Part 4

Iloinen huudahdus kajahtaa viereisestä huoneesta, ovi lentää auki ja Helena rientää sieltä kesken pukeutumistaan, yllä kureliivi ja tukka hajalla.

-- Harpunsoittaja, sokea soittaja täällä Varsovassa!

-- Ei ole sokea! Hän näkee kyllä! -- huutaa Eva hätäisesti, tahtomatta johtaa pilaa liian pitkälle.

Mutta se on jo myöhäistä, sillä samassa syöksyn minä polvilleni Helenan jalkain juureen huudahtaen ukrainalaisten soittajain tapaan:

-- Jumalan kerubi!

Minä syleilen hänen jalkojaan samalla kohottaen katseeni ylemmäksi ja ihaillen hänen suloista muotoaan. Kansat, polvistukaa! Ihmiset, tuokaa suitsutusastiat! Milolainen Venus! Milolainen Venus!

-- Kerubi! -- toistan minä teeskentelemättömällä innostuksella.

Minun soittajainnostukseni on selitettävissä siten, että pitkien vaellusten jälkeen nyt ensi kerran tapaan ukrainalaisen. Mutta siitä huolimatta irrottautuu Helena käsistäni ja rientää takaisin... Silmänräpäyksen näen vielä hänen alastomat olkapäänsä ja kaulan, jotka ovat kuin Psykellä Napolin museossa -- sitten hän katoaa näkyvistäni oven taa, mutta minä jään polvilleni keskelle huonetta.

Eva uhkaa minua päivänvarjollaan ja nauraa upottaen ruusuisen nenänsä resedakimppuun.

Sillä välin alkaa oven kautta keskustelu aito ukrainan kielellä, jota Pripetin ja Mustanmeren välillä puhutaan.

Olen jo edeltäpäin varustautunut kaikenmoisten kysymysten varalle ja minä valehtelen kuin hihasta rapistaen... Olen mehiläistenhoitaja Czehrynin läheisyydestä. Tyttäreni on lähtenyt erään miehen mukana Varsovaan, mutta minä vanhus olen häntä siellä mehiläistarhassani ikävöinyt niin, että itse lähdin häntä katsomaan. Hyvät ihmiset ovat antaneet minulle rovon sieltä toisen täältä, kun olen heille laulanut... Mutta nyt! Nyt saan minä nähdä rakkaan tyttäreni, siunata häntä ja sitten palaan takaisin äitini, Ukrainan helmaan. Siellä mehiläiskekojen keskellä minä tahdon kuolla. Jokaisen meistä täytyy kerran kuolla, ja vanhan Filipinkin aika on kohta käsillä...

Mikä todellinen taiteilijaluonne! Eva tietää kyllä, kuka minä olen, mutta siitä huolimatta vaikuttaa minun osani häneen niin, että hänen sievä päänsä painuu surumielisesti alas ja katseensa hyväilee minua myötätuntoisesti.

Viereisestä huoneesta kuuluva Helenan ääni väräjää myöskin liikutuksesta.

Ovi avautuu, sen raosta ilmaantuu valkoinen, ihana käsivarsi ja aivan odottamatta omaisuuteni kasvaa kolmella ruplalla, jotka minä otan vastaan, kun en muuta voi. Kaikkien pyhimysten nimessä toivotan minä Helenalle siunausta...

Minut keskeyttää kamarineiti, joka astuu sisään ilmottamaan, että herra Ostrzynski pyytää kysyä, ottaako rouva vastaan.

-- Älä anna hänen tulla, hyvä ystäväni! -- huudahtaa Eva säikähtyneenä.

Helena selittää, ettei hän luonnollisesti ota nyt vastaan. Lausuupa hän ihmetyksensä niin varhaisesta vierailusta.

-- Minä en todellakaan käsitä, kuinka Ostrzynski, joka kerskaa tuntevansa hienoja tapoja, saattaa tähän aikaan ilmottautua vierailulle.

-- Hänellä mahtaa olla jotakin erikoista asiaa! -- virkkaa Eva.

