Part 15

"No sanokaa nyt mitä te asioitte täällä. Näytäntö on pian lopussa." Nuorukainen oli ilmeisesti koko koneiston johtava sielu, sillä kun kuoro samassa hetkessä alkoi täyttä kurkkua laulaa, virkkoi hän hätäisesti:

"Odottakaa hetkinen. Nyt juuri alkaa loppukohtaus", ja seuraavassa tuokiossa hän riensi näyttämökojeilleen. Kun väliverho oli laskettu ja näyttelijät pujahtaneet pukuhuoneisiinsa, palasi hän Helenen luo.

"Tunnetteko herra Glenisterin?" tyttö kysyi.

"Totta toki. Olen nähnyt hänet täällä tänään tänä iltana... Tulkaa mukaan."

Hän opasti Helenen näyttämölle, työnsi väliverhon laitaa syrjään ja antoi hänen kurkistaa tanssisaliin. Hän ei ollut milloinkaan osannut kuvitella, miltä tämänkaltainen paikka oikein näyttäisi, ja häntä kummastutti aikalailla tanssisalin hieno ja loistelias sisustus. Parvekkeen: muodosti pitkä rivi kaihtimin suojattuja aitioita, joissa miehiä ja naisia istui rupatellen, juoden ja laulaen. Lattiatuoleja korjattiin par'aikaa syrjään ja mattoa käärittiin kasaan. Leveästä sivuovesta, josta pääsi pelisaliin, kuului huuto, että karkelo alkaisi siinä paikassa.' Pareja lähtikin liikkeelle.

"En näe häntä", virkkoi mies. "On parasta, että menette isosta ovesta ja koetatte sitä tietä onneanne." Hän viittasi portaille, jotka veivät aitioparvekkeelle, ja toisille, josta pääsi pohjakerrokseen, mutta Helene tarjosi hänelle toista hopearahaa ja pyysi häntä hakemaan käsiinsä Glenisterin ja opastamaan tämän hänen luokseen.

"Rientäkää, rientäkää!" hän kehoitti.

Mies silmäili häntä uteliaana ja sanoi sitten:

"No, jopa peräti! Te tuhlaatte rahaa kuin heinää. Olette oikea kultakaivos. Tulkaa niin usein kuin haluttaa."

Helene vetäytyi pimeään nurkkaan ja odotti pitkän rupeaman, ennenkuin hänen lähettinsä vihdoinkin ilmestyi parvekkeelle vievien portaitten yläpäähän ja viittasi häntä tulemaan sinne. Kun hän oli päässyt perille, virkkoi mies:

"Minä sanoin hänelle, että siellä on tuhannen dollarin typykkä häntä odottamassa, mutta hän on huonolla tuulella eikä mieli liikahtaakaan paikaltaan. Hän on numerossa 7." -- Kun Helene näytti epäröivän, jatkoi hän: "Menkää vain -- ei ole vaaraa" ja lisäsi lohdutellen: "Kuulkaas, pikku kaunoinen, jos hän on sydämenne ystävä, ei teidän tarvitse pelätä, sillä hän ei piittaa tänä iltana hameväestä, ei tuumankaan vertaa. Annan siitä teille sanani pantiksi."

Helene meni ovesta, jonka mies hänelle näytti, ja näki Royn istuvan ja katselevan tanssia. Hän kääntyi katsomaan häiritsijäänsä, ja kun tämä kohotti harsoaan, ponnahti hän pystyyn ja veti verhot eteen.

"Helene! mitä te teette täällä?"

"Teidän on lähdettävä täältä heti", läähätti Helene. "Teitä etsitään vangittavaksi."

"Vai niin. Kuka etsii? Mistä syystä minut tahdotaan vangita?"

"Vorhees ja hänen väkensä -- siitä, että olette järjestänyt katukahakan tai muuta sellaista eilen illalla."

"Loruja! Minulla ei ollut siihen minkäänlaista osuutta. Sen te tiedätte."

