Part 2

— Mutta s'oon sitte vähä helkutinmoone ero asias saara ja olla saavanansa! — Kymmenentuhatta markkaa, niinku m'oon ittelleni kaavaallu tulevan, s'oon isoo raha ja jumalatoon erootus siinä saako sen vai ei.

— No se on ny nii kus s'olsit sen saanu.

— Eikä peijakas viä ookkaa niin!

— Siitä sitte laskethan ääniä niinku kovasta rahasta ainaki! — nauroo kriivari.

— Mutta silloo min'en enää saattanu kuullakkaa — sähisi Kaappoo. — Mä ruataasin kriivaria muatoho, jotta ketarat pystyhyn, — vaikk'eihän se sen vika ollu — ja sinne jätin koko meijärikuarman, niin mun sappeni kiahuu. — Saa ny nährä haastaako se mun viälä vastaamhan — pahkulootti Kaappoo-isäntä.

— Ja ne syltykki ku tuli syätyä etukäthen — siunaali emäntä.

Kauan istuu Kaappoo klasipenkillä pää käsien varas, ähkyy ja manas herraan merkillisiä palkanmaksutapoja.

Viimmee nousi, meni uuniloukolle, ettii siältä putuläjästä vanhan kessumassinsa ja huakaasi raskahasti jotta:

— On se ny eres luajan lykky, jottei ne viälä oo havaannehet ruveta emännillekki palkkoja räknäämhän.

— Sanos muuta — siunaali Maijaki.

FRIIJARIPOIJAN HEVOONE.

Tuata, tuata, asiat menestyys monta kertaa paljo paremmin ku ei toiset tulsi sotkemhan. Niinku ny tua vanhaanpoikaan veroki. Heti ku siitä ruvettihin puhumhan, nii monelle vanhallepoijalle tuli hätä käthen ja hiljaane meininki miälehen jotta:

— Taikaa olla parasta kattua aikanansa ethen, mistäpäi ittellensä parhultaasen takkupään hairaa, jottei jää aivan tutkaamet käthen.

Sitä varte se Ilimajojen Ylisenpään poikaki täs menheellä viikolla keskiviikko-iltana rupes ittiänsä nii kovasti trööttäämhän ja laittamhan, jott'oikee ruskianahkaaset plankkisaappahat veti jalkoohinsa ja mustan silkkikrusetin tälläs kaulahansa. Oikee kahres veres pesi silmänsäkki ja hinkkas n'otta nahka naraji, mutta kyllä sitte kans oli purkis ja puhuras ku nualtu lusikka ja niin silunaamaane, jottei yhtää tuntunu kröpelööseltä ku kärellä koitti. Hiuksekki kampas komjasti tupeetille ja se passas, ja pysyy kovasti hyvi, mutta keskipääs seisua törrötti sellaane kamala ja kankia tupsu, jotta siinä saiki vähä sainehesti sylkiä ja manata, eikä se sittenkää totellu.

Vaikka s'olis sitä kuinka lyäny ja taputellu, nii aina se vai nousi pystyhy ku fiäteri. S'oli nii kamala paikka, jotta kiukuusnansa se koitti jo repiä sitä juurinensa irtiki. Muttei saanu.

Ojkee se lopuksi hyppii tasapökkää kamarinsa laattialla ja saratti aiva oikohonsa.

Viimmee tormas päänsä seinähä ja puski ku vihaane härkä sitä tupsua seinää vastahan jotta:

— Sitte on jisiskrais joset sä usko!

Mutta ku sitte kattoo peilihi — nii justihin taas rupes pönköttämhän!

S'oli aiva tukehtua kiukkuhunsa ja repii jo sitä silkkikrusettiaki kaulasta jotta:

— Täst'ei tuu mitää vaikka itkis.

Meinas jo ottaa saappahakki jaloosta, kuhoksaski konstin. — Otti lammasraurat ja leikkas pois koko tupsun!

— Ja tuan kans m'oon täs pualenpäivää tapellu ja pyäriny ku päästä sekaantunu pässi. Kyllä sit'on ihimine hullu — imehteli itteksensä karvatukku käres.

