Part 4

Eräänä lämpöisenä päivänä heinäkuussa, kun tuuli lämpimästi puhaltaa länsietelästä ja muutamia pilviä kiireesti kiitää avaruudessa, näkyy Peltolan rantaniityllä liikettä enemmän kuin tavallisesti. Siellä Peltolaiset heinää tekevät. Koko talon väki on työssä. Isäntä, Kalle ja talon renki Vilppo lyövät voimakkaasti viikatteillaan heinää ja joka lyönnillä kaatuu tukuttain hyvälle lemuavaa nurmea. Haravamiehinä levittelevät ja kääntelevät luokoja emäntä, Elsa, Jaakko ja talon piika Eeva. Ahkerasti tekevät kaikki työtään ja oikein iloisella mielellä haravoivat Elsa ja Jaakko, pitävät työtään paremmin leikin tekona kuin pakkona ja silloin tällöin syytävät heinätukkuja toistensa päälle.

Lämmin tulee niittymiehille heidän työssään ja hiestyvät usein kasvot. Sen vuoksi he silloin tällöin kääntyvät tuulta vasten, mikä viikatetta hiomaan, mikä muuten raitistuttamaan itseään, ja virkistyttävältä tuntuu silloin tuulen puuska. Ja hyvä asia, on tuulesta sekin, että se karkoittaa syöpäläiset, joista tyynemmällä ilmalla olisi iso risti.

Ilma ei ole oikein vakainen; välistä se näyttää selvenevän, välistä taas keräytyy pilviä taivaalle kosolta niinkuin sade olisi tulossa. Kyllähän se saattaa ilma pian sateeksi muuttua, pian saattaa kuuro kohota, koska pilvet noin kiireesti kulkevat. Isäntä katsellessaan taivaalle miettii, että mahtaneekohan vielä sade tulla tänäpäivänä; vaan kun ei kuitenkaan vielä mitään pahempaa näytä olevan tulossa, niin ei niittämistä kuitenkaan heitetä.

Tuuli puhaltaa aika lailla ja järvi lainehtii kovasti ja vaahtopäisinä vierivät aallot koillista kohti. Tuolla selällä näkyy jo kaukaa, kun vihuri tulee, kiitää mustana pitkin laineita, puhaltaa rajusti ja kiihtyy kiihtymistään, vaan pian laimenee taas ja viimein häviää, vaan kun se on ohi mennyt, tulee taas toinen vihuri, puhaltaa aikansa ja lauhtuu. Niin kiitää eteenpäin vihuri vihurin perästä, mustuttaen laineita, jotka pauhinalla syöksyvät pitkin selkää. Ja siellä selällä näkyy missä vene, joka vastatuulta kiskoo, etenee vaikeasti halki aaltojen ja saapi vettä keulan puolelta, missä toinen, joka myötätuulta keveästi mennä kelluilee, missä taas purje, joka vihasesti kiitää pitkin kuohuvia laineita. Nyt ilmaantuu sinne joukko Oulusta palaavia tervaveneitä, jotka mennä vilistävät aika vinhasti, kun tuuli kovasti vastaa isoihin nelisnurkkaisiin purjeisiin.

"Ka, nytpä niitä lähti Oulumiehiä tulemaan", huomaa Kalle, viikatetta hio'essaan.

"Niinpä näkyy. Koko joukkohan niitä siellä laskettelee", näkee isäntäkin.

"Mennä vilistävät aika kiivaasti", sanoo Vilppo.

"Näkyy niitä tuuli kiidättävän", lausuu isäntä. "Mutta katsokaahan tuonne! Sieltä vissiinkin kuuro kohoa."

"Tosiaankin", sanoo Kalle. "Kyllä sieltä kuuro nousee ja kiireesti nouseekin. Ei kauan viivy ennenkuin se on täällä."

"Nyt luokoja kokoamaan!" komentaa isäntä.

"Tuolta näkyy taas vene", huomaa Vilppo, "ja se laskee tännepäin."

"Tännepäin näkyy laskevan", huomaa Kallekin. "Joku Oulusta palaaja siellä tulee."

"No, ei nyt joudeta veneitä katsoa", sanoo isäntä. "Kootaanhan kiireesti luovot, ennenkuin sade tavottaa!"

