Part 2

"Lähettää teitä takaisin! Ettekö tiedä, että laiva on menossa Nomeen? Ei ole paluuta, kun ollaan menossa kultamaille, ja tämä matka on hurjinta huumaa, mitä maailma on koskaan saanut katseltavakseen. Kapteeni ei haluaisi millään hinnalla kääntyä takaisin -- eikä voisikaan -- hänen lastinsa on liian kallisarvoinen ja yhtiö maksaa viisituhatta päivältä. Emme me voi kääntyä takaisin laskeaksemme maihin, jotakuta karkulaista. Matkustajat eivät sitä paitsi suostuisi siihen -- aika on heille liian kallista."

Puhelu keskeytyi, sillä ulkopuolelta kuului lautasten kalinaa, ja Dextry aikoi mennä avaamaan ovea, mutta pysähtyikin epäröivän näköisenä ovelle kuullessaan kapteenin äänen.

"No mitä nyt, Glenister", sanoi tämä, "minne tuo aamiainen on menossa?"

"Ah", kuiskasi vanhus tytölle, "se on kapteeni Stephens."

"Dextry ei ole oikein kunnossa tänään", kuului Glenisterin huoleton vastaus.

"Se ei kummastuta minua. Miksi tulitte niin myöhään laivaan? Näin teidät -- olipa lähellä, ettette jääneet rannalle, vai kuinka? Se olisikin ollut teille oikein. Haluanpa nyt kurkistaa, kuinka Dextryn laita oikein on."

Tyttö vetäytyi pelästyneenä hytin nurkkaan ja silmäili levottomana Dextryä.

"Mutta -- hm, hän ei ole vielä ylhäällä", kuulivat he Glenisterin vastaavan. "Olisi parasta teidän tulla myöhemmin."

"Pötyä, kyllä hän jo näihin aikoihin on jalkeilla", murisi kapteeni hyvänsuopaisesti. "Hei, Dextry, avaapa ovi yleistarkastusta varten!" Hän kolkutti ovelle.

Asiaa ei voinut auttaa. Vanha kullankaivaja katsahti kysyvästi tyttöön ja saatuaan tältä hyväksyvän merkin veti salvan syrjään, ja seuraavassa sekunnissa täytti kapteenin kookas sinipukuinen ruumis hytin pienen tilan.

Hänen ahavoituneet parrakkaat kasvonsa olivat ystävällisissä rypyissä, kunnes hän äkkäsi nurkassa pitkän harmaapukuisen olennon ja sieppasi hatun päästään. Mutta siihen rajoittuikin hänen kohteliaisuutensa, ja hymy katosi hänen huuliltaan. Hänen kulmakarvansa rypistyivät, hyvänsuopa rattomieli oli poissa, ja jäljelle jäi vain jäykkä, suoraviivainen laivan kapteeni.

"Ah", sanoi hän, "ette voi oikein hyvin, kuulin äsken sanottavan? -- Luulin jo tutustuneeni laivan kaikkiin naismatkustajiin. Olkaa hyvä ja esitelkää, Dextry."

"Niin... mutta... tuota noin, en ole itsekään oikein selvillä hänestä."

"Mitä te sanotte?"

"Ah, ei ole paljoakaan sanottavaa. Tämä on se nuori nainen, jonk toimme eilen illalla laivaan -- siinä kaikki mitä tiedän."

"Kuka antoi teille luvan?"

"Ei kukaan. Ei ollut aikaa pyydellä lupia."

"Ei ollut aikaa? Kumpi teistä on keksinyt tämän uuden tavan piilottaa naisia hyttiin? Kuka tuo on? Vastatkaa äkkiä!" Hänen äänensä vapisi ärtymystä.

"Ah!" huudahti nuori tyttö. Kapteenin sanat loukkasivat häntä mitä syvimmin, vaikkei tämä ollutkaan puhunut suoraan hänelle.

Kapteeni kääntyi nyt puhuttelemaan Glenisteriä, joka oli tullut hyttiin ja sulkenut oven perässään.

"Onko tämä teidän työtänne? Onko tuo tyttö teidän?"

"Ei", vastasi tämä tyynesti, ja Dextry puuttui taas puheeseen: "On parasta, että kuulette tarkemmin asiasta ennenkuin esitätte moisia väitteitä. Autoimme tämän nuoren naisen parin merimiehen kynsistä, jotka ajoivat häntä takaa, ja olimme vähällä jäädä itse paikalle. Koska hänen oli tärkeää päästä mukaan, autoimme hänet samalla laivaan."

