Part 8

"Kuinka sellainen ihminen voi olla henkinen johtaja, jolla ei ole henkisiä voimia ja joka ei edes tiedä niiden olemassaolosta? Mitä sanoisit kirurgista, joka ei tuntisi anatomiaa, -- mitä lääkäristä, joka ei potilastaan tuntisi, -- mitä sokeasta maalarista, kuurosta soittoniekasta, huonopäisestä matematikosta? Mitä siis on ajateltava sielunlääkäristä, joka ei mitään tiedä sielusta ja sen ominaisuuksista? Eikö meillä ole syytä sellaisen lääkärin taitoa epäillä?

"Jos luostarien ja uskonnollisten yhdyskuntien jäsenet käyttäisivät aikansa ja voimansa hankkiakseen itsetuntemusta sekä ihmisen todellisen rakenteen tutkimiseen ja henkisten voimien voittamiseen, niin heidän käyttökelpoisuutensa kasvaisi aivan äärettömiin. Ei enää olisi tarpeellista hoitaa sairaita, sillä he voisivat niitä parantaa käsien päällepanemisella. He eivät enää tarvitseisi kastaa ihmisiä vedellä, sillä he voisivat vuodattaa pyhyyden henkeä heidän päälleen. He eivät enää tarvitseisi rippiä, sillä he voisivat syntisen ajatukset lukea. Eivätkö he paremmin voisi täyttää velvollisuuksiaan, jos he olisivat viisaita, kuin tietämättöminä ollen? Eikö olisi parempi, jos heillä itse olisi kykyä tehdä se, mitä he odottavat rukoustensa tuloksena tuntemattomalta voimalta? Kun joukko saa kuulla, että jossakin luostarissa on ihmeittentekijä tai pyhimys, niin eikö se kiiruhda sinne saamaan hänen siunaustaan? Minkälainen maine olisikaan silloin sellaisella yhdyskunnalla, jonka kaikki jäsenet olisivat pyhimyksiä, ihmeittentekijöitä, joiden voimaa ei epäiltäisi?

"Mutta kuinka voivat munkit ja nunnat hankkia sellaisia kykyjä? Kuinka voisivat he kyetä sellaisiin tutkimuksiin? Sanotaan olevan kymmenen kertaa vaikeamman voittaa vanha erehdys, kuin löytää totuus ja siinä onkin vaikeus? Sivu, joka on täyteen kirjoitettu, on ensin pyyhittävä tyhjäksi, ennenkuin sille voidaan uutta kirjoittaa. Heidän täytyy tulla lapsiksi voidakseen astua oman sielunsa sisällä olevaan valtakuntaan. Ensin täytyy heidän raivata pois se kuona, joka aikojen kuluessa on temppelin etuhuoneeseen kokoontunut, väärä oppi ja taikausko, -- kuolleet muodot, joista henki on kaikonnut. Pitkinä tietämättömyyden aikoina on tuo kuona kasaantunut ja on ajan mukana saanut arvon. Nunnat ja munkit polvillaan kumartavat lähetessään tuota rikkaläjää, mutta eivät uskalla sitä hävittää. Viisaiksi tullakseen pitäisi heidän ensin oppia tuntemaan omien oppiensa, vertauskuviensa ja kirjojensa aatteellinen merkitys, joista he nyt vain tuntevat ulkonaisen muodon ja kuolleet kirjaimet. Heidän olisi pakko perustaa siveysoppinsa ihmisen jumalalliseen olemuspuoleen eikä itsekkäisiin toivomuksiin päästä pyhyyden tielle rangaistuksen pelosta.

"Joskus tulevaisuudessa saavuttavat ihmiset tämän tilan, mutta ei vielä. Vuosisatoja tulee vielä kulumaan, ennenkuin totuudenauringon valo pääsee läpäisemään sen tiheän harson, joka verhoaa ihmisten mielet. Katso jääkenttiä, jotka peninkulmittain peittävät vuorien seinämät. Ne leviävät laaksoon asti usein sadan jalan paksuisina jääkuorina, vuosisatojen kuluessa kokoontuneina. Railoja ja rotkoja on siellä täällä ja kun ihminen joskus putoaa tuollaiseen kuiluun, voidaan hänen jäännöksensä löytää vuosien kuluttua jäävuoren juurelta.