Kaikki niittymiehet, nuoret ja vanhat, rupeavat nyt kiireesti haravoimaan kokoon luokoja ruvoiksi. Vaan sillä välin lähenee kuuro lähenemistään ja pilvet kiitävät kiitämistään ylemmäs taivaalla. Viimein kuuluu jo kaukaa kova pauhu metsästä ja järveltä. Järvellä näkyy selvään, kuinka kuuro lähenee. Se tulee kiireesti kovan sateen ja suuren pauhinan kanssa; ja sen edellä tuuli raivoisasti myrskyilee ja aallot ärjyten, pauhaten, valkeassa vaahdossa kuohuen, vimmatusti eteenpäin syöksyvät. Myrskyn edellä tervavene vihasesti kiitää, paeten kuuroa, joka kuitenkin joka silmänräpäys lähenee. Kun vene ehtii Peltolan rantaan, silloin sen myrsky jo tavottaa. Mutta rajusti kiitää myrsky edelleen ja kuurosta sataa nyt niin ankarasti, että järvi paikalla tyyntyy, ja raskaasti, kovalla pauhinalla, siihen vesipisarat putoavat. Kiireesti hypähtää veneestä maalle kaksi miestä, ja saatuaan veneensä sen verran kiinni, että se juuri pysyy, rientävät he heti taloon. Sinne olivat jo heinämiehetkin juosseet sadetta pakoon.

Venemiehet Peltolan pirttiin tultuaan tekevät hyvän päivän, johon talon väki ystävällisesti vastaa, hämmästyksissä siitä, että tulioista toinen oli Mäntyvaaran Lauri; toista he eivät tunteneet.

"Terveisiä Oulusta", sanoo Lauri käteltyään.

"Kiitoksia", vastaa Peltolan isäntä. "Mitä sinne kuuluu?"

"Pahoja uutisia. -- Ka, kerkesinpä kastua. Siellä tuli semmoinen kuuro, jotta se vasta oli."

"Pahoja uutisia? No, mitä on tapahtunut?"

"Missä se on Antti?" kysyy Kalle.

"Mitä on Antille tapahtunut?" tiedustele emäntä.

"No, sattui semmoinen paha onni", sanoo Lauri.

"Mitä maailmassa on tapahtunut?" kysyy isäntä.

"Onko sille Antille pahaa tapahtunut?" tiedustelee Kalle.

"No, se on viimeisen Oulumatkansa tehnyt, Antti", selittää Lauri.

"Viimeisen!" kummastuu isäntä.

"Niin. -- Se hukkui."

"Hukkui! No nyt vältti!"

"No, jopa se oli!" pahoo emäntä.

"Kylläpä oli ikävä asia", sanoo Kalle.

"No, mitenkä se hukkui?" kysyy isäntä.

"No, tuolla virroilla kun kuljimme", rupeaa Lauri selittämään. "Emme ruvenneet purjetta laskemaan, kun se kerta oli yläällä, ja haluttipa sitä purjeessa laskeakin, vasta myötätuulen saatuamme, kun sitä ennen olimme kovaa vastaista saaneet kiskoa. -- Ja näkyipä tuo vene kohoavankin, vaikka virta vastusteli... Mutta" -- lisää hän sitten ja ottaa esille pullon.

"Saanhan tarjota... Tässä... pitäähän sitä Oulun viinaa vähän maistella!"

"Kiitoksia!" vastaa isäntä. "Mutta mennäänpä tupaan! Siellä olisi pikareita."

"Kiitoksia käskemästä, vaan keretäänhän sinne vielä. Otahan tästä kuitenkin ensin!"

Isäntä ottaa ryypyn puteliin suusta ja kiittelee ja sanoo samassa emännälle: "Menehän eukko, keitä kahvea vieraille! Vieläpä tuota näkyy satavan, jottei ole kiirettä heinälle."

Emäntä lähtee tulta virittämään ja Elsa hänen muassaan.

"Vähänpä taisit saada", sanoo Lauri isännälle. "Otahan paremmasti!"

"Kiitoksia! Jo minä sain tarpeeksi", vastaa isäntä.