"Hyvin heikko juttu. Miksi hän oli karannut?" kysyi kapteeni ja puhutteli edelleenkin vain miehiä välittämättä vähääkään nuoresta naisesta, kunnes tämä ääni takeltaen puhkesi sanomaan:

"Teillä ei ole oikeutta kohdella minua tuolla tavoin -- voin itsekin vastata kysymyksiinne. Olen karannut -- se on totta. Minun täytyi se tehdä. Merimiehet ajoivat minua takaa, ja nämä miehet ottelivat heidän kanssansa. Oli ehdottoman välttämätöntä, että pääsin nopeasti heidän käsistään, ja ystävänne auttoivat minut laivaan ritarillisesti, kun he näkivät, että olin yksinäinen, turvaton nainen. Olen edelleenkin heidän suojeluksessaan. En voi selittää, miksi minun oli niin tärkeätä päästä Nomeen, sillä salaisuus ei ole minun. Minun oli lähdettävä Seattlesta setäni luota silmänräpäyksessä, kun huomasimme, ettei ollut ketään muuta luotettavaa henkilöä lähettää. Siinä kaikki mitä voin sanoa. Otin palvelijattaren mukaani, mutta merimiehet sieppasivat hänet juuri kun hän oli astumassa nuoratikkaita myöten veneeseen. Hänen hallussaan oli matkalaukkuni. Minä irroitin köyden ja soudin maihin niin nopeasti kuin taisin, mutta merimiehet laskivat vesille toisen veneen ja seurasivat perässä."

Kapteeni silmäili häntä terävästi, ja hänen karskit piirteensä lientyivät hieman, sillä tuntematon nainen oli hyvännäköinen ja naisellinen, tuiki erilainen sitä ympäristöä, johon hän oli joutunut.

"Rakas nuori neiti", hän sanoi, "toiset laivat kulkevat yhtä nopeasti kuin mekin, ehkä nopeamminkin. Huomenna joudumme ahtojäähän, ja sen jälkeen on kaikki sattuman varassa."

"Niin, mutta se laiva, josta minä lähdin, ei mene sinne."

Tämän kuultuaan kapteeni hätkähti, ojensi suuren paksusormisen kätensä tyttöä kohden ja raivosi:

"Mitä sillä tarkoitatte? Mistä laivasta puhutte? Mistä tulette? Vastatkaa pian!"

"'Ohiosta'", vastasi toinen, ja sillä sanalla oli käsipommin vaikutus. Kapteeni tuijotti häneen tuiki raivostuneena.

"'Ohiosta'! Hyvä Jumala! Te uskallatte seisoa tuossa ja sanoa jotakin sellaista!" Hän kääntyi miehiin päin ja antoi kiukkunsa maljan vuotaa näitten päälle.

"Hän sanoo tulleensa 'Ohiosta' -- kuuletteko -- 'Ohiosta'! Te olette vieneet minut perikatoon. Panetan teidät rautoihin kaikki tyyni. 'Ohiosta'!"

"Mitä te tarkoitatte? Mitä se asiaan vaikuttaa?"

"Mitäkö vaikuttaa? 'Ohiossa' raivoaa isorokko. Tuo nainen on karannut karanteenista. Terveysviranomaiset antoivat eilen illalla kello kuusi karanteenimääräyksen. Sen vuoksi lähdinkin Unalaskasta ennen määräaikaa. Nyt pidätetään meidät kaikki Nomeen saavuttuamme. Hyvä Jumala! Huomaatteko nyt mitä merkitsee, että olette tuonut tuon naikkosen laivaan?"

Hänen silmänsä leiskuivat tulta ja hänen äänensä värisi; toveruksetkin olivat ymmällä ja katselivat neuvottomina toisiaan. He tiesivät liiankin hyvin, mitä merkitsi rokkokauhu ahdinkoon asti täytetyllä kuljetuslaivalla. Laiva, joka oli rakennettu kolmeasataa matkustajaa varten, kuljetti nyt kolme kertaa niin paljon, ja miehet ja naiset olivat sekaisin kuin karjalaumassa. Järjestys ja muuten siedettävät olosuhteet saatiin säilymään vain matkustajien omien ponnistusten avulla, ja yleensäkin tuotti lohdutusta vain se toivo, että vankeutta kestäisi enää ainoastaan muutama päivä. Laivalla oli majailtu kolme viikkoa, ja kaikkia kannusti halu päästä Nomeen -- ja ehtiä ennen sitä suurta tulvaa, joka vyöryi heidän perässään.