"Vaihtelu, ikuinen vaihtelu saa kaiken kehityksen aikaan luonnossa. Jähmettyneimmissä ja puhdasoppisimmissakin uskonnonjärjestelmissä, pimitetyimmissä ja tietämättömimmissäkin sydämissä ja aivoissa tapahtuu alati jatkuva muuttuminen. Opit, joita keskiajan saarnastuoleilta ja oppi-istuimilta levitettiin, ovat suureksi osaksi haihtuneet. Perkeleen suuruus on niin kutistunut, että ihmiset tuskin ollenkaan enää häntä pelkäävät ja samassa määrässä kuin pappisvalta on pienennyt, on jumalkäsite suurentunut.

"Pitääkö edistysmielisen maailman odottaa, kunnes laillisesti virkaanasetetut totuudenvartijat ymmärtävät sen aarteen todellisen arvon, jota he vartioivat? Pitääkö meidän odottaa, kunnes he ovat puhdistaneet jalokiven kuoresta, jonka he vuosisatoja ovat antaneet olla paikoillaan. Sanantuojat kaukaisesta idästä, jossa viisauden aurinko on noussut, ovat kantaneet meille kallisarvoisia helmiä ja puhdasta juoksevaa kultaa.

"Miksikä pitäisi niiden, jotka näkevät aamuruskon sarastavan, peittää silmänsä ja odottaa, kunnes sokeat ilmoittavat auringon nousseen vuorten takaa? Eivätkö valaistuksen saaneet ihmiset voisi perustaa yhdyskuntia, joilla olisi kaikki oikeauskoisten luostarien edut, mutta ei niiden varjopuolia. Eivätkö he voisi perustaa puutarhaa, jossa viisauden jumalallinen lotuskukka kasvaisi ja voisi aukaista lehtensä taikauskon rikkaruohon sen kasvua ehkäisemättä? Sellaisessa paikassa voisi sielu hengittää puhdasta henkistä ilmaa, jota ei tietämättömyyden myrkkykukan tuoksu pilaisi. Se saisi kasvaa taikauskon häiritsevän vaikutuksen estämättä. Siellä kasvaisi elämänpuu tiedonpuun juuresta ja levittäisi oksiaan totuuden näkymättömään valtakuntaan. Sen hedelmät tekisivät kuolemattomiksi kaikki, jotka niitä maistaisivat."

"Mutta sellainen laitos tarvitseisi opettajakseen adeptin", keskeytin minä. "Tahtoisitko sinä olla opettajana siinä?"

Tähän vastasi Teodorus: "Siellä missä apua tarvitaan, on apu aina saatavissa, sillä _luonnossa ei ole tyhjää paikkaa_."

Tällä hetkellä kuulin taas tuon näkymättömän hopeakellon äänen ilmassa. Adepti nousi sanoen, että hänen täytyi poistua muutamaksi minuutiksi, mutta että odottaisin, kunnes hän palaisi takaisin. Hän jätti laboratorion. -- Olin yksin ja selailin innokkaasti kirjaa, joka sisälsi _rosenkreuziläisten salaiset merkit_ ja huomioni kiintyi erikoisesti ylösalaisin käännettyyn viisikannan merkkiin, jonka alemman kolmion kärjet olivat ylöspäin käännetyt. Äkkiä kuulin äänen aivan tuolini takaa: "Tässä merkissä piilee ikuisuus ja aika, jumala ja ihminen, enkeli ja perkele, taivas ja helvetti, vanha ja uusi Jerusalem kaikkine asujamineen ja luotuineen."