Mutta nyt ei ole aikaa enempiin selityksiin, sillä samassa astuu Helena pukeutuneena esiin.

Ilmotetaan, että aamiainen on valmis. Molemmat naiset siirtyvät ruokasaliin.

Helena tahtoo kaikin mokomin, että minä istuutuisin pöydän ääreen, mutta minä kieltäydyn siitä ja asetun harppuineni kynnykselle. Hetken kuluttua tarjotaan minulle lautasella niin runsaasti ruokaa, etteivät sitä kuudenkaan ukrainalaisen harpunsoittajan vatsat sulattaa jaksaisi. Alan kuitenkin syödä, sillä minun on nälkä, ja syödessäni katselen Helenaa.

Totisesti, kauniimpaa päätä ei löydy missään maailman taidekokoelmassa! En ole eläissäni nähnyt niin läpikuultavia silmiä: niistä näkee kaikki ajatukset, niinkuin kirkkaan joen pohjan. Näissä silmissä on vielä se ominaisuus, että ne alkavat hymyillä ennenkuin huulet, ja sitten kirkastuvat kasvot kuin sattuisi niihin auringon säde. Mikä verraton sulous hänen suunsa piirteissä... Siinä Carlo Doleen tyylinen pää, mutta silmäin ja kulmakarvain piirustus muistuttaa Sanzion jaloimpia perikuvia.

Minä unohdun syödessäni katsomaan Helenaa... ja minä katsoisin niin vaikka elämäni iltaan saakka.

-- Sinä et käynyt eilen luonani, -- sanoi Helena Evalle. -- Arvelin, että tulet iltapäivällä.

-- Aamulla oli harjotus ja iltapäivällä olin katsomassa Magorskin maalausta.

-- Näitkö sinä sen?

-- En oikein hyvin, sillä tungos oli suuri... Entä sinä?

-- Minä olin aamulla jo katsomassa. Mikä runoilija! Aivan tekisi mieli itkeä niitten juutalaisten kanssa!

Eva katsoo minuun -- rintani paisuu.

-- Kyllä minä menen vielä katsomaan sitä niin useasti kuin suinkin, -- jatkaa Helena. -- Emmekö mene yhdessä? Vaikka jo tänään? Minua ei ilahuttanut ainoastaan taulun katseleminen, vaan myöskin ajatus, että meillä on sellainen kyky.

Kuinka saattaisi olla jumaloimatta moista naista!

Kuulen edelleen:

-- Vahinko, että siitä Magorskista kerrotaan niin merkillisiä juttuja... Tunnustan sinulle, että uteliaisuudesta tahtoisin tutustua häneen.

-- Oh! -- huoahtaa Eva välinpitämättömästi.

-- Sinä tunnet hänet? Eikö totta?

-- Minä voin sinulle vakuuttaa, että hän lähempänä tuttavana menettää paljon: turhamainen ja itserakas, niin kovasti itserakas!

Niin tekee mieleni näyttää Evalle kieltäni, että tuskin voin itseäni hillitä, mutta hän katsoo minuun veitikkamaisilla orvokinvärisillä silmillään ja sanoo:

-- Eikö teitä enää haluta syödä, vanhus?

Pistän hänelle kieleni ulos suusta, kun en kestä enää kauempaa.

Ja hän puhuu edelleen Helenalle:

-- Niin! Parempi on ihailla Magorskin taidetta kuin tuntea hänet itsensä. Ostrzynski nimittää häntä "neroksi parturin hahmossa".

Minä revin korvat Ostrzynskilta, jos hän vain on jotakin sellaista puhunut. Näenpä kuitenkin Evan laskevan leikkiä. Mutta tällä kertaa se nousee yli rajojen.

Onneksi on aamiainen lopussa.

Me siirrymme puutarhaan, jossa minä saan esittää laulujani.

Vähätpä minä siitä, sillä minä tahtoisin olla Helenan luona taidemaalaajana enkä harpunsoittajana...

Mutta eipä auta mikään!

