Part 5

Omituista: kaikki luulevat, että Eva on ollut syynä minun valepukeutumiseeni ja kaikkeen, mikä on tullut ilmi -- ja nyt on todellakin Eva oleva kaiken sen perustana, mikä tulee tapahtumaan.

Minä rutistin kirjeen, työnnän sen taskuuni ja käyn nukkumaan...

Swiatecki kohottaa katseensa työstään ja katsoo minuun odottaen, että jotakin puhuisin, mutta minä vaikenen.

-- Täällä kävi illalla teatterin jälkeen se inhottava Ostrzynski, -- sanoo Swiatecki.

XVII.

Seuraavana päivänä aion jo kello kymmeneltä aamulla rientää Evan luo, mutta se ei käykään päinsä, sillä luonani on eräs vieras.

Tämä on paroni Kartofler, joka on tullut tilaamaan jäljennöstä "Juutalaisista". Hän tarjoo minulle tuhattaviittäsataa ruplaa, minä pyydän kahtatuhatta.

Hänen mentyään tilaa Tanzenberg minulta kaksi muotokuvaa. Swiatecki, joka vihaa juutalaisia, haukkuu minua juutalaismaalaajaksi, mutta tahtoisin tietää, ketä meidän on kiittäminen taideteosten ostoista ellei "finansseja". Enkä minä mahda mitään sille, että "finanssit" kammoksuvat Swiateckin "raatoja".

Vasta kello yhden tienoissa saavun Evan luo, annan hänelle sormuksen ja sanon, että häitten jälkeen matkustamme Roomaan.

Eva suostuu kaikkeen mielellään ja -- niin kauan kuin eilen vaikenimmekin, sitä kauemmin ja enemmän me tänään pakisemme...

Kerron hänelle tilauksista, jotka olen saanut, ja me iloitsemme yhdessä. Muotokuvat pitää tehdä ennen lähtöämme, mutta "Juutalaiset" paroni Kartoflerille minä maalaan Roomassa. Sitten me palaamme Varsovaan, minä järjestän itselleni työhuoneen ja me tulemme elämään kuin taivaassa...

Näitä suunnitelmiani selittäessäni sanon Evalle, että me kautta koko ikämme tulemme viettämään eilistä päivää juhlapäivänä...

Mutta hän painaa päänsä olkapäätäni vasten ja pyytää, etten siitä puhuisi. Samalla kiertää hän aamunuttunsa avoimista hihoista paljastuvat käsivartensa kaulaani ja sanoo minua suureksi miehekseen... Hän on tavallista kalpeampi, silmänsä tavallista sinisemmät, mutta hän säteilee ilosta.

Ah, mikä aasi olinkaan, kun oli läheisyydessäni sellainen nainen ja minä etsin onneani muualta, piiristä, jossa olin aivan vieras ja jossa minulle oltiin vieraita.

Mikä taiteilijaluonne tämä Eva onkaan! Hän on kihlattuni ja on siinä määrin osansa valtaama, että tietämättään näyttelee nuorta, onnellista morsianta. Mutta enhän voi siitä syyttää rakastettua olentoa, joka on niin monta vuotta ollut teatterissa.

Päivällisen jälkeen me ajamme Helena Kolczanowskan luo.

Samassa kun Eva esittää minut kihlattunaan, muuttuu harpunsoittajan pila aivan viattomaksi eikä saata aiheuttaa väärinkäsitystä ystävättärien välillä. Ja Helena ottaakin meidät avosylin vastaan ja iloitsee Evan onnesta. Me nauramme harpunsoittajaa kaikki kolme kuin hupsut ja sitä, mitä hän sai kuulla taiteilija Magorskista. Eilen olisin lävistänyt Ostrzynskin, tänään ihmettelen hänen kekseliäisyyttään...

Helena nauraa niin, että kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Ohimennen sanoen, hän on ihmeen ihana. Kun hän lähtiessämme kumartaa päätään, en saa katsettani hänestä käännetyksi, ja Eva itse on niin ihastunut, että hän tietämättään pitkin päivää jäljittelee sitä kumarrusta ja katsetta...

