# Seitsemän veljestä Kertomus

## Part 2

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/seitseman-veljesta-kertomus-11940/index.md

AAPO. Muistettava on, että niiden molempain hallitsijat möyrivät kerran maansa raa'asta, kolkosta korvesta, ja heitä ei siis karkoiteta turpeiltansa pois--joka oliskin väärin--niinkauan kuin on heillä mahtia pitää sarkojansa ruokossa, ja sittenkin määrää laki heille tilasta jonkun vanhuuden turvan. Niin on laita siinä kohdassa.--Mutta katsellaanpas erästä toista seikkaa, joka luullakseni on jotenkin napakassa. Sillä se on täällä meidän tärkein askelemme, se joko saattaa pään harmaaksi ennen aikoja tai tuo meille elämän poudan ja päättää viimein päivämme illan kultaruskoon. Ja sinuunpa, Juhani, se ensiksi nyt koskee. Huomaa siis mitä sanon: Emännätön isännyys on puoletonta ja ontuvaa; talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää...

TIMO. On niinkuin suden pesä ilman naarassutta, tai niinkuin saapas ilman toista saapasta; totisesti ontuupa se, niinkuin Aapo sanoi.

AAPO. Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää on niinkuin pilvinen päivä, ja sen perheenpöydän päässä asuu ikävyys kuin riutuva syksy-ilta. Mutta hyvä emäntä on talon kirkas aurinko, joka valaisee ja lämmittää.--Katso: ensimmäisenä jättää hän aamulla vuoteen, sotkee taikinansa, rakentaa miehellensä suurusta pöytään, evästää heidän metsään ja siitä kiirehtii hän kiulu kourassa tarhaan, lypsämään kirjavan karjansa. Nyt hän leipoo, hyörii ja pyörii; nyt on hän pöydän ääressä, nyt keikahtaa hän tuolla peräpenkin päässä leipä kämmenillä, ja nyt hän pyrynä kohentelee uunia, joka ammentaa hohtavasta kidastansa tulta ja savua. Nyt hän, leipäin noustessa, viimein itsekin, lapsi rinnoilla, einehtii, syö kimpaleen leipää, paistetun silakan ja ryyppää haarikosta piimää päälle. Mutta eipä unohda hän halliakaan, talon uskollista vartijaa portaalla, eikä kissaa, joka unisena uuninpäältä killistellen katsahtelee.--Ja nyt hän taasen hyörii ja pyörii, kääntyy ja keikkuu, sotkee vielä toisen taikinan kaukaloonsa nousemaan, leipoo sen leiväksi ja paistaa, ja virtana juoksee hiki hänen otsaltansa. Mutta katso: päivän laskiessa on hänellä leivät katossa, varras ladottuna vartaasen, joista raitis elämä liehahtaa alas. Ja silloinpa, miesten tullessa metsästä, vartoo heitä höyryävä illallinen pestyllä pöydällä. Mutta missä on emäntä itse? Tuolla hän pihalla taasen lypsää vääräsarvisia nautojansa, ja kiulussa helluu rieskan sohiseva, vahtoinen harja.--Niin hän hyörii ja pyörii, niin hän kääntyy ja keikkuu; ja vasta, koska toiset jyräävät jo sikeimmässä unessa, kallistuu hän siunaten vuoteellensa. Mutta eihän vieläkään ole työnsä ja toimensa kaikki. Tuskittelematta hän yön kuluessa nousee sijaltansa hetkettäisin, tunnittaisin, nousee viihdyttämään pienoista lastaan, joka tuossa itkee hyyryttelee kehdossansa.--Tämä, veljet, on oivallinen emäntä.

JUHANI. Hyvin puhuttu, Aapo, ja käsitänpä puheesi tarkoituksen. Se, nimittäin, pyrkii taivuttamaan minua naimiseen. Niin, minä ymmärrän. Vaimo, sanoit sinä, on tarpeellinen kappale huoneenhallituksessa. Tosi! Mutta äläppäs huoli. Toivos, luullakseni, täyttyy piankin. No noh; niin! Tunnustanpa, että mieleni täyttä päätä on jo iskenyt tyttöön, josta toivon saavani avion ja hyvän, elleivät petä minua vanhat merkit.--Niin, veljet, toiset päivät ja toiset konstit meitä lähestyy, ja päälleni otettava isännyys minua ankarasti huolettaa. Isännän, isännän hartioita painaa täällä hirmuinen taakka, ja suuri on kerran tilinsä tuomiolla. Minunpa edesvastauksessani olette nyt kaikki yli summan; muistakaa se.

