Part 7

Mutta karhu heti pyssyn lau'ettua katsahtaa ääntä kohti ja huomaa miehen. Sitä kovin suututtaa, että se on tullut häirityksi juuri kun se on ollut aikeessa käydä käsiksi makeaan ateriaan, suututtaa niin, että, kun se ei voi ampujalle mitään tehdä, se, väkevyytensä ja vihansa näytteeksi, voimakkailla käpälillään kiskasee viereltään puun kannon juurineen maasta irti ja paiskaa sen sitten voimakkaasti maata vasten, jotta koko kanto hajoaa pirstaleiksi ja pauke kaikuu kauas metsässä.

"Tyhjää siinä voimiasi näytät", arvelee isäntä, luullen karhun kohta henkensä heittävän.

Mutta eipä uuvukaan metsän vilja, ei kaadu siihen paikkaan, vaan heti, kannon käsistään paiskattuaan, se kiireimmän kautta lähtee takaisin laukkaamaan samoja jälkiä kuin oli tullutkin, laukkaa yli risujen ja mättäiden kauas kuulumattomiin.

"Voi ihmettä! Nyt kumma tuli", miettii isäntä, korvallistaan kynsien. "Tämäpä nyt -- No, mikähän nyt tuli, kun ei kaatunutkaan mörkö!" Ja hän laskeupi hitaasti alas puusta.

Hän menee sille paikalle seisomaan, jossa karhu vast'ikään oli ollut, ja siinä hän katselee ja kuuntelee, jotta eikö kuulu metsän kuningasta missään; siinä hän siunaelee ja päivittelee ja kynsii päätään ja ajattelee, että ihan todellako se saalis pääsi käsistä. Niin -- kyllä se nyt on mennyt.

"Voi kuitenkin! Kuinka tämä on mahdollista!" miettii hän pahoillaan ja huutaa Lauria.

Lauri tuleekin vähän ajan perästä ja kysyy heti: "No, joko nyt kaatui?"

"Kaatui! Eikö!" vastaa isäntä. "Minkälainen se lie eläjä! Ei siihen pyssy tehonnut."

"Tosiaanko! Sepä nyt! No, ammuittehan te tarkkaan?"

"Ka, minä ammuin niin tarkkaan, jott'ei kyllä ammunnassa vikaa ollut, ja kyllä sattui."

"Mutta jos ei sattunutkaan?"

"Sattunutko! Ihan vissiin sattui ja hyvään paikkaan. Minä ammuin ihan sydäntä kohti."

"Mutta eihän kuitenkaan ole sanottu, että te osasitte sydämmeen. Kuinka tuli likelle mörkö?"

"Tässä näin, juuri tällä kohdalla, jossa minä nyt olen, seisoi se. Ja olisi se tullut likeimnäksikin, vaan minä en malttanut odottaa."

"Siinäpä se! On saattanut, kun kuitenkaan ei otus ollut tämän likempänä, ja pimeäkinhän on tehnyt haittaa, -- on saattanut kuitenkin teillä käsi pettää."

"Eipä pettänytkään, totta vie. Niin totta kuin minä olen minä, niin minä ammuin ihan tarkkaan ja luoti kyllä kävi oikeaan paikkaan."

"No, sitten kai on mörkö kaatunut. Jos se vaan on saanut luodin rintaansa, niin ei se kaukana olekaan täältä."

"Niin sen luulisi; vaan mikä lie ollut pyssyssäni vikana, kun se ei tehonnut. Metsä vaan, heti kun olin ampunut, ikäänkuin ei olisi käynytkään, tempasi maasta irti kannon, -- tuossahan tuo vielä kolo näkyy -- ja lyödä läjähytti sen sitten pirstaleiksi maata vasten semmoisella jytäkällä, jotta se vasta jytäkkää oli."

"Niin, kuulinhan minäkin jotain sen tapaista."

"Ja sitten se heti kääntyi poispäin, sinnepäin, mistä oli tullutkin, otti laukan semmoisen, jotta se vasta kyytiä oli. Nyt se jo saattaa hyvinkin kaukana olla."