"Niin, niin, mutta te olette vigilantti, ja he tavoittelevat teitä ja kaikkia tovereitanne. Asuntoanne vartioidaan ja koko kaupunki on täynnä poliiseja. Tarkoituksena on jonkun tekosyyn nojalla vangita teidät ja sitten pidättää teitä vankilassa epämääräinen aika. Olkaa ystävällinen ja lähtekää täältä, ennenkuin se on myöhäistä."

"Kuinka olette päässyt tästä selville?" kysyi Glenister vakavana.

"Kuuntelin heidän neuvotteluaan."

"Keiden?"

"Arthur-enon ja Mac Namaran." Hän katseli Glenisteriä suoraan silmiin tätä sanoessaan ja huomasi ilon leimahduksen hänen katseestaan, kun hän huudahti:

"Ja te olette tullut tänne minua pelastamaan -- oman nimenne ja maineenne uhalla?"

"Tietysti. Olisin tehnyt saman palveluksen Dextryllekin."

Ilo sammui hänen silmistään ja hän sanoi välinpitämättömästi:

"No niin. Antaa heidän tulla. Olen mennyttä miestä. Sain tänään pari riviä Wheatonilta. Hänkin on masentunut ja kuitti, hän on joutunut rettelöihin San Fransiskon tuomioistuimen kanssa joistakin muodollisista seikoista. Minä luulen, että on hyödytöntä jatkaa taistelua."

"Kuulkaas nyt", sanoi Helene. "Teidän täytyy poistua täältä. Minä olen varma, että teille on tehty hirveää vääryyttä ja teidän ja minun on tehtävä siitä loppu. Silmäni ovat lopultakin auenneet, te olette oikeassa. Olkaa ystävällinen ja piilottautukaa edes joksikin ajaksi."

"Olkoon menneeksi. Jos te asetutte puolellemme, ei kaikki toivo ole mennyttä. Kiitän teitä siitä, että olette antautunut vaaraan minua varoittaaksenne."

Helene oli sillä välin astunut aition suoja-aitauksen ääreen ja kurkistanut verhojen raosta. Äkkiä pääsi häneltä heikko huudahdus.

"Liian myöhään! Liian myöhään! Tuolla ne jo ovat. Älkää liikuttako verhoja, teidät voidaan nähdä."

Vorhees ja neljä muuta miestä raivasi tietä tanssivien keskeltä ja näyttivät etsivän jotakuta.

"Juoskaa takaportille", kuiskasi Helene ja työnsi hänet menemään. Glenister tarttui hänen käteensä ja piteli sitä hetken lujasti omassaan ja sanoi vielä kerran kiitoksensa. Sitten hän oli poissa. Helene laski alas harsonsa ja aikoi juuri seurata perässä, mutta Glenister palasi samassa aitioon.

"Ei hyödytä yrittää", virkkoi hän tyynesti. "Kolme miestä vartioi portaita." Hän kurkisti varovasti tanssisaliin ja näki, että poliisit olivat tarkastaneet jo alikerroksen ja aikoivat par'aikaa nousta pääportaille ja katkaista siten tien siltäkin taholta. Heidän tulonsa ei ollut herättänyt erikoista huomiota eikä tanssi ollut heidän takiansa tauonnut; heillä ei näet ollut aseita näkyvillä.

Glenister otti esiin revolverinsa ja hänen silmiinsä tuli kiille, jonka Helene oli niissä aiemminkin kerran nähnyt, kylmä kuin talvinen päivänpaiste.

"Ei, ei, ei sitä -- Jumalan nimessä!" sanoi hän väristen ja tarttui häntä käsivarresta.

"Minun täytyy teidän takianne, muutoin he löytävät teidät täältä, ja se olisi vielä pahempi onnettomuus. Minä taistelen käytävässä, ja siinä metakassa te voitte päästä pujahtamaan talosta. Odottakaa kunnes ampuminen taukoo ja väki rientää paikalle."

