Part 2

Minä pyörryn! Auttakaa! Järkeni seisoo enkä saa sanaa suustani. Tiesin kyllä, että maalaus oli onnistunut, mutta moista menestystä en ollut edes uneksinutkaan...

"Leijan" numero putoo käsistäni.

He ottavat sen ylös ja lukevat vielä viimeisistä tiedoista seuraavat selitykset sähkösanomaan:

1. Olemme tekijän omasta suusta kuulleet, että hän aikoo asettaa maalauksensa näytteille meidän kauniissa pääkaupungissamme.

2. Täkäläisen taideyhdistyksen varapresidentin tekemään kysymykseen, aikooko tekijä asettaa mestarillisen teoksensa näytteille Varsovassa, vastasi tekijä: "Toivon, ettei taulua Parisissa osteta, jotta voisin asettaa sen näytteille Varsovassa!" Hartain toivomuksemme on, että meidän jälkeläisemme vielä saavat lukea nämä hänen sanansa mestarin hautapatsaasta -- kuitenkin, suokoon sen Jumala, mahdollisimman myöhään.

3. Taiteilijamme äiti on mielenliikutuksesta vaarallisesti sairastunut lukiessaan sähkösanomaa Parisista.

4. Tätä numeroa painoon pantaessa saamme kuulla, että taiteilijan äiti on paranemaan päin.

5. Taiteilijamestarimme on saanut Euroopan kaikista suurkaupungeista kutsun asettaa taulunsa näytteille.

Näiden suunnattomain valheiden vaikutuksesta minä alan vähitellen toipua. Ostrzynski, "Leijan" toimittaja ja Kazian entinen kosija, on varmaan joutunut mielenhäiriöön, sillä liiottelu menee yli kaikkien rajojen.

Luonnollisesti minä asetan maalaukseni ensiksi näytteille Varsovassa, mutta en ole siitä kenellekään mitään virkkanut, eikä taideyhdistyksen varapresidentti ole minulta mitään kysynyt enkä minä hänelle mitään vastannut, ja päälle päätteeksi on äitini kuollut jo yhdeksän vuotta sitten; en ole myöskään mistään saanut kutsua asettaa maalaustani näytteille.

Mikä pahempi: samassa silmänräpäyksessä juolahtaa mieleeni ajatus, että jos tuo sähkösanoma on yhtä oikea kuin nuo viisi lisäystä, niin siinä sen lorun loppu... Ostrzynski, joka puoli vuotta sitten sai rukkaset Kazialta, vaikka tytön vanhemmat olivatkin kosijan puolella, saattaa pitää minua narrinaan. Mutta siinä tapauksessa hän saa sen "maksaa päällään tai jollakin muulla sellaisella", niinkuin erään oopperan libretossa sanotaan!

Toverini rauhottavat minua sillä, että jos Ostrzynski onkin tekaissut nuo viisi lisäystä, niin on sähkösanoma varmaan oikea.

Silloin tulee Stach Klosowicz tuoden "Päiväntasaajan" aamunumeron. Sähkösanoma on myöskin "Päiväntasaajassa". Minä hengitän jälleen. Taas alkavat onnittelut.

Vanha Sludecki, joka on pohjaltaan kavala kuin kettu, mutta samalla makea kuin siirappi, puristaa kättäni sanoen:

-- Kautta Jumalani! Minä olen aina uskonut toverin nerokkuuden ja puolustanut toveria... (tiedän, että hän on haukkunut minua aasiksi)... mutta ehkei toveri pidä siitä, että tällainen fa-presto kuin minä nimittää toveria toveriksi; jos niin on, suokoon toveri sen anteeksi, mutta se tapahtuu tottumuksesta, kautta Jumalani...

Ajatuksissani lähettäisin hänet hiiteen, mutta ennenkuin ennätän vastata hänelle, vetää Karminski minut syrjään ja sanoo minulle hiljaa, mutta kuitenkin niin, että kaikki sen kuulevat:

-- Jos toveri tarvitsee rahaa, niin sanokoon vain minulle, kyllä minä...

