# Seitsemän veljestä Kertomus ## Part 15 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/seitseman-veljesta-kertomus-11940/index.md JUHANI. Kotia! Emmehän joudu edes hauta-kotoomme, kunnialliseen kirkonmaahan, vaan tähänpä nukahdamme viimein korppien ja kotkien nokittaviksi. Minä kuolen nyt juuri, tuossa paikassa; no niin, minä kuolen. Tässäkö oli tämä elämä? Mitä se maksoi? TIMO. Niin, tässäkö oli tämä elämä? Mitä se maksoi? Kysymys. JUHANI. Et tietänyt, armas äitimme, mihin kurjuuteen synnytit kerran seitsemän pientä nalliaista. TIMO. Ethän tietänyt. JUHANI. Oi jos nyt kerran vielä ryyppäisimme, valoittaisimme pullosta viimeisen pisaran. Tuossa, Tuomas, ryyppäise ja anna käydä. TUOMAS. En huoli sinun viinastasi JUHANI. Aha, haha! joko nyt on unohdettu kaikki Jumppilan Jallit ja Kuninkalan saarnastuolit? Kyllä jo teuhasitkin, teuhasit ja peuhasit juuri elämän ja kuoleman rajalla. Hirmuista, kun aattelen sun astuneeksi Jumalan eteen juopuneena, silmät killissä. TIMO. Minä kauhistun! Jumalan eteen juopuneena! JUHANI. Jumalan eteen juopuneena, silmät killissä. Se on aatos se. SIMEONI. Ettäs sanot! JUHANI. Johan liki liippasi, ettei niin tapahtunut. Mutta nyt hän lepää tuossa kalveana. Ah! silmäni vuotaa, koska sieluni häntä surkuttelee, ja tahtoisinpa kätkeä aina sydämeni sisimmäiseen karsinaan tuon kurjan, köyhän ja kärsivän veljeni tuossa. AAPO. Mutta unessaan hän unohtaa tämän nälkämme, tämän kuolettavan madon. SIMEONI. Kolmas päivä! Niin vaipukaamme jo kuolemaan. EERO. Ja kuolla täytyy meidän, vaikka on edessämme lihaa, elävätä lihaa. SIMEONI. Se liha meidät kuolettaa, kuolettaa! JUHANI. Juuri tänäpänä, tällä tiimalla ja minuutilla! Niin, tällä tiimalla. TIMO. Tappakaamme se liha, ampukaamme joka-ainoa sarvipää, ja tulkoon meille tuoretta lihaa oikein roimalta. Viisi kivääriä on latingissa ja Laurin kontissa on ampumavaroja kyllin. JUHANI. Siinä on aatos! AAPO. Joka meidät pelastaa! EERO. Pelastaa tosin! JUHANI. Ah! millä maksamme Timon? SIMEONI. Sinä Herran enkeli! TIMO. Tuoretta lihaa, tuoretta lihaa! Ei yhtään muuta. Heheh!--Laurin kontissa on kymmenittäin nykyisin valettuja luoteja, ja kruutia vielä useampi latinki. JUHANI. Niinkuin sanot, sinä verraton poika! Täällä on luoteja ja kruutia, enemmin kuin tarpeiksi. Härkiä on tässä kolmekymmentä ja kolme. Hm. Me tomppelit ja töpöt! miksi emme jo ennen keksineet tuota keinoa? AAPO. Tosin minäkin tuota temppua tässä kerran muistelin, mutta varat Laurin kontissa eivät johtuneetkaan mieleeni, enkä siis ilmoittanut aprikoimistani teille muille, sillä viisi luotia, viisi härkää. JUHANI. Sitä kohden tuumiskelin minäkin, mutta ehtimättä kauemmas.