Käännyin hämmästyneenä katsomaan taakseni ja näin vieressäni munkkikaapuun puetun miehen, jolla oli erittäin älykkäät kasvot. Hän pyysi anteeksi, että oli keskeyttänyt ajatusjuoksuni ja sanoi minun olleen niin syventyneen tuon merkin tutkimiseen, etten huomannut hänen tuloaan huoneeseen.

Avoin katse, miellyttävät piirteet, älykäs ilme vaikuttivat, että vieras voitti koko luottamukseni ja kysyin hänen nimeään.

"Olen Teodoruksen famulus", vastasi vieras, "tai pikemmin hänen oppilaansa. Minua sanotaan leikillä hänen älylliseksi prinsiipikseen, koska minun on toimitettava työ tuon vanhan herran nukkuessa."

Pidin tuota huomautusta hyvin hullunkurisena. -- Vieras tarjoutui näyttämään minulle laboratorion kaikkine merkillisyyksineen, jonka esityksen ilomielin otin vastaan. Hän näytti minulle paljon ihmeellisiä esineitä. Monista olin lukenut alkemiallisista teoksista, mutta jotkut olivat minulle aivan uusia. Lopuksi tulimme suljetun kaapin luo, joka herätti uteliaisuuttani ja kysyin sentähden, mitä se sisälsi.

"Tämä kaappi", vastasi munkki, "sisältää eräitä suitsutuspulvereita, joiden avulla voidaan nähdä elementaalihenkiä."

"Onko se mahdollista", huudahdin. "Oi, kuinka mielelläni tahtoisinkaan nähdä näitä henkiä! Olen lukenut niistä niin paljon Paracelcuksen kirjoissa, mutta en koskaan ole ollut tilaisuudessa niitä näkemään."

"Kaikkia lajeja ei ole hauska nähdä", vastasi munkki. "Maahenget ovat ihmisennäköisiä, mutta voivat laajentaa ruumistaan. Vuorenhaltijat ja maahiset ovat tavallisesti pahankurisia ja karkeita ja parempi on jättää ne rauhaan. Joskus niistä kuitenkin on tullut hyviä ystäviä ihmisten kanssa, jolloin he ovat ihmisille näyttäneet salatuita kaivoksia ja aarteita. Ilmahenget tai sylfit ovat paljon kavalampia, emmekä voi heidän ystävyyteensä luottaa. Salamanterit, jotka elävät tulessa, ovat kauheita kiusanhenkiä ja paras on olla olematta tekemisissä heidän kanssaan. Sitävastoin ovat vedenneidot ja aallottaret suloisia olentoja ja ovat mielellään ihmisten kanssa tekemisissä."

"Toivon, että kerran pääsisin näkemään noita vesihenkiä", huudahdin. "Luulen kuitenkin niiden kuuluvan tarujen valtakuntaan. Ennen aikaan kertoivat merimiehet vedenväestä ja merenneidoista, joita he olivat nähneet matkan päässä laivasta. He kertoivat merenväen olevan ihmisolentoja, joiden yläruumis oli miehen tai naisen näköinen, mutta alaruumis oli kalanpyrstö. He kertoivat pitkiä taruja merenneitojen kauneudesta, heidän hulmuavasta tukastaan, heidän ihanasta laulustaan. Heitä sanottiin myöskin sireeneiksi ja kerrottiin, että kuultuaan heidän äänensä unohti ihminen kaiken muun tuon laulun tähden, jonka lumoihin hän oli tullut. Kerran sattui, että tuollainen seireeni saatiin kiinni ja kävi ilmi, että se vain oli eräs ihmeellinen kala, _Halicore cetacea_. Sitä voitiin matkan päästä värinsä tähden pitää ihmisenä ja sanottiin sen haukkuvan kuin koiran. Ehkä nuo merenneidot ja aallottaret, joista puhut, myöskin vain ovat kaloja?"

