Part 5

»Mutta mihin te nyt oikeastaan menette?» keskeytti hän äkkiä haastelunsa, kun tuo kysymys pälkähti hänen päähänsä. »Äitini kirjoitti minulle, että Karlia odotetaan kotiin huomenna tai ylihuomenna, ja minä astuin Hcchstadtissa junaan oikeastaan vain otattaakseni mitan uutta pukua varten Bambergissa jonka paikan hyvin tunnen ja jossa vanha räätäliin asuu — merkillistä on, kuinka tanakaksi minä olen tullut viime vuosina; täkäläinen hyvä olut vahvistaa tavattomasti ruumista.»

Hänen katseensa osui tällä hetkellä kauppaneuvokseen, ja hän sanoi nopeasti, tehden pienen miltei säikähtyneen kumarruksen: »Ei kai hän ole teidän herra setänne, jos saan luvan kysyä? — Te olitte kaiketi odottanut häntä?»

»On», kuiskasi nuori nainen tosiaankin huolettavassa pulassa, ja kauppaneuvos, joka juuri kuivasi hikeä otsaltaan ja joka, ajatellen yhä vain kenkiään, ei ollut lainkaan kiinnittänyt huomiota siihen, mitä hänen naapurinsa keskenään juttelivat ja jolta siis viime sanat olivat jääneet tykkänään kuulematta, vastasi kaikessa viattomuudessa puolittain kohteliaasti, puolittain äimistyneenä nuoren miehen syvään, kunnioittavaan kumarrukseen. Mutta tämä vakuutti hänelle samassa muutamin epäselvin sanoin, joita vaunun kolina enimmäksi osaksi esti kuulemasta, että hän piti itseään erittäin onnellisena saadessaan tehdä hänen tuttavuuttaan ja että hän toivoi heidän tulevina sukulaisina olevan toisilleen hyviä ja uskollisia naapureita.

Kauppaneuvos Mahlhuber, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä nuori veltto mies hänestä tahtoi, ja joka vielä paljon vähemmän siitä välitti, kumarsi vielä kerran ja nojautui sitten jälleen, mielissään siitä, ettei hänen tarvinnut enää ottaa osaa keskusteluun, takaisin nurkkaansa. Mutta viheriähattuinen nainen, joka halusi tietää, kuka se hirviö oli, joka oli heittänyt hänen kenkänsä ulos ikkunasta, käytti hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta, kun nuori vaalea mies jälleen istuutui suoraan, kysyäkseen häneltä puolittain hillityllä äänellä, kuka tuo mies oli, mikä nimeltään.

Nuori mies, joka mielellään antoi naisen tietää, kuka hänen sukulaisensa on, uskoi hänelle yhtä hiljaa, että se on herra hallintoneuvos Redmeier, joka juuri on palannut Pohjois-Amerikasta, missä hän on ollut hallituksen asioilla.

Paksu nainen säikähti; hallintoneuvos — ja mitä karkeuksia hän oli hänelle syytänytkään; jos hän nyt kertoo sen kuninkaalle — ja hän oli siis nuoren tytön setä — ei mies?

Herra varjelkoon! Nuori nainen menisi piakkoin naimisiin hänen vanhimman veljensä, ylimääräisen esittelijän Fädchenin kanssa, joka oli reipas, nuori, kaunis kunnon mies ja soitti oivallisesti viulua. Se ei kyllä ollut hänen varsinainen työnsä, mutta iltahetkinä kuitenkin hyvin hauskaa. Hän itse oli taloudenhoitajana eräällä Hochstadtin lähellä olevalla tilalla — hänellä oli oikein hyvä paikka, hänen isäntänsä ei voinut laisinkaan tulla toimeen ilman häntä — hän johti koko taloutta — hän soitti pianoa, mutta — ei kuitenkaan niin hyvin kuin hänen veljensä viulua.

Nuori Fädchen oli taivuttanut päänsä niin kauas poispäin kuin mahdollista, jotta morsian vain ei kuulisi, että hänen sulhasestaan puhuttiin.

»Hyvä herra», kuiskasi nuori tyttö silloin, nopeasti ja salaperäisesti, lepäävälle kauppaneuvokselle, koskettaen samalla varovaisesti hänen käsivarttaan.

»Pyydän tuhannesti anteeksi», mutisi kauppaneuvos, joka nähtävästi luuli tyrkänneensä häntä.

