# Seitsemän veljestä Kertomus ## Part 10 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/seitseman-veljesta-kertomus-11940/index.md AAPO. Pitää kuitenkin tietämän kuinka miestä heittää. Muista, Tuomas: eihän ole ihmisen ruumis raudasta, vaan lihasta ja luusta. TIMO. Niin, vaikka hän housujakin kantaa. TUOMAS. Turmelinko sinua? JUHANI. Katso itses. TUOMAS. Nouse ylös. JUHANI. Nousen kyllä ja näytän sinulle miesvoiman käsikapulassa. Siinä leikissä voimat punnitaan. TUOMAS. Tuoppas, Eero, haara tuolta nurkasta.--Kas tässä, Juhani. JUHANI. Tässä olen. Ja nyt takatassu vasten takatassua ja ympäri haarua kynnet! AAPO. Ja koska luihkaan, silloin vetäkäät, mutta ilman yhtään tempausta. Haara varpaitten kohdalle, juuri varpaitten kohdalle, ei tuumaa kummallekaan puolelle.--Nyt, pojat! TIMO. Juho nousee ylös että kääkähtää vaan. AAPO. Eihän siinä armotkaan auta. JUHANI. Mene laskemaan olutta, Timo. TIMO. Onnuthan, veli. JUHANI. Olutta laskemaan, sinä riivatun nallikka! Kuulitko? Vai tahdotko korvilles? TUOMAS. Vioitinko jalkas? JUHANI. Mitä huolit siitä? Katso oma käpäläs. Mitä koskee se minuun, jos korkkoni heltikin saappaastani? Heltihän se painissa kuin nauriin liuska. Mutta katso itses, sinä. Näkyy, että voitat minun painissa ja käsikapulassa; mutta tules tappelemaan. AAPO. Tappelus ei kuulu asiaan nyt. JUHANI. Kyllä, jos vaan tahdomme. TUOMAS. Minä en tahdo. JUHANI. Et uskalla. AAPO. Tiedä paini leikiksi. SIMEONI. Minä tiedän sen leikiksi, josta syntyy usein tappelus ja murha. JUHANI. Tuomas voittakoon, mutta ei notkista Juhania tässä kukaan muu. Sen vannon ja näytän miehestä mieheen yli kaiken komppanian.--Yksi nappaus, Aapo! Pitääkös kaulukses? Pitääkös? AAPO. Hurjapää ilman pienintäkään syytä! Malta, malta, ja painikaamme kunnon tavalla. JUHANI. Kirkas leimaus! AAPO. Malta, sanon minä.--Kas niin, nyt heitä. EERO. Juho tanssii polskaa niinkuin poika, vaikka ontuenkin. JUHANI. Mitä lausut nyt, veli Aapo? AAPO. Että makaan sun allas. JUHANI. Astuppas numeroon, Simeoni. SIMEONI. En tuhannen riksin edestä rikkomaan korkeata juhlaa. JUHANI. Kunnioitettu olkoon joulu-juhla! Eihän sitä viattomassa painissa rikota, jossa mielemme on iloinen ja sydämemme puhdas. Yksi koetus, Simeoni! SIMEONI. Miksi kiusaat minua? JUHANI. Yksi rynnistys! SIMEONI. Sinä saatana! AAPO. Rauhaa hänelle, Juhani, rauhaa! JUHANI. Sopiihan meidän koettaa. Kas niin, yksi ainoa kiekaus kauluksesta! SIMEONI. Mene helvettiin, häijy henki! Minä myönnän, että voitat. TUOMAS. Sen uskon vasta koska näen. En luule Simeoninkaan jänteitä juuri vasikanlihaksi. JUHANI. Sentähden tulkoon hän koettamaan. Siinähän nähdään, ovatko vasikkaa vai mustaa, saartuvallista karhua. AAPO. Olkoon hän oloillansa ja astukoon esiin toinen uros, mieluisampi rinnustukseen. Veli Timo, aina uljas mies! JUHANI. Haluttaisko? AAPO. Päin tuuleen, Timo! Ethän ole koskaan nurru-poika. TUOMAS. Ei koskaan, vaan aina reipas, aina niinkuin omassa