Part 22

AAPO. Ainapa tuo on jalompaa, katsella edessämme taloa, jonka möyrityt pellot ja raivatut niitut tiedämme omien käsiemme työksi.--Meistä kolme jääköön tähän uudispaikkaamme hoitamaan, muut kaivelkoot ja kynnelkööt Jukolan pohjalla; mutta suurimmissa, kiireimmissä töissä käymme käsiin kaikki seitsemän miestä yksinvoimin ja yht'aikaa niin tässä kuin entisen kotomme vainioilla. Ja niin on meillä kohtakin kaksi oivaa taloa ja kaksi torppaa, kaikkein parhaimpaa, ja siinäpä osaa, tannerta ja tilaa meille jokaiselle erikseen, kun lopulta on tapahtuva yleinen jako, kunkin tulevaisuuden määräys. Ja toivokaamme, että viimein kaikki on kulkeva hyvän toivon mukaan! Niin, kaikkihan vihdoin hyvin, jos vaan järkevyys ja oikea taju aina on johdattavana tähtenämme täällä, polkeissamme elämän tietä.

TIMO. Paljon tulee se eukkoon ja hänen emännöitsemiseensä tuvan orsien alla, kuinka ukon raataminen tuolla ulkona, tuolla poudassa ja sateessa, on tuottava viimein rikkauden tai köyhyyden.

AAPO. Kas Timoa vaan! hän juttelee kuin kokenut mies. Onpa laita niinkuin sanot. Vaimo huoneen joko nostaa ylös mahtiin ja kunniaan tai repii sen alas aina multahirsiin asti. Nyt en puhu talosta, jossa isäntä on vallan villitty, joka hetkessä menettää vuosien hedelmät, siitä talosta en puhu, siinä ei auttaisi moision rikkaus eikä vaimon emännyys, vaikka olis hän vikkelä kuin kärppä ja kitsas kuin juutalais-ämmä. Mutta olkoon tavallinen talo ja siinä isäntä tavallinen tuhlaaja, mutta kas jos talossa vaan on emäntä tiivis ja säästäväinen, niin seisoopa se talo, seisoo väkisten. Sitäpä vastoin huone, jossa emäntä tuhlaa, käy pian kumoon ilman armoa, käy vaikka kynsiskin isäntäinen vastaan kymmenen miehen kouralla. Tosin voi isäntä itsensä kulauttaa aika lailla humalaan ja tappelee hän kylässä, josta laki antaa hänelle ansion mukaan suolaa selkään, mutta kuitenkin taidamme lukea tällaisia haaksirikkoja pieniksi nurmikoiksi, verihaavoiksi ihmisen ruumiissa, johon vertaan nyt talon. Mutta emäntä, joka tuhlaa, on talon ruumiin jokapäiväinen mato vatsassa, sen koi, sen syöpä, joka menettää kaikki nesteet ja viimein koko rakennuksen ransistaa ja kaataa. Nytpä muistan kertomuksen, jonka kuulin jo isämme-isältä, siltä aina viisaalta, varakkaalta ja eteenpäin katsovalta mieheltä. Ja näin hän kertoili: Oli kaksi veljestä, molemmat yhtä raittiit ja toimekkaat, molemmilla heillä oli talo, kaikin puolin yhdenvertaiset, ja molemmilla myös oli vaimo ja lapsia. Yksi heistä pysyi aina varallisena miehenä, mutta toinen heistä kävi yhä köyhemmäksi päivä päivältä, ja yhtäpä tuosta monikin arveli, kuitenkaan huomaamatta syytä, mikä olis matkaansaattanut tämän eroituksen veljesten huoneenhallituksessa. Mutta kerranpa eräänä lauvantai-iltana läksi isoisämme jollekin asialle näihin molempiin taloihin. Ensiksi tuli hän rikkaan miehen huoneesen, jossa emäntä, vasta kirnuttuansa, jakeli voileipiä lapsillensa; siitä astui hän köyhän veljen tupaan, jossa emäntä myöskin antoi lapsillensa kirnuvaisia, mutta kas, panihan muori ainakin kaksi vertaa paksummalta voita leivälle kuin tapahtui naapuritalossa, ja nytpä ymmärsi ukko syyn tuon yhden veljen rikkauteen ja toisen köyhyyteen. Niinkuin jälkimmäiseltä emännältä meni kaksinverroin voita, niinpä myös, vaikka melkein näkymättömällä tavalla karisi aina kahdenvertaisesti kaikkea muutakin tavaraa hänen sormiensa välistä. Ja olishan siis hänen emännöitsemisensä tarvinnut kaksi tämänlaista taloa, seistäksensä naapurin yhden talon rinnalla. Niin kertoili kerran ukko viisaudestansa kuuluisa.