»Hyvä herra», toisti tyttö kuolettavassa hädässä, sillä suotuisa hetki saattoi jo seuraavassa silmänräpäyksessä olla mennyttä, »jos tahdotte sääliä tyttö raukkaa, niin älkää väittäkö minua vastaan ja nouskaa Lichtenfelsissä minun kanssani pois junasta — vaikkapa vain siirtyäksenne toiseen vaununosastoon — hätä ja epätoivo pakottavat minut näin menettelemään ja te teette onnettomalle olennolle suuren palveluksen.»

»Ohoi!» ajatteli kauppaneuvos ja katsoi hämmästyneenä naapurittareensa, jonka herttaiset, omituisen tilanteen punaisiksi tekemät kasvot olivat käännetyt häneen niin rukoilevina ja luottavaisina, niin tuskaisina ja huolestuneina, ja jonka uskollisissa tummissa silmissä päilyi kokonainen taivas. Kun hän oli ymmärtänyt vain puolet sanoista, niin hän ei käsittänyt laisinkaan, mitä nuori tyttö hänestä tahtoi, mutta ei hän myöskään olisi hennonut kieltää, vaikkapa se olisi ollut mitä tahansa. Pitkää miettimisaikaa hän ei saanutkaan, sillä herra Fädchen, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta, että hänen tuleva kälynsä oli kuiskaillut jotakin setänsä kanssa ja varmaankin ilmoittanut tälle, kuka hän itse oli — vanha herra oli silloin näyttänyt varsin hämmästyneeltä —, uskoi nyt jälleen tulleen sellaisen suotuisan hetken, jolloin hän itsekin saattoi sanoa jonkin sanan.

»Toivottavasti teillä on ollut onnellinen matka, herra hallintoneuvos?» sanoi hän imelällä, mairittelevalla äänellään, joka taipui kaikkeen muuhun, mutta ei vastustamiseen.

»Hallintoneuvos?» Kauppaneuvos tahtoi panna vastalauseensa sellaisen hänelle kuulumattoman arvonimen johdosta, mutta hiljainen kosketus, jonka hän tunsi käsivarressaan, oli hänelle samaa kuin vangitulle on tietoisuus kahleista — hän ei ollut enää vapaa, ja hämärästi aavistaen kaikkia mahdollisia uusia ikävyyksiä hän taas teki hiukan kömpelön kumarruksen nuorta vaaleaveristä miestä kohti.

»Toivottavasti teillä on ollut hyvä ja onnellinen matka?» huusi tämä, mutta nyt kovemmalla äänellä kuin äsken, sillä hän lienee luullut, että vanha herra ei ollut ymmärtänyt häntä, ja sitäpaitsi hänellä oli hämärä tunne, että joku oli sanonut tämän kuulevan hiukan huonosti.

»Onnellinen matka?» mutisi kauppaneuvos, jonka sielun silmien eteen nyt nousivat viimeisten kahdeksanviidettä tunnin kärsimykset, »hyvä matka? — tähän saakka se on ollut pelkkää kärsimystä, ja jos olisin noudattanut Dorotheen neuvoa...»

»Bambergissa minulla on suuri ilo viedä teidät erään setäni luokse», huusi nuori toivorikas mies edelleen, »hänellä on mauste- ja siirtomaatavarainkauppa ja hän on kelpo vanha herra — soittaa myös oivallisesti huilua — tänä iltana hän soittaa meille jotakin — hän soittaa joka ilta, usein kaksi, kolme tuntia —hän on omituinen kunnon ukko. — Kai te tulette Bambergiin asti?»

