Part 3

"Huonona näkyy Antti olevan", -- sanoo Anni -- "vaan mitäpä sille osaa tehdä!"

"Huononevan näkyy Elsakin", -- lausuu Tiina -- "mutta voinko minä siihen mitään!"

"Ei tarvitse tyhjää huolehtia lapsista", sanoo isäntä. -- "Kun ne lienevät elääkseen, niin tietysti ne paranevat, ja kun lienevät kuollakseen, niin ne kuolevat; sitä ei voida estää millään lailla."

"Niinhän se kyllä on" -- myöntää Anni.

"Ka siihenhän sitä pitää tyytyä, mitenkä sallimus päättää" -- arvelee Tiina.

Huonoilla vuoteillaan pienet sairaat kituvat kitumistaan; yhä enemmän päivä päivältä rokko heitä raatelee. He saavat kyllä ruokaa minkä saattavat syödä; mutta muuten ei tehdä asiaa heidän hoitamisestaan. Sairaat saavat pitää aina samat vuoteet, ja samat vaatteet, ja talon väki liikkuilee pirtissä niinkuin ennenkin, pelkäämättä, että rokko keneenkään tarttuisi.

Kaisu ei ole mielissään siitä, että rokkotautiset ovat kaikkein nähtävinä. Sen vuoksi tuumaa hän Annille ja Tiinalle: "Kun nuo sairaat olisivat kokonaan erillään muista, saataisiin olla paljon paremmassa turvassa taudista kuin nyt."

"Tuskinpa siitä olisi apua", -- arvelee Anni. -- "Tulee se tauti kuitenkin siihen johon se on aiottu. Tulivatpahan Antti ja Elsa rokkoon, vaikkei täällä ennestään ketään sairasta ollut."

"Se on kyllä tosi", myöntää Kaisu. "Pianhan se kulkutauti leviää talosta taloon, ja rokottamattomathan ne olivatkin Antti ja Elsa. Mutta vaatisihan kuitenkin varovaisuus, että ruttotautiset pantaisiin erilleen. Ilmahan tuosta rokosta pilaupi."

"Antaa olla Antin ja Elsan paikoillaan" -- sanoo Tiina. "Mikäpä niitä vuoteita enää rupeaa muuttamaan!"

"Se nyt ei iso asia olisi", sanoo Kaisu. "Ja uusien, puhtaitten vuoteiden tarpeessa ne jo olisivatkin nuo sairaat."

"Se nyt ei hyödytä niille puhtaita vuoteita laittaa", väittää Anni -- "tai yleensä puhtaita vaatteita muuttaa; likauvathan ne kuitenkin. Ja mistäpä ne puhtaat aina otettaisiin?"

"No, saapihan niitä nyt sen verran", arvelee Kaisu. -- "Jos minä olisin äitinä, niin eri lailla minä lapsiani hoitaisin, pitäisin ne aina puhtaina, enkä kyllä rokkotautisia panisi kaikkein nähtäviksi."

"Eipä tiedä, mitenkä sitten ajattelet kun emännäksi pääset, jos nimittäin koskaan semmoiseksi pääset."

"Kyllä se emännäksi pääsee", tietää Tiina. "Kuuluuhan se Kalliovaaran Heikki -- --"

"Jopa nyt erehdyt", keskeyttää Kaisu. "En minä kenelle tahansa menekään."

"Tuolta se Kaisu odottaa Peltolasta saavansa", on Anni tietävinään. "Vaan se on siinä, jos Kalle suostuu."

"Tai siinä, jos minä suostun", naurahtaa Kaisu. "Mutta älä sinä minusta huolehdi! Ajattele vaan lastasi! -- Vaan eihän minun sanani teihin näy pystyvän. On yhtä, jos pölkylle puhun, kun teille puhun."