Kuinka nyt tämä kullanhimon kiihdyttämä joukko suhtautuisi tietoon, että sen täytyisi kuluttaa kallista aikaa karanteenissa matkan päämäärä silmien edessä? Satojen kärsimättömien matkustajien täytyisi olla ahdettuina keinuvaan vankilaansa ja pelätä kaiken aika; saavansa tartunnan. He saisivat odottaa kokonaisen kuukauden. Jos tautia hetkeksikin ilmestyisi, merkitsisi se loputtoman pitkiä viikkoja tappavaa toimettomuutta. Olisi ehkä mahdotonta pitää yllä tarpeellista järjestystä, ja seurauksena olisi väkivaltaisia tekoja, ehkäpä kapinakin.

Dextry ja Glenister eivät niinkään paljoa pelänneet mahdollista sairastumista, mutta sitä enemmän kaivoksen kohtaloa. Mitä voisikaan sille tapahtua maassa, jossa elämä oli niin epävarmaa ja järjestymätöntä, jossa omistusoikeus perustui valtaukseen? Talvella oli jää ollut hyvä vartija, mutta kesällä olisi se aarre, jonka puolesta he olivat taistelleet ja ponnistelleet niin rajusti, ensimmäisen tulijan käsien ulottuvilla. Midas oli laaksossa kultasatoisimman joen varrella, ja siellä olivat miehet otelleet ja tappaneet toisiaan tuumanlevyisen maanpalasen omistamisesta. Midas oli ilottomien ahertelujen ja ponnistelujen tulos, ja he tiesivät, mikä olisi seuraus, elleivät he olleet sitä aikanaan vartioimassa.

Nuori tyttö katkaisi heidän huolestuneet mietteensä.

"Älkää moittiko näitä miehiä, kapteeni", hän sanoi. "Vika on yksinomaan minussa. Ah, oli tuiki välttämätöntä, että pääsin lähtemään. Minulla on täällä" -- hän laski kätensä rinnalleen -- "papereita, jotka minun täytyy toimittaa nopeasti perille. Niitä ei voitu uskoa epävarmalle postinkuljettajalle. On kysymyksessä elämä ja kuolema. Ja minä vakuutan teille, ettei ole vähäisintäkään syytä panna minua karanteniin. Minussa ei ole tartuntaa. Minua ei ole edes uhannut tartunnan vaara."

"On vain yksi keino, jolla asia voidaan järjestää", sanoi kapteeni. "Eristän teidät tupakkahyttiin. Jumala yksin tietää, mitä mielettömät matkustajat tekevät, kun he saavat vihiä asiasta. He voivat repiä teidät palasiksi."

Glenister oli nyt miettinyt asian valmiiksi. "Jos järjestätte asian niin, kapteeni, on laivassa minuutin perästä ilmi kapina. Tämä joukko ei ole sellaista, joka mukautuu kiltisti mihin vain."

"Pötyä! Antaa heidän vain yrittää. Minä kyllä nitistän heidät." Kapteenin leveät leuat vavahtelivat.

"Olkoonpa niinkin, mutta entä sitten? Saavumme Nomeen, terveysviranomaiset saavat vihiä, että tartunnan vaaraa voi olla, ja meidät pannaan karanteeniin kolmeksikymmeneksi päiväksi -- kahdeksansataa henkeä! Me saamme lojua Egg Islandin lähellä koko kesän, ja laivayhtiö saa suorittaa viisituhatta päivässä. Yhtiö puolestaan on velvollinen maksamaan vahingonkorvausta sen johdosta, että teidän huolimattomuutenne on aiheuttanut isorokkosairauden."

"Minun huolimattomuuteni!" Vanha mies kiristeli hampaitaan raivoissaan.

"Niin se on laulun loppu. Te viette yhtiönne perikatoon. Te sidotte laivanne pitkiksi ajoiksi ja menetätte ansionne, se on varma asia."

Kapteeni Stephens kuivaili hikeä otsaltaan.