Kauppaneuvos, jolla oli vain epämääräinen aavistus siitä, missä Bamberg oli, olisi tehnyt kierroksen, kun hän vain kuuli huilusta puhuttavankin, sillä ensiksikin oli hänestä jokainen soittokone epämiellyttävä lukuunottamatta huuliharppua, ja huilua hän vihasi vielä aivan erikoisesti. Mutta hän tunsi myöskin, että hän joutuisi tässä nuoren sievän tytön ja toisaalta niin narrimaiselta näyttävän nuoren miehen kanssa joka tapauksessa kommelluksiin, jotka hän kenties vielä saattaisi välttää peräytymällä ajoissa. Seikkailuja — eikö hän ollut jo ennakolta sanonut sitä tohtorille? Kiehumistilassa hän oli päässyt tulelta ja joutunut sille heti taas uudestaan, tullakseen tuhotuksi. Sepä vielä olisi puuttunut: yöllä ei unta laisinkaan, ja kirkkaalla päivällä mielenliikutuksia ja selkkauksia! Ei, sitä vastaan oli olemassa varma keino: seuraavalla asemalla hän ottaa hiljaa ja kenellekään sanaakaan sanomatta matkalaukkunsa ja istuinpatjansa kainaloonsa ja lähtee; sitten saa muu seurue mennä rauhassa Bambergiin tai mihin vain haluaa, ja kun hän on siellä levännyt yhden päivän, kykenee hän taas jatkamaan matkaansa mukavasti ja huolettomasti. Ennen kaikkea hän päätti pysyä loitolla naisista, jotka olivat nyt saattaneet hänet säännöllisesti mitä erilaatuisimpiin pulmiin, ja jos on totta, että vahingosta viisaaksi tullaan, niin tahtoi hän pitää sen mielessään ja ottaa sen opikseen.

Ja jottei häntä ainakaan enää puhuteltaisi ja vaivattaisi, nojasi hän nurkkaansa, sulki silmänsä ja oli nukkuvinaan.

7. VELJENTYTÄR

Myöskin hänen nuori naapurittarensa oli lujasti kietoutunut huiviinsa ja nojautunut taaksepäin, mutta vaaleaverinen tuleva lankomies ei näyttänyt sen antavan säikähdyttää itseään, vaan jatkoi juttelua hellittämättä, vaikkakin yksin, kunnes juna vihelsi seuraavan aseman, Lichtenfelsin, lähellä.

»Jumalan kiitos!» mutisi kauppaneuvos hiljaa itsekseen, »siitä pulasta pääsen siis pian!» Ja pannen sateensuojansa hiljaa paikoilleen sekä kääntäen vieressään olevan matkalaukun niin, että hän saattaisi heti tarttua kädensijaan, hän istui lähtövalmiina ja tarkkaavaisesti avoimesta ikkunasta katsellen, kunnes juna pysähtyi ja junailija avasi oven.

»Lichtenfels!»

»Aiotteko jättää meidät jo tässä, herra hallintoneuvos?» kajahti ääni keskeltä vaunua — se oli viheriähattuinen nainen, joka ei tahtonut ainakaan vihassa erota miehestä, kenellä oli sellainen arvonimi.

»Toivotan kaikinpuolin onnellista matkaa!» sanoi kauppaneuvos, katsomatta taakseen ja suomatta edes tulevillekaan ainoatakaan katsetta.

»Mieltäni pahoittaa niin äärettömästi, kun meidän täytyy menettää näin hauska matkaseura jo nyt», kuuli hän vielä takaansa, ja mutisten partaansa: »Kiitos, hyvin suuri kiitos!» kapusi hän, matkalaukkua ja istuinpatjaa perässään riepoittaen, rautaisia portaita alas, ja riensi nyt täyttä vauhtia ja taakseen katsomatta ravintolaa kohti, pannakseen sinne tavaransa ja mennäkseen huolehtimaan muista matkakapineistaan. Muuan pikku poika, joka palvelushaluisena tarjoutui hänen oppaakseen, saattoi hänet nopeasti takaisin matkatavaravaunulle, missä vaunumies, joka oli jo nostanut pois Lichtenfelsiin määrätyt tavarat, otti vastaan mukaantulevia kääröjä.

»Tahtoisin mielelläni saada matkatavarani!» huusi kauppaneuvos.

»Ne ovat tuolla», kuului nopsa vastaus, ja herra Mahlhuber pudisti hämmästyneenä päätään ja sanoi ihmetellen: »Minun täytyy myöntää, että se on erinomaisen nopeaa toimintaa.»

Mutta juna pysähtyi täällä vain muutamia minuutteja; merkki annettiin, junailijat hyppäsivät paikoilleen, ja pitkä tumma vaunurivi lähti taas hitaasti, ketjujen tempaisuittain kiristyessä, liikkeelle.

»Sulkeudun nöyrimmin suosioonne, herra hallintoneuvos!» huusi vaaleaverinen mies ulos vaununosaston ikkunasta ja viittoi kädellään.