"Erehdytte kokonaan, rakas herraseni", vastasi munkki. "_Halicore_ on kala, mutta merenneidot ja aallottaret ovat luonnon elementaalihenkiä, jotka elävät vesielementeissä, eivätkä tavallisissa oloissa näy ihmissilmällä, jonkatähden niitä ei myöskään saada kiinni. Ne ovat melkein ihmisolentoja, mutta paljon eetterisempiä ja kauniimpia. Eräissä olosuhteissa voivat ne tulla ihmiselle näkyväisiksi. Vieläpä voivat he saada aineellisen muodon ja jäädä elämään maan päälle. Kerrotaan sellainen tapaus, että eräs kreivi meni naimisiin merenneidon eli nymfin kanssa ja eli hänen kanssaan enemmän kuin vuoden. Eräät teologit peloittivat hänet kuitenkin sanoessaan hänen vaimoaan perkeleeksi. Kreivi oli juuri niihin aikoihin rakastunut erääseen kauniiseen maalaistyttöön ja sentähden oli pappien sekaantuminen asiaan hänelle sangen tervetullut. Hän sai siten syyn ajaa laillisen vaimonsa luotaan, mutta tämä kosti ja kolmantena päivänä häiden jälkeen löydettiin kreivi kuolleena vuoteestaan. Merenneidot ovat hyvin kauniita, voimakkaita ja uskollisia rakkaudessaan, mutta sanotaan niiden olevan hyvin mustasukkaisia."

Kuta enemmän munkki puhui vesinymfeistä, sitä voimakkaammaksi kasvoi haluni niitä nähdä. Pyysin häntä polttamaan tuota salaperäistä suitsutusta ja lopuksi myöntyi hän pyyntööni. Hän viskasi palasen kuivaa vaahterankaarnaa sekä muutamia laakeripuunlehtiä hiilikulhoon lisäten muutamia hiilenpalasia. Sitten sirotti hän siihen hiukkasen tuota salaperäistä pulveria ja heti nousi valkoinen savu ja täytti sumuna huoneen, levittäen samalla suloista tuoksua. Kappaleet näkyivät vielä jonkun aikaa sumun läpi, mutta pian katosivat ne. Huoneen seiniä ei enää näkynyt. Ilma oli jonkinlaisessa aaltoiluliikkeessä ja oli tavallista tiiviimpää. Tämä ei kuitenkaan minua painostanut, vaan päinvastoin tunsin siitä suurta iloa ja tyytyväisyyttä. Lopulta tiesinkin olevani vedessä, joka minua kannatti. Uin ja kuitenkin oli ruumiini niin kevyt kuin höyhen, joten en tarvinnut tukea estämään itseäni vajoamasta. Näytti kuin vesi aina olisi ollut oma elementtini ja olisin siinä syntynyt. Aivan pääni yläpuolella loisti valo, nousin pinnalle ja katselin ympärilleni. Olin keskellä merta ja tanssin aaltojen kanssa ylös ja alas. Oli hohtava kuutamoyö. Ylläni oli täysikuu. Se heitti säteensä veden pinnalle ja loi hopeaisen juovan väriseville ja vaahtoaville aalloille, joilla timantit kimaltelivat ja liekehtivät. Kauempana näkyi ranta ja vuorijono, joka näytti minusta hyvin tutulta. Vihdoin tunsin sen Ceylonin rannaksi Colombon ja Gallen välisine vuorenjonoineen. Varmaankaan en erehtynyt, sillä tunsinhan aivan selvästi Adamspeakin. -- En koskaan unohda sitä ihanaa tunnetta, josta nautin tässä eetterikylvyssä Indian valtameressä kuutamoyön valossa. Näytti kuin kiihkeimmät toivomukseni olisivat täyttyneet. Olin vapaa kuolevaisesta ruumiistani ja sen painosta, mutta olin kuitenkin oma itseni. En tuntenut eroa sen ruumiin välillä, jossa nyt olin ja sen välillä, jossa ennen suitsuttamista olin asunut. Tämä ruumiini oli niin kevyt, että mielestäni yhtä hyvin olisin voinut nousta ilmaan, kuin uida aalloilla.

