# Seitsemän veljestä Kertomus ## Part 16 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/seitseman-veljesta-kertomus-11940/index.md Mutta salojen helmoissa astelee Lauri, kirves kainalossa. Vitkoin hän käyskelee, katsellen tarkasti ympärillensä, ja ainapa seisahtuu kulkunsa hetkeksi koska silmänsä huomaa pahkoja, puitten haaruja, vääriä, ja tuuheitten koivujen tai mäntyjen latvoissa hattapäitä tuulenpesiä. Nyt hän kohtaa myrskyn murtaman kuusen korkean kannon, sitä katselee hän hetken, tuumiskellen, ja rupeaa viimein kirveellänsä nakuttelemaan läpeä sen kylkeen. Tehtyänsä tämän, aattelee hän itseksensä: rakentaa mar' tulevana keväänä pesänsä tuohon läpeen punahäntäinen leppälintu tai pikkuinen, kirjava tikka. Niin hän aattelee, merkitsee visusti paikan, ja tiensä jatkaa eteenpäin. Mutta hetken kuljettuansa, huomaa hän riippuvaoksaisen koivun, jonka rangasta puskee ulos valtainen pahka, kuperiainen, aika joulukakun vertainen. Sen iskee hän irti, ottaa sen mukaansa ja määrää siitä ankaran kousun. Lähtee hän jälleen vaeltamaan, mutta pianpa näkee tarkka silmänsä pienen kallionkielun syrjässä kummallisesti vääristyneen katajan. Mitähän tuostakin tulis? hän aattelee, lyöpi läimäyttää tuimalla kirveellänsä kerran ja kaksi, ja katajan kaataa. Hän karsii sen, katselee sitä myhäillen hetken, ottaa sen mukaansa ja lähtee käymään taas. Kuulee hän kylien karjankelloja, luihkaisee kerran huikealla äänellä, peloittaakseen Häntyriä seuduilta pois. Hän luihkaisee ja ympäri valahtaa kaiku, ystävällisesti vastaten. Niin hän astelee ja ehtii viimein kanervaisen kummun harjulle, näkee erään hongan latvassa suuren tuulenpesän keikkuvan, koska viileä koillinen liehtoilee. Hän kaataa hongan, katkaisee siitä ryhtevän hatun ja istuu katselemaan löytöänsä. Siinä istui hän kauan, harkiten ja tutkistellen sekä tuulenpesää että pahkaa ja tuota monikoukullista katajaa. »Millä tavalla oli luonto heidät saattanut matkaan? Mikä oli vääristänyt katajan noin moneen kymmeneen mutkaan ja polveen?» Ja kallistui hän alas, nojaten päänsä vasten vanhaa, ruohoittunutta viholaispesää. Siinä katsoi hän puiden latvoja, purjehtivia hattaroita, mietiskellen maan ja taivaan rakentoa; ja etäältä, Impivaaran aholta, kaikui hänen korviinsa mäikynä kiekkokankien iskuista. Viimein tahtoi hän siirtää aivostansa kaikki aatokset pois ja päätti nukkua; vaan eipä mielinyt uni häntä lähestyä. Mutta mitä keinoa käytteli tavallisesti Lauri, koska tapahtui että Unonen viipyi? Hän silloin aatteli itsensä joko pieneksi myyräksi, joka möyriskelee rauhallisessa maanalaisessa kartanossaan ja nukkuu viimein hienolle hietavuoteellensa, tai kuvaili hän itsensä paksukarvaiseksi karhuksi, lepääväksi jynkässä, sammaleisessa konnussansa kuusten juurien alla, jonka päällä talven tuiskuavat myrskyt pauhaa. Niin aatteli hän, ja silloin uni melkein aina pian painoi hänen silmäkantensa uneen. Samoin nytkin, koska hän aatteli itseänsä