Ja ku se siitä takusta selves, nii oliki jo parhultaane ilta lähtiä ponkimhan sinne, johka se meinas. Sill'oli vähä kuusaa entisestä ja hyppäs pyärän sarvihi ja rupes tramppaamhan Suamulan huanua siltaa ylitte. Siitä kääntyy kalvehen pualelle ja ajoo taloon päärylle. Katteli esti yliskamarin klasihi, johna se Justiina makaa, ja sitte kääntöö pihaan ja uuniklasin kohras kyykisti ittensä nii matalaksi ku kissi, jottei nähtääsi.

Pyäränsä vei katos-alustahan elolavan viärehen nojollensa ja sitte kryhysniskoon taas pihan poikki Justiinan klasin ala takaasi. Noukkii pikkuusia kiven murenoota, nakkas hiljaa yliskamarin klasihi ja kuunteli ku syrän nii pompotti ja muutoonkin pakkas raistelhon jotta:

— Kuinkahan täs oikee käyrähän? Päästääkö se hialle, vai antaako nahaat n'otta kolajaa —. Kotona se ainaki on, koska kuuluu hornoo...

Se orotteli horvin aikaa, mutta ku ei kravahtanukkaa, nii piti ottaa vähä suuremman kiven ja paiskata uurestansa. Ja s'otti nii lujaa klasihi n'ott'oikee paukahti, mutta kyllä kans Justiina poukahti vähä äkkiä klasista luuraamhan. Ja ku näki, jotta friiari on, nii kyllä tuli kiirus muuttamhan verhaa päällensä. Hurstisen kivijalkapaitansa pisti parjan ala ja puki oikee krekkuamatantun yllensä.

Vintinportahat naraji ja pian kans salpa klapsahti.

Ja sitte ei kuulunu enää mitää — — enneku vasta aikaan päästä, ku pihalle tuli muitaki kottia kuuholla korvin kurkkimhan. Mistähän olivakki päässehet jäljille, ku tulivat peräs kattomhan.

Ja heti oli kurit miäles.

Ku eivät muuta keksinehet, nii hakivat sen friiarin polkupyörän katosalta ja köyttivät kriimunvarrella lujasti sarvista kiinni sähkötolppahan keskelle pihaa. Hakivat tarhalta sontalavan ja tälläsivät oikee ränkipelillä sen polkupyörän aisoohi kiinni niinku ainaki orhin.

Ja loimenki panivat selkähän jottei tuu vilu ku oli jo kylmät yät.

Ja eikö nua raakkulehen ketalehet hakenehet viälä saunan loukosta vihtaaki ja pistänhet siitä pyärälle häntää, jotta s'oli justihin niinku elävä hevoone!

Heinätukun heittivät viälä etehen.

— On sillä Justiinan friijarilla hurja hevoone...

Aamu valkeni sitte aivan kalpiana ja huanosti s'oli nukkunu Justiinaki. Friijaripoijan käret oli molemmat aiva turtana, ku s'oon se Justiina sellaane rössikkä.

Ku sitte taloonväki rupes nouseskelhon aamulla ylhä ja isäntä tuli portahille, nii se hiaroo kauan aikaa silmiänsä jotta:

— Kenenkäs hevoone se siinä seisoo?

Kattoo ja kattoo, kynsii päätänsä ja piteli toisella kouralla housujansa jotta:

— Onko se hevoone, vai mikä s'oon, ku sill'on nuan kamala häntäki —?

Piti lähtiä paljahin jaloon oikee kärestäpitään kattohon.

Ja ku näki, mikä s'oli, niin nauroo nii molemmin käsin hartahasti, jottei muistanukkaa pitää enää kiinni, ku housut putos maahan n'otta mossahti.

Sen kuuli emäntä tupahan ja tuli vähä joutua kattomhan jotta:

— Mitä herranähköhön tääll'on tapahtunu?

— No tuu ny Maija-Kaisa säkin kattomhan — voivootti isäntä mones vintturas keikistellen.