"Entäpä, jos ei olisikaan!"

"Voi, kyllä se ei tämän seudun likellä ole."

"Kukapa sen vielä tietää! Jos siihen vaan on luoti käynyt, niin se ei ole hyvin kauas mahtanut päästä. Eiköhän mahtane tässä verijälkiä olla näkyvissä! Katsotaanpa! Piti kai minulla tikkuja olla -- minne lienevät painuneet -- no, eikö niitä -- luulisippa -- jopa löytyi."

Lauri kun on saanut tulitikkuunsa valkean, niin sen valossa hän ja isäntä katselevat, jotta näkyykö mitään; ja todella onkin kannon sijan vieressä muutamia veritilkkoja. Siinä on yhdessä kohti sammalikko punertunut verestä, mutta muualla siinä lähellä ei näy yhtään verijälkeä, vaikka Lauri uudestaan virittää tulen toiseen tikkuun.

"Onpahan käynyt", sanoo Lauri.

"No, tiesinhän minä, että kävi se", sanoo vastuuksi isäntä, "ihan sydämmeen kävi."

"Tokkopahan lie sydämmeen käynyt! Sittenhän olisi peto tähän paikkaan kaatunut."

"Ka, niinhän minäkin luulin ampuessani, jotta kyllä se nyt tähän paikkaan kaatuu. Mutta älähän! Hyvin kummiini menin, kun se lähti täältä pois laukkaamaan. Siihen ei minun pyssyni tehonnut; ja minä alan luulla, että kunhan ei liene minun pyssyni pilattu."

"Pilattuko!"

"No, niinpä minusta tunnustaa, että pilattu se mahtaa olla, koskapahan ei tappanut."

"Mikäpä sen olisi pilannut?"

"Ka, Kuuselainen sen on mahtanut pilata."

"Mitenhän lienee! Mutta emmehän vielä tiedä, onko mörkö kaatunut vai ei. Entäpä jos ei luoti sattunutkaan ihan sydämmeen."

"Kylläpä sen piti sattua."

"Mikäpä sen niin tarkkaan tietää! On saattanut sattua semmoiseen paikkaan, ett'ei ole heti tehonnut, vaan on se kuitenkin saattanut jälestäpäin vaikuttaa, ja olisihan mahdollista, että metsän kuningas jossain mättään kolossa kuolleena maata mätköttää."

"Eipä mahtane kuolleena olla minun luullakseni. Semmoiseltapa sen lähtö näytti, että ihan terveenä se oli."

"On siihen kuitenkin vika tullut, koskapahan on verta vuotanut. Saamme tulla aamulla vielä katsomaan, jotta eikö sattuisi sitä löytymään missään."

"Ka saisihan tuota tulla. Jos siltä on verta muualle vuotanut kuin tähän, niin sittenhän tuota voitaisiin sen jälille päästä. Mutta jos vaan minun pyssyni on pilattu, niinkuin pelkään, niin kyllä silloin on turha vaiva hakea. Mutta olkoonpa miten tahansa, niin niinhän kuitenkin on tapahtunut kuin on sallittu."

"Ka niin. Eihän se tämä asia enää muutu. Mutta eipä tässä vielä varmuudella tiedetä, kuinka on käynytkään. Sittenpähän huomenna nähdään."

Vihdoin keskustelunsa lopetettuaan lähtevät vahtaajat kotiapäin astumaan, kun kuitenkin pitävät varmana, ett'ei metsä sinä yönä enää haaskoille tule. Ja kotia tultuaan he heti käyvät levolle, kerran taas yönsä rauhassa nukkumaan monien valvomisien perästä.

XI.

Seuraavana päivänä Mäntyvaaran miehet, kerrottuaan koko talon väelle, kuinka vahtuu ja ammunta oli huonosti onnistunut, käyvät vielä metsässä katsomassa, eikö sattuisi karhu jostain löytymään. Mutta verijälkiä näkyy ainoastaan siinä paikassa, jossa karhu oli seisonut isännän sitä ampuessa ja monioita vähempiä jälkiä siitä pikkusen matkaa sitä suuntaa kohti, minne karhu oli kadonnut, vaan sittenpä ne jäljet loppuvatkin, katoavat kerrassaan, eikä metsän kuningasta löydetä mistään, ei elävänä eikä kuolleena; ja tyhjin toimin täytyy miesten kotia palata, kun eivät kuitenkaan voi osata karhun olopaikalle.