JUHANI. Oikein harkitsi hän asian. Huono ja tuhlaaja emäntä on talon kaikki kuluttava rotta ja kurja katsoa puoleen kuin porolammikossa vanha tallukkahaasu.

AAPO. Olkoon siis naiminen, niinkuin se olla pitää, elämämme ankarin askel. Sillä huono emäntä on miehen tuho, mutta kelpo ja armas vaimo on hänen onnensa ihanin, hänen paras ystävänsä, kultainen kunniansa, ja tekee hänen huoneensa ilon ja rauhan satamaksi. Ja sellaista vaimoa hän kohdelkoon ja pidelköön kuin omaa silmäteräänsä, kuin sielunsa kalliinta aarretta. Ja luulenpa myös, että vähemmin, paljon vähemmin löytyisi täällä kehnoja vaimoja, jos miesi nuoren aviosiippasensa virheitä kävisi aina ojentelemaan lempeillä sanoilla ja rakkahilla silmän-iskuilla, kartellen visusti tuomasta nalkutellen esiin noiden »oivain naapuri-eukkoin» esimerkkejä, ja suoden tuon aina »kunnollisen kuolleen kultamuorinsa» ma'ata rauhassa haudan kammiossa.--Niin, veljet! ehkä on meillä kaikilla piankin eukkonen vieressämme ja pieniä pirpanoita ympärillä ja sentähden en nyt haastelekkaan näin paljaasta hetken mielipiteestä, vaan enemmin ehkä tuumasta, ja tarkoitanpa istuttaa näitä, sanojani sydämienne pohjaan.

JUHANI. Hyvinhän sinä kaikki olet tehnyt, monta kallista neuvoa olet meillen antanut. Totisesti! oletpa oikein isällisellä, mielellä ja kielellä meitä johdellut täällä salojen yössä. Veljet, kiittäkäämme Aapoa, hän on tehnyt suuren työn.

AAPO. Mene pois! Mitä tuossa turhia. Niin--noh! Niin! Vaan että seisomme nyt tässä, ja yksinvoimin taistelleet olemme: tempoilleet, riistoneet, repineet päästäksemme viimein kovan onnen rykelmäisestä korvesta lakealle, vapaalle aholle.--Mutta katsokaat: ilma on kirkas ja tyyni, kohden laskuansa alenee jo aurinko ja vilisten nyt kutee kouruliuta Ilvesjärven korteistossa. Lähtekäämme panemaan mertojamme ulos, ja huomenna on meillä maistava murkina.

Ilvesjärvelle he astuivat asettelemaan pyydyksiä kultakylkisille kouruille, jotka par'aikaa iloisesti kutelivat, ja vilahteli järven ruohoinen ranta. Mutta kotia jäivät Simeoni ja Timo, jäivät karjan korjuun tähden; ja ammuten ja kelloin kilinällä palasivat jo vääräsarviset laitumeltaan pitkin kanervaista nummea. Ja kantoisella, kuivalla aholla lypsettiin märehtivät lehmät, ajettiin siitä tarhaan, jossa he pian toinen toisensa perässä vaipuivat alas havuisille vuoteillensa. Mutta tuolla Ilvesjärven tyynellä pinnalla soutelivat muut tylppäkuonoisella tukkiruuhellansa, lasketellen mertoja järven heleään syvyyteen pitkin korteiston moniniemellistä reunaa; ja tuolla mäntyin latvoissa luoteisessa väikkyi tulipunertava iltarusko.

