Part 10

Glenister oli vaistomaisesti suunnannut askelensa mökkiään kohti, mutta jätettyään taakseen valaistut kadut hän muisti väristen, kuinka yksinäinen ja äänetön se oli. Ei, tällä hetkellä ei kotiin! Hän ei voisi sietää yksinäisyyttä eikä seurustelua omien ajatustensa kanssa. Hän ei uskaltanut olla yksin. Dextry oli tietenkin alhaalla kaupungissa ja hänen itsensäkin oli mentävä sinne, missä saisi nähdä elämää ja valoa ympärillään. Hän kosketti huuliaan kielellään ja huomasi, että ne olivat turvonneet ja kuivat.

Joskus menneinä vuosina oli sattunut, että hän oli saapunut kotiin pitkän marssin näännyttämänä, taisteltuaan tuntikausia pakkasta ja nälkää vastaan, kaikki jäsenet väsymyksestä pakottaen, vaatteet märkinä ja jäykkinä, mieli masentuneena ja synkkänä. Sellaisina harvinaisina hetkinä hän oli tuntenut polttavaa janoa, janoa, joka kalvci ja kuivatti hänen sisuksiaan, kunnes hänestä tuntui, että kaikki luutkin hänen ruumiissaan himoitsivat kuumeisesti jotakin, millä niiden janoa sammuttaa. Se ei ollut veden janoa, ei janoa, jonka voi sammuttaa kourallisella lunta, vaan sitä hermoihin patoutunutta rajua himoa, joka vaatii jotakin huumaavaa, kiihdyttävää, tulista juomaa, joka polttaa ja kuluttaa. Viskyä -- konjakkia! Muistellessaan tätä villiä himoa, joka toisinaan oli hänetkin vallannut, hän tunsi osanottoa niitä onnettomia kohtaan, jotka olivat liian heikkoja vastustaakseen moisia kiusauksia.

Kauhukseen hän totesi itsessään samanlaisen hirveän janon, ikäänkuin hän olisi par'aikaa ankaran pakkasen kynsissä ja loputtomien, väsyttävien penikulmien uuvuttama. Se ei ollut mieletöntä halua hukuttaa ajatukset tai karkoittaa se suru, jonka kouriin hän oli joutunut, se oli vain janon tunnetta. Janoa, pakottavaa, värähdyttävää, ruumiillista himoa päästä sammuttamaan se tuli, joka hänessä paloi. Hän muisti, että oli kulunut kokonainen vuosi siitä kuin hän oli maistanut tippaakaan viskyä. Kuluneitten viime hetkien kuume oli kuivannut hänen ruumiinsa koko solurakenteen.

Kun hän työnteli syrjään miehiä kahvila Pohjolan tarjoilupöydän ympäriltä, luovuttivat lähinnä seisovat hänelle paikkansa, sillä he tunsivat sen janon, joka paljastuu miehen kasvoista. Heidän esiintymisensä palautti Glenisterin mielen tasapainoon ja hän vetäytyi pois joukosta. Hän ei mielinyt humaltua vetelehtijöitten ja jätkien parissa. Sen piti tapahtua ihmiskatseilta piilossa. Eihän siinä ollut mitään ylpeiltävää. Hänen oikealla puolellaan seisova mies kohotti lasinsa, ja nuorta miestä tukahdutti raivokas halu temmata lasi hänen kädestään. Hän malttoi mielensä ja kiiruhti teatterihuoneeseen, vetäytyi erääseen aitioon ja työnsi oviverhot eteen.

"Viskyä!" sanoi hän paksulla äänellä eräälle tarjoilijalle. "Tuokaa tänne heti! Ettekö kuule! Viskyä!"

Cherry Malotte oli nähnyt hänen tulevan ja menevän aitioon. Hän nousi tuoliltaan ja lähti hänen luoksensa kursailematta.

"Mikä poikaa vaivaa?" hän kysyi.

"Ah, olen iloinen, että tulit. Juttele minulle."