Nyt on isäntä yhä enemmän vakuutettu siinä luulossa, että hänen pyssynsä on pilattu eli lumottu, eikä se siis voi tehota, vaikka kuinka hyvään paikkaan sattuisi käymään. Sen vuoksi hän jo on kyllästynyt koko vahtuuhommaan ja miettii, että toinen tuuma on keksittävä metsän kuninkaan tappamiseksi. Senkin vuoksi on joku muutos tarpeen, koska kovin paljon aikaa menee kahdessa eri paikassa joka yö vahtia pitää. Siinähän menee kahdelta mieheltä aika melkein kokonaan, niin että peltotyöt hyvin huonosti edistyvät. Mutta mikähän tuuma se keksittäisiin? Kun vaan olisi hyvä karhukoira, niin sittenhän ei olisi muuta ajattelemista kuin heti ruveta karhua metsästämään. Vaan mistäpä se semmoinen koira saadaan!

Mietteissään istuu isäntä penkillä akkunan kohdalla, polttaen pitkiä lehtiä. Vasta on hän, samoin kuin muu talonväki, einepöydän äärestä noussut, mutta Tiina on kuitenkin aamusta asti karjan paimenena metsää kierrellyt.

"Minä tässä ajattelen", sanoo isäntä, hetken äänettömyyden kuluttua, kun Mäntyvaaran väestä kaikki muut paitsi Tiina istuvat koolla pirtissä, pitäen loma-aikaa, ennenkuin leikkuutyöhön lähtevät. "Minä ajattelen, että kyllä jo heitän sikseen kaikki yövahtuut minun osaltani."

"No, joko rupeaa kyllästyttämään?" kysyy Kaisu.

"Eipä paljon muutenkaan. Ei se teho kuitenkaan minun pyssyni."

"Vai ei teho. Niinkö siis todella luulette, että se on pilattu?"

"No, niinpä uskon. Olisihan se muuten tappanut, kun viime yönä metsän kuningasta ammuin, ell'ei se olisi ollut pilattu."

"Mitenpä se olisi tappanut, kun ei sattunut hyvään paikkaan!"

"Sattunut! Ihan vissiin sattui, vaan eihän se tappanut, kun pyssyssä oli vika. -- Mutta minä rupean tässä toista tuumaa miettimään."

"Mikähän sinulla nyt on mielessä?" huudahtaa emäntä.

"Mitenkähän olisi loukas laittaa!"

"Loukas!" puuttuu puheeseen Lauri. "Eihän se aivan hullu tuuma ole."

"Pistipä isällä hyvä ajatus päähän!" naurahtaa Kaisu. "Metsän petoa ruvetaan pyytämään samalla lailla kuin hiirtä ansalla. Mutta eiköhän mörkö paremmin osaa itseään varoa kuin hiiri!"

"Kyllä se sekin joskus saattaa erehtyä, vaikka sillä on miehen mieli", vastaa isäntä. "Ja erehtyyhän se ihminenkin. -- Tietävätpähän vanhat ihmiset mainita semmoisista tapauksista, että metsän kuningas on loukkaassa surmansa saanut. Muistanpa minäkin, että minun lapsena ollessani täällä kotonani -- juuri tässä talossa -- vietettiin mesikämmenen peijaita, ja se oli loukkaassa kuollut."

"Tuohan Vanhalan Matti", saapi sanoakseen Mikko, joka äänetönnä on istunut lavitsalla, muista vähän syrjällä, "joka on tunnettu karhun tappaja, kuuluu saaneen joskus loukkaallakin metsän pedon hengiltä."

