# Seitsemän veljestä Kertomus

## Part 24

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/seitseman-veljesta-kertomus-11940/index.md

Mutta Toukolaan läksivät lukkari ja Aapo sovinto- ja tuliaisjuhlaan kutsumaan miehiä, jotka niin kauan olivat eläneet vihassa ja vainossa Jukolan veljesten kanssa. Ja koska he mukavilla, lukkarin lausumilla, sanoilla olivat saattaneet kutsumuksen ympäri sekä miehille että naisille, riensivät he takaisin auttelemaan muita rakentamassa pitoja. Lakeaksi tehtiin permanto Jukolan hauskassa tuvassa, kuohuvaa olutta vetävissä haarikoissa kannettiin pöydälle, ja tulisijan ympärillä liekiöitsi kiltti Venla äitinsä kanssa. Pilvenä palloili kahvivalkian savu katon nokisten ortten alla, myllyn hampaissa pieneni räiskynällä poltettu jyvä, ja tulella höyrysi nahkapeitturin emännän pannu. Ja mikä nyt lakaisi kartanoa, mikä kanteli halkoja pinosta tupaan, mikä hakkasi havuja koristeiksi laattialle ja mikä mitäkin teki. Ja akkunan ääressä, leveällä rahilla istui iloinen Mikko, antain silloin, tällöin viulunsa vingahdella.

Mutta miksi kuiskuttelee nyt Männistön muori noin hartaasti Juhanin kanssa tuolla porstuvassa ja miksi seisoo Juhani, silmät harreillaan, totisena kuin tuomiolla? Muori antaa hänelle tiedoksi noin kautta ranteen, ettei löydy enään heidän puolestaan estettä hänen ja Venlan sydämien välillä. Tästä ällistyy poika, puhkailee, huokailee, hikoilee ja niskatukkaansa kouristelee kovin, pyytäen lopulta muorilta hetken tuumauksen aikaa. Muori lähtee hänestä loistavilla kasvoilla, mutta ulos pihalle astuu Juhani, astelee kuin huoneeton tonttu, tietämättä minne hän astuis. Tuolla Jukolan seinän takana hän nyt pasteerailee edestakaisin, hikoilee, huokailee, hohtaa ja höyryää ja niskatukkaansa kouristelee kovin. Mutta viimein rientää hän porstuvaan takaisin, aukaisee tuvan narisevan oven ja lausuu huohoittavalla, melkein itkevällä äänellä: »jos kanttoori olis niin hyvä ja tulis pikkuisen tänne nurkan taakse, ja sinä myös, Aapo; tule, armas veljeni!» He täyttivät hänen pyyntönsä, ja pian seisoivat he kolmesin Jukolan seinän juurella, tuumiskellen asiaa, jonka Juhani oli heille ilmoittanut. Siinä tuumiskeltiin, keskusteltiin ja päätettiin, että Juhani ottaa Venlan, joka kuitenkin on kelpo tyttö. Silloin kiivaasti ja lujilla askeleilla astuu Juhani sisään ja tarttuu Venlan käteen, lausuen: »olkoon sanottu». Silloin Venla hieman kainostelee, peittää silmänsä ja myhäilee, mutta sallii kuitenkin kätensä viipyä Juhanin turpeassa kourassa. Tästä ihastuu muori ja antaa heille äitillisen siunauksensa, lukkari toivoittaa heille onnea ja menestystä ja muistuttaa heitä lyhykäisellä puheella aviokäskyn tärkeistä velvollisuuksista.

