# Seitsemän veljestä Kertomus ## Part 19 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/seitseman-veljesta-kertomus-11940/index.md JUHANI. Vallan siaksi, vieläpä alhaisemmaksikin röhkielevää harjasniskaa saattaa se aina miehensä lopulta. Sentähden tässä nyt puristamme viinan kanssa lujasti jäähyväiskättä ja pyydämme hänen lähtemään meistä kuuksi päiväksi Herran nimeen. Niin Aapo, nyt kerro meille tarina siasta lammikossa, jonka kerran kuulimme sokea-enon suusta; kerro se meille tässä käydessämme. AAPO. Teen sen mielistikin. Oi! antakoon se meille aina tuikeamman inhon tuota tuomittua metelivettä kohtaan. Juttelipa Aapo heille seuraavan: Oli sunnuntai-aamu; lokalammikossa kesä-auringon hohteessa röhöitteli sika, katsellen kansaa, joka kulki hänen ohitsensa kirkkoon. Kadehtivalla, kivistävällä sydämellä katseli se ihmisen jaloa, kaunista muotoa, muistellen omaa harjastettua haamuansa. Vieläpä säteili muutaman ohikäyvän otsalta niin ankara loiste, että sian katsanto siitä hämmästyen ammahti takaisin; ja kovin se oli vihoissaan Jumalalle, joka ei myös häntä ollut ihmiseksi luonut. Koska se viimein oli kylliksi nupisnut ja närisnyt, oikaisi se koipensa, ummisti pienet kyynysilmänsä ja nukkui. Mutta koska se hetken päästä heräsi, makasi sen vieressä kumppani, eräs juomari, joka päissään oli kiirahtanut lammikkoon alas, ja oli nyt tukahtumaisillansa lokaan. Sika huomasi hänen vaaransa, armahti häntä ja, iskien torahampaansa miehen kaulukseen, kiskoi hänen ylös kuivalle maalle. Mutta tuon armotyön tehtyänsä, se katseli miestä hetken, irvisti pahasti ja lausui: »sinä kurja mies, onhan muotos niin ruma, etten kauemmin ilkene katsella». Niin sika lausui, läksi hänestä röhkien pois ja rupesi tonkimaan maata. JUHANI. Oivallinen tarina.--Mutta tuota kohden ilmaa on Jukolan talo, ja hyvä että tiemme kulkee kaukaa sen ohi; sillä musertuispa sydämemme nähdessämme entisen kodon. Hyvä myös, että jää meistä kauas Toukolan kylä ja vihatoverimme siellä. Kas kun pelkään että, jos heitä kohtaisimme ja he näyttäisivät meille pienenkin irvistyksen, minä kohta karkaisin heidän kurkkuunsa kuin kissa. Enpä ole vielä unohtanut löylytystä, jonka heiltä sain, enkä lupaustani hirveästä kostosta. TUOMAS. Ei ole mennyt minunkaan muistostani kaksi asiaa. SIMEONI. Meidän tulee anteeksi antaa ja unohtaa. JUHANI. Olkoon menneeksi: jos nöyrtyvät ja tulevat minulta anteeksi rukoilemaan, todistaen pahoin tehneensä, silloin kernaastikin unohdan kaikki, likistänpä heidän kanssaan vielä käpälääkin, silmät kyyneleissä. Mutta niinkauan kuin eivät mieli taipua tähän, vaan päinvastoin minua hammastavat lakkaamatta, niin purenpa hammasta minäkin, puren että kipenöitsee. Näin haastellessaan keskenänsä, lähestyivät he Tammiston taloa. Siinä seisoi pihalla paljon kansaa, miehiä ja naisia, ja kauas kuului eräs ääni, joka räknäili: »ensimmäinen, toinen, kolmas kerta», ja kyseli: »eikös kukaan enemmin lisää?» Oli se ryöstöhuuto-kauppa, jota itse nimismies käytteli, istuen lähellä