Hän piteli kättään jo ovenrivassa, mutta Helene riuhtaisi sen irti ja kuiskasi käheällä äänellä:

"Ne surmaavat teidät. Odottakaa! On parempikin keino." Hän talutti Glenisterin aition reunalle ja veti verhot syrjään. -- "Tämä ei ole korkealla, eivätkä he huomaa teitä, ennenkuin on myöhäistä. Te voitte sitä tietä päästä tunkeutumaan väkijoukon halki."

Glenister hyväksyi hänen ajatuksensa, pani revolverin jälleen koteloon, tarttui aitionreunaan ja heilautti itsensä kevyesti ja arkailematta tanssijoitten sekaan. Parveke oli vain pari miehenmittaa korkealla, joten hyppy onnistui erinomaisesti ja hän ehti uudelleen paljastaa revolverinsa, ennenkuin portaille nousseet miehet huusivat hänelle seis.

Kohotettu ase aiheutti tavatonta hämminkiä, poliisien komentosanat sekaantuivat naisten huutoihin, kaatuvien tuolien kolinaan ja jalkojen tömistelyyn. Joukko väistyi Glenisterin tieltä kahdelle puolelle, kuten sinäkin päivänä, jolloin Helene saapui tähän maahan. Pasuunanpuhaltaja, joka oli istuutunut paikalleen silmät ummessa, havahtui äkkiä ja ilmaisi kauhistuksensa päästämällä räikeän äänen soittimestaan. Joku paksu nainen voihki: "Älkää ampuko!"

Glenister tähtäsi poliiseihin, joiden läheltä ihmiset siirtyivät loitommas kuin ruttotautisia väistellen.

"Kädet ylös!" hän huusi terävästi, ja miehet jäykistyivät äkkiä liikkumattomiin asentoihin, toinen porrasten alapäähän, toinen vähän edemmäksi. Vorhees ilmestyi tällöin ylimmälle askelmalle ja syöksyi pari askelta alaspäin, mutta kun hän joutui tällöin ampumalinjaan, täytyi hänenkin mukautua samaan jäykkään asentoon kuin toistenkin, sillä Glenisterin ase oli suunnattuna häntä kohden.

"Minulla on vangitsemismääräys teitä varten!" hän kiljui kuoleman hiljaisuuden vallitessa salissa.

"Pitäkää hyvänänne", sanoi Glenister ja avasi huulensa hymyilyyn, jossa ei ollut rahdunkaan vertaa iloisuutta. Hän kulki takaperin salin permannon poikki, jolloin hänen korkonsa kolahtelivat kovasti parketilla, ja hänen katseensa siirtyi nopeasti ylhäältä alas ja päinvastoin, taholle, josta vaara uhkasi.

Helene näki koko kohtauksen tähystyspaikaltaan, kaiken muun paitsi portailla seisovia miehiä. Hän näki naisten käpertyvän miesten taa, miesten olevan halukkaita puuttumaan tekoihin, mutta ei uskaltavan, ja ravintolanpitäjän kannattelevan koholla puoleksi kuivattua juomalasia. Hän huomasi erään miehen äkkiä tempaavan syrjään vastapäätä olevan aition verhot ja kurkottuvan eteenpäin niin että näytti olevan putoamaisillaan. Hän tähtäsi revolverillaan Glenisteriin juuri kun tämä oli katoamaisillaan. Nähdessään miehen Helene tunsi hengityksensä salpautuvan, sydämensä rajusti sykkivän, ja hän huudahti äänekkäästi.