talossansa. Enhän unohda tempausta, jonka hän teki tuossa ainoisessa melakassa Toukolaisten kanssa. Saipa hän ensin huomaamatta nupillensa aika nassauksen, mutta, siitä suuriakaan huolimatta, kääntyi hän vakaasti ympäri, sieppasi seipään miehensä kourasta ja nytpä iski hän takaisin vasten pääkuorta--ja seiväs poikki. Seiväs poikki että sälähti, ja alas maahan lotkahti mies kuin tyhjä säkki. Niin teki Jukolan Timo. Ja minä tiedän, että löytyy hänessä miehen-vastusta vieläkin. TIMO. Tuleppas, poika. JUHANI. Sitähän juuri mielin. Mutta annas kun kieppaisen pielistäsi kiinni minä myös. Nyt olen valmis. AAPO. Ensimmäinen olkoon Timon. JUHANI. Olkoon niin. Ehdinpä vähän puuskuttamaan. TIMO. Kas tuossa! JUHANI. Ei, poikaseni! TUOMAS. Jotenkin tuima tempaus, Timo, sinä urhoollinen Timo! Mutta onkos varaa parantaa? JUHANI. Ei tästä näin vaan mennä. TUOMAS. Timo, onkos varaa parantaa? TIMO. Pitäis olla.--Mitä tämä sanoo? JUHANI. »Ei tästä näin vaan mennä, sanoi Hyvänmäen kerjäläinen.» AAPO. Kerran vielä, Timo. TUOMAS. Onkos varaa parantaa? TIMO. Pitäis olla.--Entäs tämä? JUHANI. »Ei tästä näin vaan mennä, sanoi Hyvänmäen kerjäläinen.» TUOMAS. Mutta se oli nykäys, joka tuntui. EERO. Ei vaaraa, ainoastaan hieman ja juuri viattomasti tärähti Juhanin ääni. JUHANI. Pystyssä seison. TUOMAS. Kerran vielä, Timo. TIMO. Koetetaan, koetetaan. JUHANI. »Ventta-holl!» Housuni putoo! TIMO. »Mutta nyt, sanoi Kaitaranta». JUHANI. Housuni putoo! Kuuletko sinä? TIMO. Kas noin, veljeni! AAPO. Tuossako makaa Juhani taas, suudellen permantoa? EERO. Ja puhaltaen niinkuin sonni-härkä. Mutta hyvä että »ehtii hän vähän puuskuttamaan». TIMO. Allani makaa poika kuin märkä tallukka vaan. TUOMAS. Mutta housunsa tekivät hänelle teposet. AAPO. Olkoon se sanottu totuuden nimessä. Juhanin omat housut olivat tässä herraansa vastaan ja rupesivat liittolaisiksi Timolle. EERO. Niin on asia. Sentähden kaikki housut pois ja uudistukoon leikki. SIMEONI. Pidä nyt kitas, sinä rääkkä! Annanpa muutoin vasten nokkaas. Eikö ole sinulle jo kylliksi tätä helvetin leikkiä? EERO. No muuttukoon se taivaan leikiksi. Housut ja paidat pois, ja painikaat kuin kaksi enkeliä Paratiisin pelloilla. TUOMAS. Miksi istut hänen niskoillansa, Timo? TIMO. Olis nyt halko, niin panis niin pitkin pakaroja että pläikkyis. AAPO. Miksi niin? Tämä on painia, vaan ei tappelusta. EERO. Onko Timo suutuksissaan? TIMO. Ei suinkaan, ei suinkaan, mutta sanonpa: olis nyt halko tai ympyriäinen tela, niin panis niin pitkin pakaroja, että pläikkyis. TUOMAS. Laske hän ylös. TIMO. Nouse, Jumalan luoma. JUHANI. Minä nousen, ja tiedä, saatuani housut kiinni taas, on vuoro sinun taas painua alas, ja toisin kuin äsken minä. Minähän, poloinen poika, kämärryin alles onnettomuuden kautta, jonka sinä niin vikkelästi käytit hyödyksesi, hunsvotti, saapasvedin! AAPO. Vihastuminen kauas! Minä tiedän että hän tuskin huomasi housuvahinkoas, ennen kuin heitto oli tehty. Sen teki hän