TUOMAS. Sinun? Mitä vasten?

JUHANI. Minä olen isäntänne; minunpa kämmenpäistäni imetään kerran vereni teidän tähtenne.

TUOMAS. Itse vastaan minä sekä ruumiini että sieluni edestä.

TIMO. Itse minäkin vastaan; heh!

AAPO. Veli Juhani, huomaa, että sellaiset lauseet synnyttävät pahaa verta.

JUHANI. En tarkoittanut pahaa verta enemmin kuin pahaa lihaakaan, mutta niinkuin terva, niinkuin karriainen kuumana kesänä takerrutte vimmatusti turhaan, merkittömään sanaan, vaikka tunnette sydämmeni perin pohjin. Minä närkästyn!

AAPO. Tämä jääköön, ja sano meille nyt, jos mielit, ken on tyttö, joka sydämmesi on puoleensa vetänyt.

JUHANI. Sen tahdon sanoa huikailematta. Likka, jota armottomasti rakastan, on »Männistön muorin» Venla.

AAPO. Hm.

JUHANI. Mitä sanot?

AAPO. Hm, minä vaan sanon.

TUOMAS. Kiusallinen asia.

SIMEONI. Venla. Kas, kas! Mutta olkoon kaikki taivaan isän huomassa.

AAPO. Hm, vai Venla.

JUHANI. Mitä te mörisette? Mutta ah! minä aavistan jotakin; ja varjelkoon meitä Herran poika! Mitä? Puhukaa suunne puhtaaksi!

AAPO. Kuule: jo vuosia on aatokseni tytössä hartaasti askaroinut.

SIMEONI. Jos hänen on Luoja minulle suonut, niin miksi murehtisin?

EERO. Älä yhtään. Hän on sinulle suotu ja minä otan hänen.

JUHANI. Mitä sanoo Tuomas?

TUOMAS. Kiusallinen asia; tyttö miellyttää minua kovin, sen tunnustan.

JUHANI. Vai niin, vai niin. Hyvä! Entäs Timo?

TIMO. Minä teen saman tunnustuksen.

JUHANI. »Herran poika ja Kaitarannan Kusta!» Mutta Eero?

EERO. Teen saman vilpittömän tunnustuksen, saman vilpittömän tunnustuksen.

JUHANI. Hyvä, hyvin hyvä! Hahaa!--Ja Timokin, Timokin!

TIMO. Tyttö on minulle vahvasti rakas, sen tunnustan. Tosin pieksi hän minua kerran aika lailla, huhtoi minua tiitistä silloin oikein vahvasti ja muistanpa sen löylytyksen; no noh!

JUHANI. Vaiti, vaiti! sillä nyt on kysymys tokko häntä rakastat.

TIMO. Jaa-a, jaa-a, sen teen, ja vahvasti, jos nimittäin hän rakastaa minua takaisin.

JUHANI. Niin, niin! Astut siis tielleni myös?

TIMO. En suinkaan, en suinkaan, ellet todenteolla voi mieltäs hillitä, mieltäs ja kieltäs. Kuitenkin pidän tuosta luntusta paljon ja tahdon myös parastani koettaa saada häntä vaimokseni.

JUHANI. Hyvä, hyvä! Mutta mitä sanoo Lauri?

LAURI. Mitä on minun tytön kanssa tekemistä?

JUHANI. Kenen puolta pidät?

LAURI. En takerru asiaan, en tuolta enkä täältä.

JUHANI. Tuleepa tästä kuitenkin soppa.

LAURI. Siihen en pistä lusikkaani minä.