"Kiitoksia paljon harvoista, mutta valikoiduista kohteliaisuuksistasi", nauroi tyttö. "Mikset samalla pyydä, että kertoisin hupaisia alkuperäisiä juttuja? Näytät siltä kuin olisit myynyt voin ja kadottanut rahat. Mikä sinua vaivaa?"

Hän jutteli hetken aikaa, kunnes tarjoilija saapui. Nähdessään, mitä tällä oli tarjottimellaan, hän sieppasi lasin ja tyhjensi sen lattialle. Glenister kimmahti pystyyn ja tarttui häntä ranteeseen.

"Mitä sinä tällä tarkoitat?" hän ärähti.

"Se oli viskyä, poika, ja sinä et juo."

"Viskyä tietenkin. Tuokaa toinen lasillinen", hän huusi tarjoilijattarelle.

"Mikä sinua vaivaa?" penäsi tyttö vielä kerran. "En ole nähnyt sinua milloinkaan tällaisena. Sinä tiedät, ettet juo. Minä en salli sinun sitä tehdä. Juoda -- juoda, sellainen sopii tyhjäntoimittajille ja mielettömille. Älä juo, Roy! Onko sinulle tapahtunut jotakin ikävää?"

"Minä sanon sinulle, että minun on jano ja minä haluan juoda. Voitko sinä aavistaa, miltä tuntuu, kun sisässä palaa ja suonet ovat kuivuneet?"

"Koskeeko se sitä tyttöä?" sanoi Cherry tyynen vakavasti. "Hän on pettänyt sinut."

"Niin onkin -- entä sitten? Minun on jano. Hän menee Mac Namaran kanssa naimisiin. Minä olen ollut narri."

Hän kiristeli hampaitaan ja tarttui lasiin, jonka tarjoilija oli tuonut.

"Mac Namara on roisto, mutta hän on myöskin mies eikä ole milloinkaan maistanut väkeviä."

Cherry lausui tämän tyynesti ja kevyesti, mutta Glenister pysäytti lasin puolitiehen suuhunsa.

"Mitä se tähän kuuluu? Sinähän paasaat kuin raittiussaarnaaja. Hyveellisyys somistaa sinua tavattomasti."

Tyttö punehtui, mutta jatkoi:

"Juolahti vain mieleeni, että ellet ole kyllin vahva hallitsemaan kurkkuasi, et ole liioin kyllin vahva voittamaan miestä, joka hallitsee itseänsä."

Glenister silmäili hetken aikaa viskylasiaan ja pani sen sitten takaisin tarjottimelle.

"Tuokaa tänne pari lasillista sokerivettä", hän sanoi, ja nauraen, mikä meikein kuulosti nyyhkytykseltä, Cherry Malotte kumartui eteenpäin ja suuteli häntä.

"Sinä olet liian hyvä upottaaksesi surut lasiin. Kerro nyt minulle kaikki."

"Ah, se on liian pitkä juttu. Olen vast'ikään saanut tietää, että tyttö on mukana tuomarin ja Mac Namaran hommissa -- siinä kaikki. Hän on heidän lähettinsä -- heidän vakoilijansa. Hän toi tänne Struvelle asiapaperit ja sai Dextryn ja minut luovuttamaan heille kaivoksen. Hän sai meidät luottamaan lakiin ja hänen enoonsa. Niin, hän hypnotisoi minut luovuttamaan omaisuuteni ja antamaan sen hänen sulhaselleen, tuolle kirotulle juonenpunojalle. Ah, hän on aika veijari, viattomuudestaan huolimatta. Kun hän hymyilee, tuntee itsensä iloiseksi ja sydäntä lämmittää, ja hänen silmänsä ovat kirkkaat ja puhtaat kuin vuoristojärvi, mutta hän on valheellinen -- hän on kiero -- ja -- hyvä Jumala, kuinka minä häntä rakastan?" Hän peitti kasvot käsiinsä.