tiimmellyksen kuumuudessa, poika-parka. JUHANI. Sen hän kyllä tiesi, se mullisaukko. Mutta olettepa kaikki niinkuin korpit niskoillani. Vai ei hän tiennyt. Enkö huutanut kuin rajamies huikealla äänellä: ventta-holl, housut putoo? Mutta hän ei siitä huolinut, vaan tempaili kynsineen ja hampaineen kuin kissa. Mutta istu ja pala! Kyllä sinun opetan tästedes käyttelemään onneksesi toisen sylttyhousuja, kyllä sinun opetan. TIMO. Sen tein minä tiimmellyksen kuumuudessa, poika-parka. JUHANI. Minä sinun opetan, saatuani housut ylös ja nälkävyön kiinni kuin nalkitun vanteen. TIMO. Minä annan palttua koko painille; koska kerran voitin, niin voitin, eihän siinä mitään muuta mutinata. Mitä kuuluu housut tänne? Painissa painii mies, vaan ei housut ja säärykset tai muut lumisukat. JUHANI. Kourat kaulukseen taas ja rinta vasten rintaa! Istu ja pala! TIMO. Menenkö ma hänen kanssansa tuohon lapsekkaasen työhön? EERO. Mitä hän kysyy vielä. Mene, Jumalan luoma, mene koska pääset. SIMEONI. Älä mene, sanon minä. EERO. Älä mene, jos pelkäät ja vapiset. JUHANI. Nyt ei auta pelko eikä vapistus, vaan täytyy hänen käydä uuteen kilvoitukseen ja juuri tällä Jumalan hetkellä. EERO. Armahda häntä, Juhani, armahda! TIMO. Minkätähden? Eero, minkätähden? Olkoon menneeksi yksi pinnistys vielä, yksi tai kaksi. Tersii vaan! JUHANI. Tässä, poika! TUOMAS. Koreasti, Juho! AAPO. Koreasti! Noinhan tappelee kaksi nälkäistä haukkaa. SIMEONI. Tappelua, sulaa tappelua! AAPO. Järkevästi, Juhani! SIMEONI. Voi teitä hirmuja, voi teitä hirmuja! EERO. Älähän veljeäsi runno! SIMEONI. Aha, aha! johan kelmenee Eerokin. Siinä ovat kalas, joita onkeilit. TUOMAS. Juhani! SIMEONI. Hajoohan jo pirttikin, te pedot ja perkeleet! JUHANI. »Votti, poika, sanoi Ryssä!» No miksi makaat siinä, ja killistelet ylös kattoon? TIMO. Sinä voitat minun nyt, mutta annappas ajan vähän muokata vielä: sinä vanhenet ja kasvat pikkuiseksi, mutta minä vartun ja voimistun. JUHANI. Kerran ransistuu ja loppuu tämä maailmakin, saati syntinen ihmis-parka. Aika tasii meitä kaikkia, veljeni. Mutta nouse ylös ja kulauta naamaas siemaus olutta ja tunnusta että on sinussa pari luotia vähemmin voimaa kuin minussa. TIMO. Se nähtiin. Tuossahan makasin rähmäkkäänä allas ja sinä päälläni kuin röyheä karhu. JUHANI. »Saappas tästä, Saparamatti, Kiikka-Heikin kannusta!»--Olen siis Jukolan laumassa toinen mies mitä voimaan kosee. Lauri ja Eero ovat tosin koettamatta vielä, mutta he tietäkööt että mesiäisiä he kuultelisivat koetuksessa; ja Simeoni on itsensä tunnustanut heikommaksi minua. Mutta pikkusormen mies ei ole Jukolan veljeksistä yksikään, sen takaan minä. Tulkoon tänne vaikka viisikymmentä Toukolaista, nyrkki vasten nyrkkiä. Viisi tynnöriähän minä niskallani kannan, ja Tuomas vähän enemmin; viisi tynnyriä, kun toinen vaan painon selkääni pinoo. TUOMAS. Mutta mielisinpä nähdä Laurin ja Eeron lyövän painia oikein tiukasti. AAPO. Totisesti jotain nähtävää. Toinen vakava ja