JUHANI. Kaikki siis, paitsi Lauri. Pojat, pojat, Jukolan veljeskunta ja sukuni suuri! Nyt isketään, ja maa ja taivas täräjää! Nyt, kultaiset veljet, veitsi, kirves tai halko, ja yksi kaikkia vastaan ja kaikki yhtä vastaan kuin seitsemän sonnia! Olkoon menneeksi! Halko on aseeni; tuohon visapäiseen tartun minä, ja syyttäköön hän itseänsä, jonka pääkuori saa siitä päreen.--Ottakaa halkonne, pojat, ja astukaa esiin, jos on teissä miehen vastusta.

EERO. Tässä seison aseissa, vaikka vähän matalampi muita.

JUHANI. Sinä, kavun napu! Mutta kas kun huomaan taas tuon pilkallisen, tuon salaisen, tuon förpiiskatun irvistyksen naamassasi, ja näkyypä kuin tekisit vaan leikkiä koko asiasta. Mutta kyllä sinun opetan.

EERO. Mitä huolit siitä, kun vaan halkoni tekee totta?

JUHANI. Kyllä sinun opetan kohta. Ottakaa halkonne, ottakaa halkonne, pojat!

TIMO. Tässä olen minä ja minun halkoni, jos niin tarvitaan. Minä en tahdokkaan vihaa ja riitaa, mutta jos niin tarvitaan.

JUHANI. Halkos', Tuomas!

TUOMAS. Mene hiiteen halkoinesi, pöllö!

JUHANI. Istu ja pala!

SIMEONI. Hirveä, pakanallinen ja turkkilainen on tämä meteli; mutta leikistä luovun minä ja heitän naima-asiani Herran huomaan.

LAURI. Pois luovun minä.

JUHANI. Sentähden siirtykää te sivulle, siirtykää sivulle jaloista pois!--Käy halkoos, Aapo, ja kajahdelkoot Jukolan seinät pääkallojen haljetessa. Tulta ja sarvipäitä!

AAPO. Kurja on ihmis-lapsi. Kauhistunpa, Juhani, katsellessani muotoasi nyt, nähdessäni, kuinka silmäs pyörähtelee ja tukkas seisoo pystyssä kuin takkuheinä.

JUHANI. Anna seista, anna seista; se on juuri se tavallinen ja oikea jussin-tukka.

EERO. Mielinpä sitä pöllyttää hieman.

JUHANI. Sinä peukalo! Parasta, ettäs pysyt koreasti nurkassa. Pois! minun tulee sinua armo.

EERO. Vie ajoissa nurkkaan tuo hirveä leukas. Sitähän minun tulee armo; sillä se jo tutisee ja tärisee kuin kerjäläinen.

JUHANI. Katsos, kuinka tämä halko tutisee, katsos.

AAPO. Juhani!

EERO. Lyö! Luulenpa, että sataa täältä takaisin ja ehkä sataa oikein rakeita suuria kuin halkoja. Lyö tänne!

JUHANI. Kyllä.

AAPO. Et lyö, Juhani!

JUHANI. Mene tunkiolle sinä, tai ota halkos ja puolusta itseäs, pehmitänpä muutoin pääsi. Ota halkos!

AAPO. Missä on järkes?

JUHANI. Tässä visapäisessä halossa; katsos, nytpä se hiiskuu sanasen.

AAPO. Varro, veli, varro, kunnes minäkin tempaisen kouraani aseen.--Kas niin; tässä nyt seison makkarahalko kädessä. Mutta ensin pari sanaa, sinä Jukolan kristillinen veliparvi, ja sitten tapelkaamme kuin hullut sudet.--Huomatkaat: mies vihan vimmassa on verta-janoova peto, vaan ei ihminen; hän on umpisokea näkemään, mikä on oikeus ja kohtuus; ja kaikkein vähimmin voi hän vihansa vallassa suorittaa rakkauden asioita. Mutta jos nyt kuitenkin koettaisimme järjen kannalta katsella tätä seikkaa, joka saattoi veljet halkosilleen, niin luulen, että laita on näin. Tyttö ei taida meitä kaikkia rakastaa, yhtä ainoata vaan, jos hän kehenkään meistä suostuu, jonka seurassa käsi kädessä hän mielisi vaeltaa yli elon ohdakkeisen mäen. Näenpä siis parhaaksi, että käymme kaikki miehissä ja yht'aikaa hänen luoksensa ilmoittamaan vakaasti asiamme, kysyen hartaalla mielellä ja kielellä, taitaisko hän kellenkään meistä sydämmensä lahjoittaa. Jos nyt tyttö on myöntyvä, niin se meistä, jolle lankesi toivottu arpa, kiittäköön onnensa päivää, mutta toiset tyytykööt napisematta kohtaloonsa. Hän, joka jäi osattomaksi, nielköön kiusansa, toivoen, että hänkin vielä kohtaa määrätyn siippansa täällä. Jos teemme niin, niin teemme kuin miehet ja oikeat veljet. Ja silloinpa isämme ja äitimme kirkastetut haamut astuvat ulos taivaan hehkuvasta portista ja, seisten reunalla kiiltävän pilven, katselevat alas päällemme, huutain meille korkealla äänellä: »Kas niin, Juhani, kas niin, Tuomas ja Aapo, kas niin, Simeoni, Timo ja Lauri, juuri niin, minun pikku-Eeroni! Olettepa poikia, joihin mielistymme!»