KOLMASTOISTA LUKU

On eräs kelmeä syyskuun päivä, jona veljekset ovat päättäneet lähteä saavuttamaan entistä valtaansa Jukolan talossa, jota eivät olleet nähneet kiertoessa yhdeksän vuoden. Tiellä, joka juoksee kohden kylää peltojen, Luhta- ja Sompioniitun halki, retkeilee nyt seitsemän miestä, ja yhä kauemmas poistuu heistä Impivaaran uudistalo, johon Tammiston Kyösti on jäänyt elikkoin hoitajaksi päivän tai kahden ajaksi.--Edellä ja rinnatuksin käyskelivät Juhani, Aapo ja Tuomas; mielukkaasti he astelivat, ja asui heidän kasvoillansa tyyni riemu. Seurasi heitä vankkurikuorma, vetämänä kahden nuoren tamman, joita ohjaili Lauri, istuen pienen oluttynnörin kyljellä. Ja olutta oli tynnöri täynnä, tehtyä juuri varten tuliaisjuhlaa Jukolassa. Sitten astelivat Simeoni ja Timo, kumpikin taluttaen ammuilevaa lehmää karjan aluksi Jukolan omettaan. Mutta viimeisenä vaelsi veli Eero, johdattaen nuorasta pientä, könttipäistä sonnia, joka oli määrätty pitämään talon karjan karttumisesta murhetta. Kernaastihan seurasi sonnimulli lehmiä, astellen heidän jäljessään vallan kopealla mörinällä. Iloisina hyppelivät myös Killi ja Kiiski, milloin edellä, milloin perässä, milloin loiskien kahdenpuolen matkuetta, iloisina, vaikka jo harmaapäisinä. He olivat ainoat elikot, jotka, Jukolasta syntyisin ollen, nyt palasivat vanhaan kotoonsa takaisin. Valko oli kuollut ja makasi makeasti syvässä hautakammiossaan Luhtaniitun aidan takana; kuollut ja kuopattu oli vanha, karheasti naukuileva kissa, Juhanin armasteltu Matti; ja viimeinpä myös kenokaulainen kukkokin kuoli ja kuopattiin. Kiekua heloitteli Impivaaran orsilla taasen toinen kukko, ja uunin päällä killisteli toinen kissa, ja kaksi nuorta, uljasta hevosta oli nyt vetämässä veljesten vankkureita reippaalla vauhdilla Jukolaan.

Niin he vaelsivat: siirtyivät ulos lakeasta Sompiosta ja astuivat metsän syvyyteen. Ilma oli selkeä ja tyyni, liepeästi paistoi aurinko vaaleansiniseltä, hymyävältä taivaalta. Tuli heidän eteensä Seunalan Matin aho, siitä Viertolan kirkkotie, jonka yli he vaelsivat ylösmäkeä, pitkin santaista nummea hongiston halki. Viimein seisoivat he Teerimäen harjulla, josta heidän tiensä sileänä ratana juoksi kalliota alas. Mutta vuoren harjulle, josta näki avaralle kohden kaikkia ilmoja, seisahtuivat veljekset hetkeksi levähtämään juhtinensa. He iskivät silmänsä lounaiseen, ja kaukana kuumoitti heidän lapsuutensa Jukola. Mutta pian himmensi kyynel heidän silmänsä ja kumma riutumus täytti heidän povensa, kuin soliseva vesi täyttää uppoovan miehen poven.--Mutta katsahtivat he taasen lounaiseen, ja mäen kaltevalla rinteellä haamoitti Jukola kuin tumma entisyys. Siitä katsahtivat he viimein takaisin pohjoseen päin, ja viherjöitsevien oraspeltojen keskellä hymyili iloisesti Impivaaran uusi talo, ja ylempänä seisoi jyrkkä vuori. Niin he katselivat, milloin pohjoseen ja milloin etelään ja milloin mihinkin ilmaan, ja ihanasti kastuivat heidän silmänsä. Mutta olutta laski Juhani, miehestä mieheen kiertoili ympäri katajainen haarikka.