Kuule! Hiljainen ääni soi korviini ilmojen halki. Se kaikui ihmisääneltä. Se läheni ja nyt kuulin selvästi ihmisäänten soinnukkaan laulun. Käännyin suuntaan, mistä laulu kuului ja näin kolme olentoa uimassa aalloilla sukeltaen ylös ja alas ja lähestyen minua. Nuo olennot näyttivät laskevan leikkiä keskenään ja pian eroitin kolme kaunista naisolentoa liehuvine hiuksineen. Kauniimpana muita oli eräs, joka näytti kuningattarelta ja jolla oli vesiruusuista punottu seppele ohimoillaan. He lähestyivät yhä ja huomattuaan minut, pysähtyivät. He neuvottelivat keskenään, mutta uteliaisuus voitti pelon ja he tulivat aivan lähelle minua puhellakseen kanssani. Heidän äänensä oli soinnukas, heidän kielensä outo, mutta kuitenkin ymmärsin sanat. Huomattuaan minut kuolevaiseksi, näyttivät he yhtä kiihkeästi haluavan minun luokseni, kuin minä heidän seuraansa.

He kutsuivat minua luokseen asuntoonsa ja kertoivat ihanasta linnastaan. Se oli rakennettu kauniista näkinkengistä ja sijaitsi koralliriuttojen välissä syvällä valtameressä. Helmet, jotka sitä koristivat, olivat asuurinsinisiä kuin aallot, jotka loistivat sisään kuultavien seinien läpi. Siitä on kerrottu monta kaunista tarinaa, mutta kukaan kuolevainen ei vielä ollut sitä nähnyt. Huomautin olevani minäkin kuolevainen ja etten voinut heidän elementissään elää, mutta kaunis kuningatar nousi yläruumiineen aaltojen päälle. Hän hymyili ja nyökäytti suloista päätään, jolloin timanttivirta näytti vuotavan hänen aaltokiharoistaan. "Tule", kuiskaa hän. "Mitään pahaa ei sinulle tapahdu, sillä minun rakkauteni suojelee sinua." -- Hän levittää ihananmuotoiset käsivartensa minua kohti, koskettaa olkapäihini ja hänen kosketuksestaan haihtuu tajuntani. Aistillisen nautinnon huuma käy läpi ruumiini ja haihdun vesielementtiin. Hiljaa kuulen vielä aaltojen kohinan hiekan yli loiskiessaan. Tunnen, että toivomukseni on täyttynyt. Vielä hetki, enkä enää tiedä mistään.

VI.

LOPPU

Kertomukseeni on vain hyvin vähän enää lisättävää. Heräsin ja avatessani silmäni olin sammalvuoteella mahtavan petäjän varjossa, johon nähtävästi olin nukahtanut. Aurinko oli vielä korkealla läntisellä taivaalla. Korkealla ilmassa kaarteli kaksi korppikotkaa tehden pitkiä kierroksia ja niiden huudoissa luulin uudelleen tuntevani nymfikuningattaren äänen. Toisella puolen laaksoa kuohui vielä vesiputous vaahtoavana ja ilmaan suihkuva vesi putosi alas sammalpeitteeseen maahan.

"Oi", huudahdin suruissani. "Oliko kaikki, minkä näin, vain unta? Oliko kaikki, mikä näytti niin todelliselta, vain arvojeni harhaa? Miksi en kuollut kuningattaren syliin, jotta siten olisin pelastunut tästä kauheasta heräämisen hetkestä." Noustessani lankesi katseeni valkoiselle liljannupulle takkini napinreijässä. Uskoin tuskin silmiäni ja luulin olevani aivohäiriön vallassa. Kosketin liljaa. Se ei hävinnyt, vaan oli yhtä todellinen kuin maa, jolla seisoin. Se kuului erääseen kasviluokkaan, joka ei kasva näillä kylmillä leveysasteilla, vaan on kotoisin lämpimimmistä maista. Muistin kullan ja pistin käteni taskuun. Siellä oli muutamien hopearahojen joukossa loistavan puhdas kultakimpale. Mutta pienet rubiinihelmet olivat karisseet pois. Palautin mieleeni tuon kallisarvoisen kirjan, mutta tunsin samassa käyttäytyneeni sangen sopimattomasti Teodoruksen mentyä pois. Olin ilman lupaa tarkastanut hänen laboratorionsa ja olin langennut hänen famuluksensa kiusauksiin.