--Kolmekymmentä ja kolme härkää. Hyvä! Kuulkaat, te Kaura-Matin poikajunkkarit! jos nyt ammumme kuin miehet, lävistämme aina joka ampauksella juhdalta sydämen tai pään, niin avattu, avattu on meille vapauden tie. Voi sinä, Timo-jukuri, itseäskin! TIMO. Hä sanoinhan ma sen. Eihän tässä yhtään muuta. Kyllä sen tiedät. Nääntyisimmekö tähän niinkuin rotat? Eihän siihen uhkeilla pojilla aikaa ole. Heheh! Minä sanoin sen. JUHANI. Nyt leimaus ja jyrinä ja auki isketty on vapauden tie! AAPO. Niin, Juhani! Tosin kulkee tämä tie yli verisien ruumisten, mutta ei auta. JUHANI. Ei auta, vaan ympäri Hiidenkiveä lainehtikoon mustanpunainen veri. Me onnen myyrät! kohtahan syömme lihaa kuin sudet! AAPO. Mutta millä maksamme neljäkymmentä härkää? JUHANI. Elämän ja kuoleman tähden, ja siitä on laki puolellamme. Lihaa teemme, ja Viertolan mätimahainen patruuna lihansa korjatkoon, jos miellyttää. Ei koske se meihin. AAPO. Kuinka käy, sen näemme, kun välttämätön työ on tehty. Mutta koska murha suuri on tehty, niin on meillä kohta toinen askare. Huomatkaat, kun viimein maassa makaa joka huiskahäntä, niin kohta heitä nylkemään; mutta yksi meistä lähteköön murhesanomalla Viertolan kartanoon. JUHANI. Tärkeä neuvo. Nylkemään, nylkemään, ennen kuin nahka sitkistyy lihaan. Tapahtukoon niin, ja tulkoon sitten kelle hyväänsä lihat ja nahat, suolet ja mahat. Nauta penkkiin ja nahka pois! Meillä jokaisella on vyöllämme veitsi, joka pystyy, ja tässä on puukko terävä kuin kärmeen kieli. Niin; käykäämme käsin veriseen työhön. Nyt mies, jonka tuliluikku on tyhjä, pankoon sisään taattavan latingin; ja sitten iskemme veriseen, veriseen työhön. AAPO. Mutta veljet! voimmehan kilvoitella vieläkin nälän kanssa tunnin tai kaksi, varsinkin nyt kun pelastus on tietty asia. Koettakaamme vielä kerta kuuden miehen kurkun voimaa ja sitten vartokaamme hetki, tuskamme, vankeutemme viimeinen hetki. JUHANI. Tosin likistää nälkä, mutta tehkäämme niinkuin tahdot. Huutakaamme, ja ehkä pääsemme pinteestä, vuodattamatta veren pisaraa. Turha toivo kuitenkin. No, no, me voimme vieläkin vartoa hieman; onhan vapautemme hirveä välikappale kourassamme nyt. Siis kirkaiskaamme täyttä kurkkua taas. Minä rukoilen, tehkäät niin, sillä se on minun käskyni. Tuomas, äänetön kuin tämä kivi, paneppas pämppäs möräämään myös. Tee se, minä rukoilen sinua, sillä se on minun käskyni. TUOMAS. Älä leksoittele. Minä teen niinkuin yhteiset asetuksemme vaatii. JUHANI. Olkaat valmiit. Yks, kaks, kolme. Kohottivat he äänensä, kohottivat seitsemän kertaa, ja ympäri kaikui huuto ja koirien ulvominen. Siitä vaipuivat he vartomaan taas, vaikka nälkä oli kova, mutta varma tieto pelastuksesta antoi heille uusia voimia. Yksi heidän joukostansa, veli Lauri, ei kuitenkaan tuntenut nälän tuskaa eikä toivon iloa. Tuossa hän muiden jalkain juurella makasi kuorsaten ja kalveana.