— Näjenhän mä täältäki — — hullupöllöö — — verä ne housut jalkahas siinä...

— Tätä hevoosta kattomhan! — - hohuutti isäntä.

— Kenenkä hevoone s'oon? Mitä se siinä seisoo?

— Tuu ny kattomhan konhollista värkkiä, ku häntäki on puusta!

Ja kyllä se emännänkin vatta rupes nytkymhän eri lailla n'otta aiva se piteli lonkkiansa ja huuti kans oikohonsa. Ja niin heljä ääni ku sillä emännällä on, nii se paniki vähä komiasti ku se kaikki kiakurat oikee pitkähänsä helisteli.

Yliskamarista rupes kuulumhan kans kolinoota ja Justiina pisti päänsä räystäsklasista jotta:

— Häh mitäh, mitä emäntä siälä nauraa?

— Minkälaane se Justiinan friiari on, kun sill'on tuollaane kummalline hevoone? — huuti isäntä.

Justiina kattoo aiva suu auki ja silmät silanrenkahina ennenkö käsitti, mutta kyllä sitte kans katos vähä äkkiää kamarihinsa ja siälä ku nousi eri sipinä. Justiina siunas ja voivootti hiukset hassallansa ja friiari hyppii ku orava häkis jotta:

— Kuinka mä pääsen pois täältä?

Meinas jo hypätä klasista pihalle ja peltoja pitkin, mutta Justiina sai kaulasta kiinni jotta:

— Älä rakas kulta hyppää, sä katkaaset jalkas — — orotethän ny hetken aikaa, eikhän ne lähre siältä, jotta pääset livahtamhan johnaki välis...

Samas kans rupes emännän kaffipannu kiahumhan ja se lähti juaksujalkaa kattomhan.

— Tuu säkin sieltä — huuti isännälle mennesnänsä. — Ja ota ne housus joukkohos!

Silloo isäntäki vasta havaatti ja lippas vähä äkkiä tuphan.

Kuuluu vai yks tomahros ku friijari truiskas portahia alaha ja lenti ku vaapsahaane repimhän pyäräänsä aisoosta. Loimen riuhtaasi seljästä, repii silat ja ku sai pyärän viimmee irti, nii hyppäs selkähän ja lähti ajamhan sellaasta vauhtia, jotta pyärät aiva oikoosna.

Nii kiirus oli, jottei havaannu eres sitä vihtaakaa irti ottaa. Ajoo häntä suarana kotia ku tuuliaaspää, eikä taira sen erän perhän flikkoohi yrittää sekää poika, ku tualla lailla tehtihi.

KELLONFIÄTERI.

Oottako kuullu jotta Kylänpään loukoll'on yks suutari meinannu ruveta kräätäriksi — — ei ku kellosepäksi?

Tämä suutari, muutoon erinomaane piaksunikkari ja pikilangan vetäjä, kovasti siivo ja rehellinen miäs, sai päähänsä täs menny viikolla ylpiän tuuman, ku s'oli Jussi-Pässiläs tekemäs emännälle kenkunoota ja isännän umpikuarine kuustoista rupiinine silinterikello oli lakannu käymästä.

Oli sanonu vai jotta:

— Tuakaas isäntä se kellokrämppännä tänne, niin s'ei oo ku yks hengensiunaama ku mä paan sen tikuttamhan!

Niin oli suutari sanonu ja vähä mahtavaa flätkäässy viimmeesen plikinaulan emännän kantapäähän. Oli viälä vähä vasaralla knakutellu ympärinsä kruusooksia, oikaassu sitte hollin päähän, pää kallella kattellu kenkää ja kehahtanu jotta.:

— Sillä ny passaa emännän mennä vaikka seittemän sorttista knakutesta! Kyllä kestää eikä kallistele, vaikk'olis lonkkia kaksiillekki kärryylle. — — Nii, mikä sitä isännän kellua oikee vaivaa, ku se ei käy?

-- En mä tiärä, mikä sen on tullu — sanoo isäntä.