Välimatka oli niin lyhyt, että hän voi nähdä jokaikisen piirteen miehen kasvoissa; siinä oli se veli, jota hän oli vuosikaudet hakenut. Ehtimättä enempää ajatella hän noudatti veren ääntä ja huudahti:

"Drury!" Mies kääntyi äkkiä ja katseli häntä kummastellen ja kasvoilla ilme, jota Helene ei osannut tulkita. Pitkän tovin hän tuijotti näin, liikkumattomana, ja sillä välin näytelmä jatkui alhaalla salissa. Sitten hän peräytyi loukkoonsa henkilön lailla, joka ei luota silmiinsä, mutta joka silti pelkää niiden todistusvoimaa epäillä. Helene puolestaan ei nähnyt muuta kuin veljensä, joka hävisi varjoon kuin hänen katseensa karkoittamana, verhot, jotka sulkeutuivat hänen tuhanharmaitten kasvojensa edessä -- ja sitten salissa puhkesi tavaton hälinä.

Glenister, joka yhä pidätteli vastustajiaan, oli peräytynyt kaksoisoville, jotka veivät teatteriin. Hänen ylläkkönsä oli suoritettu niin nopeasti ja äänettömästi, ettei toisessa huoneessa tiedetty asiasta mitään, ennenkuin nähtiin miehen tulevan ovesta selkä edellä. Ovesta pujahdettuaan hän sulki sen nopeasti ja sekaantui väkijoukkoon.

Tanssisalista kuului äänekästä huutoa, kun poliisit ryntäsivät ovelle tavoittamaan uhriaan. He saivat ovet auki parahiksi nähdäkseen salongissa pyörteen tapaisen liikkeen, aivan kuin ison kalan sukeltaessa lammikon pinnalla uinailevien lumpeitten sekaan, ja heti sen jälkeen sulkeutuivat ulko-ovet Glenisterin perässä.

Helene hiipi talosta yhtä huomaamattomana kuin oli tullutkin, mutta hän kulki kuin unessa. Tänä yönä olivat mieltä järkyttävät tapahtumat seuranneet toisiaan niin keskeytymättä, ettei hän jaksanut niitä selvitellä, vaan kulki koneellisesti ensin valtakadulle ja sitä tietä kotiinsa.

XXVII.

CHERRY LÄHETETÄÄN ASIALLE.

Glenister oli sillä välin sukeltanut pimeään, joka sulki hänet jäljettömään syliinsä. Eteenpäin rientäessään hän mietti, kuinka nyt olisi parasta toimia -- hälyyttääkö toverit jalkeille vai lähteä Anvil Creekiin tavoittamaan Dextryä. Vigilantit ehkä vielä epäilivät häntä, mutta siitä huolimatta hänen velvollisuutensa oli heitä varoittaa. Mac Namaran miehet olivat lähteneet niin nopeasti liikkeelle, että oli pidettävä kiirettä, jos mieli ehtiä ennen heitä. Vielä tunti ja verkko olisi vedetty. Ja vaikka hän valitsisi minkä keinon tahansa, aina oli vaara tarjolla, niin ainakin hänestä tuntui, että heidät saataisiin kiinni yksi toisensa perästä -- hänen ystävänsä kaupungista ja Dextry sekä Simms kunnailta. Näiden kahden piti aamun koittaessa palata kaupunkiin ja he marssisivat suoraa päätä verkkoon. Jos hän lähtisi varoittamaan ensin heitä, olisivat vigilantit kaupungissa pulassa.

Lähestyessään Cherry Malotten tupaa hän näki tulen pilkottavan ikkunaverhojen takaa. Raskas sadepisara osui hänen poskelleen, toinen heti sen perästä, ja pian hän kuuli sateen yhä yltyvää rapinaa. Ennenkuin hän ehti ovelle saakka, puhkesi rajuilma. Se vyöryi yli kadun hirveällä voimalla, ankara tuulenpuuska nostatti maasta kokonaisen tomupilven. Tuuli ulvoi talojen katoilla ja hiljaisen yön täyttivät äkkiä äänet, jotka edeltävät rajuilman puhkeamista.

Hän aukaisi oven kolkuttamatta ja näki Cherry Malotten, joka par'aikaa riisui yltään päällystakkiaan. Tytön kasvoille tuli valoisa ilme kun hän tervehti tulijaa, mutta tämä keskeytti hänet parilla kiireisellä, varovasti lausutulla sanalla, jotka myrskyn kohina melkein esti kuulumasta.