JUHANI. Mies, haasteletpa, saakeli vie, kuin taivaan enkeli, eikä paljon puutu, ettet saata minua itkemään.

SIMEONI. Me kiitämme sinua, Aapo.

JUHANI. Kiitoksia vaan. Tuonne paiskaan halkoni.

TIMO. Sinne minäkin. Ja tämä riita loppui niin kuin jo alusta tahdoinkin.

SIMEONI. Aapo pitää peilin edessämme, ja siitä häntä kiittäkäämme.

EERO. Häntä kiittäkäämme, veisatkaamme oikein »Simeonin kiitosvirsi».

SIMEONI. Pilkkaa, pilkkaa ja virnistystä taas!

TIMO. Ole tekemättä pilkkaa, Eero, Jumalan sanasta, Simeonin kiitosvirrestä.

AAPO. Ah, niin nuori ja niin paatunut!

SIMEONI. Niin nuori ja niin paatunut! Eero, Eero! Niin, nyt en sano muuta, vaan huokaan sinun tähtes.

JUHANI. Ennustanpa, Eero, meidän kerran tai kaksi täytyvämme antaa sinulle oikein isän kädestä. Sillä äiti kasvatti sinua liian hempeästi.

SIMEONI. Meidän tulee häntä kurittaa, niin kauan kuin sydämensä vielä on nuoruuden norja ja taipuvainen; mutta tehkäämme se rakkaalla kädellä eikä vihan kiukussa. Vihan kuritus ajaa perkeleitä sisään, vaan ei ulos.

EERO. Kas tuossa, ja oikein rakkaasta kädestä.

SIMEONI. No tuota jumalatonta, kun nyt löi minua!

EERO. Ja vasten kuonoa. Vähemmästäkin on sappi haljennut.

JUHANI. Tuleppas tänne, poikaseni. Timo, anna tuo keppi tuolta nurkasta.

SIMEONI. Kas niin, Juhani, pidä häntä koreasti polvillasi, minä lasken housunsa alas.

EERO. Älkää helvetissä!

JUHANI. Turhaan pyristät, knääkkä.

SIMEONI. Äläppäs häntä hellitä.

JUHANI. Kas tuota kiiskiä. Mutta ethän pääse, et.

EERO. Lyökääs, te sen vietävät, niin tulen pistän nurkan alle. Teenpä totisesti tulta ja savua, tulta ja savua teen!

JUHANI. Sitä sappea! Vai pistät tulen nurkan alle? Ah sitä sappea!

SIMEONI. Herra varjele sitä sappea!

JUHANI. Keppi tänne, Timo!

TIMO. Enhän sitä löydä.

JUHANI. Sinä sokko, etkö näe sitä nurkassa tuolla?

TIMO. Ja tämäkö? koivuinen?

JUHANI. Sama juuri; saatappas se tänne.

SIMEONI. Lyö, mutta järkevästi eikä vallan voimia mukaan.

JUHANI. Kyllä minä tiedän.

LAURI. Ei yhtään iskua, sanon minä!

TUOMAS. Antakaa pojan olla!

JUHANI. Hän tarvitsee vähän saparollensa.