JUHANI. Me vuodatamme kyyneleitä, mutta ilon ja riemun helmiä ovat ne kyyneleet; sentähden juokaamme ja iloitkaamme.

AAPO. Kiitos Luojan, että nyt seisomme ilon lapsina tässä! Onnelliset me, jotka onnen hetkenä huomasimme mikä rauhaamme tuli ja tuotimme oivia hedelmiä, ennen kuin synkeä tuomiomme kirjoitettiin etehemme seinään. Tämä, ja Jumalan johtava käsi on elämämme tien kohottanut ylös näin jalolle ja iloiselle kunnaalle, jonka harjulla nyt voiton sankarina seisomme. Kymmenen kultaista vuotta on mennyt sitten kun vihan, sydämen kiukun vallassa pakenimme metsien pimeyteen. Niin teimme. Mutta uskonpa, jos lakkaamatta olisimme oljennelleet etelässä tuolla, vainon ja närkästyksen katkerassa ilmassa, että käyskelisimme murheen poikina nyt. Onneksemme siis heitimme kylän ja kylänmiehet; sillä nyt on tapahtunut miehissä muutos.--Tässähän nyt seisomme, katsellen sovinnon suopealla silmällä tuonne kohden Toukolan kylää, ja täällä takana on meillä jalo seljänvastus.

Niin, tuolla on entinen, armas Jukola, tuolla Toukolan kylä, tuolla kirkontorni ja tuolla taasen uhkea Impivaara. Selvästi astuu nyt eteeni elon-retkemme kohtaukset tuon menneen vuoskymmenen helmasta.--Katso kuinka tiemme on juosnut. Me ensin, mutta perin mahdottomina, koetimme pyrkiä kristillisten ihmisten yhteyteen, tehden onnettoman retken kohden juhlallista tornia tuolla ilman partaalla. Oli se kiusan kirottu retki, mutta siinä myös se voimakas ponnistaja, joka meidät väkisinkin pakoitti metsien syvyyteen. Tuonne tuon harmaan, jyrkän vuoren kupeille me siirryimme pois ja rakensimme itsellemme lujan pirtin. Mutta ahne tuli poltti pirttimme tuhaksi, ja silloinpa pojat sudenpenikoina kaappaisivat Jukolaan takaisin taas; ja leikki on kova. Mutta emmehän tuostakaan juuri paljon huolineet, vaan metsien haltuun läksimme taas ja rakensimme itsellemme toisen pirtin, uhkeamman ensimmäistä.

Taisimme nyt taasen vapaasti halutyötämme harjoitella; ja koirat reuhtoilivat, tuliluikut paukahtelivat, ja runsaasti vuosi salojen karjan raikasta verta. Mutta sielläpä äkisti nosti meidät ankara kohtalo kamalalle Hiidenkivelle koetukseen aivan hirmuiseen. Ja tuolla arvaten on se nälän, vaivan ja armaan onnen kivi, tuolla, jossa alenee metsän himmeä reuna ja tuo harvaoksainen kuusi korkeimmalle kaikista kohottaa huippunsa. Siellä on kivi, joka saattoi meille murhetta ja tuskaa, mutta jota myöskin taidamme kutsua onnemme kiveksi. Huomaitkaamme: sieltähän, jatkaen aina, on syntyisin tämä ilon ja onnen hetki tässä Teerimäen harjulla. Kivi hirveä korvessa matkaansaattoi ankaran huhdan, joka taasen antoi meille kosolta viljaa. Mutta tästähän--pahasti, pahasti kyllä--myös nousi se muistossamme kovin murheellinen viinakesti. Vaan äläppäs mitään. Tämä viinan villitty mälinä mullersi ylös helvetin ja kaikki perkeleet meille kamoittavaksi varoitukseksi, poiketaksemme toiselle tielle. Kahdelta haaralta saimme uhkaavia muistutuksia: Simeonin kummallisen henkinäön ja Laurin merkittävän uneksumisen kautta. Ja hyvä meille, että otimme onkeemme nämät tärkeät viittaukset salatusta maasta! Kuin miehet me silloin päätimme heittää ijankaikkiseksi juovuttavan, kirotun viinajuoman, jossa päätöksessä toivon jalosti seisovamme.