"Minun huolimattomuuteni! Mokomaa uskallatte väittää, kirottu ihminen! Ettekö käsitä, että teen itseni vikapääksi rangaistavaan lainrikkomiseen, ellen ryhdy kaikkiin varovaisuuskeinoihin?" -- Hän vaikeni hetkeksi miettiäkseen tilannetta. -- "Minä jätän hänet laivan lääkärin huostaan."

"Kuulkaa nyt", virkkoi Glenister vakavasti. "Olemme Nomessa viikon perästä -- siis ennenkuin tämä nuori neiti ehtii näyttää taudinoireita, edellyttäen, että hän on saanut tartunnan -- ja minä lyön vetoa tuhat yhtä vastaan, ettei hän ole saanut tartuntaa. Vain me kolme tiedämme, että hän on laivassa, eikä kukaan näe hänen astuvan maihin. Hän voi jäädä tähän hyttiin ja on täällä yhtä hyvin eristettynä kuin missä muualla tahansa. Näin ehkäisemme tartunnanpelon syntymästä, te pelastatte laivanne ja yhtiönne -- ja jos tyttö sairastuu myöhemmin isoonrokkoon, voi hän mennä sairaalaan. Lähtekää te, kapteeni, kaikessa rauhassa komentosillallenne ja unohtakaa, että kävitte tänä aamuna katsomassa, kuinka vanha Dextry jaksaa. Me hoidamme tämän asian erinomaisen hyvin. Meidän täytyy ehtiä Avril Creekiin, ennenkuin routa sulaa, muutoin meiltä siepataan Midas. Jos te rettelöitte, viette meidät kaikki perikatoon."

Muutaman hetken he katselivat jännittyneinä kapteenia ja tämän epäröintiä osoittavia rypistyneitä kulmakarvoja. Vihdoin hän sanoi:

"Varokaa siivoojaa."

Nuori tyttö lysähti voimattomana tuolille ja kaksi isoa kyyneltä vierähti hänen poskilleen. Kapteenin silmiin tuli lempeämpi ilme ja hänen äänensä oli jälleen ystävällinen kun hän laski kätensä hänen olkapäilleen ja jatkoi:

"Älkää pahastuko äskeisistä sanoistani, pikku neiti. Ymmärtänette, että tässä maassa emme saa antaa ulkonäön meitä johtaa. -- Useimmat täkäläiset kauniit naiset eivät ole kunnon väkeä. He ovat petkuttaneet minua monet kerrat, ja siksi minäkin äsken erehdyin. Nämä kaksi herrasmiestä saavat auttaa teitä pulasta, minä en voi. Ja kun tulette Nomeen, järjestäkää niin, että sulhasenne nai teidät samalla hetkellä, jolloin astutte maihin. Olette nykyisin liian pohjoisessa voidaksenne tulla toimeen suojelijatta."

Hän lähti ja sulki oven huolellisesti perässään.

III.

GLENISTER TEKEE PAHAN EREHDYKSEN.

"Nähkääs, kun myllää maata siellä Avril Creekissä kuten Glenister jo minä teimme koko viime suven, tottuu vähitellen olemaan syömättä tuoretta ruokaa. Kaupungin hurjastelijat sieppaavat jokaikisen kananmunan ja vihanneskimpun, jonka laivat sattumalta tuovat mukanaan, niin ettei mitään sennimistä koskaan osu meille saakka. Me emme ylimalkaan tutustu koskaan lähemmin muunlaiseen ruokaan kuin sianlihaan ja ruskeihin herneisiin, mutta näitä herkkuja meillä onkin oikein riittämiin. Kun kuluva vuosi on kolmas meidän maassa viettämämme, kaipaamme kunnon ateriaa niin että oikein uhkaa pakahtua. Ajatelkaapas, neiti, kolme vuotta eikä palastakaan kelpo lihaa tai hedelmiä tai jotakin muuta, aina vain ruskeita herneitä ja suolattua sianlihaa. Niin, minä olen nauttinut sianlihaa niin että kuolematon sieluni on jo hyvästikin kamartunut.

"Kun sitten lähenee se aika, jolloin vuoden työt lopetetaan, sairastuu poika -- Glenister tietenkin -- kuumeeseen, ja ainoa satamaan saapunut laiva on muuan Kap Barrowista Seattleen yrittävä hylkeenpyyntialus. Hankittuani piletit saankin tietää, ettei laivalla olekaan muuta syötävää kuin kuivattua lohta. Seitsemäntoista vuorokautta kestäneen kala-annostelun jälkeen saavutaan lopulta Yhdysvaltoihin, ja minä olen kalamurkinan kyllästämä, ja lohen asetan tästälähin niiden herkkujen luetteloon, joita aion nauttia jotakuinkin kohtuullisesti.