Kihloissa oli siis Juhani, vanha rakkaus oli uudestaan viritetty hänen povessansa. Mutta sulhanen puhkailee ja hikoilee, katsahtaen tuolloin, tällöin salaisesti morsiantansa kohden. Äkisti kiirehtii hän katsomaan hevosia Ojaniitulla, näkee siellä Impivaaran molemmat nuoret tammat, hän näkee, mutta ei kuitenkaan näe. Olisipa hän pitänyt hevosina kaksi kurkeakin siellä niitun äyrähillä. Niin viehkeilee aatoksensa morsiamessa, jota itsellänsä olevan hän tuskin voi uskoa vielä. Tämä päivä on hänelle ihmeellinen. Pian kirmaisee hän takaisin taas, himoten katsella Venlan kuvaa. Vahvasti hän astuu ja kuulee Mikon viulusta pellolle huikean puolan-marssin. Silloin vääristyy äkisti hänen suunsa, kyynel kastaa hänen silmänsä, jonka hän kuivaa jykevällä nyrkillänsä; ja tuntuu kuin olisi hän taivaan ilossa. Tultuansa pihalle, ei näe hän edessään Rajamäen kaksoisparia, jotka keppihevosillaan ratsastella vilkkaisevat travia tanterella; ei huomaa hänen silmänsä huoneen portaalla Mikon tallukkaa pientä pullorattainensa. Sisään hän lujasti astuu, ja hänen katsannossaan näkyy salaisesti pohtava uho, totisuus ijankaikkinen.

Mutta kokoontuipa vähitellen Toukolan poikia Jukolan mäelle. Puu-vajan ja tallin välillä jo seisoskeli heitä joukko, nysät hampaissa, katsellen rekiä ja rattaita ja nahkapeitturin letkakääsyjä, Linnan markkinoilta ostettuja. Siinä he seisoskelivat, tarkastelivat ja arvostelivat joltisen hetken, mutta astuivat vihdoin yli pihan kohden asuntohuonetta, yksi silloin, toinen tällöin. Asettuivat he seisomaan, muutamat vasten seinää kahdenpuolen porrasta, muutamat porstuvaan, kuullellen hyörinää ja hälinää siellä sisällä. Mutta vihdoin aukeni ovi, ulos astui Aapo, käskien vieraita sisään.

Sisään astuivat Toukolaiset, kokoontuivat vasemmalle, oven ja sivu-akkunan välille. Siinä he seisoivat vakavina, pidellen kukin lakkiansa huultensa edessä. Näkyi heidän joukossansa Kissalan Aapeli, joka viistoon kohden ovea katseli taaksensa, näkyi Kuninkalan Eero, seivästellen silmillänsä laattiata. Lähellä heitä akkunan ääressä istui Mikko viulunensa, kierrellen mälliä poskessaan ja syljeskellen. Hänen polviensa nojalla seisoi pikku-tallukkainen, isänsä silmäterä. Mutta pöydän edessä, pattisauva kourassa, seisoi lukkari, valmiina alkamaan puhettansa, joka ravistelisi selkämunia; ja tuikea oli hänen muotonsa. Karautellen kurkkuansa ja sivellen etusormellaan ja peukalollaan leukansa alle, hän katsahteli, mulautteli ankarasti oikealle Toukolan miehiä kohden, mulautteli vasemmalle, jossa pöydän ja pohjoisen sivu-akkunan välissä seisoivat Jukolan veljekset, äänettöminä, tuijoitellen permantoon alas. Likellä tulitakkaa nähtiin myös nahkapeitturin perhe, Männistön muori tyttärinensä ja Rajamäen Kaisa, joka, nuuskatoosa kourassa ja naama nuuskassa, istui rahilla, huiskutellen ruumistansa. Mutta kolkassa tulitakan ja oven välillä, havutukin ja vesisaavin vaiheilla seisoi Rajamäen poikaset; siinä Heikka, Mörökölli ja kaksoispari seisoivat, kummastuksella katsellen äänetöntä seurakuntaa Jukolan tuvassa. Mutta pöydän ääressä lukkari seisoo. Vallan totisena, äänetönnä hän leukaansa pitelee, avaa viimein suunsa, mutta pidättää sanansa kerran vielä, karauttaen kurkkuansa. Hirmuisen katsannon viskaisee hän taasen oikealle, viskaisee vasemmalle ja irvistää kuin pureskelisi hän koiruohotukkoa. Mutta viimein kuuluu hänen suustansa seuraava puhe:

»Perkele, joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura, puhallellen myrkkyä maailmaan, on myös näiden naapuristen sydämessä sytyttänyt vihan ja vainon liekin. Se ensin vienosti pilkahteli risurykelmässä, mutta leveni ja kohosi pian hirveäksi kaskenpaloksi. Ensin oli se kuin pieni kärpänen, mutta kasvoi ja paisui kuin syötissä härkänen ja peitti synkeällä savullansa taivaan valon. Niinpä musta perkele sai vallan ja nyrkit pystyssä käytiin aina toinentoistansa vastaan ja erottiin viimein kauhistavan rähinän perästä mustelmilla, irvistelevillä haavoilla ja sarvitetuilla otsilla. Mikä surkeus! Taivas huokaili, vuoret ja laaksot huokailivat ja järjettömät luontokappaleetkin puhkailivat, vaan pimeys ja helvetti riemuitsivat. Aattelihan moni, päätänsä nyökytellen: tässäpä vielä kahleet kilisee, raippavitsat vinkuu ja Sipirjan kylmille tuntureille marssii poikia rakkaasta syntymämaasta. Ennustipa moni niin, mutta väärinpä hän ennusti, ja siitä olkoon Sebaotille kiitos ja kunnia.--Katsokaamme kummallista temppua: Heittivätpä veljekset ihmisten nurkat, kylänmiehet ja kaiken kansakunnan ja karsivat kaappaisemaan metsien yöhön, ja mietiskeli taasen monen mieli näin: tällä lailla, tällä lailla sissejä tehdään, seitsemän verta-janoovata, kiukkuista sissiä Suomen metsiin. Mutta Sebaotille kiitos ja kunnia, että he näyttivät profeetillensa syllän pitkän nenän.

Saattoiko heitä metsään perkele, niinkuin ennen Tuusulan papin, vai vetikö heitä sinne korkeuden voima niinkuin Johannes Kastajata korpeen, sitä en käy päättämään nyt. Mutta parastansa koetti perkele heitä kohtaan sielläkin, saattaaksensa heitä turmion tielle. Hän heitä viinamyrkyllä, vielä makuvarillakin viekoitteli, hän, niinkuin he itse ovat kertoneet, heitä johdatteli ylös pyörryttäviin korkeuksiin, kummalliseen rakennukseen, siihen niinkutsuttuun Saapasnahkatorniin, ja näytti heille maapallomme puoliskon, näytti heille kaikki kauhistavassa sekamelskassa, peloittaaksensa miehen aivosta järjen pois. Sitä hän tarkoitti, mutta hänen oma tuumansa löi häntä häpeällä vasten naamaa, jouduttaen ajoissa poikien askeleet tien oikealle haaralle. Taisteloon ankaraan he rupesivat, astuivat uljaasti kamppailemaan omaa sydäntänsä, syvästi juurtunutta laiskuutta, jäykkää, tylyä maata, kylmiä rämeitä ja soita vastaan, ja voittivat kaikki oman tahtonsa järkähtämättömyyden kautta, Herran Sebaotin avulla. Eijaa! Tässä palaavat he takaisin ihmisiin taas, mutta eivätpä ryöväreinä, vaan oivallisina miehinä. Komealla, juhlallisella jyryllä he tulevat nopeasti pyörivillä vankkureilla, joita kaksi nuorta ja korskeaa tammaa vetää, ja seuraa heitä vielä ammuvat, hyljekylkiset lehmät ja mylväilevä sonni, jukuripää. Näin he tulevat, eivät sissien luolista, vaan heidän omien kouriensa rakentamasta uudistalosta, ihanasta Impivaarasta. Eijaa! Heidän kauttansa on Sebaot saanut kunnian, mutta häpeän tuo sarvipää saatana helvetissä.

