Part 6

"Mahtaisikohan tuo olla tarpeen!" epäilee isäntä. "Luulisipa mörön jo kahteen lehmään tyytyvän."

"Saattaa se yhtäkaikki vielä jonkun karjasta siepata, jos vaan ei panna paimenta."

"Kyllähän nyt olisi kiire aika. Mutta jos halunnee joku vaimosista paimeneksi mennä, niin menköön vaan, niin karja tohtii paremmin kulkea metsässä, sillä araksi se tietysti on tullut, kerran mörön nähtyään. Mutta jos me ennen aamua olemme kerenneet mesikämmenen kaataa, niin sittenhän ei tarvita paimenta."

"Kyllä jääpi teiltä mesikämmen kaatamatta, ainakin ensi yönä."

"Ei ole vielä tiedossa, mitä sattuu tapahtumaan."

Isäntä ja Lauri, kun eivät olleet vielä syöneet sitten kuin aamulla, syövät iltasensa ja varustautuvat sitten lähteinään. Tiina ja Kaisu, kun haluvat tulla katsomaan haaskoja ja isäntä heitä tahtoo jälkien paluuttajiksi, lähtevät saattajiksi, vaan emäntä Annin kanssa jääpi kotia lehmiä lypsämään. Emäntä säälittelee miehiä, kun yön pimeään lähtevät synkkään metsään, mutta isäntä vastaa tyyneesti, että ovathan he pimeää ennenkin nähneet, eikähän siellä aseilla varustetuilla miehillä mitään hätää ole.

Niin lähtevät miehet, pyssyt ja kirveet muassa ja Kaisu ja Tiina jälkien paluuttajina, yön pimeään karhua vahtaamaan.

IX.

Kun Mäntyvaaran miehet seurueineen ehtivät ensimmäiselle haaskalle, jääpi sinne isäntä ja valitsee sopivan paikan muutaman kuusen takana; mutta toiset käyvät vielä toisella haaskalla, jonka ääreen Lauri jääpi mukavimpaan paikkaan mikä siellä on, muutaman kuusen ja mättään taakse hänkin. Sieltä Kaisu ja Tiina palaavat kotia, sitä ennen sääliteltyään Lauria, kun hänen pitää ihan yksikseen jäädä synkkään metsään pimeän yön ajaksi, ja Tiina sanoo lähteissään vielä hänelle: "Mitä sinä miesparka tekisit, kun sattuisi mörkö päällesi hyökkäämään?"

"Ei pääse se minun päälleni tulemaan", vakuuttaa Lauri. "Kyllä minä sitä ennen kerkeäisin sen ampua; vaan jospa ei se sattuisikaan kaatumaan ja hyökkäisi minun päälleni, niin silloin minä kirveelläni ropsisin sitä päähän, antaisin semmoisia kolauksia, että sen täytyisi lannistua."

"Kyllähän sinä nyt osaat kehua, vaan annappa kun tulee ihan pimeä ja metsä sattuu liikkumaan, niin eiköhän sinulla sydän säpsähdä!"

"Eihän toki."

Mutta poistuvat Tiina ja Kaisu, ja yksikseen jääpi Lauri mättään taakse olla kököttämään, kuusta vasten nojauten. Siinä hänellä on semmoinen paikka, ett'ei hän ole helposti huomattavissa, jos sattuisi metsän kuningas haaskaa lähenemään joltain muulta suunnalta kuin juuri siltä, jossa hän on. Äänetönnä, asemaansa muuttamatta, yhtään jäsentä liikuttamatta, odottaa hän siinä mörköä tulevaksi samoin kuin isäntä toisella haaskalla. Kumpikin ovat paikoillaan niin hiljaa, ett'ei kuulu heistä vähintäkään ääntä, ei liikuntoa, ei hengitystäkään; sillä jos sattuisi karhu tulemaan, niin sen ei pitäisi saada vähintäkään vihiä heidän olostaan.