"Onhan se saanut", sanoo Lauri, "puheitten mukaan. Ja kyllä on meidän tehtävä se loukas. Tulisihan se ansaksi sekin ja saattaisi kyllä metsän kuninkaalta hengen ottaa, kun se vaan sattuisi sinne menemään."

"Siinäpä se", sanoo Kaisu. "Mutta kyllä se ei sinne mene niin kauan kuin sillä on vielä ne lehmäin raadot syömättä."

"Kyllä se silti saattaa mennä", väittää Lauri, "kun pannaan sille oikein hyvä syötti; enkä minä vielä vahtuuta heitä."

"Tehkäähän loukas!" kehoittaa Anni. "Ehkäpä sattuisi sitten pyynti paremmin onnistumaan."

"Mutta oletteko isä koskaan loukasta nähnyt?" kysyy Lauri.

"En minä kyllä nähnyt ole", vastaa isäntä, "vaan olen minä siitä siksi paljon kuullut puhuttavan, jotta tiedän, minkälainen se on. Vivusta en varmaan voisi sanoa, minkälainen se on. Mutta minä ajattelen, että me otamme Vanhalan Matin neuvojaksi ja vivun laittajaksi."

"Se kyllä käypi laatuun. Mutta milloinka me rupeamme siihen loukkaan tekoon."

"No, laitetaan heti sana Vanhalaan, niin pääsemme työhön käsiksi niin pian kuin Matti tänne ehtii, ehkä huomenna. -- Mutta nyt lähtekäämme leikkuuta jatkamaan!"

Anni lähtee Vanhalaan sanaa viemään ja toiset hankkiutuvat pellolle lähtemään. Lauri ja isäntä sekä Kaisu lähtevät edeltä, vaan Mikko jo heidän mentyään rupeaa hitaasti pellolle päin astumaan. Emännällä on nyt muuta tekemistä, jottei hän jouda leikkuutyöhön.

Tuskin ovat leikkuumiehet saaneet ohraa leikatuksi yhdeksi kuhilaaksi asti, ja Mikko vasta saanut sirpin käteensä, kun Tiina hengästyneenä saapuu pellolle ja jo kaukaa huutaa: "Joutukaa apuun! Mörkö viepi vasikan."

"Mitä ihmettä!" kurmnailee isäntä ja heittää leikkuun.

"Mitä sinä puhut!" ihmettelee Laurikin. "Onko se tosi?"

"No, tosi se on", vastaa Tiina läähättäen ja jo likelle ehdittyään. "Tuolla vaaran rinteellä kun karja oli, niin yht'äkkiä, aivan aavistamattani, mörkö sieppasi vasikan."

"Miks'et säikytellyt sitä petoa?" kysyy Kaisu.

"Enhän minä kerennyt ja minkäpä olisin sille tehnyt! -- Mutta joutukaa pian apuun. Mörkö syöpi Mielikin! Eikö lie jo syönytkin!"

Mutta Lauri lähtee heti pirttiin juoksemaan ja hänen jälissään isäntä, ja sieltä he heti sieppaavat pyssynsä ja pikimmältään sanoen emännälle, että mörkö vei vasikan, he ryntäävät taas ulos, Lauri edellä, isäntä jälessä, ja emäntä jääpi kummissaan seisomaan ja toisten kiirettä lähtöä katselemaan.

Tiina viittaa miehille suunnan, missä vasikka oli ollut ja sinne rientävät nyt miehet ja heidän jälessään juosta hilkkasee Kaisu ja takimmaisena Tiina, vielä läähättäen äskösestä juoksustaan. Mikko astuu hiljokselleen heidän jälissään pyörtänöä pitkin pellon aidalle asti, ja sinne hän jääpi seisomaan, katsellen, kuinka kauas ne juoksevat. Kartanolla seisoo emäntä katselemassa hänkin ja hän pahoilee mielessään, kun taas vahinko tapahtui karjalle.