"Saatettuani pojan sairaalaan lähden pikamarssia kaupungin parhaaseen ravintolaan ja valmistaudun nauttimaan kunnollista juhla-ateriaa. Olen päättänyt järjestää kemut, joiden muisto säilyy historian lehdillä ja joista Puget Soundin alkuasukkaat vielä pitkät ajat haastelevat henkeään pidätellen.

"Ensi töikseni tilaan viidellä dollarilla sianlihaa ja ruskeita herneitä ja sitten kookkaan kulhon kukkuroillaan suolattua iohta. Kun edeskäypä sijoittaa nämä astiat eteeni ja minä huomaan hänen halveksivan ilmeensä, sanon hänelle hieman pisteliäästi:

"'Katselkaa nyt tarkoin, kun minä syön oikeaa ruokaa', ja sitten minä käyn läpi koko ruokalistan perusteellisesti alusta loppuun. Kun olen parhaani pannut, kerään luut, kuoret ja sydämet ja tungen ne kulhoihin ja pistelen niiden sisällön täyteen hammastikkuja ja osoitettuani niille muullakin tavalla syvää halveksimista lähden talosta."

Dextry ja nuori tyttö seisoivat peräkannella kaidepuuhun nojaten ja puhellen hiljaa keskenään. Oli toinen yö menossa, ja laiva pysyi alallaan ahtojäässä. Heidän edessään oli lakea jäätelien täyttämä meri, joka näytti merkillisen täplikkäältä ja juovaiselta siinä syvässä hämärässä, joka vallitsee tämän leveysasteen sydänöillä. He olivat puhkoneet jääkenttää niin kauan kuin päivää riitti seuraten kapeita sinisiä vedenuomia, kunnes jää oli ne tukkinut, ja sitten ajelehtien hiljaa ympäri, kunnes uusia käytäviä oli ilmestynyt, porhaltaen penikulmamääriä avointa merta, ja sitten jälleen pujotellen liikkuvissa labyrinteissä, kunnes pimeä teki kaikkinaisen liikkumisen vaaralliseksi.

Tuontuostakin he olivat sivuuttaneet mursuparvla, jotka olivat kavunneet jäälautoille päivänpaisteeseen lekottelemaan. Ilma oli kaiken aikaa ollut kirkas ja puhdas. Kevät kolkutti pohjan kultamaan ovelle.

Vankeuteensa väsyneenä oli nuori tyttö pyytänyt Dextryä kävelemään kanssansa pimeän suojassa kannella. Hän oli sitten houkutellut tämän puhelemaan omista ja Glenisterin seikkailusta, minkä vanhus oli mielellään tehnytkin. Tyttö oli peräti utelias kyselemään kaikenlaisia asioita ja ihmetteli kuinka vähän nämä miehet välittivät penkoa hänen elämäänsä ja salaperäistä asiaansa. Hän jo arvelikin moisen vaitiolon merkitsevän välinpitämättömyyttä eikä oivaltanut, että nämä pohjanmiehet oikeastaan osoittivat hänelle siten mitä puhtainta toveruutta.

Näiden pohjoisten seutujen ihmiset eivät voi olla toisilleen kohteliaampia kuin osoittamalla täydellistä välinpitämättömyyttä. Se on syvimmän luottamuksen merkki ja todistaa heidän päättelevän, että ihmistä on arvosteltava sen mukaan mitä hän on eikä sen mitä hän on ollut. Sen voi heidän sanoinansa tulkita näin: "Tämä on Jumalan vapaa maa, jossa ihminen on ihminen eikä muuta. Maamme on uusi ja tahraton ja katseemme tähtää eteenpäin. Jos elämänne on rehellistä, sitä parempi, ellei, unohda kaikki tahrat ja aloita alusta samalla pohjalla millä me olemme -- siinä kaikki."

Siitä johtui, että koska kukaan ei häneltä kysellyt, oli hänkin antanut tuntien kulua ja yhä vieläkin epäröi ryhtyä selittelemään enempää kuin mitä oli sanonut kapteeni Stephensille. Oli parasta antaa asioitten pysyä sillään, ja oikeastaan hänen puhuttavansa olisikin supistunut melkoisen vähiin.