"No, maistahan vielä, Oulun viinaa!"

Isännän ryypättyä kiertää pullo vielä Kallen kädessä ja viimein ojentaa Lauri sen Vilpolle.

"Otahan tästä!"

"Kiitoksia! No, kaikillekoo siitä piisaa!"

"Otahan pois! Kyllä sitä piisaa. Ja jos tästä loppuukin, niin onhan nassakassa lisää. Pitäähän sitä Oulun viinaa! -- Ei sitä meille tuodakaan kuin kerran vuodessa."

Vilppo kun on saanut maistaa, ottaa Lauri taas pullon ja tarjoaa kumppanillensa. Sitten hän lopuksi ottaa kulauksen itsekin.

"Niin, purjeessa me laskimme", jatkaa Lauri alottamaansa kertomusta, "annoimme mennä vaan virtaa ylös. Antti viiletti ja minä istua kekotin keulan puolella. Kyllähän tuuli ja virta monesti yritti venettä heilauttamaan, vaan me kuitenkin ajattelimme että päästään sitä. Mutta eipä päästykään. Miten lie ollutkaan, niin aivan äkkiarvaamatta tuli kova vihuri ja kallisti veneen, jotta purjeen laita hipaisi veteen, ja silloin virta painoi purjetta, niin että samassa kellistyi kumoon vene ja me molemmat tipahdimme veteen. Minä satuin pääsemään veneen pohjalle, vaan Antti se painui virran mukaan."

"Ja sinne se hukkui?" kysyy Kalle.

"Niin teki", vastaa Lauri. "Ei noussut se sieltä elävänä enää."

"Kylläpä sattui onnettomasti", säälittelee isäntä. "Vaan ei olisi pitänyt purjeessa virtaa ylös laskea."

"Ka, eihän sitä olisi pitänyt; vaan eihän tuota osattu arvata, että tuommoinen onnettomuus tapahtuisi. Mutta tottapa se oli sallittu."

"No, lähtekäähän nyt huoneeseen, Lauri ja tämä vieras!" käskee isäntä. "Siellä saadaan kahvea."

"Kiitoksia! Vaan olisihan sitä pitänyt jo kotiakin joutua. Siellä vuottavat kuitenkin."

"No, vielähän sinne kerkiää. Antaahan sateen ohi mennä, niin sitten pääset kuivana kotia."

Niin lähtevät isäntä ja Kalle vieraineen tupaan ja siellä jatketaan tuumaamista.

"No, eikö ollut ihmisiä saapuvilla veneen kaatuessa?" kysyy isäntä.

"Ka, eihän niitä ollut", vastaa Lauri. "Ei kuulunut, ei näkynyt ketään, vaikka minä kyllä koetin kovasti huutaa, jotta tulisi joku apuun; vaan ei kukaan tullut."

"Mitä sinä silloin teit?" tiedustelee Kalle.

"Enhän niinä saattanut mitään tehdä. Minä vaan olla kellotin veneen pohjalla, vaikka paha siinä oli pysyä, ja tulin lopulla veneen muassa virran alle. No, siellä minä rupesin katsomaan jotta mikä nyt neuvoksi tulee. Ei ollut kyllä hyvin pitkältä rantaan, vaan kun minä en ole mikään uimamies -- samoin kuin ei Anttikaan -- ja vettä oli niin paljon, etten olisi pohjannut, niin eihän minulla auttanut, muu kuin odottaa, jotta eikö sattuisi joku havaitsemaan. Tiesin, että jälilläpäin oli muita Oulumiehiä tulossa, ja niin rupesin niitä vuottelemaan."

"Saitko kauankin vuottaa?" kysyy isäntä.

"En tarvinnut hyvinkään kauan. Ne kun tulivat, niin minä pääsin pulasta."

"No, rupesitteko heti Anttia hakemaan?"

"Ka, hetihän sitä ruvettiin hakemaan."

"No, löytyikö?"

"Löytyihän se kyllä, vaan silloin oli jo henki, poissa. Ei saatu miestä enää virkoamaan."

"Sinnekö te jätitte vainajan?" tiedustelee Kalle.