Kuljin melkein lentämällä vuorta alas kylään vievää tietä pitkin. En välittänyt ihanasta näköalasta, en nähnyt vuorenhuippuja, joita laskeva aurinko kultasi, en kuullut hiljaista virran kohinaa. Tuli pimeä ja täysikuu nousi yli kukkuloiden, samanlainen kuin se, jonka muutamia tunteja sitten olin nähnyt Indian valtameressä. Laskin aikaeron Saksan ja Ceylonin välillä ja huomasin, että todella olin voinut nähdä kuutamon Bengalin lahdessa auringon loistaessa alpeilla.

Tulin O:n, enkä huomannut kylän asukasten ihmetteleviä katseita. He pitivät minua varmaankin mielipuolena juostessani hurjasti pitkin katuja. Tulin matkustajakotiin ja juoksin portaita ylös omaan huoneeseeni. Astuessani sinne näin pöydällä tuon arvokkaan kirjan: "_Kuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan rosenkreuziläisten salaiset merkit_". Ensimäiselle sivulle olivat seuraavat sanat lyijykynällä kirjoitetut:

'Ystäväni! Valitan, että niin äkkiä jätit meidät, enkä voi nyt kutsua sinua uudelleen käymään luonamme. Sen, joka tahtoo elää rauhan laaksossa, täytyy olla kyllin voimakkaan vastustamaan kaikkia kiusauksia, yksin vesikuningattarenkin kuiskeita. Tutki tätä kirjaa käytännöllisesti. Tee kehä neliöksi. Hävitä metallit, puhdista ne kaikista huonoista aineksista. Kun tässä onnistut, niin tapaamme toisemme uudelleen. Olen luonasi, kun minua tarvitset.

Veljellisin terveisin Teodorus.'

Voi ymmärtää, etten väsymyksestäni huolimatta malttanut mennä aikaiseen levolle. Kävelin vielä kauan aikaa edestakaisin huoneessani ja ajattelin tämän päivän merkillisiä tapahtumia. Koetin löytää rajan näkyväisen ja näkymättömän, ulkokohtaisen ja sisäkohtaisen, unen ja todellisuuden välillä ja huomasin, ettei rajoja olekaan. Kaikki nimitykset ovat suhteellisia, eivätkä riipu ulkokohtaisilta tai sisäkohtaisilta näyttävien asioiden luonnosta, vaan omasta luonnostamme. Toisessa olotilassa näyttävät meistä jotkut asiat todellisilta, toiset harhakuvilta, toisessa tilassa taas se, mikä mielestämme ennen oli todellista, nyt on unta. Ehkä koko maallinen elämämme lopuksi ei olekaan muuta kuin harhaa.

Kuljeskellessani huoneen ympäri kiintyi silmäni isännän raamattuun seinähyllyllä. Teki mieleni avata se umpimähkään ja katsoa, mitä sillä oli sanottavaa. Tein sen ja silmäni kiintyivät apostoli Paavalin toisen Korintilaiskirjeen kahdenteentoista lukuun, jossa sanotaan:

"Tunnen miehen Kristuksessa, joka neljätoista vuotta sitten temmattiin kolmanteen taivaaseen -- oliko hän ruumiissa, en tiedä, vai poissa ruumiista, en tiedä, Jumala sen tietää. Ja minä tiedän että se sama mies -- oliko hän ruumiissa vai poissa ruumiista, en tiedä, Jumala sen tietää, -- temmattiin paratiisiin ja kuuli sanomattomia sanoja, joita ihmisen ei ole lupa puhua."