Heidän vuotellessaan illan hämärä enenee enenemistään, ilta pimenee pimenemistään; vaan metsän kuningasta ei kuulu tulevaksi. Niin kuluu aika kulumistaan, ja viimein tulee pilkko pimeä, tulee synkkä yö. Taivas on pilvillä peitetty, niin että yö nyt on tavallista synkempi. Ja kun vahtaajista joka suunnalla on tiheä metsä, niin he eivät voi nähdä eteensä tuskin ollenkaan; haaskat heidän edessään näyttävät vaan mustille kummuille, kaikki näyttää hyvin pimeälle. Ainoastaan kun taivasta kohti katsovat, voivat he eroittaa puitten latvat, mutta metsiin sisälle eivät näe mitään.

Siellä yön pimeydessä vahtaajat, kumpikin piilopaikassaan, odottavat odottamistaan, tarkkaavat ja kuuntelevat, eikö sattuisi mitään liikettä kuulumaan. Mutta kaikki on hiljaista. Luonto on kokonaan lepoon vaipunut. Metsästä ei kuulu niin ääntäkään, ei pientä risahdustakaan; eivät liikahda kuusten oksat, eivät heilahda honkain latvat; sillä yöksi on tuulikin tyyntynyt.

Pitkältä alkaa vahtaajista aika tuntua. Levollisena on kuitenkin isäntä lymypaikassaan; siellä hän tyyneesti odottaa, eikö ala mörköä kuulua. Hän miettii siitä metsän kuninkaasta, että olisi aika somaista päästä sen kanssa otteluun tai ainakin saada nähdä sitä. Jospa se tulisi näkyviin, ei hän kyllä sitä elävänä käsistään päästäisi. Se kyllä silloin saisi kaatumisellaan kaatamansa lehmät maksaa. Mutta pimeä tekee isoa haittaa. Vaikea olisi hänen siihen osata; saisi melkein summassa ampua. No, kun se tulisi aivan likelle, moniaan sylen päähän, niin sitten hän kyllä mahtaisi osata vaikka päähän ampua. Mutta se saattaa aavistaa, että on väijyjä sen läheisyydessä, se kun on kovin tarkka havaitsemaan. Se kyllä tarkalla vainullaan saapi selvän, että on täällä ihmisiä ainakin käynyt, vaan paluuttajain jäljet mahtanevat kuitenkin eksyttää sen niin, että se luulee kaikkein täältä pois menneen. Onhan hänellä tosin jotenkin hyvä piilopaikka; mutta sillä metsän kuninkaalla on niin tarkka näköaistikin, että se saattaa hänen pian havaita, vaikka kyllä pimeä siinä suhteessa on hänelle avuksi. Kun hän nyt saisi talailla istua, niin siellä hänellä olisi paljon mukavampi sitä vahdata, sen kun ei ylöspäin sanota katsovan. Mutta nyt hänen täytyy tyytyä siihen paikkaan mikä hänellä on, kävipä miten tahansa. Jos se tulisi tuolta vastakkaiselta suunnalta ja uskaltaisi tulla aivan haaskalle asti, niin hän tietysti ampuisi sitä kohti. Mutta jos ei sitten sattuisikaan pyssyn luoti käymään tai kävisi huonoon paikkaan, niin silloinhan kyllä metsän kuningas hänen pian havaitseisi ja saattaisi päälle hyökätä. Hän tulisi silloin jotenkin tukalaan tilaan. Mutta onhan hänellä kirves; sillä hän alkaisi sitä ropsia, vaikka kyllähän se, se kun on niin sukkelaliikkeinen, saattaisi päätään varoa. No, jos ei muut keinot auttaisi, niin täytyisi hänen huutaa Lauria avukseen, joka kyllä mahtaisi keretä tulla ennenkuin metsä kerkeäisi hänelle mitään pahaa tehdä. Mutta kun sattuisi hän saamaan metsän kuninkaan kaadetuksi, sattuisi sen keikauttamaan ensi ammunnalla, sitten ne pidettäisiin semmoiset kemut, mesikämmenen peijaat semmoiset, että aina tultaisiin muistamaan niitä Mäntyvaarassa.