"Ka, sinne", vastaa Lauri. "Mikäpä sitä rupesi tännekään kuljettamaan! Likimmäiseen taloon me kannoimme ruumiin. Ja siellä kun minä lämmitteIin itseäni ja kuivasin vaatteita ja saappaita -- kyllä olivatkin kaikki paikat ihan liko märjät -- niin tuumasin talon väen kanssa, että he toimittaisivat vainajan hautaan."

"No, saitteko tavarat kaikki kokoon?" tiedustelee isäntä.

"Saatiinhan ne kyllä, vaan ovat saattaneet vähäsen pilautua suolat ja eväät sekä tupakit, kun kerkisivät kostua. Mutta jauhosäkillä ja nassakoilla ei kyllä mitään hätää ollut."

Samassa tulevat sisälle emäntä sekä Elsa, joka tuopi kahvea niin vieraille kuin kotiväellekin. Ja näille selittää Lauri myöskin Antin hukuntaa, kun emäntä siitä kyseli.

"Pankaahan sekaan tästä!" tarjoaa Lauri Oulun viinaa isännälle, Kallelle ja kumppanilleen ja kaataa itsekin pullosta kuppiinsa vähäsen, sitten kun muut ovat ottaneet. Vaan kun hän on uudestaan kertonut Antin hukunnasta, niin kaikki sitä onnettomuuden tapausta säälien ajattelevat.

"Kylläpä sattui huonosti", sanoo emäntä.

"No, jopa se oli!" lausuu Elsakin.

"No, olihan se ikävä asia", sanoo Lauri, kahvekuppi toisessa, vati toisessa kädessä. "Vaan tottapa" -- ryyppää tyhjäksi vadin -- "tottapa se niin oli sallittu." -- "Kiitoksia!" sanoo hän sitten kahvesta kiitellen.

"Nuorena meni mies manalle Antissa", saapi sanoakseen Kalle.

"Meni mies paraassa iässä", lisää isäntä.

"No, niin se saattaa kuolema äkkiarvaamatta tulla", sanoo emäntä.

"Niinhän se tekee usein", myöntää Lauri. "Ei aavistanut Anttikaan Oulumatkalle lähtiessään, että hän lähti viimeistä kertaa Oulua soutamaan."

"Nuorena jäi nyt Anni leskeksi", huokaa emäntä.

"Niinhän se teki", sanoo Lauri. "Vaan ei auta Annilla suru enää. Se on kuitenkin Antti vainajana ja leski saa tytyä siihen, että se oli sallittu se Antin kuolema."

Kun vielä toiset kupit kahvea juodaan, niin Lauri, Oulun kuulumisista ja Antin kuolemasta puhumasta lakattuaan, rupeaa tiedustelemaan kotikuulumisia, ja hyvin hän kummastuu, kun kuulee, että rokko, hänen poissa ollessaan, on kerennyt kaksi lasta Mäntyvaarasta tappaa, ja näistä toinen on ollut hänen oma lapsensa. Mutta ei hän kuitenkaan näitä kuolemantapauksia pane kovin pahakseen, sanoo vaan:

"Olipa se odottamaton asia minulle, tuo pienen Elsan ja Antin kuolema, vaan eihän se enää tapahtumattomaksi tule. Se on niin sallittu. Ja olihan se kuitenkin siunaus lapsille, että pääsivät pois. No, tervennä ne siellä muut mahtanevat olla?"

"Tervennä kai ne minun tietääkseni ovat", sanoo isäntä. "Ei ole sen ko'ommin kuulunut siellä rokkoa. Ja meidän puolessamme sitä ei ole ollutkaan."

"Minäpä muistan", puuttuu puheeseen Kalle, "että Anni ja Tiina hautaussaarelta palattuaan kertoivat nähneensä aaveen."

"Niinkö sanoivat!" kummastelee Lauri.

"Niinhän ne kyllä sanoivat", lausuu isäntä. "Mitä lienevät sitten nähneet!"

"No, jos ne aaveen näkivät", sanoo Lauri. "Niin he ovat nähneet sen Antin kuoleman edellä."

"No, nytpä tuo jo on hyvä ilma!" saapi sanoakseen Laurin kumppani, akkunasta ulos katsellen. "Kyllä minä nyt lähden kotiapäin astumaan."