Nuori tyttö oli tänä lyhyenä aikana alkanut pitää Dextrystä yhä enemmän; vanhus oli suorasukaisen ritarillinen ja hänellä oli omintakeiset, hiukan lapsekkaat ajatukset maailman menosta. Mutta Glenisteriä hän vieroi, sillä hän tunsi vaistomaista kammoa hänen läheisyydessään kuultuaan hänen taannoiset sanansa. Hän myönsi kyllä, että tämä nuori mies oli kaunis ja tuntui olevan itse siitä tietämätön, ja jos he olisivat tavanneet toisensa tavallisessa seurapiirissä kaikkien sääntöjen mukaan, olisi hän varmaankin pitänyt häntä miehevänä ja älykkäänä. Täällä Glenister näytti omaksuvan ne ominaisuudet, joita ympäristö velvoitti, eikä näkynyt piittaavan paljoa ulkoasustaan eikä moraalista ja herätti peloittavan mielikuvan, että hänessä asusti hillitön luonne. Hänen seurassaan -- ja Glenister pyrki hänen lähelleen yhtenään -- nuori tyttö huomasi sekavin tuntein, että Glenisterin voimakas persoonallisuus vaikutti häneen, ja hän huomasi niinikään miesluonteen hillittömän intohimoisuuden, luonteen, joka ei ole tottunut välittämään esteistä. Nämä huomiot jännittivät hänessä kaikki sielunvoimat pontevaan vastarintaan.

Dextryn pakistessa oli Glenisterkin ilmestynyt paikalle ja asettunut mitään virkkamatta nuoren tytön rinnalle kaidepuun ääreen.

"Mitä merkillistä näette, koska noin innokkaasti tuijotatte pimeään?" hän kysyi.

"Minä vain haluaisin nähdä vilahduksen keskiyön aurinkoa tai revontulia", vastasi tyttö.

"Liian myöhä edellistä odottaa ja ollaan liian paljon etelässä jälkimmäistä nähdä", huomautti Dextry. "Mutta auringon näemme, kun pääsemme pohjoisemmas."

"Sanokaapa minulle" -- nuori tyttö puhutteli Glenisteriä -- "mikä sai teidät ohjaamaan kulkunne näille tienoille. Te olette itävaltioista. Teillä on ollut mahdollisuuksia, olette sivistynyt -- ja sittenkin pidätte täkäläistä elämää parempana. Te rakastatte varmaankin pohjanmaita."

"Niinpä totisesti rakastankin. Se tehoo minuun; leudompi maa ei vaikuta minuun sillä tavalla. Kun kerran olette elänyt sen pitkät, loputtomat kesäkuun päivät, kun olette päässyt jalkeille jonakin talviaamuna, niin kirkkaana ja purevan kylmänä, että ilma vallan leikkaa keuhkojanne ja koko äänetön lakea maailma välkkyy yhtenä jalokivipintana -- ja kun olette nähnyt koirien reutovan valjaissa niin että jalakset kirskuvat, kun olette nähnyt kaukaisten vuorijonojen kuvastuvan taivasta vasten mitä ihanimpina kuvasarjoina ja samalla niin lähellä, että luulette voivanne yltää niihin kädellänne, niin onpa tuossa kaikessa jotakin vastustamattoman kiehtovaa, joka vaatii teitä tänne takaisin, missä tahansa liikkunettekin maailmalla. Pohja merkitsee samalla haavaa terveyttä, tasa-arvoa ja vapautta. Se on minun mielestäni arvokkainta -- tarkoitan, että rakastan kaikkinaisen pakon olemattomuutta.

"Kun olin koulupoika, voin istua tuntikaupalla tutkimassa Alaskan karttaa. Vallan upposin siihen. Maa oli silloin vielä iso tyhjä kolkka, johon oli merkitty yksi nimi, pari vuorta ja jokunen joki; se lumosi rajattomalla salaperäisyydellään. Yokon merkitsi minulle kaiken salaperäisen ja lumotun tyyssijaa. Siellä asusti pitkäkarvaisia mastodontteja, siellä oli kultaa hersyviä jokia, villejä intiaaneja hylkeennahkaisissa puvuissaan ja luupäänuolet viineissään. Päästyäni korkeakoulusta tulin tänne niin pian kuin mahdollista. Seikkailu houkutteli, luulen ma...