Sairaat lapset saavat yhä omin hoidoin maata vuoteillaan ja rokko tekee heidät päivä päivältä yhä huonommiksi; se syövyttää, mädättää heidän ruumiinsa. Mäntyvaaralaiset näkevät joka päivä rokkotautiset, vaan tauti ei näy heihin tarttuvan. Iloisina juoksentelevat pienokaiset Junnu, Anni ja Heikki milloin sisällä milloin ulkona, useinkin vaan paitasillaan, eivätkä ollenkaan ymmärrä varoa itseään sairaita lähestymästä. Vanhempi väki, isäntä varsinkin, on ikäänkuin karaistu kaikkia tautia vastaan.

* * * * *

Eräänä iltana lähes pari viikkoa Oulumiesten mentyä istuvat Mäntyvaaralaiset muut paitsi Antti ja Lauri koossa pirtissään. Sairasvuoteiden vieressä istuvat Anni ja Tiina, siellä lähellä emäntä ja Antin sekä Junnun terveet lapset penkillä ja vähän etempänä isäntä, piippu hampaissa, lavitsalla pintapöydän vieressä ja akkunan kohdalla. Kaisu istuu pienellä lavitsalla takan lähellä, ja kohentelee tulta, joka palaa koukusta riippuvan padan alla.

Paljon on jo rokko turmellut pienen Antin ihoa, kovin on muuttunut tuo ennen sievä lapsi, ja samoin on tauti jo muuttanut Elsankin, niin että äidit jo ovat menettäneet kaiken toivon heidän parantumisestaan.

"Ei tule eläjää enää Antista", sanoo Anni.

"No, ei siitä kuolema kaukana ole", lausuu emäntä.

"Se kutsutaan pian pois täältä", sanoo Tiina. "Niin on Jumalan tahto; ei voi siihen ihminen mitään. Voi kuitenkin! Kuoleman hetki on edeltäpäin määrätty jokaiselle, vaan emme tiedä siitä kukaan ennenkuin se tulee -- ja silloin pitää olla valmis. -- Vaan helppohan lapsen on täältä eritä ja kuolema on sille siunaukseksi. -- Kyllä se minun Elsanikin kohta poiskutsutaan."

Kaisu vilkaisee välistä silmänsä sairaita kohti, vaan kääntää ne heti poispäin; niin vastenmieliseltä tuntuu niitten näkeminen, vaikka hän kyllä tuntee sääliä niitä kohtaan. Isäntä istuu lavitsalla miettiväisenä etukumarassa ja lattiaan tuijottaen, poltellen tupakkia -- pitkiä lehtiä ja tuon tuostakin hampaittensa välistä tirskuttaen mustaa tupakkisylkeä lattialle.

"Kyllä nyt ei ole loppu kaukana", sanoo isäntä, sairasta Anttia siimäellen. "Saat sinä Anni jo lapsesi pois vuoteelta nostaa."

"Voi, oma lapseni!" huudahtaa Anni kyynelsilmin ja rupeaa peitteitä ja vaatteita Antin ympäriltä poisottamaan.

"No, olisiko liikaa, jos lapsi saisi rauhassa vuoteellaan kuolla, ett'ei sen tarvitseisi noin tulla paljastetuksi?" sanoo Kaisu, kun Anni nostaa sairaan entiseltä vuoteelta ja laskee sen melkein alastomana lattialle olkien päälle.

"No, hyvänen aika", kiirehtii Tiina sanomaan. "Niinhän pitää tehdä, ett'ei kalma tarttuisi."

"Niinhän sitä muuallakin tehdään", puuttuu puheeseen emäntä, "kun joku kuolee; sillä jos sairas saapi vuoteessa kuolla, niin siitähän sanotaan kalman tarttuvan."

"Ei kaikki niin sano", väittää Kaisu, "On niitä semmoisiakin, jotka eivät usko kalman tarttuvan. -- Rokko kyllä saattaa tarttua vuoteesta, jossa sairas on maannut, vaikk'ei se olisikaan siinä kuollut."

Mutta sairaan, joka lattialla makaa, ei tarvitse kauan enää kurjuuttaan nähdä. Muutaman silmänräpäyksen ajan kuluttua pieni Antti ei enää hengitäkään; henki on paennut ruumiista ja vapauttanut sen kaikesta, kurjuudesta.