porrasta pienen pöydän ääressä ja kirjoitellen kirjaansa ostajien nimet ja tavarojen hinnat; ja oli nyt par'aikaa menemässä talon ammuva karja. Kovin kummastuen seisoivat veljekset, arvellen miksi sunnuntaina tällaista tointa käytettiin. Mutta olivatpa he erehtyneet lukiessaan viikkonsa päiviä Impivaaran sydänmaassa humalan humussa, joka vauhdilla vie eteenpäin miehen ajan. Maanantai ja puhdas arkio oli tämä päivä, jota veljekset olivat pitäneet sunnuntaina ja jona olivat lähteneet astelemaan kirkkoon, kirjat kourissa. Katselivat he ympärillensä, nähdäkseen Kyöstiä, uskollista ystäväänsä. Mutta hän ei ollut tässä, hän käyskeli kaukana pellolla, käyskeli tuijotellen totisesti maahan ja mietiskellen itseksensä. Kysyipä viimein Juhani muutamalta mieheltä, joka seisoi heitä lähinnä, kuinka yhteistä huutokauppaa uskallettiin pitää sunnuntaina, Herran pyhänä sapattina. Kulovalkeana silloin nauru ja tirskuna juoksi miehestä mieheen ympäri kaiken kansan, ja nytpä arvasivat veljekset asian oikean laidan. Ällistyneinä, äänettöminä ja punehtuen seisoivat he kauan, kuullellen ihmisten naurua ja pilkkaa. Läheni heitä myös joukko Toukolan poikia, kysyivät heiltä ivaten Impivaaran uudesta uskosta, sen kalenterista ja miksi kutsuttiin heidän almanakassaan tämä viikon kahdeksas päivä. Tuota kuultelivat veljekset, ja äkisti loimahti heidän vihansa tuimaan tuleen, ja myrsky oli valloillansa. Kuin irtipäästetyt kahlekoirat karkasivat he kiljunalla Toukolaisten päälle, ja peloittava tappelus nousi nyt Tammisto pihalla. Simeoni ei tuohon leikkiin mielinyt sekaantua, vaan oli hänen haltuunsa heitetty kaikkein kirjat, joita hän lujasti hallitsi kourissansa ja katseli tuskallisella muodolla, surkeasti levottomalla silmällä tuiman taistelon vaiheita. Mutta nähtyänsä Aapon kovassa ahdistuksessa kolmen rotevan Toukolaisen kourissa, nähtyänsä kipeällä sydämellä kuinka kurja veljensä kelmeni ja kuinka hänen katsantonsa jo tuijoitteli tynsästi kohden puitten latvoja, kun iskuja, säkenöitseviä iskuja sateli joka haaralta, silloin asetti Simeoni kirjat kädestänsä kivelle siihen lähelle, kiirehti auttamaan Aapoa ja katosi pian tappeluksen hurjiin laineisin. Toimitusmies ensin kyllä koetti estää tämän vihaisen tulvan paisumista, mutta huomaittuaan ei tässä mitään voivansa matkaansaattaa, siirtyi hän ajoissa syrjään ja katseli ihmeeksensä veljesten ääretöntä voimaa. Ja voimaa niin väkivaltaista, sen käytännössä niin tuulispään tapaista vauhtia eivät olleet veljekset ennen koskaan vielä osoittaneet. Kauan ja salassa kytevä kostontunne sai vihdoin tuulta, ja kasvoi siitä tulinen, kauhistava myrsky; ja verraton oli hälinä ja pauhu. Kalveina ja vapisevina pakenivat naiset taistelopaikasta, mikä sylissään kantaen, mikä taluttaen kädestä pientä, peljästynyttä lapsukaista. Virnapäisinä talon naudat, niin uhkea sonni kuin vakavat lehmät, juoksivat tuonne, tänne, ja ympäri kaikui huuto, möry ja poru, kun Jukolan veljekset löivät ja kun Toukolaiset löivät heitä