Kun miehet ja Kaisu sekä Tiina, jotka yhä vaan juoksevat heidän perässään, ehtivät mäkirinteelle sille paikalle, josta vasikka oli kadonnut, niin siellä likellä karja ammoilee kovasti ja näyttää peloissaan olevan. Sen joukossa ei tosiaan enää näy kadonnutta vasikka. Tiina selittää, missä kohti se oli ollut ja minnekkä päin hän luulee mörön sen vieneen. Miehet ajatellen, jotta katosikohan tuo nyt koppinaan, lähtevät metsään rientämään. Siellä he juoksentelevat ja katselevat, jotta eikö satu näkymään joko mörköä tai vasikkaa. Vaimoset eivät lähde heitä hyvin kauas seuraamaan, vaan katseltuaan ja kuunneltuaan likitienoilta, he palaavat takaisin. Lauri ja isäntä sillä aikaa koettavat löytää karhun jälille, vaan turhaan. Karhusta ei näy jälkeäkään missään, eikä vasikan ammontaa kuulu missään. Hetken aikaa haettuaan, haettavaansa löytämättä, he palaavat takaisin ja asettavat pyssynsä paikoilleen pirtin seinälle.

Pirtissä ovat nyt kaikki Mäntyvaaran asujat, paitsi Anni, koolla. Vähää ennen miesten tuloa olivat Kaisu ja Tiina sinne tulleet ja emäntä heiltä tarkkaan kyseli siitä vasikan katoamisesta. Nyt ei malta Mikkokaan olla poissa muitten joukosta, vaan lähtee hänkin kuulemaan toisten puheita.

"No, eikö löytynyt?" kysyy emäntä heti miesten sisään astuttua.

"Eipä", vastaa isäntä ja istahtaa penkille. "Se katosi, se vasikka, kerrassaan, nahkoineen kaikkineen."

"No, katosi se", vakuuttaa Lauri, hänkin istumapaikan itselleen valiten. "Ei kuulunut siitä niin ääntäkään, ja metsän kuningas oli siksi viisas, ett'ei pannut puumerkkiään siihen, mistä oli kulkenut."

"No, kyllä se pahuus oli sukkela menemään. Kumma oli, mitenkä se pääsi jättämään, vaikka sillä oli elukka kannettavana. Miten tuo lieneekin sitä kantanut, vaan ei siltä kulku kuitenkaan hidastunut, koskapahan emme tavottaneet."

"No, oli se tapausta!" lausuu kummissaan emäntä.

"Kyllä se oli soma tapaus", päivittelee Tiina. "En tuota ennakolta osannut aavistaa."

"Kukapa sitä osasi aavistaa!" sanoo isäntäkin.

"Se vasta kummaa oli minusta", puuttuu keskusteluun Mikko, "että se uskalsi ihan paimenen nähden vasikkaan kajota. Enpä ole sattunut kuulemaan, että se koskaan ennen olisi niin tehnyt."

"Kyllä oli tapausta tämä", pahoilee yhä emäntä. "Ja kovinhan se tuntuu ikävältä, kun ei karja enää säily paimenenkaan turvissa."

"Olihan se ikävä asia", myöntää isäntä, "että joutui Mielikki metsän saaliiksi, ja kyllä mörkö on sen jo niin hyvään paikkaan kätkenyt tai jo syönyt sen suuhunsa nahkoilleen kaikkineen, ett'ei sitä voida enää löytää mistään. Mutta ei tälle asialle enää voida mitään. Se oli niin sallittu ja sen vuoksi se tapahtui. -- Näet nyt Kaisu", sanoo hän sitten Kaisun puoleen kääntyen, "ett'ei ole paimenestakaan apua karjalle."

"Kyllä siitä on apua", puolustelee Kaisu itseään. "Mutta Tiina ei ollut oikein valpas ja tarkkaavainen."

"Minäkö!" huudahtaa Tiina. "Teinhän minä kaikkea mitä voin."

"Olisit huutanut ja säikytellyt sitä petoa, kun se rupesi karjaa hätyyttämään."

"Enhän minä kerennyt havaitakaan sitä ennenkuin sillä jo oli vasikka kynsissä. Enhän silloin voinut sille mitään eikä olisi toinenkaan minun sijassani mitään saattanut tehdä."