"Eihän niin kiirettä!" pidättelee isäntä.

"Ka, nytpä tosiaan päivä koreasti paistaa!" huomaa Laurikin. "Kyllä minä nyt lähden kotiapäin viilettämään."

"No, tämä vierasko se täältä pois palaa?" kyselee Kalle.

"Niinhän se menee. En minä enää kumppania tarvitse. Pääsenhän tämän viimeisen matkan yksinänikin; annan vaan veneen myötätuulta juosta."

Lauri muistuttaa vielä lähtiessään Peltolaisia hyvästellessään:

"Käykäähän meillä Oulun tuliaisilla!"

"Kiitoksia käskemästä", sanoo isäntä Laurin ja vieraan poistuessa. "Kyllähän käydään, jos vaan suinkin päästään. Olisi meillä kyllä kiireenlainen aika."

"No, vaan kuitenkin, tulkaahan pois vaan!" kehoittelee yhä Lauri ja astuu rantaan sekä kohotettuaan purjeen lähtee myötätuulta viilettämään kohti kotonsa rantaa.

VII.

Kirkastussunnuntaina, kun ilma on lämmin ja taivas pilvetön, on kirkolla paljon väkeä koolla, jota on keräytynyt joka suunnalta seurakunnassa, nyt kun on merkkipyhä. Mikä on tullut maitse, mikä vesitse. Kirkkoniemen rantaan ovat monet sadat ihmiset laskeneet veneensä ja vene veneen vieressä on nyt maalle vedettynä siellä. Kirkkokentällä vilisee ihmisiä sadottain, vieläpä tuhansittainkin; ja näistä mitkä loikuvat pitkällään nurmella, mitkä istuskelevat mättäillä jonkun koivun varjon suojassa, mitkä seisovat, mitkä taas liikkuvat. Ja tässä väkijoukossa kuuluu monenlaista puhetta, vakaisempaa ja vilkkaampaa.

Yleensä on kokoontuneessa kansassa mieliala ja käytös hyvin rauhallinen. Rähinätä ei kuulu, lukuunottamatta poikasten jalkojen töminää, kun he kirkon portaita edestakaisin juoksentelevat ja monen pienokaisen itkua, jotka, pärevasuissa maaten, kirkon porstuassa parkuvat äideiltään ruokaa.

Mäntyvaarasta on kirkolle tullut isäntä tyttärensä Kaisun kanssa ja Peltolasta Janne isäntä yksinään.

Mäntyvaaran isäntä on tavannut erään tuttavansa, Koivulan isännän, ja nämä nyt vakaisesti tuumailevat toistensa kanssa.

"No, teidän puolestahan pahoja asioita kuuluu", ottaa puheeksi Koivulan isäntä.

"Pahojahan no ovat", vastaa Mäntyvaaran isäntä.

"Rokko siellä on tainnut Mäntyvaarasta kaksi lasta hävittää", jatkaa puhettaan Koivulainen.

"Niin on tehnyt. Pieni Antti ja Elsahan ne sortuivat taudin uhreiksi."

"Olipa so ikävä asia."

"No, eihän se alussa hyvältä tuntunut. Vaan hyvä oli kuitenkin, että tapahtui, mikä on tapahtunut. Onneksi oli lapsille, että nuorina kuolivat. Se oli sallittu heille heidän kuolemansa."

"No, onko sittemmin teillä rokkoa näkynyt?"

"Eipä ole näkynyt. Terveet meillä kaikki ovat; vaan kävihän se sittenkin kuolema meillä."

"Niin, Anttihan kuuluu hukkuneen. Se sanomahan mahtoi ikävä olla vastaanottaa?"

"No, se oli vasta ikävä sanoina, se Antin hukunta. Meni mieli kovin pahaksi sitä kuullessa."

"Kyllä tuli miesparalla arvaamatta lähtö manalle."

"No, se tuli arvaamatta. Ei tiennyt Antti Ouluun lähtiessään, jotta lähti viimeistä kertaa Oulua noutamaan, eikä sitä kukaan muukaan aavistanut ennenkuin Lauri yksinään kotia tuli, vaikka kyllä Anni ja Tiina sitä ennen näkivät aaveen -- --"

"Aaveenko! No, missä?"