Antti vainajan omaiset istuvat nyt vähän aikaa äänettöminä ja sillä aikaa ei tässä hiljaisessa seurassa kuulu muuta ääntä kuin vanhan seinäkellon yksitoikkoinen naksutus. Verkalleen, aina yhtä kuuluvasti. yhtä tasaisesti naksuttaa kello, ja niin se on tehnyt jo monet vuodet lakkaamatta, eikä heitä se käyntiään.

Kaisusta tuntuu oudolta, kun hän ajattelee, että muutamia viikkoja sitten pieni Antti vielä iloisena ja terveenä leikitsi muitten lasten kanssa ja oli aika näppäränä, vaan nyt on hän poissa eläväin joukosta; ja Kaisu pyhkäisee pois kyyneleet, jotka olivat ilmauneet hänen silmiinsä. Vesissä silmin istuu Anni miettiväisenä, vaan rauhoittuu pian, vakuutettuna, ett'ei Antin kuolema ollutkaan paha asia.

"Tämä on sallittu", ottaa puheeksi isäntä hetken äänettömyyden perästä. "Antin kuolema, on sallittu. Siihen me emme voi mitään."

"Sallittuhan se on", lausuu emäntä. "Ja sehän on hyvä asia, että pikku Antti kutsuttiin pois kurjuudesta ja vaivoista."

"Niin tosiaan", sanoo Anni. "Se oli Jumalan siunaus, Jumala oli hyväksi nähnyt, että Antille oli parempi päästä pois kuin jäädä elämään."

"Hyvä on kaikki niinkuin on", arvelee Tiina. "Ei ole ollenkaan syytä murehtia Antin kuolemasta. Se oli jo ennakolta määrätty -- ja onneksi se oli. -- Voi! Surkean näköinen on jo Elsa. Parempi olisi hänellekin pois päästä parempaan elämään. Vaan tottapahan Jumala tietää, mitä Hän sille tekee!"

Lapset, kuollutta katsellessaan, kuuntelevat tarkkaan, mitä vanhemmat puhelevat, ja luovat heihin silloin tällöin tutkivan silmäilyn.

"Antti on kuollut", lausuu Junnu.

"Se on mennyt taivaaseen", sanoo pikku Anni.

"Sinne minäkin pääsen, kun kuolen", arvelee Heikki.

Mutta ruumis viedään pois pirtistä. Puut takassa ovat jo hiilokselle palaneet ja pata on nostettu tulelta ja pöydälle on jo iltanen pantu. Mäntyvaaralaiset rupevat ruu'alle ja syövät, mitä on tarjona, kalavelliä ja muikkuja -- leipäähän ei saada ennenkuin Oulumiehet palaavat --.

Iltanen kun on syöty ja ruu'an jäännökset pöydältä korjatut, istahtaa taas Mäntyvaaran väki lavitsoilleen ja isäntä vetelee savuja lyhytvartisesta piipustaan. Niin syntyy hetkisen sanan vaihtelu, puhellaan liikkeessä olevan rokkotaudin johdosta, muistellaan entisiä aikoja ja elämän vaiheita, muistellaan kuinka ennenkin rutto on ollut liikkeessä ja kuinka paljon ihmisiä se on manalle vienyt, ja johtuvat sitten kukin ajattelemaan, että milloinkahan se heilläkin vuoro elämästä eritä.

Ilta kuluu lopulleen ja Mäntyvaaran asukkaat hankkiutuvat levolle mennäkseen. Mutta isäntä silmäelee vielä ulos, katsoakseen ilmaa.

"Vielä on tuuli samalla sijalla", sanoo hän. "Se ei ole kääntynyt siitä asti kuin Oulumiehet menivät. Kyllä niillä nyt on, meidän miehillämme, hidas paluumatka, kun vastatuulta saavat kiskoa, eivätkä ole saaneet edes tyyneessä soutaa. Kyllä he Oulujärvellä ovat saaneet säätä pitää."