— S'oon ollu tuas kellokaapin viäres naulas toista viikkua ja hyvin s'oon käyny. Mutta ku tänä aamuna meinasin pistää plakkarihi, ku lährin meijäri kuarmaa viämhän, niin ei se käynykkää. — — En tiärä, mikhän sen on ny tullu — pahkulootti isäntä.

Suutari otti kellon käthensä, kattoo esti vastapläsiä, huiskahutti sitte käresnänsä ja painoo korvaa vastahan.

Ja oli totisen näkööne.

Kuunteli ku Teuvan tohturi keuhkotautia ja sanoo sitte jotta:

— Kamalasti se krahisoo! — — Se fiiraa niinku olis fiäteri irti. — — Kuulkaas ny isäntä tekki — sanoo suutari ja painoo kellon isännän korvalliselle.

— Mhyy-yh — sanoo isäntä, jok'on harvapuheene.

— No se on piäni vika! — sanoo suutari, hairas naskalin tiskiltänsä ja painoo kuaren auki jotta helähti. Ja ku oli aikansa naskalin tutkaamella kruuvannu ja väännelly, niin nosti rukkooviisarin, sikunttihaan, pintelin fiäterin ja printin pois ja haikaasi jotta:

— Mitäs juuttahia tääl' on? Kun on tulitikun pää katkaastu fiäterirattahan ja ankkurihaan välhin niinku Ilkan ilmapuntaris?

Siihen oli kokoontunu koko talonväki suutarin ympärille, emäntä, piika, pojat ja kersat. Ja kaikki olivat niin säikähryksis ja isäntä itte nii pörhistyksis jotta kukaa ei huamannu ku yks poijista, se nuoreet vesa, Iisu, tuli aiva valkooseksi naamasta. Sitä rupes pyärryttämhän, jalaat petti ja hiljaa putos ovisängyn ethen laattialle, n'otta se meni pyäriensä sängyn ala ja veti roirin etehensä.

— Ku-ku kuka — —? — huuti isäntä, ja yhrestä suusta vastathin jotta:

— E-e-emm'ainakaa!

— Mi-mi mihn' on Iisu?

Niin. — — I-i-i-sua ei ollu mihnää! Ei mihnää sit'ollu.

S'oli karonnu ku kastet maasta, eikä hengittänykkää.

— Ky-ky-kyllä mä sen korvennan — kirmuseeras isäntä ja emäntäki siunaali ja varjeli oikohonsa.

Ja suutari kaivoo ja kruuvas naskalilla kellon sisusvärkkiä. Se sai fiäteripunkin irti, kangotti kannen auki ja samas reisuusti vai präsähti ku fiäteri hyppäs ylhä, meinas esti lentää emäntää silmhän, mutta putoski sitte piian levjälle navettapiaksulle ja siitä se saatihin kiinni.

Piika säikähti siitä nii mälyttömästi jottei se hoksannu heti krääkäästäkkää ennenku vasta hyvän aijan päästä. Mutta s'oonkin aika pössöö muutoonkin. Nykki krääkääsi vasta varttitunnin päästä, jotta emäntä voorostansa peljästyy aivan perättömäksi.

Ja suutariki meinas mennä oikee pois tilooltansa ja manas jotta:

— Sille pitää antaa polviremmiä, ku tualla lailla jäliistäpäi krääkyy —.

No ku suutari sitte syynäs sitä fiäteriä ja vähä väänti, nii se meni poikki n'otta pritkahti. Se fiäteri.

Tuas tuuman pituune kappales katkes ja s'oli paha paikka, ku siinä pääs oli tapinreikä, josta se pannahan kiinni.

Siinä tuli suutarille pitkä ja sitkiä manaaminen.

Esti se piti sitä fiäteriä toises käres, kattoo ja manas ja vain toisella kärellä repii hiuksiansa. Mutta sitte se suuttuu aina vai enemmän, pani fiäterin ethensä pyörälle ja repii molemmin käsin.

Eikä kukaan tohtinu huiskahtaakkaa.

Isäntä vai sanoo jotta

— Taisi nyt tulla vahinko...