Istuudun muurin luo varjoisain kastanjain alle, joiden läpi tunkeutuu auringon säteitä muodostaen maahan joukon kirkkaita täpliä. Nämä täplät värähtelevät, välkkyvät, katoavat ja ilmaantuvat uudelleen sen mukaan kuin tuulenhenki lehviä liikuttelee. Puutarha on jotensakin suuri, eikä kuulu sinne kaupungista suurtakaan melua, jonka suihkukaivon loiske vielä puutarhassa vaimentaa. Päivä on helteinen. Lehtien tiheiköstä kuuluu lintujen sirkutus hiljaa kuin unessa. Muuten on äänetöntä.

Huomaan, että tässäpä oivallinen aihe: puutarha, puiden tiheikkö, auringon täplät, suihkukaivo, kaksi ihmeen kaunista naista toinen toistaan vastaan nojaten ja minä, harpunsoittaja, istuen muurin luona harppuineni -- kaikessa tässä on jotakin lumoavaa, minkä minä maalaajana täysin tajuan.

Minä innostun osaani ja alan sydämeni pohjasta laulaa:

Pidetään mua onnellisna, minä sille hymyilen, sillä eipä kyynelteni runsautta tiedä ken!...

Onneton on elämäni, onneton on loppuni... Miksi minut synnytitkään kärsimään, oi äitini!...

Eva on ihastunut taiteilijattarena, Helena Ukrainan tyttärenä ja minä sentähden, että he ovat molemmat niin kauniit, että hurmaannun heitä katsellessani.

Helena kuuntelee ilman liioiteltua tunteellisuutta, ilman taiteellista innostusta, mutta hänen läpikuultavista silmistään näen, että laulu tuottaa hänelle todellista nautintoa.

Mikä vastakohta hän onkaan niille naisille, jotka saapuvat Varsovaan karnevaalin ajaksi ja katrillin kestäessä kiusaavat kavaljeereja koti-ikävällään, vaikkei ainoatakaan heistä, kuten eräs tuttavani väittää, saisi Varsovan karnevaalista millään kiskotuksi kotiinsa Ukrainaan.

Helena kuuntelee, liikuttaa tahdissa kaunista päätään, virkkaa toisinaan Evalle: "tämän minä tunnen" ja laulaa yhdessä minun kanssani. Minä laulan paremmin kuin olisin saattanut luullakaan. Minä puran muististani ja rinnastani koko arojen viisauden hetmaneista, ritareista, kasakoista, kotkista, hautakummuista ja Jumala ties mistä. Ihmettelen itsekin, että sitä niin riittää.

Aika kului kuin unessa.

Minä palaan kotiini hieman väsyneenä, mutta innoissani...

XIV.

Kotonani tapaan aivan odottamatta herra ja rouva Suslowskin sekä Kazian.

He tahtoivat yllättää minut...

Miksi pitikään tuon Swiateckin sanoa, että minä pian palaan?

Ei Kazia eivätkä hänen vanhempansa tunteneet minua... Se todistaa, että olin pukeutunut hyvin. Minä astun Kazian luo ja tartun hänen käteensä; hän peräytyy hämmästyneenä.

-- Kazia, etkö tunne minua? -- kysyn.

Minun täytyy nauraa hänen ällistystään.

-- Sehän on Wladek, -- sanoo Swiatecki.

Kazia katsoo minuun tutkivasti, sitten hän huudahtaa nauraen:

-- Hyi, mikä ruma äijä!

Minä olen ruma äijä! Tahtoisin tietää, missä hän on nähnyt kauniimman. Mutta Kazia raukasta, joka on kasvatettu isä Suslowskin esteettisten periaatteitten mukaan, on jokainen ukko ruma.

Pistäydyn keittiöömme ja muutaman minuutin kuluttua ilmaannun jälleen luonnollisessa asussa.

Kazia ja hänen vanhempansa alkavat tiedustella, mitä tällainen maskeradi merkitsee.