Tässä he nyt seisovat ylistystä ansaitsevina miehinä, ja tarjoovat entisille vihamiehillensä sovinnon kättä. Ja teidän, Toukolan arvoisat miehet, ei tarvitse enään katsoa häpeäksi, kutsua ystäviksenne Jukolan veljeksiä; sillä nyt he vuodattavat ympärillensä kunnian loistetta, vaan ei häpeän tahraavata lokaa. Ottakaat siis vastaan sovinnon ylitsekuohuva kalkki ja muistakaat, ettette saata heitä turhaan kuroittamaan teille kättänsä, jos välttää tahdotte tulevaista vihaa. Huomaitkaat: jo aurinkoinen laskee, katsoen taakseen lempeydestä riutuvalla silmällä kohden taivaankaarta, joka idässä hohtaa. Katso: tämä on Herran armonliiton merkki ja nyt tärkeä viittaus entisille vihamiehille käymään sovintoon, ihanaan veljellisyyteen ja antamaan perkeleelle ja hänen enkeleillensä vasten otsikkoa tuikeampi isku kuin koskaan ennen. Tämä on Jumalan tahto ja tämä on myös minun tahtoni, ja hän, joka ei nyt sanallemme kallista korvaansa ja sydäntänsä, hän olkoon anathema ja maranatha, ja perkeleet hänen viimein helvetissä korventakoot. Kuule minua, Sebaot, kuule minua, korkeuden Herra, hosianna!»

Niin puhui lukkari, ja voimallinen oli liikutus naisten sydämissä. Hillittömässä itkussa hyrisivät nahkapeitturin emäntä, Männistön muori, nokkela Venla ja Rajamäen nuuskanaamainen Kaisa, hyrisivät niinkuin lipiätiinussa pesijän kourissa hyrskähtelee uusi, neljäniitinen hursti. Mutta vastuksiin nyt astuivat Toukolan ja Jukolan miehet ja sovinnon merkiksi puristelivat vahvasti toinentoistensa käsiä. Sydämellinen, vilpitön ja vakaa oli tämä sovinto, vaikka kankeastikin käsiä iskettiin, vaikka jotenkin kyräilevillä silmillä katseltiinkin toinentoistansa. Mutta lukkari katseli riemun myhäilyksellä pöydän päästä, jossa hän istui, edessään oluttuoppi ja höyryävä knorrikuppi. Mutta ympäri tupaa kiertoili myös olutta valkeissa haarikoissa, kiertoili miehestä mieheen ja viimein myös naisesta naiseen. Sillä olipa jo kokoontunut joukko Toukolan tyttöjäkin Jukolan tupaan. Heille, jotka kuiskutellen keskenänsä seisoivat tulitakan ja havutukin vaiheilla, kanteli kahvia Männistön muorin nopsa Venla. Eivätpä ottaneet he vastaan juuri kerkeästi, vaan vasta vihdoin, kun kantaja itsepintaisesti oli uudistanut tarjoomisensa kaksi, kolmekin kertaa. Ei tänä iltana Mikkoakaan unohdettu, vaan kannettiinpa runsaasti olutta ja viinaa kaulankastiksi soittomiehelle. Siitä rupesi hän viulunsa kruuveihin syljeskelemään oikein ankarasti ja soinnuttelemaan tuota moninkerroin yhteenliimattua konettansa. Ja helähtipä siitä viimein vallan ihana ruotsin katrilli. Hetken aikaa hän tuossa pelaili, mutta koska ei kenkään astunut esiin laattialle, seisautti hän katrillin säveleet ja hellitti iloista ja uljasta polskaa. Sitä pelaili hän hartaasti ja kauan, mutta eipä yksi ainoakaan pari pyörinyt permannolla. Siitä ukko vihdoin perin harmistui, antoi sompansa ihan seisahtua ja, kierrellen mälliänsä ja syljeskellen, rupesi hän kilkuttelemaan viulunsa kieliä.

Äänetönnä istui kansa. Lähellä perä-akkunata istui Aapo, tuolloin, tällöin tähtäillen tarkasti erästä ympyrjäkasvoista, ruskea-ihoista, mutta vakaata, sinisilmäistä tyttöä, joka Venlan kanssa haasteli kuiskutellen, huulillaan viattomuuden ja kainouden kiltti nipistys. Uuteliaasti katseli häntä Aapo, muistutellen sinne, tänne, mutta eipä johtunut mieleensä neitosen nimi. Kysyi hän viimein lukkarilta, nyhkäisten häntä kylkeen, ja aivan nopeasti vastasi lukkari: »se on se Konkkalan Hinrika». Tästä kirkastui Aapon otsa ja hetken päästä lausui hän Mikolle: »antakaas meille katrilli». Rupesi nyt Mikko uudestaan, ja Aapo lähestyi Konkkalan kainoa tytärtä, pyytäin häntä pariksensa. Neito seurasi häntä, asetti itsensä hänen viereensä, mutta ujostellen, myhäillen ja punehtuen ankarasti. Kokoontui paria laattialle myös toisilta puolilta, ja viimein, Rajamäen viulun kiljuessa, tanssittiin ruotsin katrillia lakeassa tuvassa. Iloisesti loimoitti valkia, päre pihdissä liehahteli ja kovin jyskysi leveäpalkkinen permanto, koska vakavina, totisilla kasvoilla siinä tanssittiin juhlaisessa äänettömyydessä.