"Oletko yksin?" Tyttö nyökkäsi myöntävästi, ja Glenister kiersi oven salpaan.

"Poliisi on jäljilläni. Meillä oli pienoinen kilpajuoksu Pohjolassa, ja minä olen tällä haavaa juoksevalla jalalla. Ei -- ei se vielä ole vaarallista, mutta kaikki vigilantit aiotaan vangita ja minun täytyy varoittaa heitä jollakin tavoin. Tahdotko auttaa minua?"

Hän kertoi nyt lyhyesti siitä myrskyisestä kohtauksesta, joka oli näytelty teatterissa, ja tyttö nyökkäsi ymmärtäneensä tilanteen vakavuuden.

"Sinä voit olla suojassa täällä jonkun aikaa", hän sanoi, "sillä rajuilma estää takaa-ajajien hommia. Jos he tulevat tänne, on talossa takaportti, josta pääsee keittiöön ja sitä tietä ulos. Makuuhuoneessani on sitä paitsi kääntöikkuna. Ei sinua voida tänne niinkään helposti piirittää."

"Dex ja Simms ovat, kuten tiedät, Midaksen takana eräässä kvartsikaivoksessa." Hän epäröi hetken ja jatkoi sitten: "Haluatko lainata minulle ratsuhevosesi? Yö on pimeä, eikä ole mahdotonta, että ratsastan sen kuoliaaksi."

"Mitä teemme kaupunkilaisystävillesi, viginlanteille?"

"Aion varoittaa heitä ensin ja sitten vasta lähteä vuorille."

Tyttö ravisti päätänsä.

"Sitä et voi. Et ehdi sinne ennen aamua, jos ensin yrität herättää kaikki vigilantit, ja Mac Namara on tietenkin ottanut puhelun Midakseen ja käskenyt miesten ottaa huostaansa Dexin. Hän tietää yhtä hyvin kuin sinäkin, missä ukko oleskelee, ja he sieppaavat hänet jo ennen aamua."

"Pelkään niin käyvän, mutta en keksi muutakaan keinoa. Lainaatko hevosesi?"

"En. Sehän on vain poni, ja sinä upottaisit sen tundraan. Lieju ulottuu polviin saakka. Minä lähden itse."

"Mitä sinä ajattelet -- tällaisena yönä! Se olisi hengenvaarallista. Vesi nousee pian puroissa, ja sinun täytyisi uida. En voi sallia sitä."

"Se on oivallinen pikku hevonen, ja se kyllä selviytyy jutusta." -- Hän astui lähemmäs ja sanoi: "Oi, Roy, etkö näe, että minä haluan auttaa sinua? Etkö voi käsittää, että haluan kuolla puolestasi, jos siitä vain koituu sinulle hyötyä?"

Glenister katsoi hänen suuriin sinisiin silmiinsä ja virkkoi hämillään:

"Niin, minä tiedän sen. Olen pahoillani, että suhteemme ovat -- kuten ne ovat -- mutta sinähän et halua, että valehtelisin sinulle, pikku tyttöni?"

"En, sinä olet ainoa rehellinen mies, jonka olen tavannut. Luulen, että juuri sen vuoksi sinua niin rakastankin. Ja minä rakastan sinua -- en osaa sanoa, kuinka voimakkaasti. Ja minä haluan myöskin olla hyvä voidakseni olla rakkautesi arvoinen."

Hän painoi kasvonsa hänen käsivarrelleen ja hyväili häntä hellästä tuulen ulvoessa nurkissa ja sateen piestessä ikkunaruutuja. Glenister rypisti kulmakarvojaan, kun tyttö jatkoi kuiskaten:

"Minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua!" äänessä sellainen sydäntäsärkevä kaipaus, että hänen heikko kuiskauksensa kuului selvästi myrskynkin pauhun seasta. Sen yltyvä raivo tuntui sopeutuvan siihen kiihkeään intohimoon, joka poltti hänen sydäntään ja taivutti häntä kuin rannan kaislaa.