Karminski on meidän keskuudessamme tunnettu avuliaisuudestaan. Useinpa sanoo hän jollekin meistä:

"Jos toveri tarvitsee apua, niin sanokoon vain, kyllä minä -- näkemiin!" Ja hänellä onkin todella rahaa. Minä vastaan hänelle, että jollen mistään muualta saa, niin käännyn hänen puoleensa.

Sillä välin saapuu toisia kultaisia veljiä, jotka syleilevät ja puristelevat minua, että jäseniäni särkee. Vihdoin lähestyy Swiatecki -- näen, että hän koettaa salata liikutustaan -- ja sanoo minulle tylysti:

-- Vaikka huomaan, että sinä juutalaistut, niin onnittelen sinua kuitenkin!

-- Vaikka huomaan, että sinä tyhmenet, niin kiitän sinua kuitenkin, -- vastaan minä ja me syleilemme lujasti.

Wach Poterkiewicz antaa ymmärtää, että hänen kurkkunsa on kuiva. Minulla ei ole penniäkään, mutta Swiateckilla on kaksi ruplaa ja toisilla on myöskin vähäsen. Seuraa kolehti ja sitten punssia... He juovat minun terveydekseni, viskaavat minut korkealle ilmaan, ja kun saavat kuulla, että asiani Suslowskeihin nähden ovat oikealla tolalla, niin juovat Kaziankin terveydeksi. Silloin astuu Swiatecki taas luokseni ja sanoo:

-- Luuletko sinä tolvana, että he eivät olleet lukeneet sähkösanomaa, ennenkuin Kazia neiti sinulle kirjotti?

On kuin olisi nuijalla lyöty päähäni. Toisella puolella näköpiirini kirkastuu, mutta toisella se pimenee pirusti. Tytön vanhemmilta saattaa odottaa mitä hyvänsä, mutta että Kazia alentuisi sellaista laskelmaa tekemään!...

On hyvin otaksuttavaa, että he ovat lukeneet sähkösanoman aamulla varhain terveyslähteellä ja samalla kutsuneet minua tulemaan luokseen.

Minä tahdon heti rientää Suslowskien luo saamaan selvitystä.

Mutta minä en saata jättää seuraani. Sitäpaitsi tulee myöskin Ostrzynski luokseni eleganttina, kylmänä, itsetietoisena ja hansikkaat käsissä, kuten tavallisesti. Hänen henkensä säteilee hänestä. Hän on tavattoman viekas mies.

Kynnyksellä jo hän heiluttaa alentuvasti kävelykeppiään ja lausuu:

-- Onnittelen mestaria, minäkin onnittelen!

Sanan "minäkin" hän lausui niin painokkaasti, kuin merkitsisi hänen onnittelunsa enemmän kuin kaikkien muiden. Ehkä onkin niin.

-- Mitä oletkaan sinä keksinyt? -- huudan minä. Niinkuin näet, olen nyt vasta "Leijasta" kaikki lukenut.

-- Mitä se minuun kuuluu? -- virkkaa Ostrzynski.

-- Maalauksen näytteille asettamisesta en ole maininnut mitään.

-- Mutta nyt sen teet, -- sanoo Ostrzynski tyynesti.

-- Hänellä ei ole äitiä ja hänen äitinsä ei ole sairastunut! -- huutaa Wojtek Michalak.

-- Se ei liikuta minua, -- vastaa Ostrzynski arvokkaasti vetäen toisen hansikkaan kädestään.

-- Mutta onhan sähkösanoma oikea?

-- Oikea on.

Tämä vakuutus tekee minut aivan rauhalliseksi. Kiitollisuudesta minä kaadan hänelle punssia.

Hän nostaa lasin huulilleen, juo kulauksen ja lausuu sitten:

-- Ensiksi sinun terveydeksesi, mutta tiedätkö, kenen maljan sitten juon?... Minä onnittelen kaksinkertaisesti!