Mutta kohtasipa meitä vieläkin vallan tuikea temppu. Ja tämä tapahtui sekä paljon viinan että tuon häijyn ja jäykän sisumme kautta, joka ei vieläkään ollut tarpeeksi pehmitetty, vaan syvyydessään keitti kostonhimoa. Meitä kohtasi tuo vihan-kiljumisen, suden-ähellyksen, seiväs-räiskynän ja verenvuodatuksen päivä, tuo kuuma päivä Tammiston kartanolla. Niinpä meitä viinan hummauksesta kuritettiin. Mutta tuostapa juuri, tuosta rangaistuksen päivästä rupesi onnemme virtaamaan. Kas, kun jo seisoimme mustan kauhistuksen rinteellä, silloinpa armollinen Jumala kirkasti etehemme maailman; ja sen hän teki tuon oivallisen vallesmannimme kautta. Mutta me itse, mitä teimme me? Astuimme kuin miehet itsensä-kieltämisen, työn ja toimen tielle. Tosin kohtasi meitä vieläkin moni puuha ja ahdinko, mutta me notkistimme niiden niskat, touvasimme väkivoimin aina eteenpäin, ja tässä seisomme nyt.--Kiitos Jumalalle, joka meitä johdatti, kiitos meille itsellemme, jotka tahdoimme ajoissa viisastua, kiitos äitillemme, joka lapsuutemme päivinä muistutteli meille Jumalan tahtoa ja lakia! Hänen lauseistansa painui aina yksi ja toinen sydämemme syvyyteen, josta varoittava ääni alati kuiskasi meitä korvaan, kuiskasi halki hurjimpain myrskyin, ja elomme alus ei vaipunutkaan haaksirikkoon.

JUHANI. Ah! jos eläisi nyt äiti, käyskellen tuolla Jukolan pihalla, niin, nähtyään poikiensa lähestyvän, kiirehtis hän meitä vastaan aina Ojaniitun ahteelle tuolla. Mutta taivaan salissa istuu nyt eukko, vartoen lapsiansa. Kyllä tullaan, muori, tullaanpa Jumalan avulla mekin sinne kerran.--Niin, nyt lähtekäämme, veljet, vaeltamaan taas, vaeltakaamme alas kallioista tietä.

Läksivät he alas, tulivat pimeään korpeen, siitä viimein kulon polttamalle, korkealle Kiljavan-nummelle, jossa kirkkuvat haukat sinkoilivat ilmassa heleän taivaan alla. Kulkivat he jo moni-ahteisella tiellä ohi Kuttilan lakean niitun.

JUHANI. Pojat, pojat! tuntuupa jo sieraimissani kotonurkkien haisu, ihanampi neitsytmaarian sänkyruohon tuoksua. Pojat ja veljet, saman maatuskan kantamat ja synnyttämät kaikki, kuulkaat yksi oiva sana: Käskekäämme tuliaisjuhlalle kanssamme Jukolaan joka ainoa mies ja vaimo, koiras ja naaras, jonka vaan kohtaamme tiellä ennen kotoa.

AAPO. Sen teemme.

TUOMAS. Olkoon sanottu.

TIMO. Kaikkihan käskemme, aina kruununvoudista Ruokko-Massaan asti, jos heidät kohtaamme vaan.

JUHANI. Aina maaherrasta Toukolan tallukkaan asti; ja nouseepa tästä iloinen kesti, nousee totisesti. Ja kas kun oikein tanssia leivoitamme Toukolan tyttöjen kanssa, leivoitamme, että jyskyää Jukolan permanto ja katosta karisee kaarna! Tosin on laita niin, että ainoastaan Aapo meistä osaa katrillia, me muut vaan polskaa, mutta sitähän osaamme kuin miehet. Ja olkoon menneeksi polskaa, paljasta polskaa. Mutta mistä saisimme oikein huikean pelimiehen ja kiltin kahvinkeittäjän?