vastaan, Toukolaiset ja heidän monta ystäväänsä. Juhani, purren hammasta ja vallan tuhankarvaisena kasvoiltansa, huhtoi voimallisesti vihamiestensä joukkoon, huhtoi oikealle, vasemmalle, ja leukansa longahteli vihan kiukusta. Mutta kuin kallio, niin rynkäsi esiin harteva Tuomas, ja mihin raskas nyrkkinsä iski, siihen kaatui aina mies, kaatui kaksikin yhdellä iskulla. Nähtiin siinä tapahtuvan, että kun hän yhtä löi, tämä kaatui vauhdilla niin tuimalla, jotta kaatuessaan toisenkin miehen kumosi, joka seisoi hänen vieressänsä. Timo läimäytteli kuin uros hirsistössä läimäyttelee kirveellänsä; ja kauas kuumoittivat hänen ruskeat, karheat, vihasta hohtavat poskensa. Miehenvastusta ei puuttunut Eeroltakaan tässä kahakassa. Muiden jalkoihin hän tosin kiirahteli usein, mutta ainapa hän jälleen pian pinnisteli itsensä ylös miesröykkiön alta, ja iskuja lenteli hänestä taasen kuin ampauksia ympäripyörivästä raketista. Hurjimmin kaikista riehui Lauri; hän löi ja temmelsi kalveana kuin murhan-enkeli, ja kaikki hänen edestänsä pakeni ja murtui. Kauhistuen katselivat ihmiset tätä kamppausta. Kaikkialla näkyi kamoittavan kalveita kasvoja, hirveästi huokuvia sieraimia, tuolla verisiä naamoja, täällä multaisia kuonoja. Katso vihan synkeätä liekkiä heidän silmissään, joka rynkää vaan kiukkunsa maalia kohden, huolimatta vaikka sataisi vastaan tulta ja tulikiveä. Tämän kaiken he näkivät, ja kuulivat parinan ja ähellyksen niin hirmuisen kuin susijoukon murhaavasti tapellessa syys-yön pimeässä metsässä. Niin oteltiin Tammiston pihalla, ja tuimemmaksi yhä vaan ottelo kiihtyi. Makasi jo tuolla mies, makasi jo täälläkin, vuodattaen verta hietaiselle tanterelle. Maata jo kasteli veljestenkin mustanpunainen veri; sillä Toukolaiset jo iskeilivät puukoillansa; mutta puukkoja ei nyt riippunutkaan veljesten vöillä, koska he olivat retkellä pyhään temppeliin. Nyt, koska he huomasivat kuuman verensä juoksevan, sieppasivat he teloja mäeltä aseiksensa, teloja, karankoja, tai mursivat seipäitä lähimmistä aidoista ja karkasivat villittyinä päin; pian kuitenkin kohtasivat he samankaltaisia aseita vihollistensakin puolelta; ja rupesivat nyt seipäät ja kanget räiskynällä loiskeilemaan ympäri miesten päitä. Ja näyttipä aina vielä epätietoiseksi ken tässä voittaisi, ken taipuisi tappiolle. Veljekset, vaikka he jalostikin taistelivat, taistelivat kuitenkin monilukuisen vihollisen kanssa; ja ankarasti, vimmatusti lyötiin heitä vastaan. Mutta lähestyi silloin tappelukenttää mies, joka heti saattoi vaa'an painumaan Jukolaisten puolelle. Lähestyi pellolta, juosten, karaten ja pahasti mölisten, Tammiston juureva Kyösti. Jykevä seiväs kourassa, hän kirmasi esiin kauhistuksen harmaankalveana haamuna, tukka pyrstönä pystyssä kuin peikon; ja iski hän kuin leimaus Toukolaisten selkään, saattaen häiriön heidän joukkoonsa, mutta veljesten into kiihtyi. Mölisten ja pyöritellen silmiänsä löi hän peloittavasti, löi kuin mieletön, hullu mies; pieksivät taasen veljekset toiselta puolelta, pieksivät