"Asiat ovat nyt hirveän sekavat eikä nyt ole soveliasta niistä puhua. Toivoisin niiden olevan toisin. Kukaan muu ei tekisi sitä mitä sinä nyt tarjoudut tekemään."

"Miksi sinä yhä ajattelet sitä toista tyttöä?" huudahti Cherry kiihkeästi. "Hän on petollinen ja häijy. Hän petti sinut kerran, hän on mukana salajuonessa, olet sen itse sanonut. Mikset voi olla mies ja unohtaa häntä?"

"En voi", vastasi toinen yksinkertaisesti. "Sitä paitsi sinä erehdyt pitäessäsi häntä häijynä. Olen tänä iltana kokenut, että hän on hyvä, rehellinen ja rohkea. Siitä osasta, jota hän on joutunut näyttelemään, hän ei itse tiennyt mitään, siitä olen varma, vaikka hän meneekin naimisiin Mac Namaran kanssa. Hän kuunteli miesten salaisia neuvotteluja ja uskalsi oman nimensä ja maineensa varoittaakseen minua."

Cherry kalpeni ja hänen intonsa ja kiihkonsa olivat kuin poispuhalletut.

"Tuliko hän yksinään siihen paikkaan? Tekikö hän sen?"

Kun Glenister nyökkäsi myöntävästi, oli tyttö hetken aikaa vaiti ja jatkoi sitten:

"Sinä olet ollut rehellinen, Roy, ja minä haluan myöskin olla. Minä olen väsynyt petokseen, väsynyt kaikkeen. Minä koetin saada sinut uskomaan, että hän oli häijy, vaikka omassa sydämessäni tiesinkin kaiken aikaa, ettei hän sitä ollut. Hän kävi tänään täällä ja nöyryytti itsensä minun edessäni saadakseen tietää totuuden, hän nöyryytti itsensä minun edessäni, ja minä lähetin hänet tyhjin käsin luotani. Hän epäili yhtä ja toista, mutta ei tiennyt mitään varmaa, ja kun hän kyseli minulta, loukkasin minä häntä. Sellainen vintiö minä olen. Lähetin hänet Struven luo, joka oli valmis kertomaan koko jutun."

"Mitä se mies tahtoo hänestä?"

"Etkö osaa arvata?"

"Hyvä, minä..."

Hän kiristeli hampaitaan, mutta Cherry ehätti jatkamaan:

"Ei sinun tarvitse olla huolissasi; ei hän toistamiseen mene hänen luokseen. Hän halveksi maatakin, jolla Struve liikkuu."

"Eikä hän lopultakaan ole yhtään sen huonompi mies kuin se toinenkaan roisto. Kas niin, tyttöseni, meitä odottaa ankara työ, meidän täytyy toimia ja toimia riuskasti."

Hän ilmoitti tytölle viestinsä, joka Dextryn piti saada, minkä jälkeen tyttö poistui toiseen huoneeseen pukeutumaan ratsastusasuun. Kun hän tuli takaisin, kysyi Glenister: "Missä on sadetakkisi? Muutoinhan sinä kastut läpimäräksi silmänräpäyksessä."

"En voi ratsastaa se ylläni. Minä kastun kaikissa tapauksissa enkä mieli silloin olla sidottu hankalaan sadetakkiin. Vähäinen kastuminen ei minua vahingoita."

Hän aikoi panna taskuunsa pienen revolverinsa, mutta Glenister otti sen häneltä ja tutkittuaan sitä hetken hän sanoi:

"Jos sinä tarvitset ampuma-asetta, tarvitset sellaisen, jolla jotakin tekee." Hän irroitti vyönsä ja kiinnitti sen revolvereineen tytön olalle.

"Entä sinä?" huomautti Cherry.