"Eihän tämä asia ole Tiinan syy", sanoo isäntä. "Se kun oli kerta määrätty tapahtuvaksi, niin sen täytyi tapahtua, eikä siihen paimen mitään voinut. Eihän kukaan voi sallimukselle mitään."

"No, en tiedä", väittää Kaisu. "Mutta kyllä en minä Tiinan sijassa olisi yhtään elukkaa karjasta päästänyt metsän kynsiin."

"Oleppa sanomatta!" vastustaa Tiina, "Kun olisit ollut minun sijassani, niin et olisi kerennyt mitään ajatellakaan, ennenkuin jo metsä vasikan kanssa olisi ollut kaukana näkymättömissä."

"Älähän! Ei olisi metsä tullut likellenikään, kun minä olisin aina huutanut tai laulellut."

"No, mitä tuossa tyhjää intätte!" virkkoo isäntä. "Tämä asia ei kuitenkaan muutu. Se tapahtui niinkuin oli sallittu."

"Niin", myöntää emäntä. "Tulihan tosin vahinko, vaan minkäpä sille tekee! Se oli sallittu. Mutta, Tiina, saat sinä vielä mennä paimeneksi; sillä karja peloissaan ammoilee tuolla vaaran rinteellä, eikä uskalla mihinkään liikkua paimenetta."

"Tosiaan", sanoo isäntäkin, "saapi karjalla olla paimen sen vuoksi, että karja paremmin uskaltaisi kulkea ruokaisemmilla paikoilla, mutta ei suinkaan sen vuoksi, että paimenesta olisi mitään apua karjalle mörköä vastaan."

"Saisihan tuonne mennä paimeneksi", sanoo Tiina, "mutta jos se mörkö vielä päälle tulee."

"Siitä ei ole pelkoa", keskeyttää isäntä Tiinan puhetta. "Harvoinpa se ihmisen päälle tulee."

"Entäpä jos nyt tulisi, koska se on jo niin rohkeaksi tullut, että uskaltaa karjaan kajota paimenen nähden."

"Ole huoleti! Sinun päällesi se ei tule, kun et sinä voi sitä millään aseella uhata. Menehän nyt! Me muut täältä lähdemme taas leikkaamaan, -- ja huomenna rupeamme loukkaan tekoon, jotta eikö sattuisi mörkö sinne menemään ja siellä surmansa saamaan."

Niin poistuu kukin töihinsä, mielessään usein ajatellen karhujuttua. Pienokaiset vaan, mistään huolehtimatta, leikkivät iloisina kartanon hietikolla.

XII.

Seuraavan päivän aamulla Mäntyvaaran isäntä, Lauri sekä Vanhalan Matti lähtevät loukkaan tekoon. He astuvat karhun vahtuun vuoksi jo usein kulettuja seutuja, ensin rantatietä myöten ja kääntyvät sitten vasemmalle ja kulkevat tiheän metsikön kautta sitä suuntaa kohti, missä haaskat ovat. Etummaisena astuu Lauri, sitten isäntä ja takimmaisena Matti. Enimmästä keskustelutta kuluu matka ja varsinkin Matti, joka on harvapuheinen, jäykkäluontoinen vanhus, ei monta sanaa sano.