"No, on kai ne säätä pitäneet", arvelee emäntä. "Muuten ne jo alkasivatkin täällä olla."

"Missähän nuo nyt mahtanee olla!" huo'ahtaa Anni. "Eivät tiedä he, että täällä on kuolema käynyt."

"Tuopikohan se isä minulle lakin?" kyselee Junnu.

"Tuopihan se", vakuuttaa äiti. "Mutta menehän lapsi jo nukkumaan!"

Levolle lähtevät nyt kaikki ja nukahtavat pian sikeään uneen.

V.

Muutamana lämpöisenä, tyyneenä kesäpäivänä, kun Muikkujärvi ylt'yleensä rasvatyyneenä välkkyilee, kun auringon kirkas paiste on tuulen voiman ja aaltojen läikynnän raukaissut, työnnetään vene vesille muutamalla saarelta, jonka korkeoilla törmillä suuret petäjät ja koivut sekä alemmilla paikoilla tiheäoksaiset kuuset ylenevät ja näiden välissä monet puuristit näyttäytyvät. Veneessä, joka saarelta etenee, on kolme henkeä, joista kaksi soutaa, yksi huopailee. Nämä veneessä istujat ovat Mäntyvaaran isäntä, Tiina ja Anni. He palaavat saarelta -- kylän hautausmaalta, -- jonne ovat vieneet kaksi pientä ruumisarkkua. Verkalleen he lähtevät kotiapäin soutelemaan ja Anni ja Tiina, jotka soutoteljoilla istuvat, katsovat kaipaavin silmin jälkeensä saarelle. Heiltähän on kummaltakin lapsi vastikään maan poveen kätketty. Sinne on maan mullaksi muuttumaan jätetty sekä pienen Antin että Elsan ruumis, joka sekin jo oli kurjuudestaan päässyt. Mutta rauhaan ovat nämä pienokaiset päässeet, iäiseen rauhaan, ja rauhalliselta näyttää nyt koko hautaussaari kaikkine kasvineen, ristineen, monine puineen ja vihannoivine rantoineen, jotka ikäänkuin hymyilevät rauhallisesti kimaltelevalle järvelle.

Tiina, joka istuu etu-, ja Anni, takateljolla, eivät ole kau'an aikaa soutaneet, kun Tiina äkkiä on huomaavinaan jonkun valkoisen esineen vilahtavan saarella puitten välissä ja huudahtaa: "Voi hyvä ihme! Mikä kummitus tuolla saarella näkyy! Tuolla noitten kahden ison petäjän välissä! Tuossa se nyt siirtyy tuonne syrjälle rantaan päin. Voi, ettekö näe?"

"Voi ihmettä!" sanoo Anni -- ja kaikki ovat soutonsa heittäneet -- "Tosiaan siellä on jotain. Niin kummallisesti vasta silmissäni vilahti; ihan lumivalkea se oli!"

"Voi kamalaa!" päivittelee Tiina. "Se oli aave."

"Mitä te nyt siellä näette!" kummailee isäntä ja katselee saarelle. "En minä näe mitään kummaa."

"Ei sitä enää näykään", sanoo Tiina. "Vaan vastikään se näkyi ja se näytti niin kamalalle. Voi! Oikein minä säpsähdin."

"No, jo se minusta näytti kummalliselta", ilmoittaa Anni. "Ja oikein pahalta tuntui sitä nähdä. Ja se oli se näkyjä ihan lumivalkea, se oli niinkuin kuolleesta noussut. Voi hirveätä, kyllä se oli aave!"

"No, mikähän siellä nyt kummitteli!" ihmettelee isäntä. "Mutta näitteköhän te tarkkaan?"

"Näin minä", vakuuttaa Tiina. "Siellä kummitteli ja se kummitus siirtyi tuonne rantaan päin ja viittoi niin kummallisesti."

"Niin teki", myöntää Anni. "Se viittoi, se tahtoi näyttää, että siellä veden alla oli jotakin."