myyrän poikaseksi, rähmästeleväksi, syvällä maa-emon kohdussa. Hän nukkui, mutta uni jatkoi hänen mielensä kuvailusta. Koko hänen ruumiinsa, niin hänestä tuntui, supistui äkisti hienokarvaiseksi myyräksi, silmänsä kävivät kovin pieniksi, mutta kämmenensä pullistuivat senkaltaisiksi hansikkaiksi, ja valmis oli myyrä, joka nummen kohdussa kaiveli honkien juurien alla. Siellä hän möyrieli ja kaiveli, kaiveli itsensä lopulta ylöspäin pitkin hongan lahounutta sydäntä, ehti latvan viimeiseen huippuun ja huomasi nyt istuvansa keskellä tuulenpesää hienossa, sammaleisessa karsinassa. »Tässä on minun hyvä olla, tässä tahdon asua ijankaikkisesti», aatteli hän, katsoa tirkistäen pienillä myyräsilmillään kammionsa pienestä akkunasta ulos. Ja hän näki allansa synkeän maailman käärittynä syksyillan ikävään hämärään. Hän näki Impivaaran jyrkän vuoren, mutta mittaamattomassa, mieltä polttavassa kaukaisuudessa, näki siellä iltaisten metsien keskellä tuon alakuloisen pirtin, ja vielä näki hän armaitten veljeinsä heittelevän kiekkoa provastin kanssa sumuisella, kaikuvalla aholla. Ja häntä miellytti katkerasti itkeä, mutta kyynel ei tahtonut juosta, vaan pyöriskeli levotonna lähteessänsä. Kohden Impivaaraa hän katseli: ja yli ahon ja vielä kappaleen pitkin nummen pintaa oli levitetty härjänvuotia, verisiä, tuoreita, levitetty pitkään riviin, jota myöten hyppeli humiseva kiekko. Koivuisilla, tyvistä väärillä kangilla, veljekset uhkeasti läimäyttelivät, mutta uhkeammin vielä iski provasti hengen miekallansa. Ja sitkeimmästä raudasta, vanhoista hevosenkengistä, oli tämä hengen miekka taottu, niin kerskaili provasti itse, ylpeästi heiluttain asettansa ilmassa, heiluttain ja kamautellen sitä vasten tuota tammista uskonkilpeänsä, joka riippui hänen rintansa vasemmalla puolella. Hikipäin he mäikyttelivät, edestakaisin lenteli kiekko heidän välillänsä, ja kauas kuului kova meno ja paukkina. Mutta viimein huomasi provasti ettei kiekko ollutkaan tavallinen kiekko, vaan oli se punakansinen aapiskirja, jota veljekset käyttelivät kiekkona leikissä. Tästä julmistui provasti, kirosi ja sadatteli, huutaen tuhannen tulimmaista veljesten päälle. Hän viittasi läikkyvällä miekallansa itään, länteen, pohjoiseen ja etelään päin, huusi korkealla äänellä »iijaa iijaa!» ja kaikista ilmoista läheni mustia pilviä myrskynkierroksissa, läheni hirmuisella vauhdilla kohden murheellista Impivaaraa. Tuli tuhansittain tuulispäitä, ja veljesten ympärillä he töytäsivät yhteen kaikki ja tempasivat heidät helmoihinsa. Ja pian kiiriskeli kuusi veljestä tuulen siivillä korkealla ilmassa ylisniskoin sekavassa rykelmässä. Niin käärittyinä tomuun ja pilvien sumuun pyörivät he vinhasti ympäri kuin loinpuut pyörii, joita kankurin vilkas käsi viskelee. Katseli tuota kauhistuen Lauri myyränhaamussa tuulenpesästä, kumartelevan hongan latvasta. Milloin näki hän pyörivästä kierroksesta miehen kouran pistävän ulos, milloin leuvan niinkuin