Suutari ei puhunu mitää; se vai katteli sitä fiäteriä ja kraapii päätänsä.

Viimmee kumminkin sanoo jotta:

— Siihen pitää saara uuren reijän vaikka mikä olis!

Se fiilas yhren katkennehen naskalin teräväksi, löi sen kiinni suutarinpöytänsä kulmhan, tälläs fiäterin pään sen päälle ja mojahutti vasaralla — nii, taas oli pala pois!

Ja ku se uurestansa pani ja taas löi — nii taas lenti pala pois!

— Sehän ny on merkillistä — sanoo suutari — Kovasti on karkiaa terästä.

Ja taas koitti.

Löi oikee olan takaa, nii reisuusti vai vinkaasi, ku fiäteri lenti ku ammuttu kattohon, kolahti ja putos alha niin äkkiää, jottei kukaa huamannukkaa mihkä se lenti.

Suutari istuu höröskörvin ja orotti, koska putuaa.

Toiset kuunteli kans suu auki.

Ja ku ei mitää kuulunu, niin viimmee jahkaasivat jotta:

— Mihkä se lenti?

Katteltihin katosta, laattialta, hyllyyltä, penkiiltä, pöyrältä, astiakaapin päältä ja joka paikasta ja taas kuunneltihin ja oltihin hiljaa.

Mutta mitää ei kuulunu eikä näkyny.

Sitä ettittihin laattian raoosta, kellarista, takan porosta, fiililautaselta, plakkariista, ja pöyränloorasta, leipäressasta, vesikorveesta, meijärihinkistä, sokurikoolista, parasta, uuninpäältä, porstuasta ja piika pössöö katteli navetastaki, ku s'oli lypsämäs.

Se oli imes!

No se oli nii imes, jotta sit'ei ymmärtäny kukaa, mihkä se katos.

Oli ku noiruttu.

Monta tiimaa sitä ettittihin. Suutariki konttii monehe varvihi laattian ympärinsä; meni yhtä laattian rakua ylhä ja tuli toista aiha, mutta ei!

Mistää ei löytty.

Viälä kymmenen aikana illalla, ku muut oli jo aikaa sitte mennehet maata, istuuvat suutari ja isäntä viäretyste takkakivellä ja jahkuuvat jotta:

— Mäkhihä kummaha se katos!

— Jos s'olis lentäny tuanne piian sänkyhy — tuumas viimmee suutari.

Ja nii se fiäteri kiusas niitä, jotta yhres menivät heräättämhän piikaa. Mutta piika oli nii väsyny, jotta n'ei saanu sitä hereelle. Pyärähyttivät vain seinhän päi, palajivat fällyt ja päänaluuset, kaivoovat ja tonkiivat niin, jotta piika kolahti lopuksi sängyn pohjalle ja jäi parjan ala maata.

Kun isäntä ja suutari oli aikansa sitä fiäteriä ettiny, eikä mistää löytäny, nii viimmee oikaasivat ittensä levolle.

Mutta se fiäteri pyärii niin sen suutarin pääs, jotta s'ei saanu unta.

Se ähkyy ja puhkuu, siunas ja manaali, n'otta sen rupes suuta kuivaamhan ja piti nousta juamhan.

Se hapuuli pimiän päähän tuvan pöyrältä harikkotooppia ja viimmee löytiki. Ei siinä paljo enää pohjalla ollukkaa ja jano ku oli nii hotaasi oikee suun täyreltä. Nakkas ku saunan kiukahalle.

Mutta siitä vasta körinä nousi. Suutarin löi kurkun tukkuhun; tarttuu ku kuusenkäpy olis survaastu henkireikähä.

Suutari hyppii yhrellä jalaalla, huitoo käsin ja jaloon, kaatoo pöyrän ja möläji ku elukka. Viimmee se tormas isännän sänkyhy ja retuutti sitä pystyhyn.

— Sus siunakkohon — säikähti isäntä. — Mikä nyt on hätänä?