-- Mistä sen tiedät?

Ostrzynski kohauttaa olkapäitään.

-- Suslowski kävi varhain tänä aamuna toimituksessa.

Swiatecki mutisee jotakin ihmisten julkeudesta. Minä en voi sietää enää kauempaa, vaan sieppaan hattuni.

Ostrzynski lähtee kanssani, mutta matkalla minä eroan hänestä ja muutaman minuutin kuluttua soitan toistamiseen Suslowskin ovikelloa.

Kazia avaa taas oven. Hänen vanhempansa eivät ole kotona.

-- Kazia! -- kysyn minä ankarasti, -- tiesitkö sähkösanomasta?

-- Tiesin, -- vastaa hän rauhallisesti.

-- Mutta Kazia!...

-- Kuinka niin, armaani? Eihän siinä ole mitään ihmeellistä vanhempain puolelta. Heillä piti olla joku erikoinen syy voidakseen suostua sinuun.

-- Entä sinä, Kazia?

-- Ja minä käytin hyväkseni ensimäistä tilaisuutta. Saatat kai sen uskoa, Wladek?

Asia näyttää selvenevän, ja minun mielestäni on Kazia aivan oikeassa. Miksi olen oikeastaan rynnännyt tänne kuin mikä mieletön? Sillä välin Kazia on lähestynyt minua ja kallistaa päänsä minun rinnalleni. Minä kierrän käsivarteni puoleksi hänen ympäri, hän ojentaa päänsä yhä enemmän minun puoleeni, sulkee silmänsä, kääntää ruusuisen pienen suunsa päin ja kuiskaa:

-- Ei, ei, Wladek!... ei vielä... häiden jälkeen, armaani!

Tämän pyynnön vuoksi minä painan huuleni hänen huulilleen ja me seisomme sillä lailla niin kauan kuin hengitys sallii. Kazian silmiin nousee huumaantuva ilme... Hän peittää ne kädellään ja sanoo:

-- Pyysinhän minä, ettet sinä...

Tämä moite ja hänen katseensa käden alta vaikuttavat minuun siihen määrin, että suutelen häntä uudelleen. Kun rakastaa jotakuta henkilöä, niin kernaammin suutelee kuin ruoskii häntä. Ja minä rakastan Kaziaa rajattomasti, järjettömästi, halki elämän aina kuolemaan saakka, vieläpä sen jälkeenkin! Hän tai ei kukaan!

Kazia kuiskaa pelkäävänsä, että hän nyt kadottaa minun kunnioitukseni. Rakastettu olento! kuinka ajattelemattomasti hän puhuu! Minä rauhotan häntä parhaani mukaan ja me alamme keskustella järkevästi.

Me sovimme siitä, etten minä ilmaise tietäväni asian oikeata laitaa, jos Kazian vanhemmat väittävät saaneensa vasta jälkeenpäin tiedon sähkösanomasta. Sitten minä sanon Kazialle hyvästi ja lupaan tulla illalla jälleen.

Minun täytyy mitä pikimmin rientää taideyhdistyksen toimistoon voidakseni sen välityksellä helpommin päästä "salongin" sihteeriviraston yhteyteen.

III.

Minä lähetän sähkösanoman ilmottaen, että suostun paroni Hirschin tarjoomaan summaan, mutta että aion ensin asettaa maalauksen näytteille Varsovassa.

Sähkösanoman lähettämiseen ja muihin kuluihin tarvittavan rahan minä saan taideyhdistyksen toimistosta lainaksi. Se lainataan minulle ilman epäilystä.

Kaikki käy kuin rasvattu...

"Leijassa" ja "Päiväntasaajassa" on minun elämäkertani, jossa ei ole sanaakaan totta, mutta niinkuin Ostrzynsk sanoo: "Se ei liikuta minua?" Saan kirjelmän kahdesta kuvallisesta aikakauskirjasta. Tahtovat painattaa minun kuvani ja jäljennöksen maalauksestani.