Mutta pöydän takana lukkari istui, ja oli hän tyytyväisenä nauttinut kaksi knorria ja kolme kylmää-ryyppyä. Hän istui, hymyllä katsellen nuorten karkeloa permannolla, ja korea punerrus oli ilmestynyt hänen poskillensa. Mutta koska vihdoin katrilli oli loppunut, hirveän pitkä, nousi lukkari ylös ja ilmoitti aikeensa lähteä. Ja otettuansa pienen lähtönaukin ja pidettyänsä pienen jäähyväispuheen, jätti hän kiitollisna Jukolan talon. Ei huolinut hän hevosesta, joka hänelle kaikella hartaudella tarjottiin, vaan läksi astelemaan, pattisauva kourassa. Seurasi häntä Juhani yli avaran pihan ja aukaisi hänelle vikkelästi Jukolan vanhan, huojuvan portin. Ja siinä seisoi vielä hetken mahtava sovintomies, katsellen kohden tähtikirkasta taivasta, haastellen Juhanin kanssa ilmoista ja tuulista. Viimein otti hän hyvästi, ja syvään kumarsi Juhani, raappaisten jalallansa, ja ometan seinässä priiskahtelivat santa ja pienet kivet. Siitä palasi hän takaisin iloiseen tupaan, lausuen itseksensä: »hän on tehnyt suuren työn». Mutta kohden kirkonkylää, pattisauva kourassa ja musta vannelakki päässä, asteli lukkari myhäillen, ja somat ruusut punersivat hänen poskillansa.

Mutta ilon ja karkeloitten hälinä Jukolan tuvassa eneni hetki hetkeltä ja muuttui viimein ryskeiseksi riemuksi. Milloin viskeltiin katrillia, milloin pyörryttävää polskaa, tanssittiin melkein ilman levähdystä, ja permanto jymisi ja sen jykevät palkit taipuivat nuorten miesten korkkojen alla. Aina iloisesti valkia leimusi, aina iloisesti Mikon viulu vinkui, vinkui että katto naukui ja nokiset orret vapisivat. Ympäri miehestä mieheen kiertoili kuohuva olut, naisesta naiseen höyryävä kahvi, ja kahvin saosta ennusteli Rajamäen Kaisa veljeksille onnen päiviä aina hautaan asti.

Niin iloittiin veljesten tuliaisjuhlassa, niin juotiin sovintomaljaa kuohuvista haarikoista, ja erottiin vasta aamun tullessa.

NELJÄSTOISTA LUKU

Oli siis mennyt lähes kymmenen vuotta veljesten muuttamisesta Impivaaran erämaahan, joka nyt oli muuttunut komeaksi taloksi. Mutta samankaltaisena ja vieläpä uhkeampana talona seisoi pian entinen Jukola, kohottamana seitsemän uljaan miehen. Ja kahteen osaan jaettiin viimein heidän rakas syntymäkotonsa. Ensimmäistä Jukolaa, tuota ikijuurta ja emää, hallitsi Juhani, mutta Aapo sen toista puoliskaa, joka, oivana talona myös, seisoi lähellä ensimmäistä. Kahteen lohkoon jaettiin myöskin Impivaara, joiden isännyyteen päättyivät Tuomas ja Lauri yhteisen suostumisen kautta. Timo sai Kekkurin ja Eero Vuohenkalman torpan, joita sekä heillä että heidän lapsillansa oli valta nauttia omana ja ilman yhtään veroa aina kuolinpäivään asti. Kaikki kävivät he avioliittoon paitsi Simeoni, joka ei huolinut puolisosta eikä maatilasta, vaan päätti olentumaan vanhaksi-sedäksi Juhani-Jukolan taloon. Heistä taitaa myös sanoa, että he elelivät ja rakentelivat aina kunnon miehinä, kukin sijassansa; ja vieraanvaraisuudesta kehui mierolainen niin Jukolan ja Impivaaran taloja kuin myös Kekkurin ja Vuohenkalman torppia. Jos siirrät joukosta Simeonin ja Timon, niin olivatpa veljekset ainiaksi hylänneet villitsevän viinan. Joskuspa Simeoni, siivo mies, horjahtui humalan huimaavalle tielle, ja tuolloin, tällöin myöskin Timo, mutta harvemmin vielä, noin vuodessa kerran tahi kaksi.