"Tuolla hautaussaarella, jonne ne rokkoon kuolleitten lasten ruumiit vietiin; siellä he näkivät, minä kyllä en sattunut näkemään, valkeisiin vaatteisiin puetun kummituksen."

"Sepä somaa oli! No, se mahtoi olla Antin kuoleman enne."

"No, enteeksihän ne Anni ja Tiina sen heti päättivät, ja enne kai se olikin, ja rupesivat pahoja pelkäämään. Minä kyllä koetin heitä rauhoittaa, ja vakuutin, ett'ei sen aaveen vuoksi mitään onnettomuutta olisi tulossa, vaan jos mitään mainittavaa tapahtuisi, niin se tapahtuisi kuitenkin sallimuksen määräyksestä."

"Niinhän se on; eihän kukaan voi estää tapahtumasta sitä, mikä kerran on määrätty tapahtuvaksi. -- No, Anni mahtoi kuoleman sanan pahaksi ottaa?"

"No, se otti sen hyvin pahaksi ensi alussa, murehti katkerasti. Ei olisi hän sitä mielellään todeksi tahtonut. Vaan eihän se tapahtunut enää tapahtumattomaksi tullut. Annin täytyi tyytyä kohtaloonsa ja rauhoittaa itseänsä sillä tiedolla, että Antin kuolema oli Jumalan sallima."

"Kyllä ei ollut pitkä ikä Antille suotu."

"Eipä ollut. Meni mies manalle paraassa iässä."

"Niin se saattaa kuolema äkisti tulla. Ei tiedä ihminen ennakolta, missä ja milloinka hän hautansa löytää."

"Eihän sitä kukaan vuoroaan tiedä. -- Tuota, kirkonmenoin jälkeenhän kuulutaan kirkonkokous pidettävän."

"Niin kuulutaan. Kirkon palovakuuttamista siellä esitetään. Aiotko käydä, kokouksessa?"

"Ka, saisihan tuolla käydä katsomassa, jotta mitä siellä päätetään. Vaan eipä mahda esitys tulla hyväksytyksi."

"Eipä mahda. Siitähän tulisivat suuret maksot."

Sill'aikaa kun Mäntyvaaran ja Koivulan isännät keskenänsä tuumailevat, Peltolan Elsa ja Mäntyvaaran Kaisu, väen tungoksesta erillään, käyskentelevät käsitysten kirkkokentällä vilkkaasti puhellen.

"Kuuleppa Kaisu!" sanoo Elsa. "Mitä se Kalliovaaran Heikki sinulle sanoi silloin kun teillä olivat Oulun tuliaiset?"

"No, sehän sanoi", naurahtaa Kaisu. "Se tuota tuli minua halailemaan ja sanoi, jotta rupea minulle vaimoksi, niin pääset hyvään taloon."

"No, mitä sinä vastasit?"

"Mitäkö! Minä tietysti sanoin, jotta vähänpä rupean."

"Entäs sitten?"

"No, Heikki ei huolinut siitä mitä sanoin, tuli vielä halailemaan ja sanoi: lähde pois tyttö minulle, niin pääset semmoiseen taloon, jossa et tarvitse koskaan petäjää syödä!"

"No, mitä sinä siihen?"

"Minä kiskausin heti hänestä irti ja sanoin: 'kyll'en rupea; eikä ole se sinun talosi niin taattu, ett'ei sinnekin joskus saattaisi puute tulla.' Mutta hän sanoa tokaisi: 'sekö ei ole semmoinen talo, jossa, elellä saattaa! Kyllä se on semmoinen talo, jost'ei leipä kesken lopu, ei loppu, vaikka halla joka vuosi viljan veisi; sillä siinä talossa on semmoinen tervametsä, jolla kyllä rahoja ja jauhokuleja lähtee.' Minä silloin vastasin: 'vähän minä sinun tervametsistäsi ja jauhokuleistasi huolin, katson minä siihenkin, minkälainen mies on'."

"No, mitä Heikki?"