-- Mitä tällainen maskeradi merkitsee?... Asia on aivan yksinkertainen... Nähkääs, hyvä herrasväki, me maalaajat teemme toisillemme veljellisiä palveluksia ollen toisillemme malleina. Niinpä oli Swiatecki minulle mallina maalatessani vanhaa juutalaista. Etkö ole tuntenut häntä kuvastani, Kazia? Nyt olin minä vuorostani Cepkowskin luona mallina. Sellainen on tapa meidän maalaajain kesken, kun täällä Varsovassa nimittäin on puute malleista.

-- Tulimme ilmottamatta yllättääksemme sinut, virkkaa Kazia. -- Sitäpaitsi en ole milloinkaan ollut taidemaalaajan työhuoneessa. Mikä epäjärjestys täällä vallitsee! Onko kaikkien maalaajain luona samanlaisiin?

-- Missä enemmän, missä vähemmän!

Herra Suslowski lausuu tahtovansa nähdä luonani vähän parempaa järjestystä, mutta toivoo tässä suhteessa muutosta tulevaisuudessa. Tahtoisin viskata harppuni hänen päähänsä. Kazia hymyilee samassa mielistellen ja sanoo:

-- On olemassa eräs taidemaalaaja, suuri velikulta, jonka luona kaikki tulee olemaan toisin, kun minä vaan tartun ohjaksiin... Kaikki on silloin oleva hyvässä järjestyksessä, paikoillaan, tomusta puhdistettuna...

Näin sanoen hän kohottaa nykeräisen nenänsä korkeutta kohti, katselee hämähäkinverkkoja, jotka koristavat työhuoneemme nurkkia, ja lisää:

-- Tällainen epäjärjestys voi pelottaa ostajiakin... Saattaa tulla kuka hyvänsä ja luulla ryysymarkkinoille joutuneensa.

Tuossa esimerkiksi nuo aseet: kuinka hirveän ruosteisia ovat! Eikä tarvitse muuta kuin kutsua palvelija, käskeä hienontamaan vähän tiilikiveä -- ja ne tulevat kirkkaiksi kuin uusi samovari.

-- Jesus Maria! Hän puhuu ostajista ja tahtoo tiilikivellä puhdistaa minun sota-aseitani, jotka ovat sellaisina kaivetut maasta... Oh, Kazia, Kazia!

Onnellinen Suslowski suutelee tytärtään otsalle, mutta Swiatecki päästää pahaatietävän äänen, joka muistuttaa metsäsian röhkimistä.

Kazia uhkaa sormellaan minun nenääni ja virkkaa edelleen:

-- Pyydän painamaan mieleen, että kaikki tulee muuttumaan.

Sitten hän jatkaa:

-- Ja jollei eräs herra tule meille tänä iltana, on hän ilkeä, emmekä me häntä enää tule rakastamaan.

Sen sanottuaan hän peittää silmänsä. En voi kieltää, ettei hänen kujeissaan ole suloutta... Minä lupaan tulla ja saattelen sitten tulevat sukulaiseni aina alas saakka...

Palattuani takaisin työhuoneeseen huomaan Swiateckin epäluuloisesti katselevan kokonaista pinoa sadanruplan seteleitä, jotka ovat pöydällä hänen edessään.

-- Mitä siinä on?

-- Tiedätkö, mitä on tapahtunut?

-- En...

-- Olen eräältä varastanut kuin oikea varas.

-- Kuinka niin?

-- Olen myönyt raatoni.

-- Ja siinä rahat?

-- Niin... olen kunnoton nylkyri.

Syleilen Swiateckia, onnittelen häntä täydestä sydämestäni, ja hän alkaa kertoa asian menoa.

