät käntyylivät ja poukkoolivat kovasti, mutta kuka sitä nyt nii hetipaikalla hoksaas perhän lähtiä. Vasta horvin päästä käsittivät juustomestarin meiningin, jotta heirän pitääs ottaa kiinni sen ketun, ja rupesivat nytkähyttelemhän housujansa jotta:

— No kyllä vai me tuan kiinni otamma!

Hairasit takin seljästä ja lakin päästä, löivät meijärin portahille, sylkivät kourihinsa ja lähtivät paasoottamhan käret levjällä ketun perhän.

Yli aitojen, peltojen ja ojien juastihin ja hypittihin ku villivarsat. Toiset pomppiivat suaraa ojihin, toiset ylitte, kuinka kukin kerkes ja minkälaaset kintut kutakin kiikuttivat, mutta eri meno ja mekastus siinä tuli, n'ottei juustomestarin trengänny muuta ku seisua maantiällä, heiluttaa kauhaansa ja huutaa lujaa.

Akakki lähtivät häntä truutulla perhän n'otta siitä tuli oikee aikamoone kilpajuaksu, kuka sen sais kiinni.

Kerraasti yks isänt' oli jo saara sitä hännästä. Oikaasi jo kätensä ja hairas, nii kettu peijakas nyppäski häntänsä pois, jotta kerran vain kerkes isäntä haukata suuntäyren ilmaa ennenku lenti silmällensä maahan n'otta mätkähti, ja taisi siinä prätkähtääkki.

Maantiäll' oli justhin meijärille tulos Mäkitaloon punaasen tuvan emäntä ja sitä vasthan tryyköötti se kettu aiva suaraa.

Ku emäntä sen näki, niin sekös kans kiinniottamhan! Levitti hamhensa levjälle, tamppas jaloolla ja huuti jotta:

— Tuus tänne rakkari!

Ja kettu tuli!

Aiva suaraa tuliki, eikä yhtää väistäny, vaikka emäntä rupes hosumhan ja huuthon jotta:

— Voi herra siunakkohon, ny se tuloo aiva päälle! Hyvät ihmiset sentähre auttakaa!

Kettu meinas truiskata suaraa emännän jalkaan välistä, mutta kauhuusnansa säikähti emäntä nii, jotta se plyssähti istahallensa ja kettu-parka sekaantuu sen seittämän hamhen sekhan.

Ja siitä ny vasta metakka nousi! Voi isä jee, ku se akka huuti!

Se huitoo ja potkii käsin ja jaloon ku valkia olis ollu hännäs ja pyärii ku lankakerä ympärinsä n'otta ketunki meni siinä rytäkäs sisuskalut ja pää aiva sekaasinsa.

Viimmee kerkes miähiä häthän, mutta emäntä potkia sätkytti ja kiljuu niin kauhiasti, n'ottei ollu hyvä siihe paljahin käsin mennäkkää.

— Se puroo, hui! — krääkyy emäntä aiva sinisenä, mut isännät ne tykkäsivät vai jotta:

— No, ny s'oon pussis kettu!

Ne piirittivät emännän joka pualelta, jottei se pääse karkhun. Se kettu.

Siinä yritti sitte toinen toisensa perästä hairata emäntää piaksuusta kiinni, mutta leuvoollensa saivat jotta paukkuu.

Lopuuksi Krapulan suutari astoo framille, sylki kourihinsa, ja sanoo jotta:

— Pthy ptho! — Menkhön vaikka nenä, mutta kyllä m'oon aina plaannu yhren akan räpsyttimis pysyä — ja faattas emännän koiphin kiinni ku takiaane.

Sai se sellaasen fläiskäyksen vastapläsiä jotta kauan aikaa väänteli naamaansa ja syljeskeli santaa suustansa, mutta kiinni piti ku pitiki emännän koivesta, vaikka pahoon pakkas poukkoolemhan.

Ku toisiaki heti tormas aphun, nii saivat miäsjoukolla emännän voitetuksi.

Ja justhin ku kettu meinas passata päälle ja livahtaa emännän hamhen haarasta pihalle, nii justhin kans suutari kerkes hairata korvista kiinni jotta:

— Ähäs, junkkari, jopa rookattihin!

Ja emäntä ku oli suutuksis, sylki ja siunas jotta:

— Ku tuallaasia eläviä pirethän, joll' ei oo vhtää miältä pääs, eikä häpyä. Lentäävät mihkä rookaa...