"Se vaan ei hellittänyt; hoippuroi ja lasketteli koreita sanoja tulemaan, -- sillä näkyi viina jo hyväsesti päähän menneen; siinä se minun edessäni pyörieli ja sanoi: 'mitä on miehessä vikaa! Tiedä sinä Kaisu, että minä olisin vaimolleni hyvin hyvä, enkä koskaan pahaa sanaa sanoisi, antaisin sinun saada kaikki mitä tahdot. Usko pois se!' Mutta minä sanoin hänelle: 'älä tyhjää polita; en rupea kuitenkaan.' Sitten minä hänestä erkausin, en perustanut miehestä sen enempää."

"Lähdetään kirkkoon! Jo soitetaan", sanoo Elsa, kun yhteen soitetaan ja väkeä alkaa kirkkoon mennä.

Niin lähtevät Kaisu ja Elsa kirkkoon ja valitsevat siellä istumapaikat itselleen. Ja väkeä tulvaa nyt ehtimiseen kirkkoon, mikä alaalle mikä yläälle lehtereille ja täyttyvät penkit toinen toisensa perästä, kunnes kaikki istumapaikat tulevat täyteen ja monet tuliat jäävät käytävillekin, missä varsinkin monet äidit lattialla istuvat pienten pärevaisuissa olevain rintalastensa kanssa. Kirkonaika vietetään niinkuin tavallisesti. Saarnan loputtua rukousten lomassa lukee pappi seurakunnallisia tiedonantoja ja silloin tehdään kiitos monesta, jotka ovat kuoleman uneen nukahtaneet, jotka Herra on poiskutsunut, ja mainitaan näitten muassa Mäntyvaaran Antti sekä lapset Antti ja Elsa. Kun kirkonmenot ovat loppuneet, ehtoollinen jaettu ja lopuksi kuulutukset luetut, poistuu taas väki kirkosta.

Sakastissa pidetään nyt kirkonkokous, jonne useita isäntämiehiä kokoontuu. Siellä kokouksen esimies, seurakunnan kirkkoherra, esittää keskusteltavaksi kysymyksen, eikö kirkko pitäisi palovakuuttaa.

"Ei se kannata", arvelee Koivulan isäntä.

"Mitäpä hyötyä siitä olisi!" lausuu Mäntyvaaran isäntä.

"Olisihan siitä se hyöty", selittää esimies, "että kun sattuisi kirkko palamaan, niin saataisiin varoja, millä uutta kirkkoa rakentaa."

"Kuka se ne varat antaisi?" kysyy muuan.

"Palovakuutusyhtiö tietysti. Jos kerta kirkko vakuutetaan tietystä rahasummasta, niin yhtiö sitoutuu maksamaan sen summan siinä tapauksessa että kirkko sattuisi palamaan."

"Mutta kukapa sen saattaisi panna palamaan kirkon?" kysyy Koivulainen. "Ei suinkaan sitä mikä mene polttamaan."

"No, eihän sitä mikä kirkkoa polta", arvelee Mäntyvaaralainenkin.

"Ei se mikään mahdoton asia ole", sanoo esimies, "että kirkko syttyisi palamaan. Saattaisi esimerkiksi salama sen sytyttää."

"Salamako! Harvoinpa se kuitenkin kirkkoja polttaa."

"Sattuipahan tuonnottain", puuttuu keskusteluun Peltolan isäntä, "että paloi poroksi kaksi kirkkoa, jotka salama sytytti."

"Vaan eihän ole sanottu, että tämä kirkko kuitenkaan palaa", sanoo Koivulainen, "jos kohta ne kaksi kirkkoa lienevät palaneet."

"Eihän se sanottu ole", väittää Peltolainen, "vaan se voisi kuitenkin tapahtua."

"Ei pala kirkko, jos ei ole sallittu", arvelee Mäntyvaaran isäntä.

"Vaan entä jos olisi sallittu kirkon palaa?"

"No, silloin ei siihen voisi mitään. Mutta mikäpä sen tietää, onko kirkko palava vai ei!"

"Senpä vuoksi juuri olisi hyvä palovakuuttaa kirkko."

"Mutta jospa ei sattuisikaan kirkko palamaan", sanoo muuan, "ja se kuitenkin vakuutettaisiin, niin silloinhan menisivät vakuutusrahat tyhjään."