Kun Cherry Malotte hetki sitten koetti puolustaa häntä häntä itseään vastaan, oli hän avomielinen ja luonnollinen, mutta nyt kun oli puhe hänen kilpailijattarestaan, tapahtui hänessä muutos, jota Glenister ei kuitenkaan huomannut. Tyttö omaksui jälleen sen osan, johon hän tavallisesti naamioitui, ja hänen silmänsä eivät olleet enää miellyttävät katsella.

"Minä olisin voinut sanoa tämän kaiken jo aikoja sitten ja enemmänkin."

"Enemmän? Mitä enemmän?"

"Muistatko, että tulin ilmoittamaan sinulle ja Dextrylle, että teidän luonanne aiottiin tulla etsimään varastettua kultaa? No niin -- se tyttö opasti heidät oikealle tielle. Sain sen myöhemmin selville. Hänellä on avain Mac Namaran kassaholviin, jossa teidän kultanne säilytetään, ja hänpä se ohjaa tuomariakin eikä suinkaan Mac Namara."

Tyttö valehteli sulavasti ja Glenister uskoi häntä.

"Muistat kai, että he murtautuivat sinun kassa-arkkuusi ja ryöstivät rahasi?"

"Entä sitten?"

"Mistä he saivat tietää, että teillä oli siellä kymmenentuhatta dollaria?"

"Sitä en tiedä."

"Mutta minäpä tiedän. Dextry oli puhunut asiasta hänelle."

Glenister nousi.

"En halua kuunnella enempää. Tulen hulluksi. Sisässäni kiehuu, sillä en ole milloinkaan ollut mukana tämänmoisessa taistelussa. Näetkös, olen elänyt kuin nauta nämä viime vuodet. Kun teki mieleni juoda, minä join; mitä halusin, sen sain, sillä olin kyllin vahva ottamaan. Tämä on minulle jotakin uutta. Minä menen nyt alas saadakseni ajatella muita asioita ja sitten menen kotiin."

Kun Glenister oli poistunut, istui nuori nainen pitkän aikaa paikallaan nojaten aitiosuojakkeeseen ja silmäten alas katsomoon. Näytäntö oli loppunut ja tanssi alkanut, mutta hän ei sitä erikoisesti huomannut, sillä hän hautoi ajatuksia kiihkeästi kuin henkilö, joka tuntee pitkän ja väsyttävän etsiskelynsä pian päättyvän. Hän ei huomannut, että Bronco Kid teki hänelle merkkejä, eikä liioin miestä, joka oli tämän seurassa, minkä vuoksi pankinpitäjä opasti seuralaisensa tytön aitioon. Hän esitteli miehen herra Champianiksi.

"Haluatteko tanssia?" kysyi vastatullut.

"En, mieluummin katselen. Tunnen tällä hetkellä seurustelun kaipuuta. Te olette maailmanmies, herra Champian. Oletteko kuullut mitään uutta ja huvittavaa? Häväistysjuttuja tai muuta sellaista?"

"Enpä voi kehua. Vaimoni hoitelee sitä puolta koko perheen puolesta. Mutta tiedän kyllä, että sitä lajia on kasaantunut aika paljon. On huvittavaa tarkata sitä ilmettä, joka liikkuu eräitten täkäläisten kasvoilla, ikäänkuin emme kaikki olisi samanarvoisia kolmannenkuudetta asteen pohjoispuolella. En ole milloinkaan kuullut mokomaa."

"Jotakin uutta ja huomiota herättävää?" kysyi Bronco hieman innostuneempana.

"Mitä viimeksi kuulin koski tuomarin sisarentytärtä, neiti Chesteriä."

Cherry Malotte kääntyi äkkiä puhujaan päin, ja Bronco Kid laski jalkansa hitaasti lattialle.

"Mitä niin?" kysyi tyttö.