MATTU, MÖKIN MIÄS.

Oottako kuullu jotta se masiinakauppa Ylistaros on ny puriittu?

Se ku se köyhä mökinmuija myi miähensä Sinkerin ompelukonhesta sille rikkahalle leskiemännälle.

Se leskiemäntä otti niinkus muistatta sitä mökin miästä kynkästä kiinni, ku kaupp' oli tehty ja vei ku ainaki omansa följyssänsä. Mutta ku siitä pakkas ihmiset kovasti puhumhan, niin se leski otti ja myi taloonsa n'otta heilahti, kokos kaikki hynttyynsä ja muutti Matun kans jonnekki ylimaihin.

Siälä s'oli ostanu uuren taloon, pannu huushollin pystyhyn, itte hääräs emäntänä ja miähenhän s'oli ostanu, n'otta kaikki oli lais niinku pruukathan.

Ja hyvät päivät sillä mökin miähell' oli ollu. Juustua ja kaljavelliä sai joka päivä ja kaikki juustonpalat koolia farin pohjasta. Eikä puutett' ollu mistää laista.

Mutta niinhän s'oon täs mailmas, jotta koskaa ei ihmine oo tytyvääne, vaikka sais kuinka kahren pualen voita leivälle.

Kyllä se leski koitti sitä syättää ja passata niinku ainaki morsiaan yrkämiästä, mutta sittekkää ei sen mökin miähen ollu hyvä olla.

— Mikä sua Mattu oikee vaivaa, eikö sull’oo kaikkia kyllältä? - pruukas se leski kysellä ku se takkakivellä kaffimyllyä pyäritteli.

— Mikähän mun — — huakaasi mökin miäs. — Kaikkiahan täs on, mitää ei puutu, pakkaa olhon liikaaki hyvää...

— No no, Mattu, älä ny, sellaastahan se nuarenparin elämä on alkaapäältä, mutta kyllä se siitä tasaapuu ja helppaa. Kuherruskuukaureksihan tätä aikaa pruukathan sanuakki.

— Sanokohot miksi tahtoovat — jahkaasi Mattu — mutt'ei sitä ny aina kaljavelliäkää jaksa syärä. Vattan se rikkoo ja yäkyttää. Tuloo nii holtittomaksi, jottei jaksa korviansa kantaa...

— No, mutta, Mattu rakas, mee maata jos sua väsyttää, eipähän täs erityysiä kiiruhiakaa oo — kehootteli leski.

— Eipäs se makoosta parane, pahenoo pikemmin — huakii Mattu.

— Älä ny oo nuan kovasti vastahakoone ja häijyllä päällä — lepytteli leski. — Jos sun on ikävä, niin saat lähtiä Kokkoolasta ostamhan meille hevoosta, eikhän se friskaasi.

Ja se friskas.

— Joo — sanoo Mattu. — Mä lähren — ja oli heti valmis ku suutari sotahan.

Siitä paikasta rupes ettimhän kintahiansa.

— Mutta muista tulla pian takaasi! — varootteii leski, ku räknäs hevoosen hintaa Matulle käthen. — Tottakai sä jo tiistaina ehtoopäivällä kotia kerkiät, mun tuloo sua niin ikävä...

Ja ku toren sanoo, vaikkei sitä aina tahro viittiä sanuakkaa kaikista asioosta, nii kaulasta otti leski Mattua porstuas ja pussata truiskahutti nii koko truutulla, jotta Matulta lenti karvalakki päästä porstuan laattialle ja vähält' oli jottei se puronnu vesikorveehi.

Nii lähti Mattu, mökin miäs, Kokkoolaha hevoosta ostamhan — ja sille tiälle jäi.

Oli reissannu Tamperesta myäri ja mihnähä olikaa kulukenu, mutta viimmeen ilmaantuu Ylistarhon vanhan rakkahan muijansa ja mukulaansa keskelle. Anteeksi oli pyyrelly hukkareisua ja kovasti katunu.

— Opiksi koiralle kylmä sauna! Kannikka kovakin koron matalan, parempi on ku lesken lihavankin leviä leipä — oli mökin muija tuumannu.

Ja mistähän juuttahasta osaskin nii korjasti sanua.

Mutta sitte oli Mattu saanu ruveta papaksi taas omhan kotoho.

Hyväs sovus ja sulooses rauhas elettihin sitte matalan mökin katon alla monta päivää.