kahdenkertaisesti ja hurjasti pakenivat viholliset viimein, ne, joita ei vielä seiväs ollut maahan kaatanut. Pois nyt riensivät veljeksetkin, läksivät juoksemaan kohden kotoansa, huutain Kyöstiä seuraansa. Mutta Kyösti ei kuullut heidän käskyänsä, vaan pihalla raivosi hän lakkaamatta, kirkkui, ärhenteli, ja kamoittava oli hänen muotonsa. Mutta veljekset kiitivät jo kujan kuivalla, savuavalla tiellä; ja koska he ehtivät pienelle sillalle peltojen välissä, kuulivat he jäljessään Kyöstin äänen. He seisahtuivat, katsoen taakseen, ja näkivät hurjan miehen, seiväs olalla, heitä lähestyvän juosten, mölisten ja heilutellen kättänsä ilmassa; ja pian seisoi heidän edessään hirmuinen Kyösti. Hän hikoili, puuskutti ja uhosta ja vimmasta tuijottelivat ristiin hänen harreat silmänsä. Et ymmärtänyt hänen sekamelskaista puhettansa, jossa usein kuului korkea ja kestävä huuto: »älämölöö, ai älämölöö!» Veljekset rukoilivat häntä käymään heidän kanssansa Impivaaraan eikä lähtemään takaisin tuonne susien kitaan, mutta hän seisoi yhä vaan paikallansa, jupisten itsekseen ja tuijoitellen. Äkistipä katsahti hän kiivaasti veljeksiin ja lausui: »menkäät kotia nyt!» niin lausui hän ja kääntyi heistä pois. Ympäri kääntyivät myös veljekset ja siirtyivät vastapäiseen suuntaan. Mutta hetken päästä kaikui kerran vielä Kyöstin sakea ääni, ja veljekset, katsoen taakseen, näkivät miehen seisovan kujalla, ravistellen kättänsä ja päätänsä, ja kuulivat hänen taasen huutavan korkealla äänellä: »menkää kotia nyt!» Siitä riensi hän pois samaa tietä, jota oli tullut, ja pois metsäpirttiinsä riensivät myös veljekset, monella heistä päässä korkea kuhmo ja käsivarressa vertatihuva haava. Katsoen kankeasti eteensä astelivat he tuimalla vauhdilla, aatoksissaan kuoleman jäädyttävä synkeys.--Niin loppui tappelus Tammiston kartanolla, josta moni kannettiin pyörtyneenä pois, ja moni oli saanut haavan, joka ainiaaksi hänen merkitsi. YHDESTOISTA LUKU On ilta samana päivänä, jona niin kiukkuisesti Tammistossa oteltiin. Pirtissään istuvat veljekset, he ovat voidelleet ja sitoneet haavojansa niinkuin parhaiten on käynyt. He istuvat, sydämissä pimeä, ijankaikkinen yö, ja alas permantoon on teroitettu heidän katsantonsa, vimmaa täynnä. He muistelevat mitä ovat tehneet, tietävät mikä rangaistus heitä uhkaa; he mietiskelevät onnetonta, toivotonta tilaansa, ja peloittava on äänettömyys huoneessa. Viimeinpä kuitenkin saattoi Simeoni matkaan seuraavan kanssapuheen. SIMEONI. Veljet, veljet! sanokaat yksi sana. Mitä on meidän tekeminen päästäksemme kruunun kynsistä. AAPO. Ah! ei ole meillä enään pelastuksen keinoa tästä ahdingosta, ei tämän taivaan alla. JUHANI. Kiikissä olemme, kukissa! Kaikki on mennyt, kaikki onni ja toivo! TUOMAS. Peijakas meidät perii, perii ilman armoa; siis ottakaamme, silmät ummessa, vastaan mitä olemme ansainneet. Kruunun käskyläistä häiritsimme keskellä tulista tointansa, ja tämä paikka on kova; miehiä löimme kenties raajarikoiksi, joka paikka on vieläkin kovempi. Noh, ehkä