"Kaikesta päättäen hän on pannut maineensa alttiiksi tuon nousukkaan Glenisterin seurassa, kun hän saapui tänne viime keväänä. Hyvin kainostelematta, mikäli vaimoni väittää. Hän oli näet mukana samassa laivassa ja sanoo nyt, että häväistysjuttu oli ihan täydellinen."

Ahaa! Glenister oli kertonut vain puoli tarinaa, tuumi Cherry Mätätte. Totuus oli nyt paljastumaisillaan. Samalla hetkellä Champian tuumi itsekseen, että tämä nainen hänen edessään oli kuin täysiverinen tanssisalikeiju, viekas, lemmenkade, vahingoniloinen seikkailijatar.

"Ja se naikkonen tekeytyy hienon maailman naiseksi", tyttö ivaili.

"Hän onkin hieno", sanoi siihen Kid. Hän istui jäykkänä ja suorana tuolillaan ja hänen nyrkkiin puristettujen kouriensa rystyset olivat valkoiset. Aition hämärässä eivät toiset huomanneet, että hän oli kalmankalpea, eikä hän enää puhunutkaan mitään, sanoihan vain hyvästi Champianille, kun tämä hetken kuluttua poistui. Mutta kun ovi oli hänen takanaan sulkeutunut, nousi Kid ja ojenteli jäseniään ei väsymyksestä vaan ikäänkuin norjentaakseen lihaksiaan sen pitkän jännityksen jälkeen, jonka ne olivat saaneet kestää. Hän kostutti huuliaan kielellä, ja suu oli ihan kuiva. Cherry katsahti tällöin häneen.

"Miksi irvistelet tuolla tavoin?" Kun valo osui hänen kasvoilleen, hämmästyi hän aika lailla. -- "Minkälaiselta sinä näytätkään! Mikä sinua vaivaa? Voitko pahoin?"

"En, ei minua mikään vaivaa", vastasi toinen käheällä äänellä.

"Oletko sinäkin rakastunut siihen tyttöön? Hänhän on pannut kaikkien miesten päät pyörälle."

Hän väänteli käsiään, mikä on paha merkki henkilössä, joka on valmis melkein vaikka mihin, ja kun hän näki Glenisterin kulkevan par'aikaa tanssisalin poikki, puhkesi hän sanomaan:

"Minä voisin surmata hänet."

"Niin minäkin", virkkoi Kid ja lähti aitiosta hyvästiä sanomatta.

XIX.

PELIHIMO.

Pitkän tovin Cherry Malotte istui hiljaisissa mietteissään ja tuijotti eteensä silmin, jotka eivät nähneet mitään. Hänen kasvoilleen ilmestyi vähitellen teräviä ja pahaenteisiä piirteitä. Silloin tällöin hän huudahti kärsimättömästi, ikäänkuin se salajuoni, jota hän par'aikaa suunnitteli, tuntuisi turhalta, ja hän nousi kävelemään ahtaassa aitiossaan. Hän ei tajunnut ajan kulumista ja oli viettänyt paikallaan noin kaksi tuntia, kun hän kuuli naapuriaitiosta sanan, joka pani hänet hätkähtämään, ja hänen hajamielisyytensä irtautui hänestä kuin vaippa. Joku puhui Glenisteristä, ja hänen äänensä värisi kiihtymystä.

"En ole mokomaa nähnyt Virgina Cityn aikojen jälkeen kolmetoista vuotta sitten. Hän on varma."

"Ehkä on", vastasi toinen epäillen, "mutta minä vain en halua asettua taaksesi. En ole vielä koskaan pannut peliin ropoakaan."

"No, lainaa sitten minulle rahaa. Tunnin perästä maksan takaisin. Sanon sinulle, että hän on yhtä varma kuin jos sinulla olisi jo rahat kourassasi. Tämä on hänen elämänsä suuri hetki. Viidentoista minuutin kuluttua emme voi päästä hänen pöytänsä lähelle, sillä kaikki kaupungin ammattipelaajat kerääntyvät paikalle."