Juhanin jykevä leuka, ja milloin taasen liehahti ylös karhea tukka hänen katsantonsa ohi. Mutta kämäytti äkisti pappi miekallaan vasten tammista uskon-kilpeänsä, ja siirtyi kohta pilvipatsas, läksi kiitämään kohden hongistoa, jossa Lauri kiikkui korkeassa kehdossansa, ja siitäpä pöllähtivät hänen myyränsilmänsä pystyyn. Kuitenkin lensi tuima tuulispää hänen ohitsensa, ja äkisti kuului ja äkisti vaikeni taasen veljesten surkea rääkkynä ja rähinä. Ohitse hän lensi, mutta peloittavalla vauhdilla: metsä kohisi kuin tuhannen koskea, kohisi ja ryskyi, ja honka, jonka latvassa Lauri tuulenpesässä lepäsi, kaatui räikkynällä, josta mies, säikähtäen kovin, heräsi unestansa. Pahasti hän parahti, loiskasi ylös mättäältänsä ja huusi melkein itkevällä äänellä: »auta, Jumala, ihmislasta!» Kauan tuijotteli hän ympärillensä, kohta muistamatta missä hän oli. Mutta viimein asettuivat hänen aatoksensa entisille tiloillensa taas, varsinkin kun hän havaitsi vieressään kapineet: väärän katajan, pahkamollon ja tuulenpesän, röyheän kuin Turkin keisarin hattu. Lopulta läksi hän, kirves kainalossa, kalut olalla, astelemaan kohden Impivaaraa jälleen, päättäen ei milloinkaan enään kuvata itseänsä luontokappaleeksi, kun Jumala kerran oli luonut hänen järkeväksi ihmiseksi. Niin mietiskellen, käyskeli hän eteenpäin; huomasi vielä kivisen polun varrella pienen koivun, joka hänen silmäänsä miellytti. »Mitähän tuostakin tulis,--hyvä kakkulakeppi», aatteli hän, iski kirveellänsä, ja oli miehellä seljässä oivallinen kalupuu kakkulasauvaksi. Ja tällä taakan lisäyksellä hän läksi taasen kulkemaan; ja hetken päästä seisoi hän nummella, katsellen äkeänä ja äänetönnä veljesten iloista leikkiä, tulista kiekon heittoa. Kovin siinä iskeiltiin ja juostiin, ja voittajina taistelivat Tuomas, Aapo ja Eero, jotka jo olivat karkoittaneet vastusmiehensä tarhan itäiseen päähän. Mutta kun raivattu tie oli loppunut, vaihettivat puolueet asemia kiistassaan, ja veljekset Juhani, Simeoni ja Timo rupesivat pakenemaan kohden kotoa taas, vaikka pinnistelivätkin vastaan voimiansa myöden. Vaikeata oli vastustaa Tuomaan heittoa, koska kiekko loiskien ja parkuen kirmasi esiin; vaikeata kiekon, taasen tullessaan takaisin, pyöriä ohi Eeron, ilman sattumista hänen sauvaansa. Niin siinä kamppailtiin, hikoiltiin ja kirkkuiltiin täyttä kitaa, ja kamppausta katseli äänetön Lauri, seljässä Metsolan taakka, katselivat myös Killi ja Kiiski, istuen aina lähellä Juhania, avaten tuolloin, tällöin leukojansa vilahtavaan haukoitukseen. Ja kirkkaana kaarteli heidän päällänsä syyskuun taivas, raikas koillinen hongistossa hymisi, ja korvessa, kuivan kuusen kyljessä, nakutteli punaharjainen, keltasilmäinen tikka, ja välistä helähteli hänen kileä ja kaunis äänensä. JUHANI. Nyt annappas kurrasi tulla ja saapa hän seipäästäni otsikkoonsa, tietääkseen mistä hän on tullut. TUOMAS. Kas tuossa! Siinä heitto, joka soittaa teidät aina Ilvesjärvelle. JUHANI. Sitä