AAPO. Tottahan vielä siihenkin neuvoja löytyy.

JUHANI. Tässä maailmassa. Niin, tottahan vaankin vielä siihenkin neuvoja löytyy. Neuvoja ei ole meiltä puuttunut kovemmissakaan tempuissa, vaan kaikkien on täytynyt kääntyä ja vääntyä, kiertyä ja koukistua tahtomme mukaan. Ojentuahan on kaikkien täytynyt, ja kymmenen vuotta on mennyt kuin pyyhkien. Tralla, raa, raa, tralla, raa! Kahvia en ole juonut sitten kuin Karja-Matin häissä, mutta olkoon menneeksi tänäpänä juhlan kunnioiksi, koska juomme oikein veljenmaljaa kaikki seitsemän poikaa, salskeata seitsemän miestä. Ja ensimmäisinä, aina ensimmäisinä me kolme tässä astelemme: minä, Aapo ja Tuomas, Impivaaran henkivartija-pataljooni. Uhkeita poikia kaikki. Eipä Eerokaan ole enään juuri niitä lyhimpiä Suomessa, ei suinkaan. Mutta vitkoin nousi hän naulastansa, peevelin vitkoin. Tulipa hänestä kuitenkin oikein laatuunkäypä mies sekä sielun että ruumiin puolesta. Ja sen teki vuosien voima täällä metsissä, meidän veljesten avulla; pari pientä pieksiäis-ryöppäystä vaan meidän muiden kädestä ja mies oli kuin öljytty. Vai kuinka? Mitä sanot sinä itse siellä takana?

EERO. Tosi mitä ruumiiseni koskee, mutta sieluparassani, pelkään minä, löytyy vielä paljon sinuakin varten varoilla tuota kirottua Vanhan-Aatamin pirunpihkaa, joka usein kyllä veivaa ja kiertää nurinniskoin koko maailman. Niinpä hän nytkin kääntää silmäni, koska täältä takaa katselen teitä siellä eturivissä. Kas, kas, kuinka Juhanikin silmissäni taasen pöllöittelee tuolla Aapon rinnalla kuin pystysilmäinen tallipässi vakavan valakan rinnalla.

JUHANI. Niin, Eero-poikaseni. Mutta tänäpänä kihisee ja irvistelee ilmassa ilon ja riemun henget. Sentähden, mitä huolin minä? Lauleskelen vaan.

Fralla, laa, tralla, laa! »Kuinka taidan iloinen olla? Kuinka taidan tyytyä?» Fralla, lalla, lalla, lalla, Fralla, lalla, laa!

Kuka on mies, joka könöittää meitä vastaan tuolla aholla?

AAPO. Ukko itse, luulen minä.

TUOMAS. Totisesti! No terve miestä!

JUHANI. Lukkari! Sama lukkari!

TUOMAS. Sama, sama. Terve miestä vaan!

JUHANI. Herran poika! Sama junkkari juuri, pattisauva kourassa ja entisen provastimme isolippainen vannelakki päässä! No vie sinun musta sonni itseäskin! Sama junkkari, sama junkkari!

TIMO. Meidän koulumestarimme.

JUHANI. Mutta kuinka koulutti hän meitä? No, no, nythän sopii sitä kysyä.

SIMEONI. Hän käyköön ohitsemme kunnialla.

TUOMAS. Hän on käskettävä tuliaiskestiin päätöksemme mukaan.

JUHANI. Peeveli! se täytyy meidän tehdä. Mutta minun tekee mieli häntä hieman muistutella menneistä ajoista; sillä sydämessäni on aina jotakin pientä pistosta häntä kohtaan. Yhdestä tahdon häntä muistuttaa, ja sitten astukoon hän seuraamme, jos häntä miellyttää. Hän on minua opettanut. Hyvä! Ehkä taidan minä vuorostani opettaa häntä nyt, ehkä taidan heittää hänelle pienen sukkelan kysymyksen testamentistani.