"Minä panen viisikymmentä dollaria yhteisesti", vastasi toinen, ja hänen äänensä ilmaisi, että toisen kiihko oli osittain tarttunut häneenkin.

Cherry Malotte sai keskustelusta sen verran selville, että Glenister oli pelaamassa ja että tällä oli sellainen onni mukanaan, että se herätti kateutta kaikissa tienoon pelaajissa. Hän poistui kätköpaikastaan, ja kun hän astui portaita alas, kohtasi häntä tavaton näky. Tanssisali oli miltei tyhjä; soittajat vain hieroivat viulujaan ja sujuttelivat klarinettejaan koettaen turhaan viekoitella takaisin sitä nopeasti kasvavaa joukkoa, joka täytti tungokseen asti peilisalin ja ulottui ovelle saakka. Pahin tungos vallitsi erään pöydän ympärillä. Cherry ei voinut nähdä, mitä siellä tapahtui, sillä miehiä ja naisia oli pöydän ympärillä kymmenkertaisessa rivissä ja toisia oli kiivennyt tuoleille ja pöydille. Äkkiä syntyi tavaton melu ja sitä seurasi kuolemanhiljaisuus ja sitten kuului jälleen hopean helinää. Hetki vielä, ja joukko alkoi jälleen puhella ja nauraa.

Yleinen kiihtymys alkoi tarttua Cherryynkin, vaikka hän tarkkasi pelin kulkua kaukaa. Voitonriemuiset äänet, äkillinen hiljaisuus, hermojännitys, jota tämä kaikki tulkitsi, puistatti häntäkin. Hän huomasi tällöin Bronco Kidin, joka yritti raivata tietä hänen luoksensa, ja hän lähti tätä vastaan. Kid pysähtyi ja nojasi seinää vasten katsellen ohutta savuviirua, joka kohosi hänen savukkeestaan. Hän näytti unohtaneen ympäristönsä eikä ilmaissut eleelläkään sitä mielenliikutusta, jonka vallassa hän oli pari tuntia sitten ollut.

"Tämä on suurpiirteisen murhaavaa, vai kuinka?" sanoi tyttö. Pelaaja nyökkäsi ja mutisi jotakin käsittämätöntä. "Mikset hoida pankkia? Eikö tänään ole sinun vuorosi?"

"Lopetin eilen illalla."

"Hyvissä ajoin välttääksesi tämän illan jutun. Onneksi!"

"Niin, minä olen nyt tämän liikkeen omistaja. Ostin sen eilen."

"Taivaan nimessä! Hän voittaa siis sinun rahojasi."

"Niin, kahdeksantuhannen dollarin nopeudella minuutissa."

Cherry silmäili niitä pitkiä autioita pöytärivejä, joita oli Glenisterin ja hänen pelitoveriensa takana. Uusi ääntensorina oli merkkinä, että Glenister oli voittanut jälleen, ja nuoresta tytöstä tuntui, että Bronco Kid oli liian tyyni, että hänen kätensä ja äänensä olivat liian vakavat ja hänen katseensa liian kylmä vaikuttaakseen luonnollisilta. Bronco Kid kääntyi häneen päin ja sanoi:

"Tarkoititko totta äskeisellä puheellasi?"

"En tiedä, mihin tähtäät."

"Sanoit, että voisit surmata Glenisterin?"

"Niin voisinkin."

"Etkö sinä siis rakastakaan häntä?"

"Minä vihaan häntä", keskeytti tyttö hänet.

Kid katseli häntä ilottomasti hymyillen, ja nähdessään samassa crap-pelin pankinpitäjän lähtevän tyhjän pöytänsä äärestä, huusi hän tämän luoksensa ja sanoi:

"Toby, minä toivon, että te rupeatte 'ajamaan ruumisvaunuja!' kun Glenister siirtyy pelaamaan faaraota. Minä hoidan pankkia silloin. Ymmärrättekö?"

"Totta kai! Aiotte antaa hänelle vähän 'työtä', vai kuinka?"