LAURI. Et nyt koske häneen sormellaskaan.

TUOMAS. Laske poika irti! Paikalla!

TIMO. Saakoon hän anteeksi, se Eero-poika, tämän kerran kumminkin vielä.

SIMEONI. Anteeksi, anteeksi, kunnes ohdake ja rikkaruoho voittaa nisun.

LAURI. Älä koske häneen.

AAPO. Antakaamme hänelle anteeksi; ja niin koetamme koota tulisia hiiliä hänen päänsä päälle.

JUHANI. Mene nyt ja kiitä onneas.

SIMEONI. Ja rukoile Jumalata lahjoittamaan sinulle uuden sydämmen, mielen ja kielen.

TIMO. Mutta minä menen ma'ata.

AAPO. Katselkaamme vielä yhtä pykälää.

TIMO. Ma'ata menen. Tule kanssani, Eero; mennään ma'ata ja unohdetaan tämä maailman viholaispesä, se kurja kekonen, joka sateessa höyryy ja ryöhää. Tule, Eero!

JUHANI. Mutta mikä on pykälä, jonka suoritusta tahdot?

AAPO. Jumala paratkoon! onhan laita, ettemme tunne A:takaan, aapisen ensimmäistä kirjainta, ja kuitenkin on sanantaito kristillisen kansalaisen välttämätön velvollisuus. Mutta siihen voidaan meitä pakoittaa lain mahdilla, kirkkolain mahdilla. Ja te tiedätte, mikä kruunun kone meitä vartoo ja meitä mielii temmaista hampaisinsa, ellemme itsiämme opeta kiltisti lukemaan. Jalkapuuhan meitä vartoo, veljet, musta jalkapuu, joka, ammoittaen jynkästi ympyriäisillä lävillänsä, maata röhöttää tuolla kirkon porstuassa kuin musta karju. Juuri tällä helvetin pihdillä on meitä rovastimme uhannut, ja saattaapa hän uhkauksensa toteen, ellei hän näe meiltä jokapäiväistä ahkeruutta ja harjoitusta, se on varma asia.

JUHANI. Mahdotonta oppia lukemaan.

AAPO. Ihmisten tekemänä on tämä konsti ollut ennenkin.

TUOMAS. Saispa siinä hikoilla mies.

JUHANI. Ja puhkailla. Minulla on niin kova pää!

AAPO. Mutta voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven. Käykäämme juoneen, tuottakaamme itsellemme aapiskirjat Hämeenlinnasta ja lähtekäämme lukkarille kouluun, niinkuin on rovastimme käsky. Se tehkäämme, ennen kuin viedään meitä kruunun vauhdilla.

JUHANI. Minä pelkään, että niin on tässä tehtävä, minä pelkään. Jumala armahtakoon meitä! Mutta olkoon jo huomiseksi tämä tuuma ja menkäämme levolle.

TOINEN LUKU

On tyyni syyskuun aamu. Kaste kiiltää kedolla, sumu kiiriskelee kellastuneiden lehdistöjen tutkaimilla ja haihtuu lopulta korkeuteen. Tänä aamuna ovat veljet nousneet ylös kovin äkeinä ja äänettöminä, pesneet kasvonsa, harjanneet tukkansa ja pukeutuneet pyhävaatteisinsa. Sillä tänäpänä olivat he päättäneet lähteä lukkarin luoksi kouluun.

Syövät he nyt aamuistansa Jukolan pitkän, honkaisen pöydän ääressä, ja näkyy heille maittavan ruskeat herneet, ehkei ollut heidän muotonsa iloinen, vaan kiusan karmeus väikkyi heidän kulmakarvoillansa; aatos kouluretkestä, johon heidän kohta tulee lähteä, on matkaan-saattanut tämän. Mutta atrioittuansa, eivät he kuitenkaan rientäneet heti matkaan, vaan istuivat vielä hetkeksi levähtämään. Vaiti he istuivat, ja mikä heistä alakuloisesti tuijotteli alas permantoon, mikä taasen katseli punakansista aapiskirjaansa, käännellen sen tukevia lehtiä. Pirtin eteläisen akkunan ääressä istuu Juhani, katsahdellen ylös kiviseen mäkeen ja tuuheaan männistöön, josta haamoitti muorin tönö punapielisellä ovellansa.