en juuri tahtoisi uskoa. Niin tuossahan se makaa, veikkoseni, vallan koreasti. Mutta Herran leimaus! nyt katso, poika, kinttus. Tuossa! TUOMAS. Lyö vastaan, iske häntä, Aapo! AAPO. Meni kuin pääskynen ohitseni suhinalla. Mutta minä tiedän että Eeron kanki kajahtaa taasen. Juuri niinkuin sanoin! Hyvin isketty, Eero, hyvin! TUOMAS. Kunnia Eerolle, kunnia korkea! JUHANI. Ilman sitä peevelin tiitiäistä siellä hännässänne olisittepa jo metsän pohjassa, äijä-parat. TUOMAS. Ota vastaan kurra, mies, ja älä siinä löpertele kuin lapsi. EERO. Heleijaa! Meneepä ohitsensa taas. AAPO. Ei kohtaa häntä yksikään sauva, ei yksikään. TUOMAS. Ei enemmin kuin lentävää tähteä taivaalla. Veljet, mitä sanotte? EERO. Aikapa siinä enään sanaakaan hiiskua, kun juoksevat, hännät lurpassa, kadonneen lampaan jäljessä. TUOMAS. Lystiä! Laula, Eero, laula, iloleikkiä lyödessämme. Laula Rajamäen rykmentistä, joka loiloitus ei anna tätä heittoa perään, vaan kestää meille vielä voitonvirreksikin ahon toisella rannalla tuolla. Laula Mikon ja Kaisan retkistä pitäjällä. EERO. Olkoonhan laulua ja riemua, ja saakoot sauvamme vauhtia laulustani. Rajamäell' korkealla Asuu pariskunta, Harjoitellen virkaa viisi, Ammattia monta. Mikko, ukko viltti-hattu, Kuoharina kulkee, Usein pelimiehenäkin Laattiata polkee. Kantelee hän, kauppailee hän Pikipalleroita, Katsoo kaivot, sulkee veret, Vallan kiltti noita. Kaisa, akka nuuskanaama Imeskelee sarvee, Askarrellen saunanlöylyss', Keskell' ämmäparvee. Seuraa heitä poikaa viisi Kaikiss' matkan vaaroiss', Heikka, vanhin, ratsastellen, Keppihepo haaroiss'. Toinen poika, harjastukka, Matti-nimen kantaa, Maailma nimen »Mörökölli» Veitikalle antaa. Sitten tulee kaksoispari, Nalliaista kaksi; Nuorimpansa kutsuu Mikko »Pikkutallukaksi». Siinä ompi rykmänttimme Lähtemässä reissuun; Valmihina vankkurit jo Tunkiolla seisoo. Karsitaan nyt kulkemahan Ylös, alas mäkii, Kuohimahan, kuppaamahan, Kauppailemaan pikii. Aisoiss' Kaisa nuuskanaama Itse olla tykkää; Mikko, purren mälliänsä, Sauvall' perään lykkää. Kuormana on rattahilla Kolme nalliaista, Pikisäkki, sarvipussi. Pientä kaikellaista. Poika-nallit vankkureissa Kirkkuu kitaa täyttä, Kaisa heille huutaa, kiroo, Mikko nyrkkins' näyttää. Edelläpä konillansa Heikka-poika kaahaa. Mörökölli viimeisenä Pullorattait' raahaa. Tullaan viimein suureen kylään: Portit räikkyy, paukkuu, Lapset parkuin piiloon juoksee, Koirat kiljuu, haukkuu. Onpa Mikkoon monen Hallin Syytä katsoo karsaast'; Uhattu on Mikon veitsell' Lasta piimäpartaist'. Siitä talon koirat reuhuu, Siitä lasten kauhu, Rykmäntti kun Rajamäen Astuu sisään pauhull'. Laattialla lentoo juoksee Heikka orhins kanssa, Mörökölli jyrittelee Pullorattaillansa. Nytpä aika potkauksen Antaa orhi hurja: Pirstaleiksi Köllin rattaat, Möräämähän kurja. Tuima Kaisa tunkiolta Ruoskan hirveen tuopi, Jolla Heikka-peijakasta Ankarasti suomii. Mutta tuolla kaksoispari Kiskoo tukkanuottaa; Heitä