Näin miettien johtuu hän myös ajattelemaan, että saattaapa mennä koko yövahtuu aivan tyhjään; saattaa metsän vilja olla kokonaan tulematta, ja silloin sille ei voi mitään. Mutta jos se ei ensi yönä tule, niin saattaa se kuitenkin vasta tulla. Ei suinkaan niin mahtane tapahtua, ett'ei se ollenkaan käy haaskoilla. Mutta olipa miten tahansa, miettiköön ja ajatelkoon ihminen miten tahansa, niin asiat kuitenkin menevät menojaan, kaikki tapahtuu niinkuin pitää tapahtua, niinkuin on sallittu.

Näissä ajatuksissaan isäntä tyyneellä mielellä odottaa, mitä yön kuluessa on tapahtuva, vaikka kyllä aika tuntuu hitaasti kuluvan.

Lauri haaskallaan odottelee hänkin, mikä on tapahtuva, ja ajattelee, että olisihan se kunniakas teko saada metsän kuningas kaadetuksi. Ja mahtaisikohan kovin lujalle ottaa sitä hengiltä saada! Kun sattuisi se haaskalle tulemaan, niin hän heti ampuisi sitä kohti, ja täytyisihän sen silloin henkensä heittää, kun vaan sattuisi käymään päähän tai sydämmen kohdalle. Mutta on niin hiiden pimeä, ett'ei saata nähdä paljon mitään.

Mutta sitten hän rupeaa ajattelemaan, että se metsä on niin kovin väkevä, ettei ole leikin teko kun se eteen sattunee. Sehän saattaa yhdellä ainoalla kämmenen lyönnillä miehen maahan paiskata. Jos todella metsän kuningas yön kuluessa tulisi haaskalle ja hänen pitäisi ruveta ampumaan, niin kyllä silloin leikki olisi kaukana. Tärkeä hetki olisi se, jona hän pyssyn metsää kohti ojentaisi, niin tärkeä, että siitä saattaisi olla joko hyvin hyvät tai huonot seuraukset. Silloin pitäisi käsi olla vakavana; se ei saisi vapista vähääkään, sillä jos se vähääkään tärähtäisi, silloin olisi hukassa kaikki. Mutta saattaisiko hän pitää kätensä aivan vakavana, niin ett'ei se vähääkään täriseisi! Kyllähän se mieli vähän säpsähtäisi, sydäntä rupeaisi kovemmin tykyttämään sitä metsän kuningasta nähdessä, ja silloinpa ei käsikään pysyisi vakavana. Se niin oudostuttaisi se näkeminen, että paljaasta metsän näkymisestä rupeaisivat jäsenet tärähtämään, vaikk'ei mitään hätääkään olisi. Saattaisi se sydän vähän sykähtää, joskin hän istuisi talailla ja sieltä näkisi metsän tulevan, mutta nyt ei ole niitäkään, nyt hän ei saa puussa turvassa istua, vaan täytyy tyytyä paikkaan, johon metsä millä hetkellä tahansa saattaa päästä.

Lauri koettaa vieroittaa itsestään kaikki pelon tunteet ja päättää olla rohkea, kävipä miten tahansa, vaan usein kuitenkin saavat aremmat tunteet hänessä sijaa, kun hän rupeaa miettimään, että jos hän sattuisi yön aikana kuulemaan mörön tulevaksi, niin hän pimeän vuoksi tuskin voisi havaita koko petoa, vielä sitten ampua. Mutta kuitenkin hän rauhoittaa mieltänsä sillä vakuutuksella, että kävipä miten tahansa, niin eihän kuitenkaan muuta voi tapahtua kuin mitä on sallittu.

Kuluu aika kulumistaan, vaan karhu ei näy lähtevän liikkeelle; ei kuulu sen astuntaa metsässä; ei kuulu vähintäkään ääntä kummallakaan haaskalla, ja äänettöminä Mäntyvaaran miehet yhä vahtaavat samoissa piilopaikoissaan, ja yön pimeys vielä kaikki soudut varjostaa.