JUHANI. Venla tuolla astelee pitkin polkua, ja onpa hänen käymisensä nopsa.

AAPO. Ja eilen piti niin äitin kuin tyttärenkin lähtemän sukulaistensa luoksi Tikkalaan nauriita liistimään ja puolaimia poimiskelemaan, viipyäkseen siellä aina myöhään syksyyn.

JUHANI. Aina myöhään syksyyn? Minä tulen kovin levottomaksi. Kaiketi lähtevät he; mutta Tikkalassa on tänä vuonna renki, joka on pulski poika ja suuri vekkuli, ja sinne menisi pian meidän kaikkein toivo. Parastahan siis tehdä tuossa tiimassa se merkillinen temppu, tehdä kysymys, kaikkein kysymysten kysymys. Mennään siis likalta kysymään, tahtoisiko mielensä taipua ja sydämmensä syttyä.

TUOMAS. Sen katson parhaaksi minäkin.

TIMO. Niin minäkin.

JUHANI. Niin, niin! ei nyt muuta tällä erällä kuin naimaan kaikki ja yht'aikaa niinkuin pojat. Niin, niin! Herra varjele meitä! Mutta ei auta, vaan naimaan, naimaan! Nyt olemme puvussa parhaassa, pestyinä ja harjattuina; koko ulkomuotomme on kristityn ihmisen kaltainen: siisti ja niinkuin uudesta syntynyt.--Minä tulen kovin levottomaksi.--Mutta Venlan luoksi! Nyt on otollinen aika.

EERO. Ja olkoon se myös autuuden päivä.

JUHANI. Kenen autuuden päivä, kenen? Ahaa! kuinka luulet, poika?

EERO. Vaikka meidän kaikkein.

JUHANI. Toisin sanottu, että hän tulis meidän kaikkein vaimoksi.

EERO. Olkoon menneeksi.

JUHANI. Äläst.

SIMEONI. Kuinka Jumalan nimessä se olisi mahdollista?

EERO. Jumalan edessä ei ole mitään mahdotonta. Uskotaan, toivotaan ja rakastetaan kaikki yksimielisesti.

JUHANI. Vaiti, Eero! sillä nyt mennään naimaan ja samaa tietä kouluun, haarapussit olalla.

AAPO. Mutta käyttääksemme tointa kunnollisesti, olkoon meistä yksi niinkuin puheen-kannattaja tuolla mökissä.

JUHANI. Tärkeä pykälä. Mutta sinäpä juuri oletkin tähän toimeen niinkuin valettu. Sinulla on hyvät lahjat: puhees on aina herättävä tulta ja leimausta miehen povessa. Totisesti! oletpa syntynyt papiksi.

AAPO. Mitä tiedän minä? ja miksi haastelemme lahjoista? Täällä metsissä ne katoovat tietämättömyyden sumuun, haihtuvat pois kuin lirisevä puronen santaan.

JUHANI. Kova onni ei päästänyt sinua kouluun.

AAPO. Mistä olis tullut varat meidän talollemme minua kouluttaa? Muistakaa: keikkuupa siinä yksikin pussi kodon ja koulun välillä, ennenkuin saadaan poika puusäkkiin.--Mutta asiaan taasen, naima-asiaan. Olkoon niinkuin tahdotte. Minä astun esiin yhteiseksi puheenjohtajaksi ja koen haastella kuin viisas mies.

JUHANI. Käykäämme juoneen.--Herrajesta! Mutta eihän auta, vaan käykäämme juoneen täyttä päätä. Pussimme jätämme ulkopuolelle muorin mökkiä, ja Lauri, jolla ei ole tässä lähteessä yhtään nautaa, vartioitkoon niitä sioilta. Mennään nyt! ja astukaamme morsiushuoneesen aapiskirja kourassa; se antaa meille vähän niinkuin juhlallisuutta.

EERO. Liioinkin jos kukkolehden näkyviin käännämme.

JUHANI. Joko taas? Mutta kukostapa muistan sen kamoittavan unen, joka raivosi minua menneenä yönä.

SIMEONI. Kerro se; ehkä on se meille terveellinen varoitus.