Päätämme, että minä ulkomailta palattua maalaan Helenan muotokuvan, mutta sitä ennen, Roomassa, Evan. Jospa vain onnistuisin kuvaamaan tämän hienot, läpikuultavat piirteet ja kasvot, jotka ovat niin ilmehikkäät, että jokainen tunne kuvastuu niillä kuin pilvenhattara kirkkaan veden pinnalla...

Mutta onnistunhan minä!... Ja miksen onnistuisi?

"Leijan" iltanumero sisältää kerrassaan kuulumattoman suurenmoisia juttuja tilauksista, joita olen saanut. Tuloni lasketaan tuhansissa.

Mahdollisesti on tämä syynä siihen, että minä seuraavana päivänä saan Kazialta kirjeen, jossa hän selittää lähettäneensä sormukseni minulle takaisin vihan ja mustasukkaisuuden vimmassa, mutta jos tulisin hänen luokseen ja hänen kanssaan polvistuisin vanhempain jalkain juureen, niin nämä varmaan soisivat vielä kaikki anteeksi.

Minä olen kyllästynyt moisiin konttirukouksiin enkä vastaa mitään. Kontatkoon heidän edessään kuka tahtoo, ja naikoon Ostrzynski Kazian: minulla on Evani!

Minun vaitioloni näkyy herättäneen Suslowskeissa suurta hämmästystä, sillä muutaman päivän päästä tuo lähetti Kazialta kirjeen, joka tällä kertaa on osotettu Swiateckille.

Swiatecki näyttää kirjeen minulle... Kazia pyytää häntä tulemaan hetkeksi neuvottelemaan asiasta, josta riippuu koko hänen tulevaisuutensa. Hän luottaa Swiateckin hyvään sydämeen ja rehellisyyteen, jonka on heti ensi silmäyksessä huomannut, ja toivoo, ettei tämä kiellä onnettoman naisen rukousta.

Swiatecki kiroo, mörisee jotakin partaansa kelvottomista poroporvareista, välttämättömyydestä hirttää heidät ja heidän jälkeläisensä ensi tilaisuudessa... Mutta hän lähtee kuitenkin...

Arvelen, että he koettavat hänen kauttaan vaikuttaa minuun.

XVIII.

Tuo pohjaltaan niin hyväsydäminen Swiatecki on nähtävästi voitettu.

Jo viikon ajan on hän joka päivä käynyt Suslowskien luona, mutta kolmena viimeisenä päivänä hän on kulkenut ympärilläni katsellen minua synkästi kulmainsa alta kuin susi...

Vihdoin hän eräänä päivänä teetä juodessamme kysyy minulta vihaisesti:

-- Kuule, mitä sinä aiot tehdä sille tytölle?

-- Mille tytölle?

-- Sille Suslowskalle, vai mikä hänen nimensä lienee?

-- Minä en aio mitään tehdä sille Suslowskalle, vai mikä hänen nimensä lienee...

Seuraa hetken vaitiolo. Sitten Swiatecki sanoo jälleen:

-- Siellä hän ulvoo päivät pitkät, ettei sitä enää sietää jaksa...

Mikä kelpo mies!

Hänen äänensä vapisee liikutuksesta, ja hän korskuu kuin sarvikuono. Hän lisää:

-- Kunnon mies ei tee sillä tavoin.

-- Swiatecki, haastelethan isä Suslowskin tavoin!

-- Ehkä... Mieluummin olen isä Suslowskin kaltainen kuin teen hänen tyttärelleen vääryyttä.

-- Pyydän saada olla rauhassa.

-- Hyvä! En tahdo sinua enää tuntea...

Siihen päättyi keskustelumme, ja tästä hetkestä saakka en puhu Swiateckin kanssa mitään.

Olemme kuin emme tuntisi toisiamme, mikä on sitä huvittavampaa, kun asumme yhä yhdessä, juomme aamuisin teemme yhdessä eikä kummallekaan meistä juolahda mieleenkään muuttaa pois.

Hääpäiväni lähestyy...