TIMO. Jotain häneltä kysyn minäkin. Täällä on yksi vikkelä ongelma, täällä seinähammasten juurien alla, ja saadaanpas nähdä kuinka hän tuon selittää. Minäpä en häntä ensinkään vihaa; sillä tukkani on taasen yhtä sakea kuin ennenkin; mutta saadaanpas nähdä kuinka hän suorittaa solmun, jonka pistän hänelle avattavaksi.

AAPO. Vaiti, veljet! ja kohdelkaamme häntä kunnialla, näyttäen, että tulemme kylään toisenmoisina miehinä kuin ennen sieltä lähteissämme. Käyttäkäämme itsiämme aina viisaalla tavalla.

JUHANI. Mitä viisauteen koskee, niin tahdonpa juuri tällä hetkellä parastani koettaa, viskellen hänelle noin niinkuin leikin vuoksi pieniä kysymyksiä raamatun syvyydestä. Olenpa lukenut testamenttini kannesta kanteen ja ymmärtänyt sen myös, toivon minä. Mutta sanoppas, Eero, mitä häneltä kysyisin noin vilpittömällä tavalla.

EERO. Kysyppäs millä keinolla viisi miestä ja kaksi kalaa ruokittiin viidellä tuhannella leivällä.

JUHANI. Kitas kiinni, sinä Lopen pahalainen, Kylmän-ojan lörpöittävä paara! Minä sinun opetan. Kysyisin ja selittäisin asian, jota ei ymmärrä itse arkkipiispakaan. Mutta kyllä tiedän mitä kysyn; ja tuossa on ukko.

TUOMAS. Minä varoitan sinua: kohtele häntä kelpotavalla.

JUHANI. Kyllä minä tiedän.

LUKKARI. Päivää, päivää, pojat!

VELJEKSET. Päivää!

LUKKARI. Majaa muutetaan, luulen minä.

TUOMAS. Sitähän tässä niinkuin vähän on tekeillä.

LUKKARI. Vai niin, vai niin. Hm. Niin, niin.--Tuulemaanpa rupee. Tulleeko siitä sadetta?

JUHANI. Ehkäpä niinkin.

LUKKARI. Puhaltaapa oikein raskaasti.

TUOMAS. Raskaasti kyllä, raskaasti.

LUKKARI. Niin tekee, jaa. Hm, hm. Vai noin nyt pojat muuttaa.

JUHANI. Näin hiljakseen.--Mutta onkos kanttoorilla tähän aikaan yhtään koulupoikaa pöydän-nokalla?

LUKKARI. Eihän ole.

JUHANI. Eikä yhtään ainoaa pörröpäistä nallikkaa ovinurkassa?

LUKKARI. Hehee! Ei, poikaseni, ei. Hm. Niin, niin. Vai noin nyt muutetaan. No tervetuloa syntymätaloonne takaisin taas!

JUHANI. Tuhannet kiitokset, herra kanttoori. Metsän korvesta tullaan, ja, niinkuin näette, on tuossa varsoillamme vedettävänä ankara kuorma, jonka painoa lisää vielä seitsemän uuttatestamenttia, seitsemän Enklannin lahjaa. Ja luulenpa että juuri syvimmät, vaikeimmat paikat tässä kirjassa painaa nyt kuormaamme enimmin kaikista. Mutta jos koettaisimme hieman kevennellä tuota kuormaa, lievitellä muutamia solmuja, puntteja ja pusseja siellä. Taitaakos kanttoori...

TUOMAS. Juhani!

JUHANI. Taitaakos kanttoori vastata minulle yhteen kysymykseen, kysymykseen, joka on saattanut täällä monenkin aivon aprikoitsemaan. Sanokaas minulle: mitkä ovat Sepeteuksen poikain nimet?

TIMO. »Minä ja sinä yksi, Keskievarin Antti ja Jussi toinen; kuinka monta meittiä ollaan?» kysyi minulta kerran Loimaan mies, ja samoin kysyn minä kanttoorilta nyt.

JUHANI. Timo hillitköön leipälaukkunsa.--Niin, herra kanttoori, mitkä olivat Sepeteuksen poikain nimet? Se on kysymykseni; kuulkaat päälle, pojat!