nykäisimme vielä joltain henki-kultaisenkin pois, ja sittenpä kaikki hyvä; tallella olemme ja syömme kruunun surutonta leipää. SIMEONI. Voi meitä poloisia poikia! TIMO. Poloisia Jukolan poikia! Ja seitsemän kappaletta! Mitäs tehdään nyt? LAURI. Kyllä tiedän mitä teen. JUHANI. Minä myös. Veitsi kurkkuun joka miehen! TIMO. Älä helsingissä! JUHANI. Puukkoni, kirkasteräinen puukkoni! Verta lasken että lainehtii! AAPO. Juhani! JUHANI. Juoskoon yhdeksi ainoaksi lammikoksi veri seitsemästä miehestä ja uppoutkaamme sitten yhdessä punaiseen mereen, kuin upposi ennen koko vanhantestamentin kansa! Missä on visapäinen puukkoni, kaiken, kaiken sovintomies? AAPO. Malta mieles! JUHANI. Pois tieltä sinä ja pois tämä kirottu elämä! Puukko! SIMEONI. Hillitkäämme häntä! AAPO. Tänne, veljet! JUHANI. Pois tieltä! TUOMAS. Koreasti, poika! JUHANI. Hellitä, Tuomas veljeni! TUOMAS. Sinä istut koreasti! JUHANI. Mitä maksaa nyt enään koreus, kun kaikki on mennyt? Mielitkö ottaa koreasti vastaan neljäkymmentä paria tuoreita raippavitsoja? TUOMAS. En mieli. JUHANI. Mutta mitä? TUOMAS. Menen hirteen, mutta sitten vasta. JUHANI. Tehkäämme paikalla se, joka kerran on tehtävä. TUOMAS. Tuumikaamme. JUHANI. Hahaa! kaikki on turha. TUOMAS. Ehk'ei juuri vielä! JUHANI. Lain hansikat vartoo meitä. SIMEONI. Suomesta pois, paimeniksi Inkerinmaalle! TIMO. Tai portinvartijoiksi Pietarin kaupunkiin. AAPO. Kovin vähäpätöiset keinot. EERO. Merelle vesiä viiltämään kuin uhkea enomme ennen? Jos siirrymme kerran Suomen rannalta, olemme kruunun kourista vapaat, ja koetamme kohden Engelsmannia; hänenpä laivansa mastossa maksaa mies. AAPO. Sitä neuvoa käskee vähän perustella. TUOMAS. Olispa tuo ehkä jotain, mutta muistakaat: ennenkuin ehdimme Suomen rantaan, niin onpa kaiketi kourissamme kruunun kihlakalut. TIMO. Ohhoo! jos heltimmekin eheillä nahoilla Suomesta, niin koskapa olisimme Enklannissa? Onpa sinne miljuunia ja tuhannen miljuuniakin peninkulmia. Ohhoo! AAPO. Mutta kuulkaas sananen: Ruvetkaamme suden omaksi kansaksi, niin vähänpä tarvitsee meidän peljätä hänen hampaitansa. Sotaväkeen marssikaamme värvinkiä ottamaan muutamaksi vuodeksi. Ah! tämä keino on jyrkeä, mutta ehkä paras tässä kilakassa. Niin, lähtekäämme Heinolan kuuluisaan ja hirveän suureen pataljooniin, joka Parolan nummella kesäkaudet äkseeraa ja rikeeraa. Tätä pykälää voimme harkita, muistaen, että kruunu pitää poikiensa puolta. JUHANI. Minä pelkään, että, veli veikkoseni, keksit nyt oikean keinon. Kasarmi on pelastanut läikistä monta hurjapäätä poikaa ennenkin. Muistelkaamme esimerkiksi Karilan renkiä, jolle, suurikelmille, kerran pisti päähän ropsia isäntäänsä vähän selkään, ja siitäpä olis käynyt pojalle pahoin, mutta kas kun oli junkkarilla äkkipikaan niskassa harmaa takki, ja tämähän pelasti miehensä.