taasen vuorostansa Kaisan hulja suoppaa. Heikka voihkaa, Kölli mörää, Rääkkyy nalliaiset, Kaisa huutaa, lyöden jalkaans': »Peikot, Mustalaiset!» Voittaisipa kirku tämä Kurjet Pohjan soilla, Voittais juoppo-vaihettajat Hevosmarkkinoilla. JUHANI. Mitä tuumiskelee Aapo siellä? Katso, poika, ettet teloittanut kiekkoani visaista ja vahvaa. TUOMAS. Tuonnehan se kanervistoon polulta pöllähti ja pysähtyi mielestäni lähelle tuota pientä närettä.--Päivää, Lauri! No miksi seisot tuossa noin äkeänä ja äänetönnä? EERO. Mitä kuuluu metsästä, Lauri? JUHANI. Kysy häneltä. Siinä hän seisoo kuin entinen Paijulan Heikki, se Myllymäen Hessu, röykkiö kenkärajoja seljässä.--Mutta Aapo, Aapo, sinä peijakkaan pokko, mitä kuhnailet siellä. TIMO. Tee joutua, tee joutua, Aapo-veljeni. JUHANI. Tirkistelee ja haeskelee siellä kuin kissa poikaansa... »Tuuli se puhaltaa ja puunlatvat taipuu...» Siirryppäs hieman tieltä pois, mun Kiiski-koiraseni, muutoin ovat käpäläsi vaarassa.--Kuuletko sinä? Pois tieltä. »Tuuli se puhaltaa ja puunlatvat taipuu, Kultani ääni se kaukana kaikuu». Jaa, jaa, Kiiski-parka, tässä ei auta armot. Kyllä sen tiedät. Siinä mahdat istua ja haukoitella niinkuin parhaiten maistaa. Jörri sinä. Hehehee! Siinä saat istua rauhassa ja katsella kurran juoksua.--Mutta soikoon saakeli, ellei tässä kiekkoa löydetä! Etsimään sitä joka mies! EERO. Tässä on kalu. TUOMAS. Saatappas se tänne peukaloni ja etusormeni pihtiin. AAPO. Ja lähetä se heille oikein miehen kourasta. JUHANI. Juuri niin! täällä on myös vastassa miehen kanki. TUOMAS. Pois alta, muutoin annan sulle sarven otsaan. AAPO. Ohipa se humisee! EERO. Voi, sä Juho-veikkoseni! miksi piekset tyhjää tuulta noin? JUHANI. Iske vastaan, Simeoni, läimäytä nurin että tanner soi! Oh sinä nahjus itseäskin! No, Timo poikani, katso että kankesi paukahtaa!-- peeveli sinun nahkaas! Tarvitsisitpa viisi paria vitsoja, verkkasen vekama! TUOMAS. Mars vaan! Eihän siinä muuta. Mutta saatetaanpas Rajamäen-rykmentti kylästä ulos. Muistathan, Eero, kuinka Hemmon sauna savuaa? EERO. Mutta sana kulkemahan Eipä ollut myöhä: Tullut ompi Kuppa-Kaisa, Hemmon sauna ryöhää. Kohta ämmii sauna täysi Joka ilmast' neljäst'; Maailmat kumoon juttelevat. Sata sarvee seljäss'. Kaisan huulet massahtelee, Napsuttelee kirves, Kreeta-muori Kaisan kynsiss', Juttuu hampaat irviss'. Mutta tuolla tarhan puoless', Mikä pauhu? Heisaa! Kyltät, kaltit saarnailevat, Pikku-porsaat veisaa. Miksi kyltät rähisevät? Miksi naskit kirkuu? Katsos: läätin oven alla Mikon veitsi vilkkuu. Hyvin Mikko kaikki teki, Kaisa hyvin kaikki; Sitten akka niinkuin ukko Harjaisia naukkii. Sitten taasen kulkemahan Kohden kylää toista; Mikko, aina lysti-poika, Lähtömarssin soittaa. Aisoiss' Kaisa nuuskanaama Itse olla tykkää, Mikko, purren mälliänsä, Sauvall' perään-lykkää. Tuollapa jo retkeilevät Uuden pellon alla, Koirat heitä saattelevat Kiivaall' haukkinalla. Nallit vinkuu, Kaisa kiroo, Mörää