tyyni kuin talven suoja, toinen pikkuinen kuin keri, mutta niinkuin leimaus vilkas ja terävä. Päin tuuleen, ja siinäpä ottelevat kärppä ja koiras-jänis. En vertaa sinua jänikseen arkuudesta, siihen ei ole syytä, en liikuntoskaan tähden, sillä Lauri astelee kuin seppä Könnin kuokkamies,--jonka jalkoja ja kuokkaa käytteli sukkela kellovärkki mahassa--mutta näyttäispä mielestäni ottelo kuin kärpän ja uhkean koiras-jäniksen paini. JUHANI. Yksi rinnustus, pojat, yksi rinnustus tai ristipaini! LAURI. Mitä tiimellyksestä Eeron kanssa? Hänestä et saa kunnon nappausta koskaan, vaan tuolla hän teiskaa haaroissa kuin kissa, kynsii ja likistelee toisen ohimia sen riivatun tavalla, että tuskin voit vetää hengen pihausta rintaas. Niinpä hän teki koska menneenä syksynä painiskelimme Aroniitulla. Ja kuka siinä voitti, kuka alle meni, sitä »ei ymmärtänyt Iivarikaan». Mitäs minä hänen kanssansa enään menisin? EERO. En ollut vahvempi sinua hiuskarvankaan vertaa. Usko jos tahdot. LAURI. Sen uskon, koska tiedän sinun heikommaksi. JUHANI. Sen näyttäköön rehellinen paini. LAURI. Mitäs minä hänen kanssansa enään menisin? SIMEONI. Pankaamme jo ma'ata, te villityt. JUHANI. Öitä on monta, mutta joulu on vaan kerran vuodessa, ja sentähden iloitkaamme nyt. Iloitse, sinä jouluhuone, iloitse koko Israelin maa! Tänä yönä, tällä hetkellä on tapahtunut suuri ihme Babylonin kaupungissa. Iloitkaamme!--Mitä leikkiä löisimme? Syömmekö joulupaistia? pistämmekö sikaa, vai sohimmeko suutaria? SIMEONI. Kas niin! Tässäkö vielä uisakoittelisimme kuin vallattomat kakarat? Mene pois! JUHANI. Nuoren miehen naimattoman elämä on tanssia. Eikös niin, Timo? TIMO. Hi, hi, hi! JUHANI. Eikös niin? TIMO. Kyllähän se semmoista on. EERO. Juuri niin, »Jussi-kulta». JUHANI. Sanoi kettu jänikselle. Oikein! Tämä elämä käy laatuun; onhan se välimmiten lystiäkin ja nostelee hieman kantapäitä.--Tanssikaamme ryssää; siinä olen minä juuri mekkari. Katsokaas! AAPO. Antaisko oluemme huimausta? JUHANI. Kumauta naamaas kannua kolme, niin etköhän huomaa pientä leiskausta tuolla yli-kerrassa?--Mutta laula, Eero, koska Poika-Jussi tanssii. Hellitäppäs! EERO. Mitä sorttia tahdotaan? JUHANI. Mitä hyväänsä, kun se vaan raikkuu ja remuu. Hellitä, poika, kirkaise että multahirret nousee! Laula, sinä mulli-saukon poika, laula koska minä tanssin, loiskin niinkuin pässi, loiskin aina kattoon asti. Laula! EERO. Tahdonpa koettaa: »Iloitkaat ja riemuitkaat, Nyt on meillä joulu; Nyt on oltta ammeet täynnä, Haarikat ja kiulut; Ammeet täynnä, ammeet täynnä, Haarikat ja kiulut!» »Anjanpellon markkinoilla Oltta, viinaa juotiin, Mustan härjän hinnalla, Nuot kihlakalut tuotiin, Tuotiin, tuotiin; Mustan härjän hinnalla Nuot kihlakalut tuotiin». Jussi, pussi, Jukolan Jussi! AAPO. Vaiti, Eero, ja äläppäs suututa häntä. JUHANI. Laula päälle vaan; en minä suutu; laula päälle, ettei mun tarvitse tanssia ilman musiikkia. EERO. Jussi, pussi, Jukolan Jussi! »Jussi, Jassi, jauhokuono, Porsaan