Lautamies Mäkelän kuoltua ken astui hänen sijaansa? Jukolan Aapo, aina sovinnon ja oikeuden mies. Ken, vanhan jahtivoudin kuoltua, ylennettiin tähän arvoon? Eero Juhaninpoika Vuohenkalma, vikkelä mies: taisi lukea, taisi kirjoittaa, ja vieläpä hänelle sanomalehtikin kerran viikossa singahteli Turusta.

Otti Juhani vaimoksensa Männistön Venlan ja vietti hänen kanssaan hauskoja päiviä, vaikka tosin pientä napinatakin tuolloin, tällöin kuultiin talossa. Sillä Venla, vaikka laatuunkäypä emäntä, oli hieman suulas ja riitaisa nainen. Useinpa hän hetket pitkät mekasteli ja metelöitsi miehensä päälle, tuon »köntin», tuon »ukulin» ja »tarhapöllön» päälle, niinkuin oli tapa hänellä lausua. Mutta taisipa Juhanikin närkästyä, ja silloin remusi hän rajusti: käski »ämmän, jolle Jumala on antanut heikomman järjen kuin miehelle», vaijeta paikalla. Niin hän menosi, löi nyrkkinsä pöytään, pauhasi kuin ukkonen. Olipa Venla viimein niinkuin vähän peljästyvinänsä, vaikeni, naureskellen salaa piika-veitikkansa kanssa. Salaa he naureskelivat tulisijan vaiheilla, koska Juhani pöydän päässä pitkätuolilla järmäili, ja useinpa, kyyneleet silmissä, nupisi Jumalan päälle, joka oli »antanut ja kiinteästi määrännyt» hänelle niin turskin ja trumantin aviopuolison.--Mutta nousipa kerran ankara melske tuon Karkkulan Aapelin kautta. Hän, Juhanin kerran ikään torellessa eukkonsa kanssa, istui Jukolan sivupenkiltä jotenkin humalapäisenä miehenä ja ryhtyi, hullu, miehen ja vaimon asiaan, pitäen kiivaasti Juhanin puolta. Juhani pärmänttäsi kovin, kutsuen Venlaansa sen »hälläkäksi», mutta Aapeli, tyhmä mies, luullen oikein hyvinkin tekevänsä, nimitteli häntä vielä »hurnukaksi, Ruokkomassaksi» ja »töllintetuksi». Mutta äkistipä kävivät killiin Juhanin silmät ja hän rynkäsi ylös kuin kauhistava karhu, karkasi kohden ällistynyttä Aapelia, joka jäniksenä vilkkaisi ulos ja Juhani tulisesti hänen perässänsä. Ovi kolahti, porstuva ja porras jyrisi, ja portaan äärestä koirat, säikähtyen ja ärähtäen pahasti, loiskahtivat, hännät lyyhyssä, sivulle ja katsoivat luimistaen taaksensa, koska miehet vimmatusti juoksivat yli kivisen pihan. Edellä kaappasi Karkkulan Aapeli, möräten hirmuisesti, ja vihoitettu Juhani, vääntäen travia, perässä; mutta lakeasta tuvasta kaikui Venlan ja piikatytön iloisesti kilahteleva nauru. Mutta Juhani ei kuitenkaan saavuttanut Aapelia, vaan kääntyi jo portilta takaisin, torellen itseksensä ja luvaten kerran oikein kuranssata Karkkulan nenäkästä nallikkaa. Tultuansa sisään, löi hän nyrkkinsä pöytään, lausuen: »hauku minua, mutta älä minun vaimoani. Ja onpa se vaimo, jonka vertaista ei löydy kuin yksi ainoa Ruotsin kuninkaan valtakunnassa». Niin hän haasteli, kerskaten; etkä tainnutkaan tätä naista emännyydestä juuri moitiskella. Kahvia tosin hän nautiskeli jotenkin runsaasti, ja kuultiin siitä useinkin morinata Juhanilta; mutta eukko ei tuosta paljonkaan huolinut, vaan antoi niinkuin ennenkin turpearintaisen pannunsa ryöhätä. Ja kernaastipa aina otti ukko vastaan akkansa palleroisesta kourasta höyryävän kupin. Vieläpä hän, kulkiessaan kaupungissa, aina muisti ostaa Venlallensa kontillisen kahvia ja aika möhkäleen sokeria.