Isäntä sai tutisevalla tikulla lopuksi valkian lamppuhu. Suutari seisoo viäres suu auki, silmät väärin pualin ja viittooli suuhunsa.

Isäntä kattoo kitahan ja — siälä se oli se fiäteri!

— Kuinkas herra hallikkohon se sun suusnas on? — — haikaali isäntä.

Mutta suutari ei saanu sanaa sanotuksi, koitti vain viittoolla, jotta ottaa pois.

Isäntä yritti sormin, muttei ulettunu. Se oli niin kaukana kurkun peräs ja tarttunu sivuuttaan kiinni.

Silloon suutari härisnänsä rupes kollaamhan pöyränlootaa ja löyti siältä vanhan piipunkrassin. Siihen väänti koukun päähän ja sillä isäntä nyppäs sen fiäterin pois suutarin kurkusta.

Kyllä s'oli hirviää.

KAFFIPANNUNVARAAS.

Oottako kuullu jotta maanantaki illalla meni yks Präntöön miäs kotiansa pää kallellansa funteeraten jotta:

— Kuka sen tietää, vaikka se mailmanloppu tuliski kuures päivä niinku ne ennustajat sanoo. Tämä mailma on ollu jo kauan aikaa nii pois lairalta, jotta voi se hyvinki olla lopun erellä. Nyt on helmikuu käsis ja pitääs olla kovat pakkaaset, mutta maa on sula ja aurinko paistaa ku keväällä ainaki... Mailmanlopun merkkiä voivat hyvinki olla...

— Jos on tullaksensa, niin tulkohon! Eipäs se tämä elämä munkaa osaltani nii hekumallist oo ollu, jottei tästä malta lähtiä jos präiskähtää —.

Mutta sitten sen piskahti miälehe, jotta jos se kerran menua on, nii sopiishan sitä pitää piänet lähtijäiset, ku sattuu olemhan kirkas tilkkaki piironginlooras ja on tullu elettyä muutoonkin nii siivua elämää.

Ja nii otti ja haastoo kaks hyvää kaveria kortteerihinsa ja käski huusholleskansa keittää oikee toppakaffit ja panna höystöt keskelle pannua.

Nisujaki hajetti kokonaasen fleetupellin ja ässänvääriä viirellä markalla, jottei ne ollehekkaa mikkää kissinristijääset, johka se miäs haastoo kaverinsa.

— Laitasta ny sitte ne kaffit, Raakeli — sanoo se mailmanlopun miäs huusholleskallensa ja vei kuttuviarahat komiasti kamarihi istumhan pöyrän päähän ja aukaasi Fennian paperossilooran.

— Ku täs ny kumminki lähtö tuloo, nii mitäs me tätä maallista omaasuutta enää säästääsimmä — trossaali se mailmanlopun miäs viarahillensa ja käski ottaa paperossia loorasta.

Huusholleska pani pannun tulelle, rupes tälläämhän kuppia pöyrälle ja nisuja prikalle oikee läjäpäihi. Se mailmanlopun miäs astuskeli piirongille mahtavaa jotta:

— Pannahaks kretaa ja, jottei päätä fiirraa, jos kovasti sattuus tärskähtämhän. — — Taitaas siinä präiskährökses mennä pottuki prisaksi, n'ott'on paras aijoos litkaasta ennenkö fläiskähtää.

— Päreet on vara ku vahinko — tykkäsivät kaverikki ja nauraa hetkottivat niinku asiahan kuuluuki tällääsis juhlallisis tilaasuuksis.

Kaffipannu porisi tulella, miähet turisivat kamaris sulooses orotukses ja pyhiiskelivät vaivihkaa huuliansa. Miähet keskustelivat siitä mailmanlopusta nii hartahasti n'otta Raakelinkin piti tulla kamarihin kuuntelemhan ku kaffiki oli jo valmista, jottei muuta, ku nostaa selkiämähän hellalle.

Ja kyllä se säikähti ku se kuuli jotta:

— Herrinjee, tulooko se ny jo ensi perjantaina, ja mä ku meinasin mennä lauantaina torille!