Mutta sitte yhtenä päivänä nykäästihin mökin ovi äkkiä auki justhin ku Mattu oli syämisen jyrinäs ja lykkäs seittämättä sualaasta silakkaa pää erellä suuhunsa.

Kuuluu hätääne huuto ovesta jotta:

— Onko Mattu täälä? — ja samas tormas tuphan itte se leskiemäntä, jok'oli lähteny Matun perhän.

Mattu ei saanu sanaa sanotuksi, eikä se kumma ollukkaa, ku sill'oli se silakka suus n'otta häntä vai suupiälestä törrötti.

— Mattu — —! huuti se leski ja putii nyrkkiä. — Kuinka sä nii lährit ja olikos se puhet sellaane? Lähre ny heti mun kans takaasi! — Kuinka sä nii lährit ja olikos se puhet sellaane?

Silloo rupes Matun leuat hiljaksensa huiskumhan. Se mäihäs sen silakan esti kaikes rauhas ja oikee pehmooseksi pureskeliki, ennenkö nialaasi ja sanoo jotta:

— No en ikänä! Ja s'oon sillä sanottu, jottas tiärät. Siihe souvihi en enää totta jukulauta rupia! Tuallaane vanha kröösee — —.

— Vai nii? Vai et rupia! Ohhoh, vai vanha kröösee, hyi häpee riivattu ku tualla lailla kehtaakki sanua. — Mutta ku m'oon kerran ostanu ja rahan maksanu ja antanu Sinkerin ompelukonhen, nii sun pitää lähtiä? — — Enkös ookki antanu? — kysyy leski mökin muijalta.

Ja se sanoo jotta:

— Joo-oh, annoot sä, ja tuas s'oon masiina klasin viäres nykkin.

— Mutta min'en lähre! -karjaasi Mattu ja mojahutti nyrkin pöythän n'otta silakat kupis hyppii. — S'oon sillä sanottu! Saat mennä ja laitakki luus vähä äkkiää täältä elikkä mä näytän kuinka neliinvartista poljethan!

Nii sanoo ja kyllä se leskikin sen näki, jotta tosi siin' oli eres.

— Jos ei Mattu lähre mun joukkohoni, nii silloo on kans kauppa rikki — huuti leski. -Minä tahron masiinani pois ja heti paikalla!

— Saamas pitää! — sanoo mökin muija ja rupes vethön Sinkerin konesta ovensuuhun.

Masiina hintrattihin pihalle ja nostettihin kevarin hevoosehen, jolla se leski oli asemalta tullu. — Ja nii lähti leski saman tiän takaasi kovasti motkottaan.

Ajoo kolmatta kilometriä ku samas muisti, jotta:

— Voi saksanpukki sentähre! Ny pitää pyärtää heti takaasi. Kyllä mä maksan, aja sä vain poika ja lyä pruunia, jotta keriithän viälä junalle ennenkö asema lähtöö.

— Mihkäs se asema lähtis? — virnisteli kyyttipoika.

— Suus kiinni mullikka, et sä mistää tiärä — karjaasi leski.

Ja nii toi kyyttipoika leskiä häntäpystyä takaasi mökille, jotta tukka suarana.

Se hyppäs kärry yltä, riipaasi oven auki ja huuti jotta:

— Voiretpilli kans! Joutua tänne se pilli!

— Heti! — sanoo mökin muija. — Tuas on! Pirä hyvä omanas, en sit' enää tarvihekka — —

ÄSSIIRI.

Oottako kuulin kuinka niiren rotuvasikkaan ostajaan käythin?

Kattokaas s’oli sillä lailla, jotta eileen oli Vanhan-Vaasan latukoolis rotuvasikkaan huutokauppa ja niit oli lähteny ostohon monta komjaa isäntää Munakasta, Kyrööstä ja kolme oli tullu Ähtävältä asti.

Ja sen tiätää sanomatta jotta rotulehmän ostajat on leviää ja puhuu lujaa.

Ne Ähtävän kolme isäntää istuuvat jo Seinäjoelta asti kovasti takakenos ja seliittivät toisillensa ässiirivasikoota, rasvaprosenttia, meijärilitviikiä ja järkiperäästä lannanhoitua, jota sanomalehris on koitettu ihmisille hartahasti opettaa, jottei ne olsi niin tuhlaavaasia.