pahnan pöllyttäjä...» TIMO. Hi, hi, hi! Voi mitä hulluja lauleletkin. JUHANI. Laula päälle vaan, laula päälle. En minä suutu. EERO. »Jussi, Jassi, jauhokuono», Minä laulan ja napsaan vielä sormianikin. »Porsaan pahnan pöllyttäjä, Sikoläätin lämmittäjä!» Jussi, pussi, Jukolan Jussi! »Iita meni rantaan, Kirjoitteli santaan Nimen kultansa, Nimen kultansa». »Kun mä kultani äänen kuulin, Ensi kerran nähdessäin, Niin taivaan iloss' olevain luulin, Serafiimein seassa; Niin taivaan iloss' olevain luulin, Serafiimein seassa». Jussi, pussi, Jukolan Jussi! »Muistatkos, Maija, Kun mansikka syötiin Ja iloleikki lyötiin? Fralla ralla laa! Mansikka syötiin Ja iloleikki lyötiin». Fralla ralla laa! Jussi, pussi, Jukolan Jussi! »Älä, sinä Aato-parka Jussia soimaa; Sen sinä tiedät että Jussill' on voimaa. Jussi istuu linnass', Pukin lapa rinnass'; Kaikki me olemme Yhdessä hinnass'». Fralla ralla laa! »Vilukselan Vitka Ja Viuvalan Pispa, Syvän-ojan Sonni Ja Sylvinän Jalli! Ralla ralla laa! Syvän-ojan Sonni Ja Sylvinän Jalli!» Ralla ralla laa! »Voi minua, hurjaa poikaa, Miks mä itsein laitoin! Talo mull' on kotona, Ja itse kannan rautoi, Talo mull' on kotona, Ja itse kannan rautoi». JUHANI. Noin vaan! Noin! Eihän tässä raudat paina. Laula päälle! EERO. Jussi, pussi, Jukolan Jussi! Jussi, Jassi, jauhokuono, Porsaan pahnan pöllyttäjä, Sikoläätin lämmittäjä! Jussi, pussi, Jukolan Jussi! Eikö ole jo tarpeeksi? JUHANI. Enemmin! Karja-Matin häitä tanssitaan. Enemmin! Enemmin!--Karja-Matin häitä! SIMEONI. Kukkokin jo hirmustuen kirkaisee tälle jumalattomalle menolle ja jyskinälle. JUHANI. Kitas kiinni, kukko, ja älä siinä kotkottele! TUOMAS. Onhan tuota jo tuossa, Juhani. AAPO. Viehän sinusta hengen tuo turkkilaistanssi. JUHANI. Tämä on ryssää. Eikös niin, Eero? EERO. Tämä on jussia. JUHANI. Olkoon niin, ja olkoon sitten menneeksi jussintanssia pari kymmentä loiskausta kerran vielä. SIMEONI. Sinä hurja mies! TIMO. Kas noin, kas noin! Hi, hi, hi! No vie sinun riivattu! JUHANI. Pois tieltä! Muutoin sotken sinun liiskaksi kuin kasakan-hevonen juopuneen markkinapokon. Hih! AAPO. Onpa nahkahihnansa löylyssä tuolla takana. Pompahteleepa se; pompahtelee ylös, pompahtelee alas, piesten vuoroon hänen selkäänsä ja pakaroitansa. O sinä! JUHANI. Laila, laa, laa! Sepä vasta pöllytystä oli. Hehheh!--Toisen kerran ijässäni tanssahtelin. Ensimmäinen tapahtui Karja-Matin häissä, joissa ei löytynyt naisen-puolta kuin kolme vanhaa ämmää, mutta miehiä aika liuta. Mutta kas kun Matti prykäsi meille pari kupillista muikeaa kahvipunssia, niin ei sitten yhtäkään muuta kuin löylyttämään permantopalkkia, me ukot keskenämme; ja huokailipa allamme syntinen maa. Ämmä-rukat kiittivät päästyänsä koko leivotuksesta; mehän olisimme tanssittaneet heitä ryysyiksi. Voi sinun peijakas kumminkin!