-- Sinun mentyäsi minä istun yksinäni kotona, kun eräs herra tulee ja kysyy, olenko minä herra Swiatecki. Vastaan hänelle: "Tahtoisin tietää, miksen minä olisi Swiatecki!" Sitten hän sanoo: "Olen nähnyt maalauksenne ja tahdon ostaa sen." Minä virkan siihen: "Hyvä on! Mutta suokaa minun sanoa, että sen, joka sellaisen ilettävän kuvan ostaa, täytyy olla idiootti." Hän väittää vastaan: "Mikään idiootti en ole, mutta minulla on kyllä omituinen tapa ostaa idioottien maalaamia tauluja." -- "Jos se on asianlaita, niin hyvä on", -- sanon minä... Hän kysyy hintaa, minä vastaan: "Mitä se minuun kuuluu?" -- "Minä annan niin ja niin paljon." -- "Hyvä on! Jos tahdotte antaa, niin antakaa!" Hän antoi ja meni. Hän jätti minulle käyntikortin, jossa seisoi: Bialkowski, lääket. tohtori... Kyllä minä olen inhottava nylkyri, se on totta!

-- Eläkööt raadot! Swiatecki, mene naimisiin...

-- Ennemmin hirsipuuhun! -- murahtaa Swiatecki. -- Inhottava nylkyri olen, siinä kaikki!

XV.

Illalla olen Suslowskien luona.

Istun Kazian kanssa salin komerossa pienellä sohvalla.

Rouva Suslowska istuu pöydän ääressä neuloen lampun valossa jotakin Kazian myötäjäisiksi, ja herra Suslowski lukee arvokkaasti saman pöydän ääressä "Leijan" iltanumeroa.

Minä en ole oikein hyvällä tuulella ja koetan vapautua mielialastani siirtymällä aivan lähelle Kaziaa.

Salissa vallitsee hiljaisuus. Kuuluu vain Kazian kuiskauksia, joka varottaa minua, kun yritän häntä syleillä:

-- Wladek, isä voi nähdä.

Sitten alkaa "isä" lukea ääneen:

"Kuuluisan taiteilijan, herra Swiateckin maalauksen nimeltä 'Viimeinen tapaaminen' on tohtori Bialkowski tänään ostanut 1500 ruplasta."

-- Niin, -- sanon minä, -- Swiatecki möi taulun varhain tänä aamuna.

Sitten koetan taas syleillä Kaziaa ja taas kuulen hänen kuiskaavan:

-- Isä näkee...

Tahtomattani katson herra Suslowskiin. Yhtäkkiä huomaan hänen katseensa muuttuvan. Hän varjostaa kädellä silmiään ja kumartuu sanomalehden yli.

Hitto vieköön, mitä hän on mahtanut sieltä löytää?

-- Isä, mikä sinun on? -- kysyy rouva Suslowska.

Isä nousee, astuu pari askelta minua kohti, pysähtyy, katsoo minuun läpitunkevasti, vääntää käsiään ja alkaa huojuttaa päätään.

-- Mikä teitä vaivaa? -- kysyn.

-- Siinä nähdään, kuinka kavaluus ja petos kuitenkin tulevat kerran ilmi! -- vastaa herra Suslowski mahtipontisesti. -- Hyvä herra, lukekaa, jos häpeältä saatte loppuun luetuksi!

Sen sanottuaan hän tekee sellaisen liikkeen kuin pukeutuisi toogaan ja ojentaa minulle "Leijan". Otan sanomalehden, ja katseeni kiintyy uutiseen, jonka nimikirjotuksena on: "Ukrainalainen harpunsoittaja". Joudun vähän hämille, mutta alan hätäisesti lukea seuraavaa:

"Äskettäin ilmaantui kaupunkiimme harvinainen vieras, ukrainalainen harpunsoittaja, joka käy täällä asuvissa ukrainalaisissa perheissä pyytäen almuja ja tarjoten laulujaan sijaan. Kuten kerrotaan, on tunnettu ja suosittu taiteilijattaremme E.A. etenkin ottanut pitääkseen huolta vanhasta harpunsoittajasta, jonka kanssa hänen vielä tänä aamuna nähtiin ajavan. Heti ensimäisinä päivinä pitkämatkaisen vieraan ilmaannuttua syntyi merkillinen huhu, että soittajan karkean takin alle muka on piiloutunut eräs meidän tunnetuimmista taidemaalaajistamme, joka tällä tavoin saattaa paremmin päästä naisten pukuhuoneisiin herättämättä aviomiesten ja holhoojain huomiota. Olemme vakuutetut, että tässä huhussa ei ole perää, jo siitäkin syystä, että taiteilijattaremme ei missään tapauksessa voisi hyväksyä moista menettelyä. Vanhus on, mikäli olemme saaneet tietää, saapunut suoraan Ukrainasta. Hänen järkensä on jonkun verran sumentunut, mutta muistinsa on säilynyt..."