"Ihan oli", sanoo Tiina, "niinkuin se olisi tahtonut käskeä järven pohjaan katsomaan, niinkuin se olisi tahtonut mukaansa kutsua ja houkutella syvyyteen. Voi ihmettä! Se oli aave ja se merkitsi jotain."

"Sepä kummaa", sanoo isäntä. "Meidän pitää palata saareen katsomaan, jotta mikä siellä kummittelee!"

"Ei, ei!" huudahtaa Tiina. "En minä uskalla."

"No, eihän siellä mitään hätää ole", sanoo isäntä. "Koetetaan, jotta eikö sitä kummitusta likeltä nähtäisi!"

"Kyllä se ei siellä näytä itseään", arvelee Anni.

"Mennäänhän katsomaan kuitenkin!" sanoo isäntä.

Ja niin palaavat he saareen ja isäntä nousee tutkimaan sitä seutua, jossa kummitus muka oli näyttäytynyt. Hän katselee ja kuuntelee, vaan saaressa ei näy, ei kuulu mitään outoa. Lintuset siellä vaan visertelevät puitten oksilla ja sääsket kokoontuvat heti tiheissä parvissa saareen tuliain ympärille, ahneina ihmisverta imemään. Isäntä palaa kohta veneelle, jossa naiset häntä odottavat ja niin työnnetään vene taas vesille ja lähdetään Mäntyvaaraa kohti soutelemaan, kaikilla, erittäinkin Annilla ja Tiinalla, mielet hyvin jännityksissä sen pian kadonneen aaveen johdosta.

"Minä kun ajattelen sitä aaveen kohtaa", saapi Tiina sanoakseen, ja heittää soutonsa. -- Anni kuuntelemaan ruveten pitää myöskin airot koholla ja isäntä rupeaa hiljemmin huopaamaan, -- "niin en voi muuta, ymmärtää kuin että se merkitsee jotain onnettomuutta."

"No, jotain kai se merkitsee", arvelee Annikin. "Vielä saattaa rutto paljon pahempaa tehdä kuin mitä se tähän asti on tehnyt."

"Voi, kyllä minä alan aavistaa", päivittelee Tiina, "että kuolema käypi uudestaan meidän talossamme. Se viittoi se kummitus niin kummallisesti veden syvyyttä kohti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, jotta katso tuonne! Siellä on hauta. Voi, kenenkähän vuoro se nyt tulee!"

"Kyllä on joku onnettomuus tulossa", huokaa Anni. "Emme tiedä täällä, mitä Oulumiehille on saattanut tapahtua."

"No, älkäähän toki liian aikaisin ruvetko murehtimaan!" lohduttaa isäntä. "Emmehän me voi tarkkaan arvata mitä se aave merkitsee -- jos se aave olikaan. -- Ja vaikkapa se olisikin joku ihmeellinen ennustus, niin eihän meidän sen vuoksi tarvitse surra. Kaikkihan kuitenkin tapahtuu, minkä tapahtua pitää: kaikki tapaukset ovat ennakolta määrätyt. Ja vaikka näyttäisikin joku asia meistä pahalle, niin sehän kuitenkin tapahtuu sallimuksen mukaan, ja siis se on meille hyväksi."

"Niinhän se on kyllä", myöntää Anni. "Eihän ihminen voi estää tapahtumasta sitä, minkä tapahtua pitää. Hänen täytyy vaan tyytyä kaikkeen."

"Ja terveellinen on ihmisille onnettomuuskin", lisää Tiina. "Monesti me eksymme syntiä tekemään ja sen vuoksi Herra joskus tahtoo meitä kurittaa."