»... sioonne! — Piru vieköön sinut ja sinun hallintoneuvoksesi!» mutisi herra Mahlhuber hiljaa ja synkkänä itsekseen, katsahtamattakaan sinnepäin, mistä ääni tuli, sillä hänen huomionsa oli nyt ennen kaikkea kiintynyt pieneen matkatavarakasaan, joka oli pinottu laiturille ja jossa hän ei voinut huomata ainoatakaan omaa tavaraansa.

»Missä minun matka-arkkuni ovat?» kysyi hän, kun hänet valtasi hämärä aavistus uudesta onnettomuudesta, eräältä rautatieläiseltä, joka seisoi tavarain luona ja jonka tehtävänä näytti olevan niiden jakelu.

»Teidän matka-arkkunne? — En tiedä!» mutisi tämä, hampaitten välissä lyijykynän pää ja kädessä kapea kirja; hän näytti laskevan yksityisiä matkakapineita: »Kolme, neljä, viisi, kuusi —»

»Mutta niidenhän piti olla tässä!» huusi kauppaneuvos.

»En tiedä —seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen — oliko ne määrätty jätettäviksi Lichtenfelsiin? — yksitoista, kaksitoista, kolmetoista, neljätoista.»

»Ei, vaan Müncheniin. Mutta minä kysyin senvuoksi tavarain purkajalta —»

Rautatieläinen käänsi päänsä syrjään ja viittasi lyijykynällään, muuttamatta ollenkaan kasvojensa ilmettä, kohisten poiskiitävään junaan olkapäänsä yli.

»Sinne meni!» sanoi hän sitä tehdessään niin totisesti kuin pieniä ryppyjä ja uurtoja täynnä olevat kasvot suinkin saattoivat ilmaista, ja merkitsi samalla pieneen kirjaansa saapuneiden ja luetteloissa olevien tavarayksiköiden oikeaksi huomaamansa summan.

Kauppaneuvos jäi tosiaankin ensi silmänräpäyksessä pelästyksestä sanattomaksi, sillä kaikista kovista kohtalon iskuista huolimatta eli hänelle vielä liian uusi se ajatus, että hän oli maailmassa yksin ja vain omassa varassaan, sellaisenaan. Mutta sitten, niinkuin meille usein elämässä tapahtuu, jos liian paljon onnettomuuksia äkkiä ja rajusti kasautuu yllemme, hän suorastaan naurahti ja näytti sitten heti senjälkeen taas niin vakavalta kuin olisi nielaissut nuppineulan.

Rautatieläinen katsoi häntä puolittain epäluuloisesti, puolittain hämmästyneesti; mutta kun hänen mielenkiintoaan herätti tavattoman vähässä määrin se, mitä matkustaja puuhasi, kääntyi hän sanaakaan enää sanomatta ja meni hitaasti töihinsä.

Kauppaneuvos jäi neuvottomana seisomaan siihen, missä hän paraikaa oli, ja harkitsi juuri, mitä hänen nyt olisi tehtävä, matkustettavako seuraavassa junassa tavaroittensa perässä vai ilmoitettavako niistä kirjeellisesti ja odotettava täällä niiden tuloa, kun eräs muu seikka antoi hänen ajatuksilleen uuden suunnan.

Hän ei ollut uskoa silmiään, kun hän näki nuoren sievän tytön, vaunussa olleen naapurittarensa, jonka hän luuli olevan ainakin puolitiessä matkalla seuraavalle asemalle, poliisin seurassa tulevan suoraan häntä kohden, ja hänen hämmästyksensä kasvoi, kun kaunotar mitä sydämellisimmällä tavalla puhutteli häntä »rakkaaksi sedäksi» ja puoleksi pidätetyin hymyin kertoi, että tuo »herra» — poliisi nimittäin — oli kysynyt häneltä, mistä hän oli tulossa ja mihin menossa, sekä kaikin mokomin vaatinut saada nähdä hänen setänsä.

Kauppaneuvos katsoi ensiksi poliisia ja sitten nuorta sievää tyttöä, ja samalla hän salavihkaa nipisti käsivarttaan, päästäkseen ensin vähitellen vakuutetuksi ennen kaikkea siitä, että hän ei uneksinut, vaan että hän todellakin koki nämä hupsut asiat aivan täysjärkisenä. Mutta siitä ei ollut epäilystäkään, ja poliisin siistiltä näyttävälle vanhalle herralle varsin kohteliaasti tekemä kysymys, kenen kanssa hänellä oli ilo puhua, saattoi hänet vihdoin täysiin tajuihinsa.