"Leijan" kautta on koko Varsova saanut siitä tiedon... Kaikki katselevat meitä, kaikki ihmettelevät Evaa. Kun olimme taidenäyttelyssä, niin ihmiset ympäröivät meidät niin, ettemme voineet tunkeutua joukon läpi.

Minun tuntematon ystävättäreni lähettää minulle taas nimettömän kirjeen, jossa hän terottaa mieleeni, että Eva ei ole oikea vaimo sellaiselle miehelle kuin minä...

"En usko mitä puhutaan neiti Adamin suhteista herra Ostrzynskiin" -- kirjottaa ystävättäreni -- "mutta Teidän kaltaisenne mestari tarvitsee vaimon, joka on valmis kokonaan uhraamaan itsensä Teidän maineellenne ja suuruudellenne. Neiti Adami on itse taiteilijatar ja tarvitsee vettä omaan myllyynsä..."

Swiatecki käy yhä Suslowskien luona, kaikesta päättäen jo lohduttamassa, sillä kaiketi on sielläkin jo päästy varmuuteen minun aikomuksistani.

Olen teatterin johtokunnalta hankkinut Evalle rajattoman virkaloman. Hän alkaa kammata tukkansa maalaisneitosen tavoin, pukeutua yksinkertaisesti ja käyttää korkeakauluksisia puseroita. Se sopii hänelle mainiosti. Pukuhuonekohtaus ei ole kertaakaan toistunut. Sitä Eva ei salli! Enintään minä saan suudella hänen käsiään. Se tekee minut sangen kärsimättömäksi, mutta minä lohdutan itseäni sillä, että hänkin...

Eva rakastaa minua hurjasti. Päiväkaudet me olemme yhdessä. Olen alkanut antaa hänelle piirustustunteja.

Hän on innostunut näihin tunteihin ja maalaamiseen yleensä.

XIX.

Kaikkivaltias Zeus, mitä täytyykään sinun katsella Olympos-vuoren huipulta!

Tapahtuu asioita, joista filosofit eivät osaisi uneksuakaan.

Häitteni edellisenä päivänä Swiatecki lähestyy minua, töykkää minua kyynärpäällään ja kääntäen pörröisen päänsä poispäin virkkaa äreästi:

-- Wladek, tiedätkö mitä?... Minä teen rikoksen.

-- Sinä siis kuitenkin puhut kanssani! -- vastaan. -- Minkä rikoksen?

Swiatecki katsoo yhä maahan ja puhuu kuin itsekseen:

-- Että sellainen juoppo kuin minä, sellainen kyvytön idiootti, sellainen henkisesti ja ruumiillisesti rappeutunut mies nai sellaisen tytön kuin Kazia, se on suorastaan rikos.

Minä en usko korviani, mutta heityn Swiateckin kaulaan huolimatta siitä, että hän työntää minua luotaan.

Hänen häänsä ovat parin päivän päästä...

XX.

Oltuamme muutaman kuukauden Roomassa saamme, Eva ja minä, hienon kortin, jossa meitä kutsutaan saapumaan Ostrzynskin ja Helena Turno-Kolczanowskan kihlajaisiin.

Emme voi matkustaa, koska Evan terveys ei sitä salli.

Eva maalaa yhä ja edistyy suurenmoisesti. Olen saanut palkinnon Pestissä. Muuan kroatialainen pohatta on ostanut maalaukseni. Olen myöskin joutunut tekemisiin Goupilin kanssa.

XXI.

Veronassa syntyy minulle poika...

Eva itse sanoo, ettei ole milloinkaan nähnyt sellaista lasta...

Tavatonta!...

XXII.

Olemme olleet jo muutaman kuukauden Varsovassa. Olen järjestänyt itselleni oivallisen työhuoneen. Käymme jotensakin usein Ostrzynskien luona.

Hän, entinen toimittaja, on myönyt "Leijansa" ja on nykyään puheenjohtajana seurassa, joka jakaa viljaa työttömille. Vaikeata on kuvitella hänen suuruuttaan ja sitä arvokkuutta ja luottamusta, jota hän nauttii.

Hän taputtaa minua olkapäähän ja kysyy:

-- Mitä kuuluu, veli hopea?