Kun jo on aamupuoli yötä ja väijyjät yhä piileilevät puittensa suojassa, ei vielä karhusta ole mitään kuulunut. Mutta silloin on Lauri yht'äkkiä kuulevinaan pienen risahduksen etäällä haaskalta. Hän vähän säpsähtää, veri alkaa hänessä tavallista kiivaammin liikkua, kun hän luulee, että metsän kuningas siellä on tulossa. Hän jännittää näkö- ja kuulohermonsa, tarkatakseen, todellako metsä tuloa tekee. Kuuluu taas risahdus. Hän ajattelee: "nyt se tulee", ja puristaa käsillään pyssyä, juurikuin visseytyäkseen siitä, että onhan se hänellä ase varana. Mutta käsipä hänellä vapisee, tärähtää pyssy käsissä; niin on kiihtynyt veren kulku saanut suonet ja sydämmen sykkimään, ett'eivät jäsenet pysy vakavina.

Isäntäkin on kuullut risahdukset ja päättää niistä, että karhu on tulossa, mutta risahdusten ääni kuuluu toisen haaskan läheltä ja varmaankin on metsän vilja sinne menossa. Kunhan vaan Lauri pysyisi vakavana, liikahtamatta, jott'ei pelästyisi, ja tähtäisi tarkkaan, niin kävisi kaikki hyvin.

Todella nyt liikkuu tiheikössä metsän mahtava kuningas. Se on menossa sille haaskalle, missä Lauri vahtia pitää. Kun se vielä on etempänä, liikkuu se sukkelammin, ja sen vuoksi kuuluukin joskus risahdus, kun risut sen jalkojen alla katkeilevat, mutta, kuta lähemmäs haaskaa se ehtii, sitä enemmän se vauhtiaan hiljentää ja astuu sitten hyvin keveästi, varovasti, kuono maata vasten, tarkan vainunsa avulla helposti osaten kulkea haaskaa kohti. Se astuu askeleen pari kerralla ja sitten se pysähtyy, tarkkaa eteensä ja sivulleen, ikäänkuin ajatellen, ett'eihän vaan mikään mahtane havaita sen tuloa. Sitten se taas ottaa askeleen ja taas pysähtyy, kääntää keveästi pyöreätä päätänsä, katselee ja kuuntelee. Niin se kulkee hyvin varovasti ja pysähtyy melkein joka askeleella ja usein se näyttää hyvin epäilevän, ett'ei olekaan hyvä mennä ikäänkuin aikoen takaisin palata. Mutta kuitenkin se vähitellen lähenee haaskaa, kunnes se tulee niin lähelle, että se on ainoastaan muutaman sylen päässä siitä.

Lauri voipi nyt hämärästi huomata, että musta esine esiintyy kuusten lomasta. Se on nyt se metsän kuningas; sen hän tietää varmaan. Tuossa se nyt seisoo haaskan lähellä ihan liikahtamatta. Johan sitä siihen saattaisi ampua, vaan pimeäpä on vielä haitaksi. Antaahan likemmäksi tulla. Nyt se taas astuu askeleen, mutta seisahtuu heti. Kyllä taitaa olla paras jo ampua; kenties se ei enää lähenekään. Lauri pitää pyssynsä karhua kohti ojennuttuna ja tähtää, käsi hanassa kiinni. Mutta ei ota pyssy vakaantuakseen hänen käsissään. Niin kädet vapisevat, kun hän ajattelee, että nyt se on ratkaiseva hetki. Kaiken pahan lisäksi on niin pimeä, ett'ei hän voi nähdä, mihinkä kohtaan olisi paras ampua. Hän yhä tähtäelee ja koettaa saada pyssynsä vakaantumaan; mutta se vaan yhä tärisee; ja hän miettii, että jos ei satu käymään, niin kyllä pahat asiat saattaa hänelle tulla. Mutta ei jouda hän kauan miettimään; hän vaan tähtää, ja melkein vahingossa pyssy laukeaa; ja hän samalla itse kovasti kiljahtaa pelosta, että nyt taisi käydä huonosti.