Hyvä on!

Rahaa on tuleva kuin roskaa.

IV.

Viikkoa myöhemmin saan käsirahaa paroni Hirschiltä.

Koko summa lähetetään heti ostajan vastaanotettua maalauksen. Siihen mennessä saan viisituhatta frangia, jotka Kauppapankki maksoi minulle kultarahoissa. Eläissäni en ole nähnyt niin paljoa rahaa yhtaikaa. Minä palaan kotiin lastattuna kuin kuorma-aasi...

Työhuoneessa on tovereja koolla. Minä sirottelen kultarahat pitkin permantoa, ja koska en ole ikinä kullassa piehtaroinut, niin alan nyt piehtaroida. Minun jälkeeni piehtaroi Swiatecki... Isäntä sattuu astumaan sisään ja luulee, että me olemme poissa järjiltämme... Mutta me huvittelemme kuin ihmissyöjät!

V.

Eräänä päivänä Ostrzynski sanoo minulle olevansa onnellinen, kun oli saanut Kazialta rukkaset, sillä sen kautta avautui hänelle uusia näköaloja, joista minulla ei voi olla vähintäkään aavistusta.

Se ilahuttaa minua tai oikeammin se on minusta aivan yhdentekevää. Uskon, että Ostrzynski kyllä keinoja keksii tämän elämän varalle.

Kun hän piti Kaziaa silmällä, olivat tytön vanhemmat, etenkin herra Suslowski, hänen puolellaan. Vaikuttipa Ostrzynski vanhukseen siinä määrin, että tämä roomalainen näytti menettäneen arvokkuutensa. Kazia sitävastoin ei voinut Ostrzynskia tuttavuutensa ensi hetkestä saakka sietää. Se oli jonkunlaista tiedotonta vastenmielisyyttä, sillä olen varma siitä, että Kaziaa ei loukannut se, mikä hänessä loukkaa minua ja kaikkia muita, jotka lähemmin tuntevat hänen luonteensa. Hän on omituinen ihminen tai oikeammin sanoen omituinen sanomalehtimies.

Ei ainoastaan meillä, vaan kaikissa suurissa taide- ja kirjallisuuskeskuksissa on ihmisiä, joista me vastoin tahtoammekin tulemme kysyneeksi itseltämme: mistä johtuu heidän vaikutusvaltansa?

Minun ystäväni, "Leijan" toimittaja, kuuluu näihin. Kuka saattaisi uskoa, että Ostrzynskin merkitys ja menestys johtuu oikeastaan vain siitä, että hän ei pidä arvossa eikä kunnioita kykyjä, etupäässä kirjallisia, vaan suorastaan elää näiden halveksimisesta. Ja hän halveksii heitä niinkuin sellainen henkilö, joka täydellisen tarkkuutensa, varman, herkän älykkäisyytensä ja suuren neronsa tähden on seuraelämässä varma voitostaan.

Tarvitsee vain nähdä hänet kokouksissa, taiteilija- ja kirjailijapiireissä, juhlapäivällisillä kuinka halveksivan ivallisesti hän kohtelee ihmisiä, jotka luomisen alalla kykenevät aikaansaamaan kymmenen kertaa enemmän kuin hän, kuinka hän nutistaa heidät nurkkaan, kuinka hän hämmentää heidät logiikallaan, järkeilyllään, kuinka hän sokaisee heidät kirjallisella kaikkivallallaan.

Aina kun Swiatecki tätä ajattelee, vimmastuu hän siihen määrään, että mielensä tekisi iskeä Ostrzynskilta pää puhki. Mutta minua ei Ostrzynskin ylivalta lainkaan kiusaa. Todella kyvykkäät ihmiset ovat usein saamattomia, epävarmoja ja vailla kaikkea sanasukkeluutta ja henkistä tasapainoa... Mutta heti, kun todellinen kyky jää yksin, niin hän saa siivet, kun sitävastoin Ostrzynski siinä tapauksessa menee maata, sillä hänellä ei ole itselleen kerrassaan mitään sanottavaa.