"Saan toisen kymmenen minuutin perästä." Kun he olivat lähtövalmiit, sanoi Glenister: "Vielä muuan pyyntö, Cherry. Minun täytyy piilottautua joksikin ajaksi, ja minun on välttämätöntä saada toimitetuksi neiti Chesterille tervehdys, että hän vartioisi huolellisesti vanhaa sukulaistaan, sillä nyt on suuri taistelu alkanut, ja pojat hirttävät hänet ihan varmasti, jos vain saavat hänet käsiinsä. Olen velkapää hänelle tämän viimeisen varoituksen. Tahdotko toimittaa sen perille?"

"Teen sen sinun takiasi -- en hänen -- ei, ei, en tarkoita sitä. Teen, mikä ylimalkaan on oikein. Jätä kirjeesi tänne, ja minä järjestän niin, että hän saa sen huomenna varhain. Ja -- Roy -- pidä itsestäsi huoli!" Hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin tähdet ja niiden syvyyteen ei kätkeytynyt nyt itsekkyyttä eikä lemmenkateutta, niistä kuvastui sellaisen ihmisen sisäistä tyytyväisyyttä, joka on tuonut alttarille suuren uhrin.

He lähtivät yhdessä talliin, mutta vaikka välimatka oli lyhyt, olisi Cherry kaatunut, ellei Glenister olisi tukenut häntä. Läpimärkinä ja tuulen pieksäminä he työntyivät tallinovesta sisään. Glenister raapaisi valkeata, ja pikku poni hirnahti iloisesti, kun se tunsi emäntänsä. Tämä hyväili sen pehmeää turpaa Glenisterin asettaessa satulaa paikoilleen. Kun tyttö sitten istui satulassa, kumartui hän nuoreen mieheen päin ja sanoi:

"Suutele minua kerta, Roy, -- viimeinen kerta!"

Glenister otti hänen märät kasvonsa käsiensä väliin ja suuteli häntä huulille kuin pientä lasta. Samassa hetkessä painautuivat tallinikkunaan eräät kasvot, mutta tallissaolijat eivät niitä huomanneet.

"Sinä olet reipas tyttö ja Jumala sinua siunatkoon", virkkoi Glenister ja sammutti lampun. Sitten hän raotti ovea, ja tyttö ratsasti myrskyyn.

XXVIII.

KID SALAMURHAAJANA.

Suljettuaan tallinoven Glenister palasi kiireesti tupaan ja ryhtyi kyhäämään kirjettään, sillä paljon oli vielä tehtävää ja aikaa oli niukalti, vaikka rajusää olikin häntä auttanut. Tänne kuului Beringin pauhu ja hän tiesi, että ensimmäinen suuri syysmyrsky oli alkanut. Hän tiesi niinikään, että tästä lähin sikäläiset asukkaat tulisivat kilpailemaan luonnonvoimien raivon kanssa, sillä kuluneen yön tapahtumat sytyttäisivät heidän intohimonsa, niinkuin tuulenjumala oli pannut meren raivoamaan.

Hän ei ollut pannut takaovea salpaan tupaan tultuaan, vaan riisui heti märän takkinsa, otti sen taskusta paperilehtiön ja lyijykynän ja alkoi kirjoittaa. Tuuli ulvoi tuvan nurkissa, lamppu savutti ja lepatti ja Glenister tunsi selässään vetoa kuin avoimesta ovesta tullutta viimaa. Hän kirjoitti:

"En voi enää mitään tehdä. Loppu on tullut ja se on tuonut mukanaan sen vihan ja verenvuodatuksen, joita olen koettanut ehkäistä. Olen pelannut peliäni teidän sääntöjenne mukaisesti, mutta minun on vastoin tahtoani täytynyt palata alkuperäisiin toimimuotoihini, enkä voi sanoa, miltä loppu näyttää. Huomispäivä tietää tarkemmin. Pitäkää huoli enostanne, ja jos haluatte minulle jotakin ilmoittaa, niin hakekaa käsiinne Cherry Malotte. Hän on meidän kummankin ystävä.

Yhäti altis palvelijanne Roy Glenister."