Isäntä, heti laukauksen kuultuaan, ajattelee että kuinkahan on mahtanut käydä, mutta samassa Laurin huudon kuullessaan hän arvelee, että nyt taitavat asiat olla huonosti; ja lähtee heti Laurin vahtuupaikalle astumaan.

Mutta karhu, pyssyn lauettua, ei kaadukaan paikalleen, eikä se karkaa ampujan kimppuun, vaan säikähtyneenä, kuitenkin aivan vahingoittumatonna, se heti kääntyy takaisin ja lähtee kiireimmän kautta pakoon pötkimään, laukkaa yli risujen ja kantojen, ja on pian kaukana kuulumattomissa.

Lauri jääpi kummissaan miettimään, että näinkö se nyt kävi, ja ajattelee sitten, että olipa se paha, kun ei pyssy ruvennut käsissä vakaantumaan.

Kun isäntä ehtii haaskalle, kysyy hän heti: "No, mitenkä kävi?"

"Eipä käynyt hyvin", vastaa Lauri nolona. "Ei tainnut sattua, kun minä ammuin."

"No, mitenkä sinä niin huonosti ammuit? Eikö se otus tullut aivan lähelle."

"Ka, tulihan se kyllä. Mutta miten lie niin huonosti käynyt; minulla ei ruvennut pyssy vakaantumaan käsissä."

"Pelottiko sinua?"

"Eipä kovin pelottanut, vaan ne kädet minulla niin vapisivat, niin se tunnusti oudolta metsää ampua, jott'en saanut pyssyä vakaantumaan, vaikka kuinka koetin, ja melkeinpä vahingossa minulla pyssy laukesikin."

"Kyllä taisi pelko vaivata. Mutta mitä sinä rupesit kiljumaan?"

"No, minä kun ajattelin, että jos ei satukaan käymään, niin pääsi minulta semmoinen huuto tulemaan."

"No, jopa tämä nyt oli! Meni hyvä saalis käsistä."

"Kyllähän tämä on paha asia. Mutta eihän sille enää voi mitään."

"Eihän sille enää voi mitään. Tottapa se niin oli sallittu. Mutta kyllä nyt metsä saattaa olla kauan haaskalle tulematta."

Päivä alkaa nyt vähäsen kajastaa, ja isäntä ja Lauri lähtevät nyt, huonosti onnistuneen yövahtuunsa perästä, aamuhämärässä Mäntyvaaraan astumaan.

X.

Aamulla nukkuvat Mäntyvaaran miehet tavallista pitempään, he kun ovat koko yön valvoneet, ja sillä aikaa ovat Anni ja Tiina lypsyllä. Mutta vähemmin karttuu nyt maitoa kuin ennen, sillä paraimmat lypsylehmäthän on karhu kaatanut ja jälillä olevat lypsävät huonommin kuin ennen, ne kun ovat metsän tuloa säikähtäneet eivätkä sen vuoksi uskalla kulkea paremmilla laiduinpaikoilla.

Kun oli ollut puhe, että joku vaimosista lähtisi karjalle paimeneksi, niin oli syntynyt keskustelu siitä, kuka se lähtee, mutta kun Anni ja Tiina olivat sanoneet pelkäävänsä, että mörkö paimenen hävittää, niin oli Kaisu lausunut, jotta hän ei pelkää ja hän kyllä uskaltaa lähteä, eikä möröstä välitä.