Mörökölli, Mikko koirii kivittelee, Santa tiellä pöllyy. Mutta viimein loppu tulee Hirveest' pauhinasta, Kotihin jo koirat käyvät Joukkoo saattamasta. Loppunut on lasten tuska, Kurjain itkuhyrsky, Koska ompi ohimennyt Rajamäen myrsky. Kerran viel' tok' rähinätä Korppimäelt' kaikuu; Ukon-ilma pakeneva Taivaan reunall' raikkuu; Niinpä hirmurykmäntistä Laskettelin laulaa; Aika ompi kastamahan Lauluniekan kaulaa. Siihen loppui Eeron laulu, loppui myös teiskaus voimihin koseva; ja aurinko vaipui länteen sammaleisten mäntyin kohtuun. Hikisinä astelivat veljekset nyt kotia, niin voittajat, Tuomas, Aapo ja Eero, kuin voitetut, mutta viimeisenä käyskeli Lauri, olalla valtainen taakka. Siitä tultuaan pirttipihalle, asettivat he padan tulelle lihaa täynnä ja keittivät sitä. Rupesivat he yhteisesti atrioitsemaan; mutta Juhanin, Simeonin ja Timon oli nieltävä härjänlihaa peloittava mitta, kymmenen naulaa, niinkuin leikin alkaessa yhteisesti määrättiin. Ilman armoa täytyi heidän tehdä tehtävänsä, kun Tuomas heidän edessään uhaten seisoi. Jalosti he purivat ja nieleskelivät, vaikka usein hyökkäsikin heidän vatsansa vastaan ja silmänsä veriponnistuivat. Täyttivät viimein määränsä Simeoni ja Timo, ja silloin he, puhkaten ja surkeasti irvistäen, astuivat viipymättä pirttiin ja kaatuivat nukkumaan kaislaisille vuoteillensa. Mutta hetken vielä viipyi tuikeassa atriassaan Juhani, vaikka hän ahkeraankin pureksi ja jäyräsi. Äänetönnä, katsahdellen kankeasti korpeen alas, istui hän kannolla ja söi, vihaisena, varsinkin kuullessaan Eeron väkivaltaista naurun tirskumista. Lopulta nielaisi hän viimeisen kerran, ja kasvonsa pullistuivat ja punehtuivat hirmuisesti, mutta alaspa lotkahti kuitenkin kurkusta pala, puoleksi purtu. Ja silloinpa hän viipymättä, puhkaten, surkeasti irvistäen ja pidellen vatsastansa, astui vääntäin pirttiin ja kaatui nukkumaan kaislaiselle vuoteellensa; ja seurasivat häntä myös muut veljet yölliseen lepoon. Koska he viimein aamulla heräsivät sikeästä unestansa, seisoi pirtissä lautamies Mäkelä vierasmiehen kanssa. Tuli hän Viertolan herran lähettämänä, käskien heitä keräjiin härkien surmaamisesta. Äänetönnä tuijoitellen kuultelivat veljekset lautamiehen käskyä, nousivat tuosta vihdoin, pukivat päällensä, vähitellen seljiten unen häiriöstä. Kyhneili tukkaansa äkeä Juhani ja lausui morisevalla äänellä. JUHANI. Tämä on ankara asia; olihan siinä kilpana seitsemän henkeä. Ja mitä on tuhannen nautaa yhden ainoan miehen verosta? MÄKELÄ. Härjät käyskelivät koreasti Viertolan omalla, aidatulla maalla. JUHANI. Mutta karhu, joka on sekä ihmisen että härjän vihamies, kaiken esivallan vihamies, ei käyskelekkään yhtä koreasti, tultuansa Viertolan herran maalle, vaan pistää koreasti poskeensa niin herran kuin minun itsenikin ja Mäkelänkin; ja kaikki olemme, toivon minä, kalliisti ostettuja sielu-parkoja. Katsokaas tuota paikkaa. Ai, ai, Mäkelä! täällä on tallessa monta koukkua, punttia ja