Miehet valitsevat metsässä paikan likelle niitä seutuja, missä lehmäin raadot ovat, vaan vähän ylemmäksi, kuivemmalle maalle. Siellä he rupeavat puita jystämään ja hakkaavat sylen pituisia hirtten tapaisia palkkeja joko kasvavista puista tai osaksi myös siellä täällä olevista kaatuneista hongista. Isännän ja Laurin kirveet enite jälkeä tekevät ja Matti vaan tekee pienempiä veistotöitä sekä antaa toisille tarvittaessa neuvoja ja auttaa heitä isompia puita kuljetettaessa. Kuuluu nyt kirveitten kalketta ja puitten pauketta palkkeja tehdessä; sillä semmoisessa työssä ei jyskettä saateta välttää; ja metsän kuningas, jos vaan mailla lienee, saapi kummissaan kuunnella ja ajatella, jotta mikä se nyt semmoista jytäkkää pitää sen ennen rauhaisan ruokapaikan läheisyydessä. Kuluu aikaa melkonen palkkeja tehdessä, niitä kun tarvitaan koko joukko, vaan kun arvellaan niiden riittävän, ruvetaan niistä loukkaalle seiniä tekemään. Ne ladotaan pystyyn maata vasten ihan toistensa viereen kolmeksi seinäksi eli sivuksi, niin että kaksi seinää tulee yhtäsuuntaisiksi toistensa kanssa ja kolmas yhdistää niiden päät toisiinsa, vaan yksi sivu jääpi siis avoimeksi. Tälle neljännelle sivulle vedetään iso kokonainen hirsi ja asetetaan maata pitkin ikäänkuin kynnykseksi loukkaalle, niin että tyvipuoli koskettaa molempia yhtäsuuntaisia seiniä, vaan latvapuoli ulottuu kauas niiden ulkopuolelle. Vielä tarvitaan tätä loukkaan etusivua varten hirsi tai kaksi; mutta, ennenkuin ne hakataan ja tuodaan määräpaikkoihinsa, on Matti ukko ruvennut vivun tekoon. Hän veistelee kaikenlaisia palukoita, jotka tarvitaan vipua varten, ja on työhönsä niin kiintynyt, ett'ei paljon jouda ympärilleen silmäellä eikä sekaantua isännän ja Laurin puheisiin. Nämä kun tuumaavat ja miettivät, mitenkä mikin on tehtävä, niin ukko vaan äänetönnä työtään toimittaa, eikä hän muulloin kuin toisten jotain kysyessä lyhyesti jonkun sanan vastaukseksi ärähtää, ja vaikka hän näkee, ett'eivät aina älyä, mitä varten hän mitäkin tekee, niin ei hän kuitenkaan ennen aikojaan selityksiin rupea; hän olla jöröttää vaan vakavana ja totisena ja tekee työnsä varmana kuin kokenut mestari ainakin.

Matin veistäessä ja vuollessa vipulaitokseen tarvittavia kaluja, ovat isäntä ja Lauri puuhassa isoa hirttä valmistaessaan. Kun se on valmis kuljetettavaksi, tuumaa isäntä Laurille, hirttä kohottaessaan: "Tuskin tämä kahden miehen saadaankaan paikoilleen."

"Näkyy tässä painoa olevan", vastaa Lauri, hänkin hirttä kohottaessaan.

"Raskas tämä raato on", huutaa isäntä Matille. "Etköhän Matti tulisi avustamaan!"

"Vai raskaalta tuntuu", vastaa Matti. "No, minä tulen täältä heti."

Kolmen miehen vedetään sitten hirsi loukkaan eteen ja siinä kantajat eli vetäjät heittävät taakan käsistään ja niin pudota romahtaa hirsi maahan toisen viereen. Siihen se sitten jätetään vähäksi aikaa, ennenkuin se nostetaan siihen paikkaan, mihin se on pantava.

Ennenkuin nyt isäntä ja Lauri muihin töihin rupeavat, käyvät he toisen haaskan purkamassa ja tuovat sitten koko haisevan lehmänraadon loukkaan lähelle, jotta Matti saisi siitä syöttiä ottaa loukkaaseen karhua varten pantavaksi.

Matilla alkaa nyt vipulaitos olla lopulleen valmis. Loukkaan sisälle peräseinään on hän kiinnittänyt puukoukun, johon syötti tulee pantavaksi, ja siitä johtuu vipu etusivulle, siinä olevan hirren tyvipuolen kohdalle. Kun lehmän raato on tuotu siihen likelle, niin Matti leikkaa raadosta pään erilleen, jonka hän vielä halkaisee ja panee sitten toisen puoliskon, johon myös kieli on jäänyt, puukoukkuun. Isännälle ja Laurille, jotka katselevat hänen hommaansa, sanoo hän: "Päällystäkäähän loukas kokonaan havuilla ja katsokaa, että joka paikka tulee niin hyvin peitetyksi, ett'ei vieras katsoja voi ollenkaan tietää niiden peitossa minkään rakennuksen olevan!"