Kun siis lehmät ovat lypsetyt, lähtee Kaisu, eväskontti selässään, karjan muassa metsään. Karjan polkua hän lähtee astumaan ja karja pysyy koossa hänen ympärillään, ei yritäkään erota hänestä, sillä niin se seuraa häntä kuin suojeliata ainakin. Se näyttää tietävän, että sillä on vaarallinen vihollinen metsässä. Sen vuoksi se nyt ei etsi ruohokkopaikkoja, ei pyri etäisemmille ruokaseuduille, vaan seuraa paimenta minne tämä menee. Mutta sitä suuntaa, missäpäin Kellokkaan ja Halunan raadot makaavat, se välttää ja rupeaa ammoilemaan, kun paimen sinnepäin sattuu kääntymään. Kaisu rientää iloisena karjan seurassa ja usein hän aikansa huviksi kajahuttaa ilmoille laulun ja silloin metsä kai'ullaan vastaa hänen laulusäkeihinsä. Milloin istahtaa hän pehmeälle mättäälle tai sileälle kivelle levähtämään, kun karja on sattunut löytämään ruohokkopaikan, milloin hän taas rientää kanervaisia kankaita ja hakee tiensä mäntymetsän kautta, missä ei näy heinän korttakaan. Kun hän metsässä kulkiessaan sattuu syrjään karjan näkyvistä, silloin rupeaa karja kovasti mylvimään, ammoilee surkeasti, ikäänkuin suurikin hätä olisi tarjona, mutta kun Kaisun lauluääni kajahtaa, silloin karja taas lähtee hänen luokseen rientämään ja vasikat oikein ilosta hyppelevät. Kilajaa nyt entinen Kellokkaan vaskikello toisen lehmän, Kirjon, kaulassa, kilajaa, kun Kirjo laukata vilistää Kaisun lähelle, ja rämisee läppä, lyöpi tiheään vasten laitoja, ja tiheään lenkkasee kello puolelta toiseen. Niin kuuluu metsässä monenlaisia ääniä: tuulen hiljainen humina korkeiden kuusten ja petäjäin latvoissa, Kaisun heleästi kaikuva laulu, kellojen kilinä, lehmäin ja vasikkain ammonta ja härän karhea mylvinä. Mutta ei mikään häiritse paimenen ja karjan kulkua; ei kuulu metsän pedon ääntä samoin kuin ei ihmisääntäkään muuta kuin Kaisun laulua. Metsän kuningas ei näytä itseään, ei hätyytä karjaa, vaan makaa jossain piilopaikassa, jossain mättään kolossa kuusen oksain peitossa.

Lämpimiinsä asti astuu Kaisu karjaa paimentaessaan ja hänen punoittavat poskensa rupeavat tavallista enemmin hohtamaan, mutta metsälle ne nyt saavat hohtaa, taivaalle punoittaa, sillä ei kukaan ole niitä ihmettelemässä. Vihdoin Kaisu, koko päivän oltuaan paimenessa, illan tultua paimentaa karjan kotiin tarhalle, missä se pian pääsee suittusavun ääreen märehtimään ja Anni sekä Tiina tulevat lehmiä lypsämään.

Ennen Kaisun kotiatuloa, ovat isäntä ja Lauri koteutuneet, he kun ovat olleet talaitten teossa. Kummankin haaskan lähelle ovat he läheisiin kuusiin istumasijat laittaneet, jotta siellä voisivat karhua väijyä.

Mäntyvaaran isäntä kuvaellen mielessään, kuinka kunniakas teko olisi saada metsän kuningas kaadetuksi, on päättänyt, että ainakin monioita öitä on vahtuussa kulkeminen ja odottaminen, eikö sattuisi mörkö vielä jommallekummalle haaskalle tulemaan. Vastakohtana sille vahingolle, jonka karhu on talolle tuottanut, ovat kaikki Mäntyvaaralaiset elähtyneet toivosta saada kenties vielä mesikämmenen peijaita pitää, ja sen vuoksi kaikki vaan ajattelevat, kuinka olisi hyvä asia, jos sattuisi karhu kaatumaan.

Mutta kun isäntä ja Lauri seuraavaksi yöksi vahtuuseen lähtevät, ajattelevat he kuitenkin ett'ei mahtane mörkö sinä yönä näyttäytyä, se kun oli viime yönä käynyt, ja luultavasti on se pahastunut päivällisestä paukkeesta, sillä syntyihän sitä vähän möykettä, kun talaita tehtiin. No, eihän kuitenkaan ennakolta voida tietää, mitä on tapahtuva, ja sen vuoksi miehet lähtevät vahtaamaan karhua, kun talaat vahtuuta varten ovat laitetut; ja kaksi jälkien palauttajaa saattaa heitä nytkin niinkuin edellisellä kerralla.