TIMO. Minä ja sinä yksi, keskievarin Antti ja Jussi toinen; kuinka monta meittiä ollaan? Se on ongelmani; kuulkaat päälle, pojat!--Kuinka monta, herrani?

LUKKARI. Kaksi, poikaseni, vaan ei suinkaan neljä; niin, lilli-poikaseni, kaksi, kaksi vaan. He, he!

TIMO. Kas siinäpä seistiin. Niin vastasin minäkin Loimaan miehelle. Mutta äläst! Siinä rykelmässä on meitä neljä, herra korkeasti oppinut kanttoori.

JUHANI. Etkö siinä riivattu voi hillitä leukojasi kunnes vanhin veljes on tehnyt tehtävänsä. Tuhannen tulimmaista!

TIMO. Älä herran ... älä herran tähden tuuppaise minua enään toista ja kolmatta kertaa poskelle. Sinä hunsvotti! olenko minä vasikka edessäs, vasikka tai mullikka? En suinkaan, en suinkaan, vaan olenpa kiivasta miestä kun kerran oikein kiivastun.

JUHANI. Suus kiinni nyt ja kuultele.--Mitkä olivat Sepeteuksen poikain nimet?

LUKKARI. Vilpitön kysymys. Mutta kysyi minulta kerran tuo entinen provastimme: »mikä oli Sepeteuksen poikain isän nimi» ja arvaas, veli Juhani, kuinka hänelle vastasin, antaissani oikean vastauksen? Niin, suodaanko minun kysyä: mikä oli Sepeteuksen poikain isän nimi?

JUHANI. Jassoo ... jassoo ... vai niin. löytyykö sekin nimi testamentissani?

LUKKARI. Löytyy tosin, löytyy jo kysymyksessäni.

JUHANI. Vai niin ... nonoh ... hm... Vai löytyy se testamentissani?--Mutta--niinhän juuri minäkin olin aikeissa kysyä teiltä, mutta kysyin malttamattomuudessa hieman toisin. Ongelman olen kuullut, mutta enpä ole viitsinyt kiehtoa siihen selkoa testamentistani. Minä en olekkaan mikään korkea kirjanoppinut ja jupisteeri, en kuulu pappissäätyyn kuin esimerkiksi lukkari. Hän kuuluu siihen, mutta säädyn viimeisenä häntänä, samana häntänä, joka kerran oli leikissä ukko Viksarin kanssa.

TIMO. Se olikin suntio eli torkka, joka tarinassa kutsui itsensä pappissäädyn hännäksi ja löylytti vähän Viksaria.

EERO. Lukkarihan se oli.

JUHANI. Lukkari tai suntio, suntio tai lukkari; minä vaan tahdon sanoa, etten kuulu siihen kunniaan, minulla ei ole valta kiekua kirkossa kuin aamukukko orrella eikä pöyrytellä poikaköllien saivaristoa. Ja jos mielitte kuulla suustani oikein totuuden... Tiedättekö kuinka virolais-ukko Korkki sanoi Hämeenlinnan viskaalille?

LUKKARI. No kuinkaspa hän sanoi?

JUHANI. »Mene elvettii, sinä pirkelee mias!» Hmmh! Kenenkähän nyrkin luulisitte tässä ylinnä keikkuvan? Häh? Smatrii, kubbe! ja huomaa kuinka kymmenen vuoden kuluessa muuttuu täällä maailman muoto.

AAPO. Juho, Juho!

TUOMAS. Nyt, veli, tahdon minäkin sanoa sanan; ja oleppas vaiti oman rauhas tähden.--Kanttoori antakoon heille anteeksi; he eivät ymmärrä. Olkaat huomaamatta ja tehkäät niin hyvin ja käykäät kanssamme pieniin tuliaispitoihin Jukolaan; sillä tämä päivä on meille päivien päivä.

LUKKARI. Minä kiitän, mutta aikani ei juuri myönnä kuulemaan kutsumustanne nyt.

SIMEONI. Tulkaat rakentamaan sovinto meidän ja Toukolaisten välille; tehkäät se Jumalan tähden.