Hän holhoo myöskin kirjallisia kykyjä, ja hänen vastaanottonsa ovat keskiviikkoisin.

Rouva Ostrzynska on viehättävä kuin uni...

Heillä ei ole lapsia.

XXIII.

Auttakaa! muuten minä kuolen nauruun...

Swiateckit ovat palanneet Parisista.

Rouva Swiatecka näyttelee taiteilijan rouvaa "kultaisesta bohèmesta". Herra Swiatecki käyttää silkkisiä paitoja, tukkaansa jakauksella ja suipoksi ajettua partaa...

Minä ymmärrän kaikki! Käsitän, että rouva Swiatecka saattaa tottua miehensä tapoihin ja luonteeseen, mutta millä ihmeen tavalla hän on päässyt käsiksi miehensä otsatukkaan, se jää minulle ikuiseksi arvotukseksi.

Swiatecki maalaa yhä vieläkin "raatojaan", mutta myöskin laatu- ja maisemakuvia. Hän menestyy hyvin. Maalaapa hän myöskin muotokuvia, mutta ne eivät onnistu häneltä yhtä hyvin, sillä ihon väritys muistuttaa aina "raatoja".

Vanhana ystävänä kysyn häneltä, onko hän onnellinen. Hän vastaa, ettei ole koskaan edes uneksunut sellaista onnea. Tunnustan, että Kazia tässä suhteessa on voittanut minun arveluni.

Minäkin olisin aivan onnellinen, jollei Eva olisi käynyt kivulloiseksi. Mutta siitä huolimatta on Eva raukka sangen viehättävä. Kuulin kerran yöllä, kuinka hän itki. Minä tiedän mitä se merkitsee. Hän ikävöi näyttämöä. Vaikenee, mutta ikävöi...

Olen alkanut maalata rouva Ostrzynskan muotokuvaa. Todellakin verraton nainen!

Suhteeni herra Ostrzynskiin ei estäisi minua enää... Ja jollen minä yhä vieläkin rakastaisi Evaa niin suunnattomasti, niin en tiedä...

Mutta minä rakastan Evaa suuresti -- niin suunnattoman suuresti!

Henryk Sienkiewicz

Henryk Sienkiewicz on Puolan nykyisistä kirjailijoista etevin ja maailmankirjallisuuden suosituimpia historiallisen romaanin kirjottajia. Hän syntyi 1846, alkoi kirjailijatoimensa 1872 kannattaen nuorta edistyspuoluetta ja tuli 1876 huomatuksi matkakertomuksillaan Amerikasta. Julkaisi sittemmin joukon novelleja, jotka todistavat erinomaisia kirjailijalahjoja, mutta taantumuksellisia mielipiteitä; puhtaan taiteen edustajana hän on kuitenkin aina pysytellyt syrjässä politiikasta. Pitäen kirjailijatointaan aina isänmaallisena tehtävänä S. tahtoi antaa kansalleen terveellistä, voimakasta lukemista. V. 1883 alkoikin ilmestyä laaja historiallinen, kotimaisaiheinen romaanitrilogia, jonka ensimäinen osa "Tulella ja miekalla" herätti jo ilmestyessään oikeutetun suurenmoisen ihastuksen puolalaisissa. Seurasi taas joukko pienempiä teoksia, m.m. ylimielinen taiteilijahumoreski "Se kolmas" ja etevä psykologinen romaani "Ilman dogmia". V. 1895 ilmestyi sitten tuo maailmanmaineen saavuttanut, ainakin 30 kielelle käännetty romaani "Quo vadis?", jossa kuvataan sammuvaa pakanuutta ja syttyvää kristillisyyttä keisari Neron aikana. Viimeisistä S:n teoksista mainittakoon vielä "Ristinritarit" v:lta 1901.

Harva kirjailija on niin kansansa suosima kuin S.; sitä todistaa puolestaan hänen kirjailijatoimensa 25-vuotisjuhla, jolloin hän kansallislahjana sai maakartanon, jossa nykyään asuu. V. 1905 hänelle annettiin Nobelin kaunokirjallisuuspalkinto.