"En ole vielä milloinkaan täällä pelannut väärillä korteilla", huudahti Kid, "muta minä aion nitistää tuon nousukkaan tänä iltana tai surmaan hänet. Minä käytän 'hiekkajärjestelmää' ja haluan selittää teille merkinantojeni tarkoituksen. Jos niissä erehdytte, saatatte meidät pulaan ja kaikki menee päin mäntyä."

Hän selitteli merkkejään sanoin, joista maallikko ei olisi saanut tolkkua, ja havainnollistutti ne melkein huomaamattomin sormen ja käden elein. Tyttö seisoi koko ajan vieressä ja kuunteli jokaista sanaa jännittyneen tarkkaavasti. Hän ei tarvinnut selityksiä, hän tunsi kaikki sanakäänteet entuudestaan ja tiesi, että 'ruumisvaunuajurin' tehtävänä oli käsitellä korttilaatikkoa, ja hän tunsi myöskin 'sisäisen elämän' merkkijärjestelmän. Kaikki oli hänelle kuin lukisi avointa kirjaa ja hän oppi nopeammin kuin Toby ne merkit, joita Bronco Kid aikoi käyttää ilmoittaakseen, minkä kortin hän oli salaa pannut laatikkoon tai minkä piti kädessään.

Kid oli valinnut 'hiekkajärjestelmän', s.o. hän käyttäisi rehellistä laatikkoa, mutta sen sijaan korttileikkiä, jonka määrätyt kortit oli hangattu hiekkapaperilla karheiksi niin että kun painoi hieman lujemmin ylintä tai lyötyä korttia, alempi tarttui siihen, ja näin hän voi tilaisuuden sattuessa pelata kaksi korttia yht'aikaa. Hiekkapaperin jäljiltä heikosti kahahtava kortti ilmaisi kortteja jaettaessa, minne merkitty kortti kulloinkin joutui.

Lopetettuaan neuvontansa pelisalin omistaja poistui, ja Cherry Malotte koetti raivata itselleen tien rulettipöydän luo. Hän tahtoi nähdä Glenisterin, mutta ei päässyt lähellekään. Hän oivalsi, että Glenister oli jälleen voittanut, sillä vilahdus rulettipyörästä, joka hänen onnistui nähdä miesten käsivarsien alta, osoitti, että ruudut olivat melkein tyhjät.

Oli kysymys enää vain muutamista minuuteista, ja hän vetäytyi sen vuoksi faaraopöydän luo, jonka ääressä Bronco Kid jo istui kortteja jakamassa. Hänen kasvoillaan oli entinen välinpitämätön naamari, ja hänen valkoiset hoikat sormensa liikkuivat hitaasti ja ehdottoman varmasti. Hän odotti.

Muutaman hetken kuluttua joukko hylkäsi rulettipöydän ja siirtyi faaraopöydän luo, Glenister muiden mukana. Hän ei ollut entisensä kaltainen. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen ilmeensä oli häikäilemättömän rohkea, hänen kauluksensa oli auki ja paljasti voimakkaan jäntevän kaulan. Pelihimo oli raaistanut hänet, hänestä oli tullut jälleen kesytön, väkivaltainen erämaan alkuihminen. Itsehillintä ja arvokkuus olivat tyystin hävinneet. Hän oli yrittänyt kulkea uudenaikaisia teitä, mutta ne eivät olleet sopineet hänelle. Hän liukui alaspäin, ja entisyys nielaisi hänet.

Hän ei huomannut Cherry Malottea, kun hän istahti pöydän ääreen. Hän näki vain pelin. Tyttö pusersi kouransa nyrkkiin ja toivoi kaikesta sydämestään hänen tappiotaan.

"Mikä on sinun ylin määräsi, Kid?" Glenister kysyi.

"Sata ja kaksi", vastasi tämä.