Taukoaa vihdoin keskustelu ja soutajat tarttuvat taas airoihin, vetävät lyhyeen vaan tiheästi, ja niin heidän soutaa liputtaessaan kiitää vene keviästi tyyntä selkää ja hautaussaari taantuu taantumistaan. Anni ja Tiina liputtavat liputtamistaan ja isäntä vakaisesti huopaelee, ja vene mennä vilistää aika sievästi, niin että vesi kohisten keulan edestä väistyy. Niin kiitää Mäntyvaaran vene sivu rannan rannan perästä, sivu niemen niemen perästä, jotka vielä kaukaa näyttävät louhikkoäyräänsä sekä milloin korkeat metsät, milloin vihannat nurmirinteet, milloin korkeat kalliotörmät. Joka suunnalla on järven pinta ihan tyyni, kirkas kuin peili, ja siihen kuvastuu kauniisti sininen taivas ja auringon loiste; vaan usein värähtää veden kalvo kalain liikkeestä. Missä lohi hypätä loiskahtaa, missä siika iloisesti telmää, missä hauki porahtaa, missä ahvenlauma tai muikkuparvi sirahtaa. Siellä täällä selällä pistäikse hottiparvi ja siinä hotit sirisevät somasti veden pinnalla, sirisevät niinkuin vesipisarat rankkasateessa.

Vene etenee etenemistään. Seudut, joitten sivu soudetaan, jäävät yhä jälillepäin, ja niitä Anni ja Tiina katselevat niin kauan kuin ne näkyvissä ovat, vaan isäntä, joka toissapäin istuu, saapi nähdä edessäpäin olevat seudut aina vaan lähenevän. Vihdoin tulevat näkyviin kotipuolen seudut. Kaukaa jo näyttelee itseään Mäntyvaaran nuottaranta korkeine mäntyineen; ja sitä vastapäätä kohoaa uljaana Peltola vihannalla niittyrinteellä ja näyttelee jo kauas viljelyksensä. "Kyllä se on eteenpäin menevä talo tuo Peltola", ajattelee isäntä. "Muistanpa ajan, kun tuossa törmällä noitten isojen huoneuksien sijalla olivat vaan pienet pahanpäiväiset rakennukset ja niitten ympärillä pieni palanen niittyä ja peltoa. Ja siitä asti on Peltola muuttunut tuommoiseksi vankaksi taloksi kuin se nyt on. Kyllähän siinä nyt on hyvä asua; vaan parempi mahtanee siellä ilmanlaatu olla kuin Mäntyvaarassa; muuten eivät suinkaan Peltolaiset olisi panneet niin paljon työtä maan hyväksi. No, sen vuoksi he ovat ennättäneet maataan parantaa, kun ei tervaruuki ole heiltä aikaa vienyt niinkuin meiltä."

Isäntä, katsellessaan Peltolaa ja ajatellessaan sen edistymistä, huomaa nuottamiehiä sen niemen kohdalla, missä sekä Mäntyvaaralaiset että Peltolaiset usein nuottaa vetävät.

"Peltolaiset ovat nuotalla", sanoo hän. "koskapahan näkyy nuottamiehiä niemen kohdulla."

"Sielläpähän ovat", huomaa Annikin, kääntyessään sinnepäin katsomaan.

"Parast'aikaahan nuo vetävät nuottaa", näkee Tiina.

Soutaa liputtavat Anni ja Tiina, ja niin vene likenee likenemistään nientä ja nuottamiehiä. Se ei ole enää hyvin kaukana, kun Peltolan Elsa ja Jaakko rupeavat tarpomaan ja tarpovat niin jotta kuohu ja kohina käypi ja vesi räiskyy vasten tarpojain silmiä. Sitten nostetaan perää veneisiin ja viimein Peltolan isäntä perän päästä varistaa vasuun kiiltäviä, lihavia emämuikkuja niin paljon, että ne täyttävät koko vasun, vieläpä varisevat siitä yli ja suomuttavat veneen pohjan. Samassa on Mäntyvaaran vene ehtinyt aivan nuottamiesten veneitten viereen.

"Voi hyvä ihme, kuinka paljon muikkuja!" huudahtaa Tiina muikkupaljoutta ihmetellen.

"Hyvää iltaa!" tervehtii Mäntyvaaran isäntä Peltolaisia ja tervehdyksensä sanovat myös Anni ja Tiina.