»Nimeni on Mahlhuber — kauppaneuvos Mahlhuber», sanoi hän hiukan itsetietoisesti, sillä kuninkaallisen virkamiehen edessä lakkasi kaikenlaatuinen tuntemattomana-olo. Lieneekö se ollut tarkoitus vai sattuma — kuka voi tutkia ihmissydämen salatut komerot? — mutta hänen päällystakkinsa avautui samassa hiukkasen, eikä poliisin tarkkaavaiselta katseelta jäänyt huomaamatta sen alla oleva ritarimerkki, joka äkkiä nosti leveille kasvoille kohteliaan hymyn.

»Suokaa anteeksi», sanoi hän varsin onnistuneesti kumartaen, »että olen häirinnyt teidän veljentytärtänne, mutta neiti kulki tuolla yksin matkalaukkuineen edestakaisin, ja noin neljännestuntia sitten pyydettiin meitä sähkösanomalla etsiskelemään yksinäistä tyttöä, jonka epätäydellinen kuvaus oli sellainen, että saattoi sen kenties sovelluttaa teidän veljentyttäreenne. Nuoren naisen piti luultavasti astua junasta Bambergissa, mahdollisesti jo Lichtenfelsissä. Herra kauppaneuvos suonee anteeksi —»

»Ei mitään, ei mitään», sanoi tämä, vastaten nuoren vieraan kiittävään katseeseen, »mutta — sattuipa tässä nyt! — kaikki tavarani menivät epähuomiosta Müncheniin, sensijaan että olisivat tulleet Lichtenfelsiin, ja kuinka minä nyt saan ne takaisin?»

»Oletteko jo lähettänyt sähkösanoman, herra kauppaneuvos?» kysyi poliisi, pitäen suurena kunniana sitä, että oli voinut antaa sellaiselle herralle neuvon.

»Sähkösanoman? — En — ja milloin voivat tavarani saapua takaisin tänne?»

»Pitääkö ne palauttaa tänne?»

»Pitää», sanoi herra Mahlhuber lyhyen vaitiolon jälkeen päättäväisesti.

»Ainakin yöjunassa —sallitteko, että toimitan asian teille?»

»Mielelläni», sanoi kauppaneuvos, ja nuori tyttö näytti tuon hieman kauan kestävän neuvottelun aikana, kun palvelushaluinen mies annatti itselleen tavaralipun numerot ja meni sitten ne mukanaan sähkösanomakonttoriin, seisovan kuin tulisilla hiilillä. Vihdoin oli kaikesta pidetty huoli. Tieto, että matkatavarat on palautettava tänne, oli jo asianomaisessa paikassa, ja poliisi oli lähtenyt toimiinsa. Kauppaneuvos Mahlhuber seisoi yksin nuoren vieraan tytön kanssa asemasillalla.

»Mutta nyt, hyvä neiti», katkaisi hän vihdoinkin hiljaisuuden, kuivaten samalla silmälasinsa ja pannen ne sitten taas nenälleen, »tahtoisin kuitenkin kaikitenkin pyytää teitä sanomaan minulle, mitä minulta oikeastaan haluatte, ja kuinka minä itse asiassa saan sen kunnian...»

»Niin suuressa kiitollisuudenvelassa kuin teille olenkin», sanoi nuori vieras tyttö punaiseksi sävähtäen, »en kuitenkaan saa antaa teille vielä tällä hetkellä täydellistä selitystä; mutta te olette tehnyt minulle ja eräälle toiselle suuren palveluksen, ja kenties tulee kerran aika, jolloin voin osoittaa kiitollisuuttani teille. Saanko vain pyytää teitä vielä saattamaan minut joelle, jonka yli minun on mentävä? Täkäläiset ihmiset eivät saa nähdä minun kulkevan yksin.»

»Se ei teitä paljonkaan auta, hyvä neiti», sanoi kauppaneuvos, jolle tämä pakollinen ritarillisuus alkoi käydä tukalaksi, »sillä heti kun pääsette virran ylitse, olette kuitenkin yksin, sillä minä vakuutan teille, että minä en aio enempää sekautua tähän minulle muutoinkin erittäin epämiellyttävään asiaan — asemani valtion kansalaisena ja maksatautini estävät minua —»

»Heti kun pääsen toiselle rannalle», keskeytti nuori nainen nopeasti hänen puheensa, »olen poissa kaiken vainoamisen ulottuvilta.»