--Vartoivat siinä veljekset hetken, vartoivat toisen, ja läheni jo laskuansa kolmannen päivän aurinko. Silloin Juhani, kuultuansa vaisun ukkosen jyminän koillisesta, huusi korkealla kuoleman äänellä: »nyt, pojat! Herra auttakoon meitä, ja ammen!» Ja kohta alkoi tulinen, verta vuodattava leikki. Savupilviin peittyi harmaa Hiidenkivi, mutta pilvistä leimahteli, paukahteli kuolema kaikkialle härkien liutaan. Ja sarvipäistä yksi tuolla, toinen täällä, luodin lävistämänä loiskaisi mörähtäen äkisti ylös ja kaatui, puhaltaen voimallisen henkensä rinnastaan ulos. Elikko, jonka aivo oli puhkaistu, raukeni pian, tuskin kertaakaan hän potkaisi, vaan ojensi jalkansa kankeina sauvoina; ja niin hän henkensä heitti, ja mustanpunaisena roiskui veri haavasta korkealle ilmaan ja ilmasta kaarena maahan. Mutta hän, jonka rinta haavoitettiin, eikä juuri sydän lävistynyt, hän riehui kauan, kirmaisten verisenä tuonne, tänne muiden joukossa, jotka luoti vielä oli säästänyt, kunnes viimein hän nurin-niskoin kellahti alas tanterelle ja siinä vielä hetken myristen viskeli sorkkiansa ilmassa. Ja kiire, hälinä ja peloittava temmellys nyt nousi pian muissa, koska, tuntien löyhkän toverinsa höyryävästä verestä, he raivoten rynkäsivät kaikki yhteen rykelmään. Kielet ulkona, väännellen silmiänsä ja hirmuisella möryllä täyttäen korven, paiskelivat he risuja, turpeita ja multaa korkealle selkiensä ylitse. Mutta kivellä, kierrottuina savuun, seisoivat kalveina peikkoina veljekset, ampuen, ladaten, ja ampuen lakkaamatta ja aina kiirahteli härkiä maahan. Pyssyt leimahtelivat, paukahtelivat, mutta ankarammin vielä tuolla korkeudessa jyrisi ja välähteli, jossa ukkonen pilvien vuorilla ajeli. Silloin savu ja taivaan pimeät pilvet saattoivat synkeän hämärän Hiidenkiven ympärille. Hämärässä kaikui härkien kiljuna ja poru, koirien ulvominen, pyssyjen pauke ja pitkäsen jylisevä ääni, ja kuusien latvoissa kohisi myrsky. Kauhistava oli hetki; verikuumaksi tuntui ilma. Heräsi myös Lauri nyt puoleksi valveilleen, avasi silmänsä, mutta näki ainoastaan kamoittavan himmeyden ja himmeydessä tummia haamuja seisovan ympärillään. Hän kuuli verrattoman melskeen, kuuli vierestänsä, kuuli alhaalta maasta ja ylhäältä korkeudesta; ja levottomassa veressään tuntui hänestä vielä kuin olisi kaikki vaipunut alaspäin kiivaalla vauhdilla. Synkeä aatos astui hänen mieleensä ja hän lausui itsekseen: »näin mennään syvyyden pätsiin, mennään; mutta mennään sitten; mikä auttaa enään?» Niin hän lausui, käänsi kylkensä, ummisti silmänsä ja nukkui jälleen sikeään uneen. Mutta niinkuin komea linna, niin vaatehti itsensä Hiidenkivi savuiseen kauhtanaan, matkien ukkosen kieltä. Sen ympärillä lainehti veri ja sadoittain keikahteli siinä sorkkia ilmassa. Jyritteli ukkonen pilvissä, jotka nyt rupesivat raskaasti satamaan, ammentaen vettä alas kohisevaan korpeen. Mutta tehty oli murha-työ, ei näkynyt enää pystyssä yhtään ainoaa sarvea. Maassa makasivat Viertolan kartanon kolmekymmentä ja kolme härkää, mikä jo kuolleena vallan, mikä potkien vielä; ja sieltä ja täältä kuului kuolonkamppauksen korahtelevia hengenvetoja. Mutta alas kiveltä astuivat veljekset koirinensa, riensivät verhoon tuuhean kuusen