— Kyllä s'oon Raakeli myähäästä sun enää lauanaina lähtiä Vaasan torille, ku koko hoito on yhtenä sinsallana tuala taivahalla ja mekki kaikki meemmä ympärinsä jotta fiuuh — —!

Kaffia orotelles oli se mailmanlopun miäs jo kaatanu kirkkahan tilkan kaffikuppien pohjalle orottamhan. Sitä kattelivat viarahat silmä kovana, ja silloo se mailmanlopun miäs havaattiki jotta:

— No eikö se kaffi oo jo klaaraantunu siälä? — Tuappas ny tänne ja kaara kuppiihi, jotta saarahan täs piänet plöröt.

Huusholleska meni köökkihi ja meinas toissassilmin vai hairata pannua hellalta, mutta kääntyyki vähä äkkiä ympäri, ku käsi haukkas tyhjää ilmaa jotta:

— Mihnä se pannu on?

Seisoo suu auki ku taivahasta puronnu jotta:

— Tuahon mä sen panin!

Nosti pataa ja lykkäs pannua sivulle, kattoo puuloothan ja viimmee sängyn alakki...

— No tua ny se pannu jo tänne! — komennettihin kamarista.

Ja huusholleska pyärii köökis ku viipperö ympärinsä, juaksi porstuaski kattomas ja siunas ja imehteli jotta:

— Mihkä pehkanahan se pannu tuasta hellalta on lähteny? — —

Ja ne mailmanlopun vierahat kamarista huutelivat jotta:

— Tulooko sitä kaffia siältä vai — —?

Viimme huusholleska tormas kamarihi jotta:

— Kuka sen pannun on piiloottanu? Ku hellan päälle panin selkiämhän ja nyt ei sit oo mihnää! — — Itte ootta lymmyyttäny, mihkäs ootta pannehet sen juuttahat, ja mua täs hyppöötätte ympärinsä, hävekkää vähä!

Miähet kattoovat silmät pystys jotta:

— Mitä sä oikee höpäjät? — Täälähän m'oomma istunu koko aijan ja orottanu.

— No tulkaa itte kattomhan, nii sit'ei oo mihnää koko pannua! — pannasti huusholleska. Ja ku joukolla menthin kattomhan, nii mihnää ei ollu.

— Tuahon nuan mä sen panin oikee elävin silmin nii totta ku m'oon täs! — selitti huusholleska ja itkua pirätti.

— Oliskahan se jo lentäny taivahalle — rupes se mailmanlopun miäs vapisevalla äänellä sanomhan. — Pian ottaa ja nykäsöö meiräkki peräs ilmahan...

Tuli vähä hiljaane olo köökis, jotta koska mojahuttaa...

Henkiä pirättelivät jokahinen, eiväkkä tohtinhet huiskahtaa.

Ku ei sitä tärskähröstä sitte kuulunu ja seinän takana Nuukreenin kakarakki rupesivat tappelemhan n'otta lavittat kolaji, nii uskaltivat ruveta ettimhän viimmee sitä pannua.

— Onko kukaa nähny meirän kaffipannua?

Siinä seisoo pikkune flikka pihalla ja se ku kuuli, nii sanoo jotta:

— Oliko se teirän kaffipannu, jonka kans se juaksi?

— Kuka juaksi?

— Tua Veevarin Akseli! — Se tuli teirän porstuasta hypääten ja tuahon kaatuu silmällensä, nii sen takin alta putos kaffipannu jotta sumppi vai truiski.

— Ei siinä sumppia ollu! Älä sä flikka yhtää valehtele! S'oli sitte aiva vetehen keitetty! — rupes huusholleska soiluamahan ja vähält' oli jottei faartannu sen flikan tukkahan, ku se sellaasta puhuu.

— Mihkä se sen pannun kans meni? — kysyyvät miähet, jokka aina on asialtaasia.

— Tuanne se meni, tehtahalle päin juaksi.

Ja miähet perähän. Ja huusholleska niiren perähän. Vaikkei se kauas jaksanu, ku s'oon sellaane lihava lullu, ku huusholleskat pruukaavat olla ja vähä huanojalkaane.