Lahjoittipa Venla miehellensä reippaita, muhkeita perillisiä. Mutta alussa ei käynyt siinä kohdassa juuri Juhanin tahtoa myöten. Hänen rakkautensa ensimmäinen hedelmä oli viekassilmäinen tyttölapsi, josta harmistui isä, närkästyi, koska ei suotu hänelle pulskaa poikaa. Mutta toivoipa hän edes tulevalla kerralla käyvän toisin. Meni vuosi, meni vähän toistakin, ja Venla synnytti, mutta tyttären taas. Tämän nyt, käärittynä valkeaan riepuun, kantoi anoppi-muori, myhäillen makeasti, nähtäväksi tuikealle isälle. Juhani ihastui, luuli jo toivonsa täyttyneeksi ja kysyi: »poikako vai likka?» »Katso itse, vävyseni», vastasi hänelle muori. Hän katsoi, mutta ärjäisi pian: »viekäät kakaranne hiiteen!» Yksin jäätyänsä, lausui hän yhtähyvin taasen hetken päästä: »Jumala siunatkoon sikiötäni kuitenkin!»--Niin meni vuosi taasen, meni kaksi, ja Venla synnytti pojan, isän muotoisen, aika jallin. Silloin oli Jukolan huoneessa iloa ja riemua, ja Venlakin tuntui Juhanille rakkaammaksi kuin ennen. Ja nytpä eukot nimiä valitsemaan poikaselle. Yksi tahtoi häntä Ranssiksi, toinen Florentiniksi, kolmas Erik Translatukseksi, mutta Venla Immanueliksi. Silloin astui esiin Juhani itse ja, osoitellen kädellänsä, lausui Venlan vuoteen äärellä: »ei, Venlaseni, ei; Juhannes on hänen nimensä». Ja niinpä isänsä kaimaksi ristittiin piltti. Kovin piti hänestä isä, kutsuen häntä milloin »tiitiäiseksi» milloin »pikku-varikseksi».

Oli siis Juhanin perheen-elämä enimmiten lämmintä päiväpaistetta, mutta välillä myös hieman tuulta ja myrskyä. Ja koska pilviä kohosikin, poistuivat ne aina pian ja palasi jälleen pouta-ilma. Mutta yhtä suopeasti ei kuitenkaan sovistunut hänen kohtalonsa kylänmiestensä ja naapuriensa kanssa yhteen. Ilmausipa usein riitoja, tuimia nappauksia milloin mistäkin syystä, niinkuin raja-aidoista, aitureista hevosista, rängittömistä sioista ja muista. Ja aivan kärkäs oli Juhani ratkaisemaan asiaa nyrkillänsä, ja oli kumppaninsa poski ja tukka niin alati vaarassa. Niinpä usein tahtoi nousta kiivaskin keräjänkäynti, mutta ainapa silloin riensi välimieheksi veli Aapo, totinen lautamies, ja asetti riidan sovintoa-saattavalla kielellänsä. Eihän ollut Juhanikaan hidas sovintoon, varsinkin koska huomasi olevansa väärässä.--Myös talon töissä ja askareissa ulkona oli hän toimekas mies. Ei tainnut häntä väkensä moittia, ei pellolla, ei niitulla, ei metsässä, jyrisevän hirren kimpussa.