juurelle; sillä tuimasti satoi ukkospilvi ja huokaili partainen salo. Tässä he seisoivat, katsellen edessään kuoleman runsasta niittoa; ja monena solisevana purona juoksi verinen vesi Hiidenkiven ympäriltä kohden jokaista suuntaa. Mutta koska sade oli lakannut, astuivat he verhosta ulos, käyskelivät äänettöminä irvistellen uhriensa ympärillä, katsellen kamoittavasti ja tuolloin, tällöin ravistaen päitänsa. JUHANI. Onpa tässä lihaa. TIMO. Ja verta. JUHANI. Ja verta kanssa, on totisesti. Kasvaispa tämän kiven ympäristö vaikka pippuria kymmenen vuotta perätysten; niin on saanut moskaa niskaansa tämä maa.--Mutta iskekäämme tulta ja tehkäämme valkea, jossa taidamme paistaa itsellemme tuoretta lihaa. Ah, maistuupa, maistuupa pojille nyt härjänpaisti! Tuokaat, veljet, puita ja pihkalastuja, minä isken tulta; mutta Timo rientäköön aholle ja saattakoon tänne kirveeni ja tuohikontit, jotka vaaran hetkenä hellitimme. Ja sitten, syötyämme, rupeemme miehissä juoneen, rupeemme »otta nakka pois», sanoi Krööni, punapartainen ukko. Maan povessa jo lepää hänkin, mutta parastahan päästyänsä. Täällä kärsi äijä-rukka nälkää kuin juoksukoira; eikä ollut hänellä ystävää, ei heimolaista, ei suojaa mihin päänsä pisti, vaan olipa vielä tuo turhanpäiväinen kunniakin hänen papinkirjastansa pois. Tuonne hän kyykähti Kolistimen riiheen, ja kaikki on nyt unohdettu turpeen alla.--Kas niin, Eero, siinähän rasvaisia pihkalastuja, tuossa tuo Simeoni kuivia karankoja, ja kohta on meillä riekas valkea. Viilteleppäs valmiiksi, Tuomas, oikein aika viuloja tuon kailokyljen reidestä. Ah-hah! mielisinpä, mielisinpä jo tuossa paikassa iskeä kiinni kuin kissa raakaan, veriseen paistiin. TUOMAS. Hieman vielä kärsimystä, ja paistimme maistuu yhä uhkeammin. JUHANI. Niin vallan.--Mutta kiittäkäämme, että kuulumme sukuun, joka on oppinut taistelemaan nälän kanssa, sukuun ja kansaan. Emmehän muutoin tässä hyöriskelisi enään juuri näin. Sen takaan. Mutta pian paistui liekissä seitsemän muhkeata lihankappaletta. Siis muistivat he myös Laurinkin, vaikk'eivät kuitenkaan tahtoneet häiritä hänen untansa kivellä, jossa hän aina vielä makasi, heräymättä silloinkaan koska rankkasade häntä valeli. Mutta Timo oli lähtenyt matkaan; löysi myös aholta kontit, löysi kirveen veriseltä tanterelta, jossa makasi kontio ja seitsemän härkää. Ja palasi hän retkeltänsä takaisin, kontit seljässä ja kirves kainalossa, ja silloin otettiin esiin kuusi reikäleipää ja lihankimpaleet tulesta; ja pienentyi miesten hampaissa kuiva leipä ja paistettu, suolaan kastettu härjänliha. Nauttivat myös Killi ja Kiiski nyt yltäkylläisen atrian, paastottuaan isäntiensä kanssa kolme yötä ja päivää. Mutta koska he olivat itsensä ravinneet, niin koirat kuin miehet, tuntui äkisti veljesten jäsenissä puuduttava raukeus. Voimallinen, vastaanseisomaton uni heitä painoi, ja he kallistuivat, silmät ummessa, alas tanterelle, toinen toisensa