Kun jälkien paluuttajat ovat kotia tulleet, jäävät naiset odottamaan eikö sattuisi kuulumaan laukausta metsästä. Ammunta kyllä selvästi kuuluisi taloon asti haaskoilta; ovat ne haaskat siksi lähellä. Mutta ei kuulu mitään pyssyn laukausta, ei sittenkään kun päivä on mailleen mennyt ja pimeys tullut. Odottajat paneutuvat vihdoin levolle ja nukahtavat; ja yhä ovat vahtaajat poissa. Häiritsemättöminä nukkuvat naiset ja lapset yönsä; ei heiltä unta riistä mikään outo ääni tai liike, paikoillaan pysyvät talaillaan vahtaajat koko yön, ja seinäkellon tasaiseen käyntiin he jo ovat niin tottuneet, että se ei voi heitä häiritä.

Aamulla heidän noustessaan tulevat miehet kotia yölliseltä vahtuultaan.

"No, kuinka kävi?" kysyy heti Kaisu.

"Arvaahan tuon, mitenkä on käynyt", vastaa Lauri. "Elossa on vielä metsän kuningas."

"No, eikö sitä ole näkynytkään."

"Ka, eihän se näyttäynyt."

"Jopa tuota saatettiin jo ennakolta arvata", sanoo isäntä, "että mörkö oli tulematta jäävä viime yöksi. Vaan kyllä se vielä käypi, kunhan jaksetaan monioita öitä odottaa."

"Kukapa tuon tiennee, mitä se tekee!" puuttuu puheeseen emäntä. "Se saattaa sitä ennen taas jonkun lehmän kaataa."

"No, ei tiedä mitenkä on sallittu."

"Eiköhän tuo mahtane tyytyä ennen kaatamiinsa", arvelee Lauri, "niin kauan kuin niitä piisaa."

"Kyllä se karja säilyy, kun vaan aina on joku paimenessa", vakuuttaa Kaisu.

"Eipä kannata joka päiväksi paimenta panna", sanoo isäntä. "Leikkuuseen tarvittaisiin väkeä, vaan eihän sinne jää paljon ketään niin kauan kuin me miehet kuljemme vahtuussa ja joku nainen joka päivä paimenessa."

"Pitää karjalla kuitenkin paimen olla niin kauan kuin mörkö näillä seuduilla liikkuu."

"Lieneeköpä tuosta kovin isoa apua!" sanoo isäntä ja paneutuu penkille levähtämään samoinkuin Lauri.

Levoltaan noustuaan lähtevät miehet pellolle -- sitä ennen on Kaisu mennyt lehmiä paimentamaan -- ja illalla taas ennen pimeää haaskoille. Isäntä on karhunpyyntihommassaan saanut tavallista enemmän vireyttä ja elää toivossa vielä saada metsän kuningas kaadetuksi. Lauriakin elähyttää sama toivo; hänkin odottaa vaan sen päivän koittavan, jolloin mesikämmenen kunniaksi kemut pidetään. Sen vuoksi he alusta pitäen joka yö käyvät vahtuussa. Mutta metsän kuningas ei nyt näyttäydykään pitkään aikaan. Useat aamut peräkkäin palaavat vahtaajat tyhjin toimin takaisin, mutta tyynimielisenä ajattelee kuitenkin isäntä karhusta, että tottapahan se vielä joskus tulee, kun lie tullakseen.