JUHANI. Uneksuinpa, että oli tuolla uunin päällä kananpesä ja siinä seitsemän munaa.

SIMEONI. Jukolan seitsemän poikaa!

JUHANI. Mutta yksi munista oli hassun pikkuinen.

SIMEONI. Eero!

JUHANI. Kukko kuoli!

SIMEONI. Isämme!

JUHANI. Kana kuoli!

SIMEONI. Äitimme!

JUHANI. Sittenpä kohta kaiken maailman hiiret, rotat ja kärpät pesän kimppuun.--Mitäpä nämät elävät tarkoittaa?

SIMEONI. Syntisiä himojamme ja maailman hekumaa.

JUHANI. Kaiketi niin.--Tulivat kärpät, rotat ja hiiret ja kierittelivät ja vierittelivät, kolistelivat ja kalistelivat munia, jotka pian särkyivät, ja siitä pikkuisesta munasta leimahti kovin karvas haisu.

SIMEONI. Huomaa tämä, Eero.

JUHANI. Munat rikottiin ja hirmuinen ääni, kuin monen kosken pauhu, nyt huusi mun korvaani uunin päältä: »kaikki on rikottu, ja se rikkomus oli suuri!» Niin huudettiin, mutta rupesimmepa viimein kuitenkin kokoilemaan ja keittelemään tuota seka-melskaa, ja saimme siitä lopulta sitä niin kutsuttua munakokkoa eli munakokkelia; ja me söimme sitä vallan mieluisasti ja annoimme myöskin naapureillemme.

EERO. Hyvää unta.

JUHANI. Katkeraa, katkeraa: sinä haisit siinä kuin helvetti. Kovin katkeraa unta näin minä sinusta, poika.

EERO. Mutta minä näin sinusta oikein makeata unta; näinpä että aapiskirjan kukko muni sinulle ahkeruutesi ja viisautesi palkinnoksi aika läjän karamellia ja sokerin paloja. Sinä iloitsit kovin, maiskuttelit makeisias; annoitpa vielä minullekin.

JUHANI. Vai annoin sinullekin. Olihan se hyvinkin tehty.

EERO. »Koskas anti pahaa tekee?»

JUHANI. Ei koskaan; liioinkin jos antaisin sinulle vähän kepistä.

EERO. Miksi vaan vähän?

JUHANI. Kitas kiinni, mullikka!

TUOMAS. Tehkäät se molemmat ja lähtekäämme matkaan.

AAPO. Ottakoon kukin pussinsa ja aapisensa.

Niin läksivät he kosimaan naapurin tytärtä. Perätysten, äänettöminä he astelivat yli perunakuoppatöyrään, astelivat kivistä mäkeä ylös ja seisoivat lopulta ulkopuolella Männistön muorin mökkiä.

JUHANI. Tässä ollaan, tähän jätämme pussit; ja sinä, Lauri, istu uskollisena vartijana, kunnes palaamme morsiushuoneesta takaisin.

LAURI. Viivyttekö siellä kauankin?

JUHANI. Aina kuinka asiamme luonnistuminen vaatii.--Onko kellään sormusta?

EERO. Sitä et tarvitse.

JUHANI. Onko kellään sormusta taskussa?

TIMO. Ei minulla eikä, tietääkseni, muillakaan. Siinäpä se on: nuorenmiehen pitäisi aina käydä kiiltävä sormus plakkarissa.

JUHANI. No peijakas! Tässäpä seistään nyt. Ja eilen oli meillä reppuryssä Iisakki, jolta olisin tainnut ostaa sekä sormuksen että kaulaliinan, mutta minä sika en tuota hoksannut.

AAPO. Ne välikappaleet taidamme ostaa itsellemme jälestäpäin. Ja parasta onkin saadaksemme ensin varma tieto, tuleeko meistä kenkään ja ken meistä tulee tekemään tämän iloisen ostoksen.

JUHANI. Ken aukaisi ovea? Venlako?

TIMO. Ämmähän se oli, se kämä-leuka.

JUHANI. Venlan rukki pörrää siellä kuin iloinen sontiainen kesä-iltana, ennustaen poutaa. Mennään nyt! Missä on aapiseni?