Suljettuaan kirjeen hän istui hetken aikaa hiljaa alallaan, sillä hän tunsi, kuinka hänen niskaansa osunut tuulenviima pani hänen hiuksensa nousemaan pystyyn ja kylmän väristyksen kulkemaan pitkin hänen selkäänsä. Hänen sydämensä tykytti ensin hieman epätasaisesti, mutta alkoi sitten takoa vimmatusti, kunnes veri ihan kuuluvasti kohisi hänen korvissaan ja hän tunsi heilahtelevansa sen tahdin mukaan. Selkälihakset jäykkenivät kuin uhkaavaa vaaraa tajuten, ja silti joku vastustamaton voima esti häntä kääntymästä. Vallan hänen takaansa kuului tippuvan veden läjähdyksiä -- läts -- läts -- läts. Se ei tullut räystäistä, ei liioin rikkoutuneesta kattoparresta. Hänen selkänsä oli päin keittiön ovea, jonka kautta hän oli tullut, ja vaikka hänellä ei ollut edessään kuvastinta, tiesi hän, että hänen takanaan oli vihollinen, yhtä varmasti kuin jos tämä olisi laskenut kätensä hänen olalleen. Hänen korvansa olivat herkistyneet tajuamaan hienoimmankin äänen; niinpä hän kuulikin nyt märkien jalkineiden heikkoa imevää tassahtelua. Yhä hän istui liikkumattomana tuolillaan. Tuntui kuin sielu pitäisi hänen ruumistaan kurissa eikä sallisi vielä hetkeen hänen liikkua.

Hän pudotti kätensä huolettomasti sivulleen, mutta muisti samassa, missä hänen revolverinsa oli. Koneellisesti ja vapisevin käsin hän kirjoitti kirjekuoreen osoitteen; hänen takaansa kuului yhä veden litinää, mikä johtui läpimäristä vaatteista. Hän istui kauan alallaan, kunnes kuuli revolveriliipaisimen heikon napsahduksen. Silloin hän kääntyi päättävästi taakseen ja näki Bronco Kidin, märkänä kuin merestä nousseena, vaatteet ihoon takeltuneina ja jalat isossa vesilätäkössä. Heikko valaistus paljasti hänen raivon vääristämät kasvonsa ja hurjaa vihaa hehkuvat silmänsä, jotka tuijottivat häneen kohotetun revolverin päältä. Glenisterin huulet olivat kuivat kuin taula ja hänen ajatuksensa karkeloivat kilpaa myrskyn kanssa, sillä hän oivalsi olevansa niin lähellä kuolemaa kuin vain ihminen suinkin voi olla. Kun hän sitten ryhtyi puhumaan, kummasteli hän itsekin äänensä vakavuutta.

"Mitä nyt, Bronco?" Kun Kid ei vastannut, toisti Glenister: "Mitä sinä oikein haluat?"

"Oli sekin kysymys", vastasi Kid käheällä äänellä. "Minä haluan antaa sinulle muistomerkin, ja nyt olet minun vallassani."

"Seis! Olen aseeton. Tämä on kolmas murhayrityksesi, ja minä haluan tietää, mitä on tämän takana."

"Vaikene!" sähähti Bronco ja astui lähemmäs, niin että valo osui suoraan hänen kasvoillensa, joissa nyt alkoi suonenvedonomaisesti nytkähdellä. Hän kohotti jälleen revolverinsa, jonka hän oli puoleksi laskenut. -- "Minulla on tarpeeksi syitä, ja ne sinäkin tiedät."

Glenister katseli häntä suoraan silmiin ja ponnisteli äärettömästi karkoittaakseen väristystä, joka karsi hänen ruumistaan.

"Sinä et voi tappaa minua", hän sanoi. "Minä olen liian hyvä mies salamurhattavaksi. Sinä voit ehkä ampua roiston, mutta sinä et ammu rehellistä miestä, jos hän on aseeton. Sinä et ole murhaaja."