--Mutta nyt päältämme vaatteet aina paitaan asti, ja ylös parvelle. Emmehän kuitenkaan ummista silmiämme juuri vielä, vaan kuohuvan olutkiulun ääressä ja tervaisen päreen loimottaessa, kertoilemme iloisia satuja ja tarinoita tuolla parven lämpymässä. Riisuivat he päältänsä, täyttivät kiulun oluella kerran vielä ja astuivat miehissä parvelle. Siellä he, mekkosillaan kaikki, istuivat olkisella sijalla hautovassa kuumuudessa. Ahkerasti kierteli ympäri miehestä mieheen vaahtoova kiulu ja seinähirren raossa loimotti honkaisen päreen kultainen liekki. Mutta läimähti Juhanin päähän aate ja valahti suustansa lause, jonka seuraus oli viimein kova onni. JUHANI. Täällähän itsiämme oikein paistelemme kuin pyllimakkarat pätsin oljilla, ja lämmintä antaa meille kiukaan kuumat kivet. Eero, valeleppas uunille kannullinen olutta, niin tiedämmehän mille maistuu ohranesteen löyly. TUOMAS. Mikä hullu juoni olis tämä? JUHANI. Uljas juoni. Valeleppas. EERO. Minä tahdon totella esimiestäni. JUHANI. Pari kannullista olutta kiukaalle! TUOMAS. Ei pisaraakaan! Jos kuulen sieltä pienenkin pihauksen, niin onneton hän, joka saattoi sen matkaan. AAPO. Olkaamme tuhlaamatta oivallista juomaa. TIMO. Eihän ole meillä varoja olutlöylyssä elää, ei suinkaan, ei suinkaan. JUHANI. Lystipä olis tuota maistaa. TUOMAS. Minä kiellän sen lujasti. JUHANI. Lystipä olis tuota maistaa.--Voitto äsköisessä painissa on aika lailla kohottanut Tuomaan niskapyrstöjä, ja luuleepa hän nyt hallitsevansa tässä huoneessa mielensä mukaan. Muistappas kuitenkin, että karvas sappi, koska se oikein paisuu, antaa pojallensa tappeluksessa seitsemän miehen voiman. Kuinka hyväänsä, mutta minun silmäni eivät vielä suinkaan mieli vartioita sinua. SIMEONI. Painin hedelmiä, painin hedelmiä kaikki! JUHANI. Annappas molskahtaa, Eero. Minä vastaan asian ja puolustan miestä. EERO. Se on esimiehen käsky, ja minun täytyy totella; muutoin on jäniksen-passi kourassani vallan joulu-yönä. Silloin Eero, purren hammasta ja mytistäen huulensa vikkelään myhäilykseen, täytti kerkeästi Juhanin tahdon, ja pian kuului kiukaalta pläiskäys ja kohta sen jälkeen tuima kohaus. Rynkäisi nyt Tuomas julmistuen ylös ja karkasi kotkana kohden Eeroa, mutta Juhanikin kiirehti puolustamaan nuorinta veljeänsä. Siitäpä nousi nyt yleinen kärhämä, jonka vilinässä palava päre viskattiin parvelta alas laattialle. Siellä se pian, veljesten huomaamatta, viritti olkihin vilkkaan tulen. Niinkuin rinki veden pinnalla leviää tasan ja nopeasti kaikkialle, niinmyös tulen kirkas pyörö yhä suureni laattialla. Ulettui se korkeammalle yhä ja tuikkieli jo parven permantoa, ennen kuin huoneen asujamet äkkäsivät allansa vaaran. Mutta myöhään sen äkkäsivät, ehtiäksensä pelastamaan muuta kuin omat henkensä ja elikkojen, jotka löytyivät pirtissä. Laajalta jo aaltoilivat liekit, ja suuri oli hätä ja temmellys. Kaikki riensivät he kohden ovea, jonka auetessa miehet, koirat, kissa ja kukko hirveällä rähinällä karkasivat ulos melkein yht'aikaa. Näkyi niinkuin pirtti olis heidät oksentanut savuneen kidastansa ulos lumiselle