pykälää, täällä hampaan kolossa, ja niilläpä kerran koreasti kylläkin tukkeen Viertolaisen kidan. Nyt en niitä mieli juuri ilmoittaa, mutta tuomarin edessä hellitetään täältä yhtä ja toista, aina kuinka asiat vaatii, asiat ja asian haarat. TIMO. Emme olekkaan juuri kakaroita keräjä-asioissa. Astuimmehan esiin, Jumala paratkoon, parhaina pokkoina siinä ankarassa prosessissa, jonka Koivulan Kaisa nosti lapsen elatuksesta. Ainapa muistan vielä kuinka huudettiin: »Juhani Juhanin poika Jukola ja hänen nuorempi veljensä Timoteeus!» JUHANI. Timo vaikene, vaikene paikalla kuin myyränpoikanen.--Niin, Mäkelä, asia on sitä laatua, juuri niinkuin sanon. MÄKELÄ. Ette siis yrittelekkään maksamaan hyvällä Viertolaisen vahinkoa? JUHANI. Ei äyriä, ei äyriä, ei yhtään kruunun äyriä! Me seisomme oikeuden kannalla, ja viimein on meillä voitto vaikka mätänis. MÄKELÄ. Mutta olenpa kuullut, että syödään täällä lihaa kuin kekrinä vaan. Mitä lihaa mässätään täällä niin runsaasti? JUHANI. Härjänlihaa, härjänlihaa, Viertolan härkien muhkeata lihaa. Eikä olekkaan meillä juuri tapana mässätä, mutta syömme noin vaan koreasti, niin paljon kuin kristillisen ihmisen nälkäiseen maaruun mahtuu. MÄKELÄ. Koskitte siis kuitenkin lihoihin, joiden kanssa, niinkuin lause on omista suistanne kuulunut, ei ollut teidän mitään tekemistä. JUHANI. Lihat olisivat muutoin mädäntyneet ja levittäneet syhelmät, ja syymät, rutot ja rupitaudit ympäri koko Suomen. Mutta mehän pelastimme isänmaamme sellaisesta surkeudesta. Ja jos taasen kysyisitte, miksi emme selkämme vissimmän vapauden tähden kuopanneet lihoja maan syvyyteen,--joka oliskin oikean tomppelin kysymys--mutta jos niin kysyisitte, niin siihenpä vastaisimme näin: Me emme tahtoneet tehdä niin suurta syntiä, menettäen isäinmaaltamme ja esivallaltamme niin voimallista, mehukasta särvintä kuin härjänlihaa, varsinkin muistellessa kuinka moni poika on tänäkin vuonna saanut purra männyn kylkeä kuin pukki. MÄKELÄ. No, totta sanoen, niin oikeinpa teitte, korjatessanne mitä Viertola ylpeästi hylkäsi. Siinä on sen kysymyksen ratkaisu; mutta mitä koskee varsinaiseen seikkaan, vahingon palkintoon, niin pelkäänpä että se teiltä viimein kiskotaan ulos. JUHANI. Ei leikin, ei leikin. Menkööt ennen tanteret ja talot aina nurkkakiviin asti. MÄKELÄ. Minä olen tehnyt työni ja sanonut mitä asiasta uskon. Hyvästi! JUHANI. Sanokaat uskonne vielä toisestakin asiasta. Mitähän provastimme meistä aattelee tähän aikaan? MÄKELÄ. Siinä kohdassa hotisee maailma hirveästi, mutta mainetten huutoihin ei ole paljon luottamista. Mutta yhden asian taidan teille kuitenkin varmaan vakuuttaa, sen nimittäin, että provasti on teidän tähtenne kiivaassa keskustelussa piispan kanssa ja että piispan toimesta tulee kohta pitäjäämme viisikymmentä kasakkaa. JUHANI. Karasoo! MÄKELÄ. Niin, viisikymmentä hevosta ja miestä. JUHANI. Karasoo! Kasakkojen piikkejä on Suomen poika ennenkin taitellut. MÄKELÄ. Ikävä asia