Helvetti!

Suslowski on niin äkäinen, ettei saa sanaa suustaan. Vihdoin hän purkaa kiukkunsa:

-- Minkä valheen, minkä juonen mahdatte nyt keksiä selittääksenne menettelynne? Eikö se ollut te, jonka me näimme tässä häpeällisessä valepuvussa? Kuka olisi se harpunsoittaja ollut sitten?

-- Kyllä se olin minä, -- vastaan, -- mutta en ymmärrä, miksi pidätte sitä pukua häpeällisenä?

Samassa tempaisee Kazia "Leijan" kädestäni ja alkaa lukea. Mutta Suslowski vetää vihan toogan vielä tiukemmin ympärilleen ja jatkaa:

-- Tuskin olette astunut kunniallisen talon kynnyksen yli, kun levitätte pahennusta! Joutumaisillanne tuon onnettoman lapsen aviomieheksi te petätte häntä yhdessä jonkun kevytmielisen naisen kanssa! Te olette häpeällisesti käyttänyt hyväksenne luottamustamme, syönyt pyhän lupauksenne... Ja kenen tähden? Teatterihetairan tähden!

Silloin minä raivostun...

-- Hyvä herra! -- sanon, -- kylliksi jo moisia sanoja! Se hetaira on arvokkaampi kuin kymmenen sellaista Catoa kuin te... Te ette ole minun mielestäni oikeastaan mitään ja te, huomatkaa se, ikävystytätte minua! Olen kyllästynyt jo teidän juhlallisuuteenne ja...

En löydä enää sanoja, mutta minä en tarvitsekaan niitä enää, sillä Suslowski avaa liivinsä, ikäänkuin tahtoisi sanoa:

-- Iske, älä säästä -- tässä rintani...

Mutta minä en aio iskeä, vaan selitän, että lähden pois pelosta, että muuten voisin herra Suslowskille vielä paljon sanoa...

Ja minä lähdenkin todella sanomatta kenellekään hyvästiä.

Raitis ilma jäähdyttää kuumaa päätäni.

Kello on yhdeksän illalla ja ilma on kaunis.

Minun täytyy kävellä vielä vähän jäähdyttääkseni itseni täydelleen ja riennän Belvedère-lehtokujaan.

Helenan huvilan akkunat ovat pimeät. Nähtävästi hän ei ole kotona. En tiedä, miksi tämä harmittaa minua... Jospa edes näkisin hänen varjonsa akkunassa, olisin rauhottunut, mutta nyt minä raivostun uudelleen...

Mitä minä Ostrzynskille teen, kun hänet tapaan, sitä en tiedä...

Kaikeksi onneksi hän on mies, joka ei koeta vapautua edesvastuusta. Mutta minkä kohdan nojalla voin minä käydä hänen kimppuunsa, kun hänen kirjotuksensa on niin saakelin taitavasti kyhätty. Ostrzynski väittää harpunsoittajan olleen valepukuisen taiteilijan, hän puolustaa Evaa ja paljastaa samalla koko salaisuuden Helenalle. Nähtävästi hän koettaa saattaa Evan Helenan silmissä huonoon valoon, kostaa samalla minulle Kazian asian tähden ja tekee minut päälle päätteeksi naurunalaiseksi.

Jospa hän edes olisi jättänyt kirjottamatta, että järkeni on sumentunut! Mutta se on jo tapahtunut -- Helenan silmissä minä olen naurettava. Helena lukee nimittäin "Leijaa".