maalle, jossa he nyt seisoivat, yskien kilpaa. Mutta viimeisenä astui ulos Lauri, talutellen kriimuvarresta Valkoa, joka muutoin kaiketi olisi jäänyt uhriksi paloon. Ulos tunkeusi jo väkivaltainen tuli akkunojen pienistä aukoista ja viimein sekä ovesta että katosta. Loimoin helmassa liekkui Impivaaran jykevä pirtti. Mutta lumisella tanterella seisoi pirtin miehistö suojatonna; olihan jo sysikoijukin, heidän ensimmäinen turvansa täällä, heiltä hajotettu aina maahan asti, ja varahuone tuossa seisoi rakettuna harvaksi kuin harakanpesä. Siinä oljentelivat veljekset, ja heidän ainoa verhonsa tuulia ja pakkasta vastaan oli rohtiminen, lyhykäinen paita. Ei edes lakkeja päittensä peitteeksi eikä virsuja jalkoihinsa he ehtineet pelastamaan valkean vallasta. Jäljellä huoneen entisistä kapineista löytyi ainoastaan pyssyt ja tuohikontit, jotka olivat ennen kylpemistä saatetut aittaan.--Mutta lumessa seisoivat veljekset, kaikki selin vasten humisevaa paloa, nostellen ja lämmitellen milloin oikeata, milloin vasempaa jalkaansa; ja punersivatpa ne jalat, lumen ja tulen haudottuna, punersivat kuin hanhien räpylät. He nauttivat viimeistä hyvää, jota heidän pirttinsä heille antoi vielä, nauttivat nuotion lämmintä; ja ankara oli heidän valkeansa. Valtaisesti nousi korkeuteen liekki, kaikkialle kajasti väikkyvä valkeus, ja partaiset kuuset vuoren harjulla hymyilivät suloisesti kuin aamuruskon tulessa. Nousi tervaskantoin rykelmästä savu, sakea ja pikimusta, ylös pilvihin ja kiiriskeli palloellen taivaskaton alla. Mutta aholla ja sen ympäristössä oli valkeus, vallitsi punertava päivä talviyön sydämmessä, ja oudostaen kummallista haametta, katselivat linnut tuijotellen puitten lumisilta oksilta alas, koska Impivaaran vahvasti rakettu pirtti kävi hiiliksi ja tuhaksi. Mutta kyhnien tukkaansa vihoissaan ja murheissaan seisoivat veljekset siinä ympärillä, seisoivat kaikki selin vasten tulta ja nostelivat vuoroon jalkainsa anturoita kohden lämmittävää tulta. Kuitenkin masentui vähitellen heidän ristikkovalkeansa, kukistui lopulta kekäleinä alas, ja tuhansista, räiskyvistä säkenistä täyttyi öinen ilma. Kauhistuen huomasivat veljekset silloin, että taivas alkoi kirkastua ja tuuli kääntyä etelästä pohjaan. Ilma oli muutoksessa suojasta pakkaseksi. AAPO. Tulesta pelastuimme, mutta pakkasen uhreiksi. Katsokaat: taivas selkiää ja kylmästi jo puhaltaa Pohja. Veljet, vaaramme on hirvittävä. JUHANI. Kirous ja kuolema! Kuka saattoi tämän aikaan? TUOMAS. Kuka! Sinä tulen ruoka, vieläkös kysyt? Jos nyt oikein tekisin, niin tuonne sun syöksisin paistumaan tuliseen mujuun. JUHANI. Ei koskaan tee sitä yksi Tuomas, ei koskaan. Mutta kirottu olkoon se mies, joka saattoi matkaan tämän helvetin yön! TUOMAS. Hän itseänsä kiroo. JUHANI. Kirottu olkoon se mies, nimittäin Tuomas Jukola. TUOMAS. Sanos se toinen kerta. JUHANI. Tuomas Juhanin poika Jukola on kaiken tämän syy. AAPO. Tuomas! SIMEONI. Juhani! LAURI. Hiljaa! TIMO. Nyt