Tulevaisuus on hänen kaltaistensa ihmisten kesken ylläpitävä järjestystä, määräävä arvoasteet ja osottava kullekin heistä oman paikkansa. Ostrzynski on viisas kyllä ymmärtääkseen tämän, mutta hengessään hän ivaa moista. Hänestä on tarpeeksi, että hän nykyhetkenä merkitsee paljon ja että hänelle osotetaan enemmän huomaavaisuutta kuin monelle muulle häntä kyvykkäämmälle.

Me maalaajat olemme vähemmän hänen tiellään. Saattaapa hän toisinaan "rummuttaa" jostakin kirjallisesta kyvystä, etenkin jos "Leijan" etu ja kilpailu "Päiväntasaajaan" nähden sitä vaativat. Muuten hän on hyvä toveri ja hauska mies. Minä puolestani voin sanoa pitäväni hänestä, mutta...

Piru vieköön Ostrzynskin, riittäköön tämä jo hänestä!...

VI.

Jonakin kauniina päivänä pakotetaan minut vielä sulkemaan oveni.

Mikä komedia! Siitä saakka, kun sain kultaa ja kunniaa, Suslowski, vastoin kaikkia otaksumiani, kohtelee minua ylenkatseellisesti. Hän, hänen vaimonsa ja Kazian kaikki sekä mies- että naispuoliset sukulaiset ovat jääkylmiä minua kohtaan.

Heti ensimäisenä iltana selitti Suslowski, että jos minä luulen menestykseni vaikuttaneen hänen menettelyynsä tai jos minä otaksun -- mitä minusta kylläkin saattaa uskoa -- että minä tahdon olla armollinen Suslowskeja kohtaan, niin täytyy hänen huomauttaa, että vaikka hän ja hänen vaimonsa ovatkin valmiit uhraamaan paljon oman tyttärensä tähden, niin ei tämä tytär voisi milloinkaan vaatia, että he uhraisivat ihmisarvonsa. Äiti lisäsi, että hänen lapsensa tietää kyllä, missä hänellä aina on turvapaikkansa. Hyvä Kazia puolustaa minua kyllä, toisinaan kiivaastikin, mutta vanhukset vaanivat jokaista sanaani.

Heti kun minä avaan suuni, puree Suslowski huultaan, katsoo vaimoonsa ja nyökäyttää päätään, ikäänkuin sanoakseen: "Tiesinhän minä, että näin tulee käymään!" Niin ahdistavat he minua aamusta iltaan.

Ja tuo kaikki on vain teeskentelyä, jonka tarkotuksena on pitää minua pauloissa. Itse asiassa he ovat sangen kärkkäitä minun viiteentoistatuhanteen frangiini nähden ja ovatpa yhtä mielissään niistä kuin minä, vaikka syyt ovatkin erilaiset.

On aika lopettaa tämä tällainen.

Asia on ajettu niin pitkälle, että minusta melkein näyttää, kuin olisin todellakin menetellyt kehnosti ottaessani vastaan kultamitalin ja nuo viisitoistatuhatta frangia maalauksestani.

VII.

Julkisen kihlauksen päivä on tullut. Minä ostin sievän sormuksen Ludvig XV:n mallia. Mutta ei Kazia eivätkä vanhemmatkaan pidä siitä, sillä siinä talossa ei kukaan ymmärrä todellista taidetta.

Mitä Kaziaan tulee, täytyy minun nähdä paljon vaivaa kitkeäkseni hänestä kaiken poroporvarillisen ja opettaakseni häntä taiteellisesti tuntemaan asioita. Mutta hän rakastaa minua ja minä toivon parasta.

Kihlajaisiin en ole kutsunut ketään, paitsi Swiateckia. Minä kehotin häntä käymään ensin tervehdyksellä Suslowskien luona, mutta hän vakuuttaa, että vaikka onkin moraalisesti ja fyysillisesti rappiolla, ei hän ole kuitenkaan vajonnut niin alas, että lähtisi vartavasten tervehdykselle. Mikä keinoksi?!