Mikä ikävä juttu ja kuinka harmillista se onkaan Evalle! Mahtaa se Ostrzynski nyt riemuita! Jotakin on tässä tehtävä, ja jos tietäisin sen auttavan, niin rupeisin "Leijan" reportteriksi.

Juolahtaa mieleeni ajatus kysyä Evalta neuvoa. Hän näyttelee tänään... Minun täytyy rientää teatteriin ja keskustella näytännön jälkeen hänen kanssaan asiasta.

Vielä on aikaa...

Puolen tunnin kuluttua olen Eva Adamin pienessä pukuhuoneessa.

Näytelmä päättyy kohta; sillä välin katselen ympärilleni...

Kuten tunnettua eivät teatterimme suinkaan ole näyttämön puolella loistavasti sisustettuja. Huone valkaistuine seinineen, kaksi kaasuliekkiä, jotka lepattavat vedossa, kuvastin, pesukaappi, pari tuolia, nurkassa sohvatuoli, joka kaikesta päättäen on näyttelijättären yksityisomaisuutta -- siinä hänen pukuhuoneensa... Kuvastimen edessä joukko vaatetustarpeita, loppuun juomaton kuppi mustaa kahvia, ihomaalirasioita, ihojauhokoteloita, neulasia kulmakarvoja varten, muutamia pareja hansikkaita, joissa vielä on käden muoto, sekä kaksi tekotukkaa; sivuseinällä läjä vaatteita, valkoisia, punaisia, mustia, ohuita ja paksuja. Lattialla kaksi koria täynnä naisten vaatetustarpeita. Huone on tulvillaan hajuvesien ja ihojauhojen tuoksua. Mikä kirjava sekamelska, kuinka kaikki on kiireessä heitetty hajalle, mitkä värit, heijastukset, varjot, valot, jotka lepattavista kaasuliekeistä aiheutuvat.

Tämä on laatuaan kuva, jossa on paljon luonteenomaista... Eihän tämä pukuhuone ole erinomaisempi muita, ja kuitenkin on täällä jotakin, mikä vaikuttaa sen, että tämä ei tunnu pukuhuoneelta, vaan pyhäköltä, jossa on lumousta, tenhovoimaa... Yli kaiken tämän epäjärjestyksen, kirjavuuden, kiireen, näitten huonosti valkaistujen seinäin sisällä liikkuu taiteen henkäys.

Kuuluu jyrisevää kättentaputusta. Näytelmä on päättynyt... Läpi seinien kajahtaa korviini huutoja: Adami! Adami! Kuluu neljännestunti, mutta siellä yhä huudetaan.

Vihdoin Eva syöksyy sisään "Teodoran" puvussa...

Hänellä on kruunu päässä, hänen silmänsä alustat ovat tummiksi varjostetut, poskilla on punaista ihomaalia. Hajallaan oleva tukka kiertää kuin tuulenpuuska alastonta kaulaa ja olkapäitä. Hän on niin innostunut ja uupunut, että kuiskaa minulle tuskin kuuluvasti: "Mitä sinulle kuuluu, Wladek?" Ja riisuttuaan hätäisesti kruununsa hän heittäytyy kuninkaallisessa puvussaan sohvatuolille. Nähtävästi hän ei saata puhua, koska vaieten katselee minua kuin väsynyt lintu... Minä istuudun hänen viereensä, lasken käteni hänen päänsä päälle enkä ajattele mitään muuta kuin häntä...

Näen noissa tummavarjoisissa silmissä vielä sammumattoman innostuksen hehkua, näen tuolla otsalla taiteen heijastusta, näen kuinka tuo nainen uhraa terveytensä, verensä, elämänsä teatteri-molokin alttarilla, kuinka hänen rintansa tällä hetkellä kärsii ilman puutetta, ja minut valtaa sellainen säälin ja myötätuntoisuuden tunne, etten tiedä, mitä tehdä...

Istumme niin ääneti hetken aikaa. Vihdoin osottaa Eva toalettipöydällä olevaa "Leijan" numeroa ja kuiskaa:

-- Kuinka kiusallista, kuinka kiusallista!...