--Olkoon menneeksi! Kohden kasarmia marssikaamme! Sotaan kuoli isämme setä, Kyrön sotaan, jossa viissyltäinen hirsi veressä uiskenteli; sotaan kuoli myös oma setämme, kaatui meren rannalle Pohjanmaalla; niin on tässä käynyt monen muun sekä heimolaisen että naapurin, ja samoin taidamme kaatua mekin, kaatua hurskaina sankareina. Kuolemassa on parempi, taivaassa on parempi olla kuin täällä ihmispetojen keskellä. Täytyy itkeä. Niin, siellä on parempi kuin täällä. Oojah! paljon parempi. TUOMAS. Veljeni, näin saatat meidät kaikki pusertamaan kyyneleitä. SIMEONI. Herra, katso puoleemme ja anna armos auringon paistaa! Niin loppui heidän kanssapuheensa itkuun, yleiseen, hyrskyvään itkuun; kuivana ei pysynyt yhdenkään veljen silmä.--Mutta ilta pimeni, yö tuli, ja kaikki vaipuivat he lopulta itkusta syvään uneen.--Seuraavana päivänä tuumiskelivat he vielä, aprikoitsivat hiessäpäin mikä keino heidät parhaiten pelastaisi; ja tarkasti vartioitsi heidän silmänsä ulkona pirtin ympärillä, huomatakseen jo matkanpäästä jos lähestyisi heitä kruununvoimia. Niin he tähtäilivät ja tuumiskelivat; ja kasarmi, vaikka kyllä kamoittava, näkyi heistä kuitenkin parhaaksi turvapaikaksi. Sentähden päättivät he lähteä miehissä matkalle kohden Heinolaa ja ottaa värvinkiä kuudeksi vuodeksi. Ja koska taasen toinen päivä nousi, alkoivat he pitkän vaelluksensa likistyvällä sydämellä, synkeällä mielellä. Astuivat he eteenpäin, muistelematta, että siinä hankkeessa tarvittiin passit ja papinkirjat, astelivat he, tuohikontit seljässä, ensin Jukolaan päin, aikeissa pyytää nahkapeitturia ottamaan haltuunsa heidän elikkonsa ja pitämään vähän pirtistä huolta. Tultuansa Viertolan tielle, kohtasivat he nimismiehen, joka, jahtivouti takana, ajoi jyrittäen heitä vastaan. Veljekset tuosta hämmästyivät, arvellen hänen retkensä koskevan heitä. Olivat he jo melkein juosta metsään, mutta astuivat kuitenkin esiin, muistaen, ettei kaksi miestä heitä milloinkaan kiinni saisi. Mutta väärin he arvelivatkin; perin toisella virkatoimella ajeli nyt nimismies ympäri pitäjää. Ja olipa hän oiva mies; uljas, ylevä ja iloinen aina. Jukolan veljeksistä ja heidän elostansa metsissä hän alati oli suureksi huviksensa kuullut kerrottavan; ja oli hän heidän suosijansa, puolustajansa, vaan ei vihamiehensä. Mutta nyt, ehdittyään heidän kohdallensa, rupesi hän haastelemaan hauskasti. NIMISMIES. Päivää, päivää! Mihin marssivat pojat noin totisina? Vastatkaat minua, katsomatta tuolla lailla puoleeni, juuri kuin korpisudet. Mihin, kontit seljässä? JUHANI. Edessämme on pitkä matka. NIMISMIES. Helvettiinkö sitten mennään? Häh? JUHANI. Tahdotteko meistä mitään? NIMISMIES. Mitähän olis teillä annettavaa minulle? Mutta onhan lupa kysyä vaikk'ei varaa ostaa. No oikeinpa silmänne kyräilee ja mullistelee minuun, ja ellen olis tottunut katselemaan itse perkelettä vasten naamaa, niin ehkä sydämeni vähän pampahtelis. Ha, ha, ha! Mutta saakeliko teissä rikeeraa? JUHANI. Minä kysyn teiltä yhtä paikkaa: Nouseeko siitä kruunun asia? NIMISMIES. Mistä? JUHANI. Hm. Siitä, siitä. NIMISMIES. Mistä, sinä takkutukkainen köntti? Mistä? JUHANI. Tuosta kärhämästä Tammiston kartanolla. NIMISMIES. Ahaa! se toispäiväinen leikki? Jahah! siitäpä