Peli aloitettiin enemmittä selittelyittä. Kid hoiti korttinsa tyynesti ja varmasti sekä otti tai jakoi voitot koneenomaisen tasaisesti. Katselijat lakkasivat puhumasta ja valmistuivat näkemään jotakin katsomisen arvoista, sillä nyt oli tulossa illan huippukohta. Faarao on muitten pelien rinnalla kuin oikeata taistelua terävin asein.

Aluksi Glenister voitti säännöllisesti, kunnes tuli hetki, jolloin kakkosella oli kokonainen kasa rahoja. Cherry näki Kidin salamannopeasti antavan merkin Tobylle, ja seuraavassa tuokiossa hän oli "vetäissyt" itselleen kakkosen ja toinen kakkonen hävisi. Se oli hänen ensimmäinen varsinainen voittonsa, eivätkä pelaajat siitä paljoakaan piitanneet. Puolentoista tunnin perästä olivat voitot heikosti pankin taholla. Silloin Glenister virkkoi:

"Tämä käy liian hitaasti. Minä haluan peliin elämää."

"Antakaa mennä", vastasi Kid hymyillen. "Panokset kaksinkertaiset."

Nyt saattoi panna yhdelle kortille neljäsataa dollaria, ja Kid aloittikin nyt vasta,vakavissaan pelin. Glenister hävisi nyt säännöllisesti, ei tosin suuria summia, mutta ärsyttävän säännöllisesti. Cherry huomasi aiemmin, kuin Kid itse 'ruumisvaunuajurin' vaikeuden selviytyi työssään kunnollisesti. Toby oli mennä päästä pyörälle. Kid oli käänteissään liian nopsa, eikä toinen uskaltanut lähettää hänelle hätämerkkiä peläten joutuvansa joukon lynkattavaksi. Kid ei liioin voinut antaa apurilleen selityksiä, koska hän pelkäsi, että joku joukosta jossa oli monta tempun taitajaa, tarjoutuisi asettumaan hänen tilalleen. Hän voi vain katsella pahaenteisesti tolkutonta apuriaan.

He eivät olleet ehtineet vielä pitkälle seuraavaa peliä, kun Cherry! terävä silmä äkkäsi merkin, jonka Toby käsitti vallan väärin. Hän sanoi silloin tyynesti tälle:

"Teidän tulisi voidella pontimet paremmin."

Bronco Kid ei voinut olla hymyilemättä. Huumorintaju ei ollut hänessä tosin liian herkkä, mutta tämä Cherryn tekemä pisto oli toki sellainen, että hän muistaisi sen aina ja kertoisi tulevina päivinä siitä ihastuneena. Hän pelkäsi vain, että paikalla olisi faaraonpelaajia, jotka ymmärtäisivät viittauksen, mutta sellaisia ei ollut. Hetken perästä sanoi tyttö Tobylle:

"Luovuttakaa minulle paikkanne, te näytte kadottaneen ohjakset!"

Toby katsahti kysyvästi Kidiin, joka puolestaan sieppasi kuin lennosta Cherryn rauhoittavan katseen ja nyökkäsi sitten hyväksymisen merkiksi. Toby nousi ja istui hänen paikalleen. Kid tiesi, ettei Cherry tekisi erehdyksiä; hänen terävää älyään oli terästämässä viha -- sen luki selvästi hänen kasvoistaan. Jos Glenister tänä iltana pelastuisi häviöstä, johtuisi se siitä, ettei mikään inhimillinen mahti siihen pystyisi.

Kidin uudella liittolaisella oli vain yksi ajatus: Roy oli nujerrettava! Hänet oli nöyryytettävä, taloudellisesti tuhottava, saatettava naurunalaiseksi. Ehkä hän sitten palaisi hänen luoksensa, kuten menneinä aikoina. Cherry oli kadottamaisillaan hänet -- tämä olisi hänen ainoa mahdollisuutensa voittaa hänet takaisin itselleen. Hän suoritti tehtävänsä kevyesti, ja hänen nopeutensa ja taitonsa kannustivat Broncoakin, kunnes hänenkin aistinsa herkistyivät ja hänen huomiokykynsä; tuli entistä terävämmäksi ja nopeammaksi. Glenister noitui itsekseen kortteja. Hän oli kuin humalassa, ikäänkuin viininhöyryt olisivat käärineet hänen aivonsa usvaan. Hän vääntelihe tuolillaan, suonet pakottivat hänen niskassaan ja veri oli tunkeutunut hänen päähänsä. Hetken kuluttua hän sanoi:

"Minä haluan korkeampaa panosta. Eihän tämä ole lasten peliä! Pankaamme peli vapaaksi!"