perässä. Ylhäällä kivellä makasi kuorsaten Lauri, alhaalla kiven juurella muut nuotion ympärillä, koska aurinko sammui ja syyskuun päivä pimeni yöksi. Niin he lepäsivät uhriensa, surmatun härkäjoukon keskellä; ja leiriä vartioitsivat äkeä Killi ja Kiiski. Mutta viimein, kun oli jo ehtinyt kappale yötä eteenpäin, heräsivät he unestansa ja tunsivat jälleen jäsenissään entisen voiman. Nousivat he ylös ja rupesivat kantelemaan mustia, mehukkaita tervaskantoja tulelle, että punertavassa valossa näkisivät nylkeä suurta saalistansa, mutta lähettivät Eeron viipymättä Viertolaan voudille asiasta tietoa antamaan. Ylös valahti mustanpunainen liekki, valaisten maata ja jylhää metsää. Kohden kartanoa asteli Eero, mutta muut kävivät kaikin voimin ketistelemään kaadettuja hirviänsä. Silloin heräsi myös Lauri syvästä, pitkästä unestansa ja katsoi harristellen ympärillensä, katsoi hetken, käsittämättä mitä näki. Tuossa palava kantokasa valaisi tyynen, pimeän yön, kaikkialla näkyi veressään pyllyileviä nautoja, kielet hampaista ulkona ja mahat kohistuneina korkealle. Kaksi heistä oli jo muuttunut lihoiksi, kolmas oli par'aikaa muuttumassa. Ja siinäpä nyt veljeksistä mikä nylki, mikä hallitsi jalkaa, mikä riuhtoili kirveellä rikki naudan jykeviä luita, ja mikä heistä lihoja latoili kuusen juurelle valtaiseen pinoon. Tämän kaiken näki Laurin pohmeloinen silmä; mutta lopulta kuitenkin hän käsitti mitä oli tapahtunut. Hän katsahti alas, näki lähellä nuotiota sammaleisella mättäällä leivän ja leivällä kappaleen paistettua lihaa. Silloin tunsi hän kiivaan hiukaistuksen vatsassansa, astui kiveltä alas, istui valkean hauteesen ja iski kouransa lihaan ja leipään. Paljasti hän kuitenkin päänsä, liitti kätensä ristiin ja, nopeasti nyökäyttäin tuota pörröistä tukkaansa, siunasi hän ruokaa ja alkoi maistavan ehtoollisen. Siinä, silmät äkeinä äkeän otsan alla, hän äänetönnä istui ja atrioitsi. Siinä hän istui, kuivatellen vaatteitansa tervasliekkien hohteessa, ja muut, hänestä muutaman askeleen päässä, askartelivat ja hyöriskelivät vikkelästi; sillä teurastettavana oli heillä suuri kontio ja neljäkymmentä härkää. Sananpa saattoi Eero Viertolan voudille, vouti kiireesti herrallensa, ja nousi tuosta huuto ja tulinen hälinä; ja Eero läksi vilkaisemaan takaisin tavallista vikkelämmin. Mutta kiljuen ja kipenöiten vihasta kokoonkutsui Viertolan herra kaikki saapuvilla olevat miehet. Siitä läksi hän hurjasti käymään kohden Hiidenkiveä, kymmenen rotevaa miestä seurassaan, ja lähinnä herraansa asteli kartanon harteva vouti, kourassa peloittava tervapamppu. Samosivat he ankarasti eteenpäin, ja lähestyi viimein paikka, josta heitä vastaan punertava valo haamoitti. Valossa näkivät he seitsemän urosta, kuin seitsemän öillistä, mieltä hurmailevaa aavetta, ja veristä työtä harjoittelivat aaveet, verisissä kourissa veriset veitset. Mikä nylki, mikä hallitsi jalkaa, mikä riuhtoili