Yhtäkkiä hän puhkeaa hermostuneeseen itkuun ja alkaa vavista kuin haavan lehti.

Tiedän varsin hyvin, että hän itkee väsymyksestä eikä "Leijan" tähden, että se kirjotus on joutava seikka, jota ei kukaan enää huomenna muistele, ettei Ostrzynski ole yhdenkään Evan kyynelen arvoinen, ja kuitenkin painostaa sydäntäni yhä enemmän. Minä tartun hänen käteensä ja peitän sen suuteloilla, minä hyväilen häntä ja painan rintaani vasten. Sydämeni sykkii yhä voimakkaammin, ja minulle tapahtuu jotakin ihmeellistä. Polvistun tietämättäni Evan jalkain juureen, silmissäni sumentuu, ja yhtäkkiä suljen hänet mielettömänä syliini.

-- Wladek, Wladek, armahda itseäsi! -- kuiskaa Eva.

Mutta minä painan häntä myrskyävää rintaani vasten. Minä en tiedä mistään, olen mieletön, suutelen hänen otsaansa, silmiään, huuliaan enkä voi sanoa muuta kuin tuon yhden sanan:

-- Rakastan sinua, rakastan!...

Silloin Eva ojennaikse, kietoo sitten kuumeisesti käsivartensa kaulaani ja kuiskaa:

-- Minä olen rakastanut sinua jo kauan!...

XVI.

Jos maailmassa on minulle Evaa rakkaampaa olentoa, niin olen minä suolattu silli...

Väitetään, että me taiteilijat teemme kaikki hetken vaikutuksesta, mutta se ei ole aina totta! Käy nimittäin ilmi, että minä olen rakastanut Evaa jo kauan, mutta minä olen vain ollut sellainen aasi, etten ole sitä tiennyt.

Jumala yksin tietää, mitä minulle sinä iltana tapahtui, kun saatoin hänet kotiin. Me kävelimme käsi kädessä emmekä puhuneet mitään... Minä painoin Evan kättä kylkeäni vasten ja hän omaani. Tunsin, että hän rakastaa minua kaikin voiminsa...

Minä saatoin hänet aina ylös saakka, ja kun me astuimme hänen pieneen asuntoonsa, jouduimme siinä määrin tunteittemme valtaan, ettemme uskaltaneet katsoa toisiamme silmiin. Mutta kun Eva peitti kasvot käsiinsä, niin minä irrotin nämä hellästi ja sanoin:

-- Eva, sinä olet minun, eikö totta?

Ja hän painautui rintaani vasten.

-- Olen, sinun olen!...

Hän oli niin hurmaava, hänen silmänsä niin haaveelliset ja samalla säihkyvät, hänen olennossaan niin suloista uupumusta, etten voinut lähteä hänen luotaan.

Totta puhuen, hänkään ei voinut erota minusta, ikäänkuin olisi tahtonut korvata pitkän vaitiolonsa ja niin kauan salaamansa tunteet.

Minä palasin myöhään kotiin. Swiatecki ei nukkunut vielä... Hän valmisti lampun valossa puupiirrosta jotakin kuvallista aikakauskirjaa vasten.

-- Täällä on kirje sinulle, -- virkkaa hän kohottamatta katsettaan työstä.

Otan kirjeen pöydältä ja tunnen kuoren läpi sormuksen. Hyvä, tarvitsen sen huomenna. Avaan kirjeen ja luen:

'Tiedän, että sormuksen palauttaminen tuottaa sinulle iloa, sillä kaikesta päättäen olet siihen pyrkinyt. Mitä minuun tulee, en aio ruveta näyttelijättärien kanssa kilpailemaan.

K.'

Ainakin lyhyesti!

Tässä kirjeessä on vain vihaa eikä mitään muuta.

Jos oli mielestäni Kaziassa joskus ollut jotakin lumoavaa, niin katosi se tällä hetkellä iäksi.