Bronco loi riemuitsevan katseen tyttöön ja myöntyi Glenisterin toivomukseen.

"Kuten haluatte. Olkoon rajana sininen taivas. Kasatkaa rahanne kattoparsiin saakka."

Hän alkoi sekoittaa kortteja.

Roy pani sata puntaa 'tutunomaiselle' kortille. Kolmannella kierroksella hän menetti sen. Hän pani seuraavalla kierroksella kaksisataa ja menetti, neljäsataa ja menetti kolmannen kerran. Onni oli kääntänyt hänelle selkänsä. Hän kiristeli hampaitaan ja koroitti panokset kaksinkertaisiksi, kunnes ne olivat nousseet suunnattoman korkeiksi. Kid jakoi kortteja yhä entisen tyynesti. Glenisterin valtasi polttava raivo, jota hän ei voinut enää hillitä. Ne eivät olleet hänen rahojaan -- välipä tuosta, vaikka ne menettäisikin. Hän tahtoi jatkaa, kunnes voittaisi. Hänen täytyi voittaa.

Hän otti povitaskustaan nipun seteleitä, niin paksun, että hänen täytyi pidellä sitä kaksin käsin. Katselijat näkivät, että siinä oli enimmäkseen keltaisia seteleitä. Kukaan ei hiiskunut sanaakaan. Glenister laski rahat ja katsahti pankinpitäjään, joka nyökkäsi hyväksyvästi, minkä jälkeen hän työnsi rahat esiin, kunnes ne pysähtyivät kuninkaalle. Hän pani kuparikolikon päällimmäiseksi setelinipulle. Kaikki läsnäolijat hengähtivät syvään. Milloinkaan ei näillä mailla ollut nähty moista panosta -- se edusti kokonaista omaisuutta. Tästä kehittyi satu, jota sopi kertoa vielä lastenlapsillekin, kuinka mies voi ansaita yhtenä iltana omaisuuden ja menettää sen taas yhden korttikierroksen aikana.

Cherry Malotten sormet olivat jääkylmät ja häntä puistatti, niin että tarkkailukoneen nappulat kalisivat, ja hänen sydämensä jyskytti niin että hän tuskin voi hengittää, jotakin paksua kohosi hänen kurkkuunsa ja hän oli tukehtumaisillaan. Jos Glenister voittaisi tällä kerralla, lopettaisi hän heti, siitä oli tyttö varma. Entä jos hän menettäisi? Ah! Mitä saattoi tuntea Kid, joka pelasi satunnaisen kiukunpuuskan yllyttämänä, hänen rinnallaan, jonka toiveet onnesta, rakkaudesta ja elämästä olivat tämän panoksen varassa?

Kid tiesi ilmeisesti, mikä kortti oli lähinnä, koskapa hän ei antanut hänelle minkäänlaista merkkiä. Ja kun Glenister ojentautui taaksepäin, työnsi hän hitaasti ja varmasti ylimmäisen kortin laatikosta. Hänen kätensä ei värähtänyt. Kortti oli ruutuyhdeksikkö, ja ympärillä olijat hengähtivät syvään. Kuningas ei ollut voittanut. Menettäisikö se? Jokaisen katse ahmi pientä nikkelöityä laatikkoa. Jos seuraava kortti olisi lähinnä yhdeksikköä matalampi, olisi suurin panos, minkä Alaska milloinkaan oli nähnyt, menetetty.