AAPO. Kourassasi, veljeni. Olethan, Jumalan luoma, niinkuin vähän pyörässä päästäs.

JUHANI. Ei juuri hätää, veljeni. Mutta enhän ole vaan no'essa kasvoiltani?

EERO. Et suinkaan, vaan oletpa puhdas ja lämmin kuin vasta munittu muna.

JUHANI. Mennään nyt!

EERO. Vartokaa! Minä olen nuorin ja mahdan aukaista teille oven ja tulla itse viimeisenä. Astukaa sisään.

Astuivat he muorin matalaan mökkiin, Juhani edellä, silmät pöllöllään ja tukka pystyssä kuin piikkisian harjakset, ja toiset seurasivat häntä uskollisesti, vakaasti kantapäissä. Niin astuivat he sisään, ja Eero kimmautti oven heidän jälkeensä kiinni, mutta itse jäi hän ulkopuolelle, istui alas kedolle, huulilla sukkela myhäilys.

Mutta eukko, jonka huoneessa viisi veljestä nyt seisoo kosiomiehinä, on riepas ja vireä eukko; hän käyttelee elinkeinoksensa kananhoitoa ja marjannoukkimista. Suvin ja syksyin keikkuu hän ahkerasti kantoisilla ahoilla, mansikka- ja puolain-töyräillä, keikkuu ja hikoilee tyttärensä Venlan kanssa. Kauniiksi kutsuttiin neitoa. Hänen hiuksensa olivat ruosteenkarvaiset, katsanto viekas ja terävä, suu myös sulava, ehkä melkein liian leveä. Varreltansa oli hän lyhyt, mutta harteva ja palleroinen, ja vahvaksi sanottiin häntä myös. Tämän kaltainen oli veljesten lempilintu männistön suojassa.

Mutta mökin ovi kirahti, ja Juhani astui kiivaudella ulos, vihaisesti lausuen toisille, jotka vielä viipyivät sisällä: »tulkaa pois, pojat!» Ulos kävivät he viimein kaikki närkästyksen muodolla ja läksivät käyskelemään kohden kirkonkylää. Mutta koska he olivat ehtineet huoneesta noin viisikymmentä askelta, noukkasi Juhani maasta nyrkin-kokoisen kiven ja, puhisten vihasta, nakkasi hän sen vasten huoneen ovea; jyskähti mökki ja kiljahti mökissä muija, avasi oven, kiroili ja ärhenteli, heristellen nyrkkiänsä pakeneville veljille. Aapiskirja kourassa ja haarapussi olalla veljet astelivat perätysten pitkin kirkkotietä, sanaakaan vaihettamatta keskenänsä. Vihan vinhalla vauhdilla he vaelsivat: santa kihisi ja pussit keikkui; eivätkä he huomanneet, kuinka joutui tie. Äänettöminä kulkivat he kauan, kunnes Eero viimein avasi suunsa ja lausui:

EERO. Kuinka luonnistui asia?

JUHANI. Jaa-ah! kuinkahan tuo luonnistui? Tulitkos sisään kanssamme, sinä harakka, sinä variksen poikanen? Mutta etpä uskaltanut, et totisesti uskaltanutkaan. Mitä tuommoisesta variksen poikasesta? Hänen peittäisi Venla huppuun. Mutta kas, kas, kuinka paljon olenkin sinusta uneksinut. Näinhän, niinkuin nyt muistan, menneenä yönä sinusta vielä toisenkin unen. Merkillistä! Tuollahan istuit männistössä Venlan vieressä rakkaassa kiemailuksessa, koska minä teitä lähenin noin hiipistellen hiljaa. Mutta kas, kun huomasitte minun, noin mitäspä teki silloin Venla? Kätki peijakas sinun hameensa liepeisin. »Mitä olet hameeses käärinyt», kysyin minä. »Ainoastaan pienen variksen poikasen», vastasi tyttö heilakka. Hi, hi, hi! Ja eipä ollutkaan tämä unta, ei koira vieköön ollutkaan! vaan itsestänsä, omasta päästänsä tämän sepitti Juhani poika. Jaa-ah! hän ei ole juuri niin tyhmä kuin luullaan.