ainakin. Mutta eihän tuo kuitenkaan ole niin hirmuista kuin huudetaan. Olisko tämä enään laitaa? »Komppania kasakoita, pöllyävä komppania keihästettyjä kasakoita, hosurit muassa». Niin, mitä mä tuommoista joutojuttua uskoisin. Viisikymmentä miestä tulee, ei enemmin. JUHANI. Anna heidän tulla. MÄKELÄ. Sinäkö niin sanot? Junkkari! Ja minä kun antaisin viisi plootua päästäksemme heistä, päästäksemme häpeästä. Mitä hulluuksia! Sotavoimia pitäjäämme seitsemän miehen tähden? Hulluuksia, hulluuksia! Mutta niinhän on piispamme toimittanut. JUHANI. Hyvin kaikki! MÄKELÄ. Pahoin, pahoin, peevelin pahoin. Mutta hyvästi nyt! JUHANI. Jumalan haltuun, Mäkelä! ja sinä, Karilan Taavetti, mene Herran huomaan ja nimeen. TUOMAS. Oliskohan tuossa aihetta? JUHANI. Kas niin, pojat! Neljäkymmentä härkää ja komppania kasakoita! Ota minua kohtuus, Ilvesjärvi! AAPO. Epäilenpä kovin... JUHANI. Neljäkymmentä härkää ja pataljoona kasakoita, hosurit muassa, mulkosilmäiset hosurit! Ota minua kirkkaasen kohtuus, järvi! AAPO. Malta mieles, mies, ja älä riehu. JUHANI. Sinä kuulit mitä hän sanoi. LAURI. Hän valehteli. Sen näin hänen silmistänsä, vaikka koettikin ukko ottaa päällensä vallan totisen muodon. Hän valehteli; sen vannon minä. AAPO. Suuri junkkari koko Mäkelä. Kasakoita pantakoon liikkeille Karjan ryöväriä ja Nurmijärven rosvoja varten, vaan ei kohden kunniallisia miehiä, joiden papinkirjassa ei löydy vielä yhtään ainoata häpeän pilkkua. Mutta Mäkelä on suuri junkkari. TUOMAS. Ja kuitenkin aina kunnian ukko. AAPO. Kunnian ukko, rehellisyys itse, mutta voipa hän sukkeloita, koska hän vaan tahtoo, ja hienolla, hienolla tavalla, ettet tiedä asioistakaan ennenkuin pyristelet hänen verkossansa. Ah! olis siinä rinnassa kylmä sydän ja pahansuopa mieli, niin voittaispa hän itse perkeleenkin pimeyden juonissa. Mutta nyt hän suo ja tekee paljasta hyvää, vaikka sommaileekin tuolloin, tällöin oikein riivatusti. Ah sinä! kuinka sovititkin sanas ja lausees tässä historiassa. Eihän ilman, etten hieman kömmähtänyt minäkin. JUHANI. Minähän, poika-parka, peljästyin perin hukille tuon suurikelmin jaarituksista; mutta nytpä huomaan, että kaikki oli puhdasta valetta. Kasakoita tänne? Mitä vielä? Hähhäh! AAPO. Mutta olipa siinä sutkausta suurustan alle. Meneppäs jo, Lauri, ja tee valkea tuonne keitinkiven juurelle; sillä vatsa sanoo että atrian aika lähestyy. Läksi Lauri ulos aholle, teki leimuavan tulen, ja hetken päästä astuivat muutkin pirtistä ulos, asettivat itsensä keitinkiven ympärille; ja keitettiin taasen murkinaksi padallinen tuoretta lihaa. Ruvettiinpa atrialle, mutta Juhania, Simeonia ja Timoa ei miellyttänyt tänäpänä härkä. EERO. Syökäät lihaa, pojat. Juhani, syö härjänlihaa. JUHANI. Syö itse! TIMO. Minua ei miellytä tämä härkien lihavuus, ei sitä vastenkaan. SIMEONI. Tunnenpa väristyksen syntisessä ruumiissani, koska heitän silmäni tuonne pataan. TIMO. Söisinkö enää koskaan tuoretta lihaa? Pois se!