»Vainoamisen?» toisti huolestunut kauppaneuvos, joka tunsi yleensä levottomuutta siitä, että hän auttaisi sellaisen pakenemista, jota poliisi oli tiedustellut, »ettehän vain ole tehnyt — tehnyt jotakin — jotakin pahaa?»

»En mitään pahaa», hymyili nuori tyttö. Tumma puna nousi hänen niin sanoessaan hänen lempeille piirteilleen, ja uskolliset silmät katsoivat niin avoimesti ja viattomasti kauppaneuvokseen, että tämän oli aivan mahdoton epäillä hänen sanojaan.

»Mutta mitä te sitten vielä vaaditte minulta?» kysyi kauppaneuvos, jonka hyvä sydän vastusti kaikkia muita itsekkäitä ja kauppaneuvoksellisia tunteita. »Mitä minun on tehtävä, jotta ainakin hetkeksi vapautan teidät jostakin — jostakin epämiellyttävästä tilanteesta?»

»Saatettava minut joelle, tai, jos tahdotte kruunata hyvyytenne, sen ylitse — siellä minulla on ystäviä.»

Kauppaneuvos pudisti päätänsä; koko juttu tuntui hänestä pikemminkin kuin sadulta, jota joku hänelle kertoi, ja jonka hän saattoi uskoa tai olla uskomatta — aivan niinkuin häntä halutti Mutta nyt hän ei voinut muuta kuin myöntyä, sillä pettää hän ei saanut tuota kenties onnettomien perhesuhteiden sellaiseen tekoon saattamaa nuorta tyttöä, ja jättää hänet nyt pulaan olisi ollut melkein samaa. Tarjoten hänelle siis sydämensä pohjasta huoaten käsivartensa hän vei kauniin suojattinsa — tai pikemminkin tämä vei hänet — kapeata polkua rantaan. Mutta kun hän noin puoli tuntia myöhemmin palasi ravintolaan, tilasi hän itselleen huoneen vuoteineen, söi hiukan, riisuutui, ja suljettuaan ja lukittuaan huolellisesti oven laskeutui kunnollisesti nukkumaan.

Tarjoilijalle oli annettu ankara määräys, ettei häntä saa häiritä ennenkuin hän itse nousee, ja sellaisin rauhoittavin tuntein, että hän on päässyt kaikista ikävyyksistä ja on muutaman hetken kuluttua poissa kaikesta vieraasta hälinästä, pani hän kätensä ristiin ja nukkui pian levollisesti ja makeasti.

Kauppaneuvos Mahlhuber oli lujasti päättänyt joidenkuiden narrien ja tunnottomien ihmisten pilkasta huolimatta lähteä kotimatkalle ensimmäisessä aamujunassa, heti kun saisi takaisin matka-arkkunsa.

8. HYÖKKÄYS

Matkat — niin, tulkoonpa vielä joku ja aikokoon lähettää hänet matkoille! Kyllä hän sille sanoo, mitä hänestä ajattelee! — Matkat — kaikenlainen irstas roskaväki matkustelee: valepukuiset tytöt, hirvittävät naiset hatturasioineen ja ilman päällyskenkiä — ja kuinka paljon rahaa silloin heitetäänkään menemään! Laupias taivas, mitä olikaan hän näinä kahtena päivänä maksanut yksistään vahingonkorvausta hatusta ja hatturasiasta, ikkunaruudusta, päällyskengistä, sitäpaitsi hänen matkatavaransa olivat menneet kaiken maailman tietä, hänellä oli ollut menoja sähkösanoman lähettämisestä ja majataloissa oleskelemisesta, ja kuinka häntä olikaan kohdeltu!

Erittäinkin Dorotheelle hän oli vihainen — Dorothee se joka tapauksessa varmaan oli panostanut hänen pistoolinsa — ja sitten hirveälle viheriähattuiselle naiselle, jonka kengät hän oli heittänyt ikkunasta ulos. — Eipä ihme, että kauppaneuvos Mahlhuber makasi pitkän aikaa muutoin varsin hyvässä vuoteessa valveillaan, turhaan koettaen nukkua. Myöskin maksa alkoi taas painaa häntä, ja leikattua paisetta hän puristi niin kauan, että siihenkin teki kipeää.