"Sitäpä ei tiedä ennakolta, mitä vielä tapahtuu", puolustaa mielipidettään Peltolainen. "Mutta jos nyt ei vakuuteta kirkkoa, ja se sitten sattuisi palamaan, mitä silloin sanottaisiin."

"Mitäpä siihen olisi sanomista!" lausuu Mäntyvaaran isäntä. "Kun lie palaakseen, niin palakoon!"

"Mutta miltä tuntuisi uusi kirkko rakentaa? Eikö se tuntuisi rasittavalta?"

"No niin -- vaan ei se kuitenkaan kirkko pala, kun ei lie sallittu."

"Eikö hyväksytä esitystä? Eikö vakuuteta kirkkoa?" kysyy esimies.

"Eipä", kuuluu muminaa väkijoukossa.

"Kyllä minä hyväksyn esityksen", sanoo Peltolan isäntä.

"Paljonkohan se mahtaisi vakuutus tulla maksamaan?" kysyy muuan.

"Ei se paljon maksaisi", vastaa ensimies. "Lähes sata markkaa siihen tulisi vuodessa menemään."

"Onpa sitä siinäkin", sanoo Koivulainen. "On se rahaa sekin."

"Olisipa sitä rasitusta jo siinäkin", sanoo Mäntyvaaralainen. "Jo se sekin kunnan menoja lisäisi."

"Eipä kannata köyhän kunnan semmoisiin maksoihin ruveta", sanoo muuan.

"Eihän tuo nyt niin iso asia olisi", sanoo esimies.

"Onpa niitä maksoja muutenkin", sanoo muuan isäntä.

"Kyllähän niitä maksoja aina syytetään", lausuu Peltolainen. "Vaan eikö sitten tulisi maksoja, kun sattuisi kirkko palamaan."

"Antaa tulla!"

"Niin, hyvähän sitä nyt on sanoa: antaa tulla! Vaan kyllä sitten erilailla sanoisitte, kun pitäisi uusi kirkko rakentaa."

"No, vielähän tämä vanha kirkko pystyssä seisoo", sanoo Mäntyvaaran isäntä. "Se on seisonut jo minun muistini ajan, eikä ole tuli sitä vielä kertaakaan polttanut. Ja saattaa se eteenkinkäsin seisoa."

"Sitä me emme tiedä", väittää Peltolainen.

"Paloivatpahan ne kaksi kirkkoa, joista äsken oli puhe, vaikka siihen asti olivat pystyssä pysyneet, kun tuli ne hävitti. Se ei ole ollenkaan totta, että mitä tähän asti on säilynyt, se on vastakin säilyvä. Minä puolustan sitä esitystä, että kirkko palovakuutetaan."

"Sitä ei vakuuteta", karjasee muuan isäntä vihoissaan, "Sinä sen Peltolainen! Etkö usko, että jos tällä lailla ruvetaan aina uusia maksoja kunnalta vaatimaan, niin verot kyllä enenevät? Kyllähän ei veron ylennys varakasta rasita, vaan köyhä kyllä tietää, miltä se veronmaksu tuntuu. Kun halunnee Peltolainen vakuuttaa kirkon, niin vakuuttakoon; minä kyllä en maksa penniäkään."

Esimies muistuttaa nyt edellistä puhujaa ja kieltää sopimattomia sanoja käyttämästä.

"No, kyll'ei vakuuteta kirkkoa", vastustaa sama puhuja ja poistuu samalla ulos.

"Onko muita, jotka vastustavat?" kysyy esimies.

"On", kuuluu nyt monta ääntä yhtaikaa.

"Mutta jos kirkko sattuisi palamaan?"

"Palakoon!"

"Esitystä ei siis hyväksytä?"

"Ei, ei", vastaa taas monta ääntä, ja monet isännät lähtevät pois kokouksesta.

"Yhteydessä tämän asian kanssa on vielä toinen asia päätettävä", sanoo sitten esimies, "nimittäin, eikö kirkko ole ukonjohdolla varustettava. Se pitäisi ainakin saada, kosk'ei kirkkoa vakuuteta."