nyt tahtoisin teille virkkaa jotain. JUHANI. Onko miestappoa tapahtunut? NIMISMIES. Kiitä onneas, ettei niin ole laita. Mutta, leimaus ja jyrinä! kun ajoitte tiehenne kruunun virkamiehen toimestansa ja kumositte vielä hänen kirjoituspöytänsä, aatelkaas sitä paikkaa. JUHANI. Jumala paratkoon! sitähän olemmekin aatelleet ja aprikoinneet oikein vahvasti ja tulleet ymmärtämään mikä siitä pojat perii. Niin, niin, peeveli meidät perii, ja sentähden olemme myös valinneet peevelin onnen osan. Tietäkäät: Parolan suureen pataljonaan loikertaa nyt tiemme mäkiä ylös ja alas, että santa soi. Siellähän on viimeinen sola, jonne hädissä ja tuskissa pakenemme, kun ihmiset, ne kiukkuiset perkeleet, meitä ahdistavat joka haaralta kuin sudenpoikasia apajassa. Parolaan mennään! ja onneton hän, joka tahtoo nyt tietämme teljetä; sillä kruunu tarvitsee miehiä, sota on tekeillä, niinkuin olemme kuulleet. Kohta seisomme kruunun haarniskoissa, ja koskekaatpas meihin silloin, te saatanat. Hii, haa! tahtoisinpa purra poikki tämän maailman, poikki tämän maailman kuin nahkiaisen; ja vähältä etten itke tässä murheesta ja vihan kiukusta yht'aikaa; itken ja heristelen nyrkkiäni. Parolaan marssitaan! Siellä on miehiä kuin kaarneenpoikia, Parolassa. NIMISMIES. Te pöllöt ja pököt! heittäisittekö oman, rauhaisen pirttinne omalla tanterella ja lähtisitte kasarmin keppien vinkunaan? JUHANI. Parempi kuitenkin siellä kuin louhia västingissä vuorta; ja toiseksi, niin Hämäläisen ruskea nahka on tuuman paksu, niinkuin nähdään. NIMISMIES. Louhia vuorta västingissä! Miksi? JUHANI. Juuri te, herra, meitä sinne mielisitte kiskoa kilisevissä kahleissa. Ja mistä syystä? Tuosta onnettomasta tempusta Tammiston pihalla, siitä että su'imme vähän selkään noita Toukolan poikia, johon sukimiseen, Jumal'avita! meitä ärrytettiin oikein vimmatusti. Mutta nytpä mielitään tehdä tästä kruunun asia, tehdä »kärpäsestä härkänen», kuin sananlasku sanoo. NIMISMIES. Sen valehtelet! Mene hiiteen, mies! minulla on tärkeämpiäkin toimituksia. JUHANI. Jos sen armon meille soisittekin, että saisimme kulkea Hiiden vallassa, jota emme vielä usko, niin ovathan tässä kuitenkin Toukolaiset niskassamme, lain voimalla niskassamme. Me onnettomat iskimme ensiksi, ja siitä on meillä kovin huono puoli; mutta ei pidä heidänkään pääsemän ilman »maksa pois lakkarista». Onpa täällä kylliksi haavoja, jotka tuskin vielä ovat ehtineet saada rupikaprokkia niskaansa; ja ne todistavat jotain, ne haavat. Hmmh!--Mutta jos Toukolaisistakin selkiäisimme, niin onhan meillä tässä aina varrottavana kerran vuodessa tuomiopäivä: lukukinkeri-päivä. Peeveli! sanonpa kuin ennen Jaakkolan Paavo, se korea poika: »kävishän tämä elämä laatuun ilman yhtä päivää vuodessa, ilman tuota kirottua kinkeripäivää», sanoi hän. Ja sanoipa hän vielä: »ei se kipu, mutta se häpy», niinpä kerran ikään tultuansa tukkajuhlasta, jossa taasen hänen kamaransa oli pahoin pehmitetty.