Minun täytyy edeltäpäin selittää Suslowskeille, että ystäväni on omituinen mies, vaikka muuten hyvin etevä maalaaja ja mitä rehellisin.

Kun Suslowski oli saanut kuulla, että ystäväni maalaa "suuria, keskikokoisia ja pieniä raatoja", rypisteli hän otsaansa ja selitti, että hän on aina ollut tekemisissä kunnon ihmisten kanssa, että koko hänen virkauransa on tahraton ja että hän toivoo "herra Swiateckin" kunnioittavan vaatimattomassa ja kunniallisessa perheessä vallitsevia tapoja...

Minun on tunnustaminen, etten tässä suhteessa ole aivan vapaa pelosta. Olen jo varhaisesta aamusta saakka ollut sotasilla Swiateckin kanssa, joka itsepäisesti väittää lähtevänsä pitkävartisissa saappaissa kihlajaisiin. Minä kehotan, pyydän, rukoilen... Vihdoin hän suostuu selittäen, ettei tiedä syytä, miksi olla tekeytymättä muitten naurun alaiseksi. Ikävä kyllä, hänen jalkineensa ovat kuin keskisessä Afrikassa samoavan tutkimusmatkailijan, sillä ne eivät ole mustetta sen jälkeen nähneet kuin suutarilta velaksi kotiin tuotiin. Mitä tehdä?!

Vielä surkeampaa, että Swiateckin pää on kuin metsän peittämä Tatra-vuoren huippu, jolla myrsky on myllertänyt. Mutta sille ei mahda mitään, sillä maailmassa ei ole harjaa, jolla hänen tukkansa siistiä voisi. Sen sijaan minä pakotan häntä vaihtamaan puseron, jota hän joka päivä käyttää, takkiin. Hän vaihtaa, mutta näyttää sittenkin "raadolta", joita hän maalailee, ja vaipuu samalla haudansynkkään mielialaan.

Kadulla ihmiset katselevat hänen kampuraista sauvaansa ja suurta, kulunutta hattuaan, mutta siihen olen minä niin tottunut...

Me soitamme ovikelloa ja astumme sisään.

Jo eteisessä minä kuulen sukulaisemme Jaczkowiczin selittävän liikakansoitus-kysymystä. Jaczkowicz puhuu aina tästä asiasta; siinä on hänen viisautensa. Kazia on pilvenhattaran kaltaisessa musliinipuvussa; hän on suloinen... Suslowskilla on frakki yllä, miespuolisilla sukulaisilla frakit, vanhoilla tädeillä silkkiset puvut.

Swiateckin tulo herättää huomiota. Meitä silmäillään jonkunlaisella levottomuudella...

Swiatecki luo yrmeän silmäyksen ympärilleen ja selittää herra Suslowskille ettei hän olisi suinkaan tullut häiritsemään herrasväkeä, "jollei Wladek olisi ruvennut naimahommiin tai mitä se oikein lienee"...

Tuo "mitä se oikein lienee" vaikuttaa onnettomasti. Herra Suslowski ojennaikse arvokkaasti ja kysyy, mitä herra Swiatecki tuolla "mitä se oikein lienee" tarkottaa... Herra Swiatecki vastaa, että hänestä se on aivan yhdentekevää, mutta että "Wladekin tähden" hän antaa vaikka vernissata itsensä, jos herra Suslowski niin tahtoo...

Minun tuleva appeni luo vaimoonsa, minuun ja Kaziaan katseen, jossa hämmästys ja harmi taistelevat ylivallasta.

Onneksi minä pelastan aseman pyytämällä minulle harvinaisella mielenmaltilla appea esittämään minut niille vieraille, joita en tunne.

Seuraa esittely. Sitten me istuudumme.