Silloo astoo Munakan asemalta yks tukeva isäntä samaha vaunuhu ja kerran vaan mulkaasi Ähtävän miästen päälle, niin heti jotta:

— Jahas, t'ootta kans vissihin menos osthon niitä ässiirivasikoota. Vai kuinka — —

— Joo — sanoo Ähtävän miähet.

— No sepä hauskaa — tykkäs Munakan miäs. — M’oon kans samalla asialla.

— No tuu tuaho istumhan jotta Saarahan jutella.

— Kyllä se nii on jotta ässiirihi täs pitää maatiaasista siirtyä. Se on se rasvaprosenttia sellaane. Ja läpilypsyysiä kuuluvat olevan.

Ja siitä alkas heti nii lehmältääne keskustelu, jotta yks herra, elikkä mikhän oli, nousi viimmee ylhä, veti kaikki venttiilit katos auki ja sanoo jotta:

— Navetas pitää olla hyvä ilmanvaihto, jotta vasikat menestyy — —

Niin n'oli ne lehmän ostajat tohkehes, jottei ne kuullehet eikä paljo nähnehekkää Kun konehtööri tuli pilettiä kattomhan, niin se sai hyvän aikaa pökkiä sitä Munakan miästä kylkehe, ku se nii hapenesta seliitti niille Ähtävälääsille yhtä panskalaasta isoja lammasta, iok’on justhin niiku ässiiri.

Konehtööri pukkii ja pukkii ja hoki jotta:

— Piletti!

Mutta se vai seliitti sitä panskalaasta. Viimee äkkäs, ku konehtööri pökkäs n’otta pää klenkahti. Rupes sitte toisas-silmin kopeloomhan plakkaria ja aina vaa seliitti jotta:

— Pitääs hankkia ässiirirotuusia iampahiaki — — —

S’oli niin ässiiritöpinäs, jottei havaannukkaa ku töyttäs piletin sijasta paperossilootansa konehtöörille.

Konehtööri vähä hämmästyy, mutta otti kumminkin laatikon vasthan. Pisti paperossin palamahan ja antoo looran sitte takaasi. Ja taas sanoo jotta:

— Piletti.

Samas tultihin Ikoolan pysäkille ja siitä tuli yks Kyröön-isäntä junhan.

— No päivää, ookko sä kans menos ässiiriä ostamhan? —

— Joo, sitähän mä — —

Nyt oli viis vasikan ostajaa yhres. Ne istuu vastapäätä toisiansa ja puhuu paukuttivat n'otta klasit täräji. Välistä ne huutivat toistensa korvahanki, kun ei tahtonu kuulla.

Oli jo reisuusti tulla tappeluki kahren välillä kun molemmat olsivat tahtonhet huutaa yhtaikaa toistensa korvahan.

Mustasaaren asemalla vilkaasi Ähtävän miäs klasista pihalle ja kysääsi jotta:

— Eikös täm’oo ny Mustasaari?

— Ei s’oo vasta ku Tuavila — sanoo toinen, eikä kattonukkaa, hairas vai korvasta kiinni ja rupes huutamhan jotta:

— Kyllä se nii on, jotta ässiiriä täs pitää ruveta laittamhan —

— Mutta eikö täm’oo sitteki Mustasaari? — kysyy jo kolmaski vasikan ostaja. —

— Ei s’oo ku Tuavila!

— Olis se mukavaa, jos me niin fläsäjääsimmä ku akat jotta ajaasimma sivun —

— Ne ässiirilehmät on kuulemma paljon nättyruakaasempiakin ku maatiaaset — —

Sitte se juttu taas repes ja sitä kesti siihe asti ku juna toppas. Ihmiset kokoolivat kimpsunsa ja lähtivät, mutta vasikan ostajat ne istuu ja juttelivat aina vaa.

Viimmee yks vilkaasi ympärillensä jotta:

— Mihkä ne kaikki muut on menny, ku ei tää! oo enää ketää, ja ovekki on auki?

Silloo toisekki rupesivat kattelhon ympärillensä ja viimmee haikaasivat jotta:

— M’oomma Vaasas!

Muut ihmiset oli aikaa jo sitte lähtenhet, ku aseman ovesta astoo viis vankkaa vasikanostajaa peräkanaa silmät pyäriääsnä jotta:

— Tämäpä ny vast'oli tulemus, ku yhtää ei havaattu — —

— Mitäs ny emännille sanothan ku ei ässiirivasikoota saatukaa — huakii toine.

— Sanothan jotta nousivat niin tyyrihiksi, jottei kannattanu huutaa — ehrootteli kolmas.