-- Mutta kuinkas kävi seuraavana vuotena samassa juhlassa? Pisti mar' pappi hänen pöydän alle istumaan kuin ukulin, ja tämän näki hänen korea ja nuori morsiamensa lukutuvan porstuvasta, näki ja pyörtyi tyttö-rääsy, kiikahti kynnykselle nurin kuin hanhenpoikanen. Se oli paha leikki; sen perästä rupesi Paavo juomaan kuin mies, sai rukkaset morsiameltansa kuin mies, ja joi vielä uhkeammin, ja viheljäisenä hevosnylkyrinä kuoli hän viimein. Se oli loppu korean Paavon, jolla ei suinkaan ollut huono pää, ei totisesti, vaan olipa hän viisaimpia, vikkelimpiä nuoria miehiä, mutta nurjana, nurjana oli vieras-äiti tyrkännyt kirjan hänen kouraansa alusta alkain, ja siitäpä lukupäivä hänelle tuli kauhistuksen päiväksi. Ja onkos tämä laitaa! Kukkoisten Mikko, mies ko'okas ja jykevä kuin havutukki, ja leveäposkinen kuin Tuhkalan muorin vanha kissa, mutta eipä juuri niitä hyvälukijoita, kuultuansa kinkeri-aamuna tarhanvajaan pappien kulkusten kilinän, peljästyi kuin lammas. Niin hirvittävä on tämä päivä, tämä hioittava pöllytysjuhla. Ja kerranpa, tiedämme, saattaisi provasti väkivoimalla meidätkin sinne ja sieltä häpeän hirteen, jalkapuuhun, mutta kaikista näistä meidät pelastaa kruunun harmaa takki, kaikista näistä nyt otamme ainiaaksi hyvästi; prassai! NIMISMIES. Te mielettömät oinaat, mitä hulluuksia hankittekin! Noh, menkäät, menkäät, astukaat päälle niin kauas kuin kestää kruunun santaista sarkaa. Mitä riivattuja on minun tekemistä kanssanne? Kuittihan on rätinkimme Tammistosta, sen vakuutan ja vannon, te köllit! Kuitti! ja suljetut ovat myös Toukolaisten kidat. Hoo, sen tein jo samana päivänä, jona ottelus tapahtui, koska näin ettei mennyt siinä henkiä. Uhkailivatpa roistot keräjänkäynnillä, ja kuitenkin olivat he keittäneet sopan itse. Mutta laskinpa nyt vaa'alle painoni minä myös, ja Toukolaiset vaikenivat kuin myyrät; sillä onpa minulla heissä monta koukkua, joista voisin kiskoa heitä kovaan kiikkiin. Sentähden ovat he nyt vaiti ja pitävät koreasti hyvänänsä mitä ovat saaneet. Mitä koskee taasen asemaanne provastia kohtaan, niin kysynpä: onko hän teitä kiristellyt näinä viimeisinä aikoina? AAPO. Sitä ei hän ole tehnyt, ja ihmeeksemme kyllä. NIMISMIES. Eikä tee hän sitä milloinkaan enään; se muistakaat sanakseni. Ja kuka on saattanut matkaan tämän? Kukahan muu kuin tuo meidän vanha vallesmanni? Ja sanottepa nyt hänen, te kiittämättömät peijoonit, yrittelevän riivattuja teitä kohtaan. Kuinka hyväänsä, mutta onpa minua hullua vähän miellyttänyt tuo sudenpoikasten elämä. Ha, ha, ha! No, noh, leikki saakoon sijaansa, puhdas leikki. Mutta olkoon sanottu: rauha teille minun puolestani, ja niin myös provastimme puolesta; sillä hän on tullut ymmärtämään, ettei tuohesta tule takkia. No niin, ei yhtään vaaraa, pojat, ei yhtään, vaikka tarvitsisittekin köniinne aika lailla, te verkkasen juutit. Mutta menkäät nyt koreasti kotia! Paikalla! sanon minä. Jaa, jaa, vasemmalle kääntymys nyt vaan, vasemmalle kääntymys ja kotia mars, sinä Impivaaran komppania! Kotia, te junkkarit, ja jääkäät Herran nimeen.--Heisaa, Liinaharja!