Iltamyähään ne travasivat ristihi rastihi Präntöötä, mutt'eivät saanehet kiinni sitä, vaikka poliisikki olivat häsyys ja juaksivat aiva kiäli pitkällä.

Eikä viälä tänä aamunakaa sitä Veevarin Akselia oo saatu kiinni, vaikka koko eileenen päivä jahrattihin ja paljo muitakin Präntöölääsiä on ollu yrittämäs.

Hyvät ihmiset, jos satutta näkemhän sellaasen miähen, joll’on musta lakki pääs ja kuuma kaffipannu käres, nii ottakaa kiinni!

S'oon se Veevarin Akseli, kaffipannunvaraas!

TEHTAHAN MERKKI.

Oottako kuullu jotta s'oon vain harva poika, jok'on tullu tähän mailmahan varustettuna selvällä tehtahan merkillä?

Mutta sellaanenki imes on ny tapahtunu täälä Vaasas, vaikka sitä pirethän kovasti salas. Em mäkää tietääsi koko asiasta mitää, jos ei se sama paarmuuska, jok'on sen itte nähäny, olsi kertonu ja kovasti vannottanu jotta:

— Muistakki pitää omana tiatonas, jottei se leviä ympäri mailmaa, ku s'oon sellaane kamala asia, vaikka nii tohtoriki sanoo, jotta kyllä se pia pois menöö.

On se niin kummalline ja oikee yliluannollinen asia, jottei sitä voi muuta ku imehrellä, kuinka kumminki varovaasen ihmisen pitääs olla, jottei tulsi mitää feiliä, niinku akat sanoo.

— Ja sitä se frouvaki oli kovasti peljänny — kertoo se paarmuuska. — S'oli menny täs kevättalvella Rauhankarun saunahan — sen miäs ku on oikee tispunentti — yhren tutun frouvan kans kylpömhän ja siitä se sai alkunsa.

Kun n'oli kylpönhet ja pessehet ittensä ja tulivat pukuhuaneheshe takaasi, niin se tispunentin frouv' oli aukaasnu sanomalehtehe käärityn pakettinsa ja ottanu purkkihit aluusvaattehet framille ja mithän olivat siinä jutellehet keskenänsä kun oli istahtanu penkille vähä huilaamhan ja vilvoottelemhan.

Hyvän aikaa praatasivat kaikenlaasta joutavaa niinku akat pruukaa, ku rupesivat sitte pukemhan.

Se tisputentin frouva nousi ylhä ja rupes palajamhan vehrojansa, ku yht'äkkiää se toine frouva präiskähti sellaasehe nauruhu jott aiva se kiakkarootti yhres mykkyräs siinä penkillä ja oli tukehtua.

— Mitä sä naurat? — kysyy tisputentin frouva ja meinas oikee suuttua.

— Oi voi — voihkii se toine — kuinka hassua! Käänny, että mä lujen, mitä siäl'on —

— Mitä sä puhut? — —

— Käänny, käänny —

— Hyi sua, et saa peljättää mua. Se on vaarallista! — — Mitä se on?

— No käänny ny — — ha ha ha! Siin'on selvästi ja suurella präntillä: _Singer C:o_.

— Mitä sä höpsit? Mihnä?

— Ha ha ha! Sin'oot istunu tuan sanomalehren päällä ja siit'on tarttunu ilmootus. — — Selvästi Singer C:o!

— Hyi ku mä säikährin! — huakaasi se tisputentin frouva ja kyllä se säikähtiki.

Se meni heti takaasi pesuhuaneheshe ja hyvän aikaa sai pestä ennenkö se lähti pois.

Sellaane se oli se asia, ei se sen kummee ollu. Mutta se vaivas sitä tisputentin frouvaa nii, jotta aina se sitä vai ajatteli ja pelkäs jotta:

— Ku ei vai tulsi mitää merkkiä.

Yätä päivää kummitteli sen silmis Singer Compani ja välistä ku se istuu, nii oikee poltti.