"Iltaa, iltaa!" vastaa Peltolan isäntä -- ja tervehtii Kallekin, ja hiljaa vastaavat tervehdyksiin myös Elsa ja Jaakko. -- "Mitä on kuulunut."

"Eipä sanottavaa muuta kuin että kuolemahan se meidän talossamme on käynyt. -- Mitä teille kuuluu?"

"Eipä erityistä. -- Niinhän kuuluu tapahtuneen, että teiltä rokko on kaksi lasta hävittänyt."

"Niinhän se on tehnyt. Vasta veimme hautausmaalle pienen Antin ja Elsan ruumiit."

"No, johan minä arvasin, ett'ei se rokko jätä Mäntyvaarassa käymättä."

"Ka, sanoithan sinä sen. Vaan minkäpä sille teki! Se oli niin sallittu."

"Kylläpä lähti paljon muikkuja", puuttuu puheeseen Tiina.

"No, onhan niitä siinä", vastaa Kalle.

"Montako apajaa olette vetäneet?"

"Yhden vasta."

"Voi hyvä ihme! Ja tuo joukko siis oli yhdessä ainoassa apajassa."

"Ka, niin."

"No, kuinka on teillä onnistunut kalan pyynti?" kysyy Peltolan isäntä.

"Eipä ole kovin runsaasti saatu", vastaa naapuri-isäntä. "Sen verran niitä kuitenkin on saatu, että on piisannut keittää monioiksi. Mutta eihän tuota ole joka ilta kyettykään nuotalle."

"Ka, onhan niitä ollut tuulisiakin aikoja, jott'ei yöksikään tyyntynyt. Nythän tuo taas on hyvä ilma. Taitaa tullakin tyynen vuoro."

"Nythän kyllä olisi hyvä nuottailma, vaan meillä kun oli hautaussaarella käynti, ei päästy nuotalle lähtemään, ja ruumiit ne piti pian hautaan saada. Näin kesäkuumalla ne pian rupeavat mätänemään."

"Hyvä on, että kuolleet pannaan maahan niin pian kuin mahdollista. Muuten niistä pian tauti tarttuu, varsinkin kun ovat rokkoon kuolleet. -- No, tervennä teillä kotona ollaan?"

"Ovathan ne kyllä kaikki terveitä."

"Sepä on hyvä. Minä jo ajattelin, että niistä rokkotautisista olisi ennättänyt tauti muihinkin tarttua."

"Pian kuitenkin saattaa joku meillä manalle joutua", sanoo Tiina. "Siellä näkyi aave hautaussaarella ja se merkitsi jotain onnettomuutta."

"Aaveko!" kummailee Peltolan isäntä.

"No, eipähän siellä ennen ole aaveita näkynyt", sanoo Kalle.

"No, aave se oli", puuttuu puheeseen Anni. "Näinhän minäkin. Siellä oli kummitus ja se oli puettu ihan valkoisiin vaatteisiin."

"Ja se siellä puitten välistä kummallisesti vilahti", lisää Tiina, "ja siirtyi rantaan päin ja viittoi vettä kohti."

"Sepä kummallista!" sanoo Peltolan isäntä. "Vaan ei suinkaan siellä aave ollut. Mikä lie muu ollut! Kyllä teillä on silmät valehdelleet."

"Eivät ole valehdelleet", vakuuttaa Tiina. "Ihan selvään minä näin, että se kummitus ensin katsoi meitä kohti, vaan sitten kääntyi poispäin ja siirtyi saaren laidalle ja siellä viittoi alaspäin."

"Niinhän nämä vakuuttavat", sanoo Mäntyvaaran isäntä, "että ovat nähneet kummituksen siellä saarella. Minä kun oli selin saarta kohti, en tullut sitä huomaamaan, ja kun sitten rupesin katsomaan, ei näkynyt enää koko kummitusta."

"Se ei näkynytkään kun hyvin vähän aikaa", selittää Anni. "Se katosi pian: minne lieneekin sitten kadonnut!"

"Olisitte käyneet katsomassa, jotta mikä siellä kummitteli", sanoo Peltolan isäntä.