Kazia istuutuu viereeni ja laskee kätensä omaani. Huone on täynnä ihmisiä, mutta kaikki ovat jäykkiä eivätkä puhu. Ilmanpaine on raskas.

Sukulainen Jaczkowicz palaa jälleen liikakansoitukseen. Ystäväni Swiatecki tuijottaa pöydän alle... Hiljaisuudessa kaikuu Jaczkowiczin ääni sitä kuuluvammin. Sen johdosta, että häneltä on yksi etuhammas poissa, kuuluu pitkä vihellys aina silloin, kun hänen pitäisi lausua s-äänne.

-- Mitä suurin onnettomuus saattaa siitä ajan pitkään koitua koko Euroopalle, -- sanoo Jaczkowicz.

-- Siirtolaisuus... -- arvelee joku naapureista.

-- Tilasto osottaa, ettei siirtolaisuuskaan saata estää liikakansoitusta.

Pikaisesti kohottaa Swiatecki päänsä ja katsoo kalamaisilla silmillään puhujaan.

-- Silloinpa pitäisi meilläkin ottaa käytäntöön kiinalaisia tapoja, -- mörähtää hän äreällä, matalalla äänellään.

-- Suokaa anteeksi... Mitä kiinalaisia tapoja tarkotatte?

-- Kiinassa on nimittäin vanhemmilla oikeus surmata heikkomielisiä lapsiaan. Meillä pitäisi lapsilla olla oikeus surmata heikkomielisiä vanhempiaan.

Siinä se nyt oli! Salama on iskenyt alas. Sohva ritisee tätien alla, ja minä olen hukassa. Suslowski sulkee silmänsä ja tuntuu hetkeksi kadottaneen puhekykynsä.

Hiljaista.

Sitten jyrähtää tulevan appeni vihasta väräjävä ääni:

-- Hyvä herra, minä toivon, että te kristittynä...

-- Miksi pitää minun olla kristitty? -- keskeyttää Swiatecki ravistaen pahaatietävästi päätään.

Toinen salama! Sohva täteineen alkaa vavista kuin kuumeessa ja vaipuu syvyyteen... Minä tunnen, kuinka maa halkee jalkojeni alla.

Kaikki on menetetty, kaikki toiveet ovat tyhjiin rauenneet!

Yhtäkkiä kajahtaa Kazian heleä nauru, hänen jälkeensä purskahtaa Jaczkowicz nauramaan tietämättä miksi, tämän jälkeen, myöskin tietämättä miksi minä.

-- Isä! -- huutaa Kazia. -- Sanoihan Wladek jo edeltäpäin, että herra Swiatecki on omituinen. Herra Swiatecki laskee leikkiä, sillä minä tiedän, että hänen äitinsä on elossa ja että hän on mitä parhain poika äidilleen.

Aika veitikka tuo Kazia! Kaikkea hänen mieleensä juolahtaakin ja hän arvaa oikein. Swiateckin äiti on todellakin elossa, ja minun ystäväni on kerrassaan kelpo poika.

Kazian nauru ja sanat johtavat huomion syrjään, ja vielä tuntuvammin vaikuttaa tähän suunnan muutokseen palvelija, joka tuo viiniä ja leivoksia. Se on sama ovenvartia, joka vei minun viimeiset kolme ruplaani, mutta nyt on hänenkin yllään frakki ja hän esiintyy arvokkaasti kuin lakeija. Hänen katseensa on kiintynyt tarjottimeen, lasit kilahtavat ja hän liikkuu niin varovasti kuin kantaisi täpösen täyttä vesilasia.

Minä alan pelätä, että hän minut huomatessaan pudottaa koko tarjottimen maahan, mutta onneksi näyttää pelkoni olevan aiheetonta...

Hetken kuluttua ovat lasit täytetyt.

Kihlajaistoimitus alkaa...