rikki nyljetyn juhdan jykeviä luita, ja mikä levitteli vuotia kuivaamaan kuusien taipuville oksille. Siellä koiratkin keikahtelivat, nauttien naudoista noita hyljättäviä taikapaloja, joita teurastajat viskelivät ympärillensä. Pian huomasivat Killi ja Kiiski, että vierasta väkeä lähestyi, ja he karkasivat kohden äkeällä haukunnalla, mutta kovistaen riensivät veljekset hillitsemään heitä. Astuipa esiin vihainen Viertolan patruuna, astui hikoillen kovin tuo isovatsainen, pulleasilmäinen herra, kymmenen miehen voimalla. AAPO. Hyvää iltaa, herra! JUHANI. Jumala auttakoon meitä! tässä oli hirvittävä leikki. VIERTOLA. Onko jo helvetti irti! Surmattu neljäkymmentä härkää! Kauhistus ja kuolema! AAPO. Niin on tapahtunut seitsemän miehen hengen päästimeksi. VIERTOLA. Minä teidät opetan, te Jukolan metsäsissit ja rosvot! Selkään heitä, miehet, ja peitotkaat että makaavat veressään maassa kuin uhkeat härkäni tuossa. Päin tuuleen, miehet! AAPO. Hiljaa, herra! TUOMAS. Hiljaa, hiljaa! JUHANI. Seis, herraseni, miehinesi, seis! ja muista mikä rauhaas tulee. AAPO. Keskustelkaamme järkevästi kovan onnen kohtausta. JUHANI. Kaikilla on meillä yhteinen laki, jonka edessä me seisomme verta-verroin. Sillä ämmän kohdusta olet sinä astunut ulos juuri niinkuin minäkin ja yhtä paljaana, yhtä paljaana, et tuumaakaan parempana poikana. Ja sinun aatelisuutes? sen päälle tehköön pienen konstin meidän vanha, nilkosilmäinen kukko. Yhteinen laki! ja tässä kohdassa on se vahvasti Jukolaisten puolella. VIERTOLA. Puolellanne! Onko teillä valta, te kirotut, teurastaa juhtiani omalla maallani? JUHANI. Onko teillä valta päästää valloillensa härkiä, joista on miehelle hengen surma? VIERTOLA. Omalla maallani he kävivät ja aidatussa ha'assa. JUHANI. Sitten lasketaan vaa'alle tämä. Tuo kappale raja-aidasta, jonka härjät surkeaksi piinaksemme murtivat alas, kuuluu koreasti Viertolan osaksi. Mutta nyt tahdon kysyä: miksi panee rikas kartano niin rässyn aidan, että sen elikko yhdessä roisauksessa runtoo maahan? VOUTI. Aita kuin harjaksen terä, sinä lurjus! JUHANI. Aita, jonka juhta työnnäisi vaan kortena tieltänsä pois! VIERTOLA. Mitä oli teidän tekemistä minun ha'assani, minun ha'assani, te junkkarit? Mitä? JUHANI. Ahdistimme karhua, vaarallista petoa, joka pian nykistää niin teidät kuin teidän härkännekin. Raatelevan kontion tapoimme, ja niinpä teimme isänmaallemme suuren, yhteisen hyödyn. Eikö ole tämä yhteinen hyöty: penssata pedot, peikot ja perkeleet maailmasta pois? Katsokaas tuota paikkaa. Laki on vahvasti puolellamme, on vaikka mätänis. VOUTI. Suus kiinni, sinä ryökäle, ja älä siinä lörpöttele! VIERTOLA. Miellyttääpä heitä vielä tehdä meistä pilkkaa, lurjukset! Selkään heitä! Karatkaat päin! AAPO. Siivosti, herrat, voudit ja rengit, ja muistakaat kuinka on meitä kiusattu tässä kiusan kivellä ja että jokainen meistä on pian vimman villitty poika. JUHANI. Oikein sanottu. Vimman