"Käytiinhän siellä", vastaa Iikka isäntä. "Vaan ei siellä näkynyt mitään."

"No, ei sitä sitten ole ollutkaan koko kummitusta. Tyhjän tähden ovat säikähtyneet nämä vaimoset."

"En tiedä, miten lienee sen kummituksen kohta; vaan sen olen jo sanonut näille vaimosille, ett'ei heidän pidä peljästyä, sillä, vaikka olisikin joku onnettomuus tulossa, kaikki tapauksethan ovat ennakolta määrätyt, eikähän kukaan meistä voi niille rajaa panna."

"No, milloinka te vuotatte Oulumiehiämne tuleviksi?" kysyy Peltolan isäntä, toisen puheaineen ottaen.

"Ka kyllähän niitä tästä lähin vuotetaan joka päivä. Kauan ne jo ovat olleetkin poissa. Oulujärvellä ovat vissiinkin saaneet säätä pitää monta päivää."

"Niin ovat mahtaneet tehdä. Kyllä tässä puhaltelikin viime aikoina kovasti. Mutta kyllä nyt tulee ilman muutos kohta."

"Kyllähän mahtaa tuuli pian toiselle sijalle pyörähtää", sanoo Mäntyvaaran isäntä silmäellessään taivasta. "Ja hyvä olisikin, että se kääntyisi, jotta Oulumiehemme saisivat myötätuulen edes viimeiselle osalle matkaansa."

"Tuota, ollaanko teiltä vielä niityllä?"

"Eipä ole alettu vielä heinäntekoa. Sitten vasta kun Oulumiehet tulevat, kyhäymme alottamaan. Entäs teillä -- --?"

"Ei vielä, vaan kyllä me aivan heti alotamme, kun alkaisi vaan hyviä ilmoja olla."

"No, lähdetäänkö teiltä kirkolle kirkastukseksi?" kysyy Kalle.

"Lähtee kai meistä joku ainakin", vastaa Iikka.

"Silloin kyllä on kiire aika", sanoo Peltolainen. "Mutta kirkonkokouksen vuoksi, joka kuulutaan silloin pidettävän, lähden sinne ainakin minä, koska silloin on kysymys kirkon palovakuuttamisesta."

"Voi, katsokaa isä!" huudahtaa Peltolan Jaakko äkkiä. "Tuolla on iso muikkuparvi ihan naatikkaalla."

"Niinpähän näkyy olevan", sanoo Peltolainen ja pyöräyttää nuottaveneet äkkiä parvea kohti. "Hyvästi! Käykää talossa."

"Jääkää terveeksi! Käykäähän meillä kun Oulumiehet tulevat!" huutaa jälkeen Iikka isäntä, kun Peltolaiset kiidättävät veneensä naatikkaalla näkyvää muikkuparvea kohti. Kiirettä he pitävät Peltolaiset. Isäntä ja Kalle työntävät huoparimillaan, jotka jättävät jälkeensä vaahtoiset pyörteet ja Elsa ja Jaakko soutavat niin, jotta sujahtavat airojen terät ja pyörteet kuohuvat airojen jäljissä ja vesi vaahtona keulain edessä kohisee. Pian tavottavat he muikkuparven ja saavat sen kierrokseen.

Mutta Mäntyvaaralaiset lähtevät niemen sivu soutamaan, ja Anni ja Tiina taas soutaa liputtavat, vetävät lyhyeen vaan tiheästi, ja niin lähenee lähenemistään vene kotirantaa, kiitää tasaista vauhtia eteenpäin ja ehtii viimein määräpaikkaansa. Hypähtää silloin maalle ensin Tiina, sitten Anni ja viimeiseksi isäntä. Kun he sitten, veneen maalle vedettyään, lähtevät astumaan Mäntyvaaraan menevää tietä myöten, niin alkaa järvellä hieno tuulen väri näkyä ja äsken vielä rasvatyyneellä pinnalla rupeavat nyt aallot hiljaisesti vierimään Mäntyvaaran rantaa kohti.

VI.