"Lakitieteen piti tulla minun osakseni. Kuinka vanhojen opettajieni haamut surevatkaan, kun hylkäsin sen loistavan uran! Ja lyönpä vetoa, että Blackstone repi harmaata partaansa."

"Olen varma, että olisitte menestynyt sillä uralla", sanoi nuori tyttö, mutta Glenister vain nauroi.

"Kuinka tahansa, minä lähdin ja jätin tien avoimeksi toisten kulkea ja yrittää Yhdysvaltojen korkeimpaan tuomioistuimeen. Painuin pohjanmaille ja huomasin sinne sopivani. En ole kylläkään kaikkeen tyytyväinen -- älkää luulkokaan. Olen kunnianhimoinen. Olen vähitellen toteuttelemassa toivomuksiani. Olen ansainnut omaisuuden. Nyt haluan kokea, mitä muuta maailma voi minulle tarjota."

Hän kääntyi äkkiä tyttöön päin.

"Kuulkaas", virkkoi hän jyrkästi, "mikä on nimenne?"

Tyttö hätkähti ja loi katseensa Dextryyn, mutta huomasikin tämän jo puikkineen tiehensä.

"Helene Chester!" toisti nuori mies miettivästi. "Kaunis nimi! Minun mielestäni on vahinko sitä muuttaa toiseksi -- mennä naimisiin, kuten te tietysti aiotte tehdä."

"En ole menossa Nomeen avioliittoa solmimaan."

"Siinä tapauksessa ette tule pitämään tästä maasta. Tulette tänne kaksi vuotta liian aikaisin. Teidän olisi pitänyt odottaa, kunnes tänne on ehditty saada rautateitä, puhelimia, vieraspöytiä ja 'esiliinoja'. Toistaiseksi se on vain miesten maa."

"En käsitä, miksei se voisi samalla olla myöskin naisten. Voimmehan mekin olla sitä sivistämässä. Oregonissa näin valmiin rautatien, joka muutaman viikon perästä siirretään rannikolta kaivoksille. Muuan takanamme kulkevista laivoista tuo mukanaan johtolankaa, pylväitä ja muita puhelinkojeita, jotka pannaan kuntoon yhtenä yönä. Vieraspöydätkin ovat jo tännepäin tulossa. Seattlessa näin oikean ranskalaisen kreivin, monokkelisilmäisen. Hän laahaa mukanaan täydellistä ravintolaa, joka on sullottu täyteen etanoita ja hanhenmaksapaistoksia. Mutta 'esiliinoja' todella puuttuu. 'Ohiosta' paetessani kadotin minäkin omani. Merimiehet hänet sieppasivat. Kuten huomaatte, en saavu paikalle kovinkaan paljon liian aikaisin, sillä kalustoluettelo on melkein täysi."

"Minkälaista osaa te aiotte näytellä sivistyspuuhissa?" Nuori nainen oli pitkän tovin vaiti, ja kun hän sitten vastasi, olivat hänen sanansa kuin pikku pilaa.

"Minä olen lain ja oikeuden huutava ääni tässä maassa."

"Laki ja oikeus! Lorua! Virkakoneisto, kuollut sana ja joukko lurjuksia! Minä pelkään tässä maassa tuomioistuimen kohtaloa; olemme liian uusia ja elämme liian kaukana pohjoisessa. Se antaisi liian suuren vaikutusvallan muutamien harvojen käsiin. Toistaiseksi olemme niillä mailla hankkineet oikeutta itsellemme rohkeudellamme ja revolverilla, mutta kun laki sinne saapuu, saamme laskea molemmat aseet alas. Minä pidän sellaista tuomioistuinta parhaimpana, jonka päätöksistä ei voi vedota mihinkään."

"Revolverin saatte panna pois, mutta rohkeutenne teidän on säilytettävä."

"Ehkä. Mutta minä olen jo kuullut huhun kertovan salahankkeesta, jonka tarkoituksena on häpeällisesti käyttää lakia väärin. Unalaskassa tuli Dextryn luokse mies kauhunilme kasvoillaan ja kehoitti tätä olemaan varuillaan. Hän sanoi, että oikeuden vaipan alle kätkeytyi teroitettu puukko, joka on suunnattu meitä, rikkaimpien kaivosten omistajia vastaan. Minä en usko koko jutussa olevan perää, mutta eihän sitä niin tarkoin voi tietää."

"Laki on kaiken perustus -- edistystä ei tapahdu ilman sitä. Täällähän vallitsee täydellinen epäjärjestys."