Niin kuluu päivä päivän perästä, ja peltotyö jääpi melkein kokonaan vaimosten varaan, jotka kulkevat leikkuussa milloin vaan muilta töiltään joutavat; mutta miehet kulkevat yöt vahtuussa ja nukkuvat sitten päivillä niin kauan, ett'ei heiltä monta tuntia liikene leikkuuta varten. Vähäksi avuksi on siis talolle, kun sinne muuanna päivänä sattuu tulemaan kylästä kylään kuljeksiva Mikko niminen kiertolainen, jonka isäntä heti laittaa pellolle leikkaamaan. Mutta Mikko on vanha ja vaivainen ja muutenkin hidasliikkeinen, eikä hänellä siis paljon valmista tule; hitaasti edistyy hänellä leikkuu.

Joka päivä kulkee karja laitumella, milloin Kaisu milloin Anni tai Tiina paimenena, joskus paimenettakin, mutta aina kun se illalla palaa kotia, antavat lehmät aina vähemmän maitoa; ne ehtyvät ehtymistään. Karhu ei ole vielä toista kertaa käynyt haaskoilla, vaan ei se ole lehmiäkään hätyyttänyt siitä hetkestä asti kuin se kaatoi Kellokkaan ja Halunan.

Muutamana iltana taas ovat isäntä ja Lauri menneet vahtuuseen ja kiivenneet kumpikin talailleen. On erittäin tyyni ilta. Päivä on ollut lämmin ja poutainen, ja poudassa aurinko nyt laskee. Kyllähän heti päivän mailleen mentyä alkaa hämärtää ja ilta pimenee; mutta yö ei tule kuitenkaan aivan pilkko pimeä, sillä taivas on pilvetön ja siellä vilkkuu nyt useita tähtiä. Aukealla kyllä näkisi vaikka linnunkin ampua. Sitä vastoin täällä tiheässä metsässä tiheäoksaiset kuuset niin varjostavat seudut, että pimeys tekisi isoa haittaa ampuessa. Kuitenkin olisi nyt paljon helpompi huomata karhun tuloa kuin esimerkiksi ensimmäisenä vahtuuyönä.

Vahtaajat istuvat talaillaan, odottavat odottamistaan ja ajattelevat, että jopa se nyt saisi mörkö alkaa tulla, koska se ei taas moneen yöhön ole näyttäynyt; alkaa se vahtuu lopulta ikäväksi käydä, kun he joka yö saavat tyhjin toimin aina aamuun asti istua kököttää, jäsentä liikuttamatta. He vuottavat vuottamistaan, kun yö tekee tuloaan, vaan vielä ei kuulu mitään ääntä, ei näy liikettä missään. Näyttää jo siltä, että tulisi yö yhtä pitkä ja ikävä kuin edellisilläkin kerroilla.

Mutta yhtäkkiä isäntä kuulee metsässä risuja rasahtelevan.

"No, nyt!" miettii hän iloisena ja kääntää jo pyssynsä valmiiksi ääntä kohti. "Joko nyt viimein sinä armas metsän vilja tuloa teet! Joko tuot turkkisi katsottavaksi! Tule pois vaan! En minä sinua pahoin pitele. Kunnialla sinä kotiin saatetaan."

Piilopaikastaan oli todella metsän kuningas lähtenyt liikkeelle ja kulkenut korpien läpi, soiden yli. Nyt se lähenee haaskaa varovin askelin, astuu hiljaa ja aina väliin pysähtyy tarkataksensa, huomaako kukaan sen tuloa. Tuolta astuu se nyt kuusten välistä näkyviin, astuu varovasti ja pysähtyy joka askeleen päästä katsomaan, kuuntelemaan. Se ei ole enää kaukana raadosta. Isäntä kiihtynein mielin katselee, jott'eikö se tule vielä likemmäksi, mutta ei hän luule malttavansa odottaa niin kauan että se käypi käsiksi raatoon. Nyt se taas askeleen astuttuaan pysähtyy. Kaikki on hiljaista; ei kuulu vähintäkään ääntä.

Tuli ja leimaus! Kuuluu kova pyssyn pamaus, ja kovasti kajahtaa metsä.

Mäntyvaaran isäntä on laukaissut pyssynsä.

"No, mitenkähän nyt, armas mesikämmen --" miettii hän ja rupeaa katsomaan, kellistyykö maahan metsän kuningas.