Matkat — Käsityöläiset matkustivat, ja sillä oli jokin tarkoitus; kyytimiehet matkustivat, kun heille maksettiin siitä; he tiesivät myöskin, mihin aikoivat, eivätkä kuljeksineet seuduilla, joihin eivät kuuluneet. Mutta hän, mitä oli hänellä, kauppaneuvos Mahlhuberilla Gidelsbachista, tekemistä täällä Lichtenfelsissä? Miksi hän oli täällä? Mitä hän täällä toimitti, ja mitä sellainen matka hyödyttäisi häntä? Pienentäisikö hänen maksansa? Hän olisi voinut vannoa, että maksa oli viimeisten neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa kasvanut puolitoista naulaa, se ulottui nyt hänen selkänikamiinsa, ja leikatun paiseen arpeen oli varmaankin eilinen vilustuminen vaikuttanut pahaa, sillä sitä poltti kuin tuli. Ja villakoiran pentu — hyvä Jumala, kun hän ajat teli sitä vikisevää paholaista, niin kylmänväreet kävivät vieläkin pitkin hänen selkäpiitänsä.

Sellaisissa ajatuksissa hän vihdoinkin vaipui levottomaan, virkistystä tuottamattomaan uneen, joka johti hänet jollei suorastaan jo koettuihin, niin kuitenkin muihin niiden kaltaisiin tuskallisiin elämyksiin. — Hän uneksi makaavansa Gidelsbachissa omassa vuoteessaan — mitäpä hän olisikaan antanut, jos se olisi ollut totta! — ja Dorothee oli juuri leiponut ja toi sisään ison ruisleivän, jonka pani peitteelle ja juuri hänen rintansa päälle. Hän ihmetteli yhä, miksi se oli tapahtunut, kun Dorothee toi toisen ja pani sen ensimmäisen päälle; hän aikoi huutaa ja panna vastalauseensa sitä vastaan, mutta ei saanut ainoatakaan ääntä kurkustaan, ja palvelustyttö tuli myöskin ja hinasi sinne kolmannen jättiläiskokoisen leivän, ja sitten viheriähattuinen nainen, ja sitten Otzlebenin majatalon neiti ylöskäärittyine hioineen ja pitkine kutreineen, ja sitten vaununosastossa ollut nuori tyttö, jonka setä hänestä oli tahtomattaan tullut, ja lopuksi kyytivaunun vaitelias matkustaja, jota hän oli pitänyt englantilaisena ja joka lopuksi oli sanonut hänelle: »Hyvää yötä, herra kauppaneuvos!» Hänelle tuli kauhea hätä, joka vei melkein järjen häneltä ja antoi hänelle nyt vihdoinkin, hänen kauan aikaa taisteltuaan heikkoutta vastaan, kylliksi voimaa syöksyä, kiireessä käteensä sieppaamansa sateensuoja muassaan, portaita alas, ja ulos talosta. »Minun kenkäni!» huusi viheriähattuinen nainen hänen jälkeensä; »Rakas setä!» sanoi nuori tyttö. »Mutta herra kauppaneuvos», virkkoi vanha Dorothee. — Hän ei kuullut eikä nähnyt enää, ja hän juoksi yhtämittaa, kunnes kauhukseen huomasi olevansa Gidelsbachin vilkkaimmassa osassa mahdollisimman vähissä vaatteissa, todellakin pelkässä paidassa, keskipäivän auringon heloittaessa. Jalat uhkasivat silloin kieltäytyä häntä palvelemasta, kylmä hiki nousi hänen otsalleen, ja painautuen nyt nopeasti läheisimpiä taloja vasten hän pingoitti sateensuojansa, ollakseen sen takana niin paljon kuin mahdollista piilossa kansanjoukon katseilta ja päästäkseen kotiinsa. »Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos», sanoi vastaantuleva kamarikirjuri Weber. »Herrainen aika, tehän kuljette paljain jaloin!» — »Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos!» nyökäytti hänelle päätään salaneuvoksetar Bentel vastapäätä olevasta talosta; »ah, olkaa hyvä ja tulkaa hiukan tälle puolelle, minulla on välttämätöntä puhuttavaa teille.» — »Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos!» huusi sekatavarakauppias Bohne, jonka avonaisen oven ohitse hänen täytyi kulkea kylki peittämättömänä, »Herran tähden, te vilustutte!» — »Ei, mutta katsokaahan... tuolla menee yksi paljaassa paidassa!» huusi äkkiä muuan nuori, joutavanpäiväinen maleksija, joka seisoi jossakin nurkassa.