ette pääse iskemään yhteen, ettehän pääse, te junkkarit. Niin, niin, ollaan siivosti vaan ja lämmitellään itsiämme veljellisesti. SIMEONI. Te jumalattomat! AAPO. Viha ja riita pois, koska uhkaa meitä surkein kuolema. TUOMAS. Kuka on syypää, kuka on syypää? JUHANI. Viaton olen minä. TUOMAS. Viaton! Kirkas tuli! minä syön sinun elävältä! AAPO. Siivosti, siivosti! SIMEONI. Jumalan tähden siivosti! AAPO. Syytön tai syypää, se jääköön ratkaisematta nyt, koska riento on ainoa pelastuksemme. Pirttimme on tuhkana ja melkein alastomina seisomme hangella. Miksi luen tämän rohtimisen paita-riekaleen? Hyvä kuitenkin, että jäi meille pyssyt ja ampumavarat tuonne aittaan; sillä aseita tarvitsemme nyt. Teerimäeltä kaikuu susien ulvova ääni. TUOMAS. Mitä teemme siis? AAPO. En tiedä muuta keinoa kuin kiirehtiä kohden Jukolaa, kiirehtiä kalvean kuoleman tähden. Kaksi aina ratsastakoon Valkoa ja muut heitä juosten seuratkoot. Niin tapahtukoon: juosten vuorotellen, vuorotellen ratsastaen. Hevosemme kautta pääsemme siis sotkemasta hankea kaiken tien, ja Jumalan avulla ehkä pelastumme vielä. JUHANI. Mutta onpa siinä tallukkamme naurishautana, ennen kuin seisomme Jukolan tuvassa, halkoisen pystyvalkean hauteessa. SIMEONI. Siinä kuitenkin ainoa toivomme. Ja sentähden rientäkäämme. Tuuli tuimenee jo ja taivaan kansi paljastuu! Rientäkäämme! EERO. Surmamme on tullut! JUHANI. Siinä on Jukolan seitsemän poikaa! SIMEONI. Hätämme on hirmuinen, mutta voimallinen korkeuden Herra. Rientäkäämme! TUOMAS. Ulos aitasta pyssyt ja kontit! JUHANI. Kauhistava yö! Täältä uhkaa meitä paukkuva pakkanen, tuolta nälkäiset, ulvovat sudet. TIMO. Vaarassa olemme sekä Valko että me itse. JUHANI. Me itse vielä suuremmassa. Paljas mies, niin olen kuullut, on talvella sudelle kovin mieluisa paisti. TIMO. Ja mies ja sika, niin olen kuullut, maistuvat yhtä, ja se tiedetään, että sika on talvella Häntä-Heikin haluruoka. Tuima on edessämme pykälä ja puntti; sitä ei taida kieltää. JUHANI. Mitä teemme? AAPO. Jukolaan kuin noidannuolet halki yön, ennen kuin pakkanen tulistuu ja löylyttää veremme jäätymään polttavalla kylmyydellä. Päin Jukolaan yli kiljuvan Teerimäen! Susia vastaan on meillä aseet, mutta ei hyydepartaista kuningas Pakkasta vastaan. TUOMAS. Tässä pyssyt ja kontit. Nyt kivääri olkaan ja kontti selkään joka mies, ja kaksi käyköön ratsastamaan, me muut potkimme jäljestä mitä voimme. Mutta rientäkäämme, rientäkäämme kuolemattomien sielujemme tähden! JUHANI. Pohja kirkastuu ja tähdet kiiltää! Hii, haa! Mutta rientäkäämme! AAPO. Huomenna saatamme täältä tavarat ja kalut, jotka meille valkea jätti; huomenna tulemme ja korjaamme myös kissan ja kukon. Tämän yön he kyllä tarkenevat tässä tulisen aherruksen vaiheilla. Mutta Killi ja Kiiski käykööt kanssamme retkelle kuin uskolliset kumppanit.--Missä he ovat? TUOMAS. Heitä ei näy.--Vaiti! kuullelkaamme. EERO. Kaukana tästä he jo vilkaisevat. Tuoltahan kuuluu haukuntansa vuoren takaa.