Niin ruvetaankin loukasta havuilla peittämään ja sillä aikaa Matti lehmän raatoa silpoilee sekä syytää siitä palan palan perästä loukkaan sisälle ja etupuolellekin. Ne ovat sitä varten, että karhu, jos se kerta sille mieluisesta hajusta vieteltynä tulisi loukkaalle, rupeaisi nuuskimaan ja syömään siellä täällä olevia paloja, joista se pääsisi hyvään makuun, eikä sitten malttaisi olla syömättä syöttiä puukoukusta.

Vihdoin, kun loukas on kokonaan havuilla peitetty, niin että se on aivan kuin havumaja, viritetään vipu. Se hirsi, joka äsken tuotiin, nostetaan toisen hirren päälle, joka oli pantu loukkaalle kynnykseksi, siten että latvat tulevat päällekkäin, vaan ylemmäisen hirren tyvipuoli kohotetaan, joten aukko tulee hirtten väliin, ja tähän väliin asettaa nyt Matti kepin oli palukan pystyyn päällimmäistä hirttä kannattamaan. Tämä palukka on yhteydessä vipulaitoksen kanssa, joka on sillä lailla laitettu, että, jos se sattuu liikahtamaan, silloin heti hirttä kannattava palukka kaatuu ja samalla hirsi alas romahtaa.

Kun nyt loukas on valmis ja vipu viritetty, tuumaa isäntä, loukasta ja vipua katsellen: "Tämmöinen se nyt tuli ansa metsän kuninkaalle. Nyt ei puutu muuta kuin että se metsän peto tulisi tähän ansaan, niin sittenhän ne tulisivat jo vaivat palkituiksi."

"Ka, sehän tässä on toivottava", vastaa Lauri, hänkin vipulaitosta tarkkaan katsoen. "On tämä somanen laitos, ja tässä se salojen eläjä pian saattaa surmansa saada."

"Hetihän sen täytyy henkensä heittää, kun se tulee tuohon syöttiin koskemaan."

"Niin, ensin se tästä ulkopuolelta syöpi mitä löytää ja tuolta sisältä se tietysti myöskin rupeaa lihapalasia maistelemaan, pistäen turpansa tästä välistä tuonne sille. No, sitten sillä tekee mieli tuota pään puoliskoa tuolta puukoukusta. Mutta sinne ei sen kuono uletukaan."

"Silloin se toisella jalallaan astuu tästä alushirren yli ja nyt se saattaa suullaan koskettaa syöttiä."

"Vaan kun syötti on lujasti kiinni sidottu, niin se rupeaa sitä retuuttamaan, irti saadakseen."

"Mutta eipä irtaukaan syötti helposti; se näkyy hyvin lujaan olevan nuoralla sidottu."

"Ja kun se sitä retuuttaa, niin silloin puukoukku liikahtaa ja vipu laukeaa. Tämä palukka tässä paikoiltaan solahtaa ja samalla tämä vankka hirsi mörön niskaan pudota romahtaa."

"No, se vasta rymäystä on!"

"Ka, siinä tulee semmoinen paino mörkö paran päälle, jotta --"

"Heh! Paikallahan se kuoliaaksi litistyy."

"Ei auta sillä voimain ponnistukset enää."

"Ka, hetihän tuommoinen paino siltä hengen viepi."

"Se on tietty", puuttuu puheeseen Matti. "Sen päälle tulee niin raskas paino, ett'ei se ennätä parahtaakaan. -- Mutta hyvä on kuitenkin, että pannaan paljon painoa. Otetaanpa tuolta viellä tuo vanha hirsiremu, joka tuossa likellä näkyy, ja pannaan se lisäpainoksi!"

"No, so kun vielä pannaan", sanoo isäntä, "niin kyllä sitten --."

"Kyllä sitten jo tulee painoa", lausuu Lauri.

Tuodaan sitten se vanha jo melkein lahonnut hirsi ja nostetaan sekä kiinnitetään lisäpainoksi painohirren päälle.