villitty poika, vimman villitty poika! Ah! hänen aatoksensa kääntyy äkisti ympäri, hän puree sydämensä kivikovaksi ja silloin yksi leimaus, ja maa ja taivas naukuu. Ah! tässä on meitä kiusattu kolme yötä ja päivää elämän ja kuoleman rajalla. TUOMAS. Mutta nyt olemme syöneet veristä lihaa, hengittäneet murhan veristä höyryä, ja tässä seisomme, veriset puukot verisissä kourissamme, veriset aina kyynäspäihin asti. Suokoon Herra teidän ottamaan ajoissa sanastamme vaari, me muutoin teemme tämän yön kauhistuksen helvetiksi. Ottakaat, ottakaat sanastamme vaari! EERO. Ja varoitus härjistä tuossa. JUHANI. Oi Herra, suo tällä hetkellä heille silmänvoidetta ja sydämen voimaa hillitsemään itsiänsä kiusaamasta meitä kauemmin! Anna heille järkeä päähän ja ottakoot varoituksen onnettomista härjistä tuossa, sillä me taidamme vieläkin tehdä makkaroita! Anna heille viisautta, Herra, me muutoin käymme heidän papeiksensa ja vihimme heidät näillä verisillä puukoilla yhdeksi lihaksi ja vereksi noiden onnettomien härkien kanssa tuossa, ja teemme kiljuvaksi helvetiksi tämän öisen korven. Oi Herra, varjele tuota Viertolan isomahaista herraa ja hänen röykkeitä miehiänsä! Armahda heitä, Jumalan kaikkivaltias poika! TUOMAS. Tässä seisomme, astukaat esiin jos miellyttää. JUHANI. Tässä seisomme, astukaat esiin jos miellyttää. VIERTOLA. Hyvä, hyvä! Nyt ylvästelkäät, mutta kerran, luulen minä, lausuu laki toista ja koreasti silloin lannistuu ylpeytenne pyrstö, ja onpa vielä kurja talonnekin mennyt aina tunkkaiseen perustaan asti.--Pois, mieheni! Neljäkymmentä härkää heitän saaliiksenne nyt, mutta kaikki vielä tempaan teiltä takaisin aina viimeiseen sorkkaan asti. Lähtekäämme! JUHANI. Korjatkaat lihanne ja ränttynne ennenkuin pahenevat. Ne ei koske meihin; riensimme vaan nylkemään ennen nahan sitkistymistä lihaan. VIERTOLA. Kaikki hyvin! Kotia, miehet, niinkuin käsken. Poistui miehinensä Viertolan herra, uhaten kovin ja kiroillen; mutta veljekset rupesivat jälleen teurastukseen. Ja seuraavana päivänä oli neljäkymmentä härkää nyljetty, ja palasivat veljekset kotiansa, kangessa kantain karhua mustanhallavaa, ankaran suurta. Mutta juhtien niin lihat kuin nahat ja suolet heittivät he metsään, kuitenkin kahden veljen vartioittavaksi.--Ja niin loppui retki, joka syntyi Taula-Matin kertomuksista Pohjolan mailta, ja alusta määrättiin sorsan-pyynniksi Kourusuohon. YHDEKSÄS LUKU On eräs syyskuun aamu; muutama päivä on mennyt sitten kuin veljesten vaikea retki päättyi. Aholla he istuvat nyt kiehuvan lihapadan ympärillä. Kaksi vuorokautta olivat he matkan päästä vartioinneet lihoja korvessa, mutta kenkään ei käynyt niitä korjaamaan, ja näkyi siis tulevan tuosta verraton haaskio. Silloin päättivät he käyttää hyödyksensä noita muhkeita kasoja metsässä ja elää oikein jalosti lihapadan ääressä aika tuonnemmaksi. Niin tapahtui. He kantoivat otukset aittaansa, joka täyttyi lihasta, ja orret peittyivät riippuvista vuodista. Ja nytpä kiehui molskien ja kuohuen hirveän suuri lihapata kantoisella aholla lähellä pirttiä, kiehui melkein lakkaamatta aamusta iltaan, ja täysinä ponnistelivat veljesten vatsat.--Siinä he viettivät suruttomia, iloisia päiviä nyt. Milloin he söivät, milloin he haastelivat satuja ja tarinoita, ja milloin taasen he makeasti makasivat, mättäällä pää, ja kuorsauksista jyrähteli kumiseva aho. Aamu oli kaunis, sen taivas sinisenä, kirkkaana kaarteli, ja metsistä ympärillä kuului raikkaan koillisen kohina. Lihapatansa vaiheilla oljentelivat veljekset; mikä istui kannon päässä, mikä ahon kuivalla kamaralla, nauttien runsasta aamullistansa. Siinä myös koiratkin, rehoittaen mahoillansa, hilloivat härjän saartuvallista, voimakasta lihaa. Kaikkein kasvoilla näkyi hilpeys ja jykevä rauha. TIMO. Kiitos Viertolan herralle tästäkin atriasta. JUHANI. Kiitos ja kunnia hänelle! AAPO. Mutta luemmepa kalliiksikin vielä tämän kestin. Varmaankin ei heitä Viertolainen asiaa juuri näin. JUHANI. Laki on puolellamme; sen huomaa kaiketi herrammekin ja heittää keräjänkäymisen hiiteen. Syökäämme lihaa, veljet, ja suruttomasti sulakoon se vatsassamme, sillä selkämme on vapaa.--Mutta enemmin liikettä, pojat, enemmin liikettä ja marssia; härjänliha on lujaa muonaa. EERO. Iskekäämme käsi käteen ja veljesrinkiä tanssikaamme, loiskikaamme, ja takaanpa että vatsa vaipuu. JUHANI. Emmehän tässä harakoitse kuin mätäkuun houkot, vaan yhdymmepä toisenmoiseen leikkiin. Ah! missä ovat nyt poikuuteni huikeat päivät? Veljet, lyökäämme tulista kurraa kerran vielä kuin löimme ennen Toukolan tomuavilla teillä. Tässä on meillä sileä aho, ja mitä kantoja on esteeksi, tempaisemme juurineen pois, ja tuolta otamme tarhallemme jatkoa nummen tasaisesta pinnasta. Nyt velisarja kahteen osaan, ja sen puolen miehet, jotka käyvät taistelossa tappiolle, nielkööt ehtoolla juhdan lihaa kymmenen naulaa. TUOMAS. Olkoon sanottu. JUHANI. Kymmenen naulaa, veljet? EERO. Juuri niin! Kymmenen naulaa rangaistukseksi heille, joita visainen kurra kaahaa. JUHANI. Kolme kummallakin puolella, se olis suorin kauppa, mutta meitä on seitsemän miestä. LAURI. Pois luovun minä. Ennen katselen kalupuita metsissä, kuin hurjapäisenä poika-nallina tässä juoksen ja hikoilen. Lyökäät leikkiänne, minä käyn metsään, kirveskynä kainalossa. Niin haastellen he päättivät viimein atriansa ja läksivät rakentamaan kiekkotarhaa. Sen raivasivat he juoksemaan halki ahon ja vielä matkan pitkin nummen kamaraa ahon itäisellä puolella. Ja muutaman tunnin päästä seisoivat he valmiina leikkiin, kourissa vahvat koivuiset kanget; ja seisoivat he jaettuina kahteen joukkoon: Juhani, Simeoni ja Timo toisella puolella, mutta toisella Tuomas, Aapo ja Eero. Alkoi kiekko lennellä heidän välillänsä, ja kauas kajahteli tienoo, koska kanget iskelivät vasten visasta pyörää, joka huminalla juoksi edestakaisin.