Eräs alaikäinen sukulaistyttö pitää lautasta, jolla on kaksi sormusta. Uteliaisuudesta ovat hänen silmänsä pudota päästä, ja koko toimitus innostaa häntä siinä määrin, että hän hyppii lautasineen, sormuksineen. Suslowski nousee seisomaan, toiset seuraavat hänen esimerkkiään; kuuluu tuolien kolinaa.

Seuraa syvä hiljaisuus. Kuulen erään tädeistä kuiskaavan, että hän otaksui sormukseni olevan paremman. Huolimatta tästä huomautuksesta on hetki niin juhlallinen, että kärpäset putoavat seiniltä...

Suslowski rupee puhumaan:

-- Lapseni! Ottakaa vanhempain siunaus!

Kazia polvistuu, minä polvistun myöskin...

Millaiselta mahtaa Swiateckin naama nyt näyttää, hyvä Jumala, millaiselta se mahtaa näyttää!

Mutta minä en uskalla katsahtaa häneen. Minä katselen Kazian musliinipukua, joka vaalenneella, punaisella matolla muodostaa kauniin täplän. Vanhempain kädet laskeutuvat päittemme päälle, ja sitten minun tuleva appeni lausuu:

-- Tyttäreni! Sinulla on vanhempiesi kodissa ollut paras esimerkki siitä, mitä vaimon tulee olla miehelleen. En rupea tässä sentähden opettamaan sinulle velvollisuuksia, joihin -- kuten toivon -- miehesi on sinua oikealla tavalla opastava... Mutta minä tahdon kääntyä sinun puoleesi, Wladislaw....

Nyt seuraa pieni puhe, jonka aikana minä lasken sataan asti ja alotan sitten taas yhdestä... Suslowski kansalaisena, Suslowski virkamiehenä, Suslowski isänä, Suslowski roomalaisena saattaa nyt osottaa henkensä suuruuden... Sanat: lapsi, vanhemmat, velvollisuudet, tulevaisuus, siunaus, okaat, puhdas omatunto ja muut senkaltaiset surisevat korvissani kuin mehiläisparvi, ympäröivät pääni, pistävät niskaani, kasvoihin, tukkaan...

Minä olen varmaankin sitonut kaulaliinan liian tiukkaan, koska minun on paha olla. Kuulen rouva Suslowskan itkevän, ja se liikuttaa minua, sillä hän on kelpo eukko. Kuulen sormusten kilinän, joita hyppivä sukulaistyttö pitää lautasella. Herra Jumala, millaiselta Swiateckin naama nyt mahtaa näyttää!

Vihdoin me nousemme. Sukulaistyttö työntää lautasen nenäni eteen ja me vaihdamme Kazian kanssa sormuksia...

Uh! nyt olen kihloissa! Arvelen, että nyt se on lopussa, mutta eipäs ollutkaan, sillä Suslowski kehottaa meitä pyytämään siunausta tädeiltä.

Me astumme heidän luokseen. Minä suutelen viittä kättä, jotka ovat kuin haikaranjalat... Kaikki tädit toivovat, etten minä ole laiminlyövä heidän luottamustaan.

Millaista luottamusta, saakeli soikoon, voivat he minulle osottaa? Sukulainen Jaczkowicz sulkee minut syliinsä. Minä olen aivan varmaan sitonut kaulaliinani liian lujasti...

Pahin on ohi. Hämärtää... Tarjotaan teetä.

Minä istun Kazian vieressä enkä ole näkevinäni Swiateckia. Se paholainen saa minut vielä kerran levottomaksi, sillä kysymykseen, tahtoisiko hän lisätä vähän arrakkia teehen, hän vastaa juovansa arrakkia vain pullottain... Muuten ilta päättyy onnellisesti.

Me lähdemme, Swiatecki ja minä. Kadulla minä ahmin ilmaa täysin rinnoin. Kaulaliinani on varmasti liian tiukassa.

Me astelemme vaieten. Sanattomuus kiusaa minua ja muuttuu pian aivan sietämättömäksi. Minä tunnen, että nyt minun pitäisi puhua Swiateckille jotakin onnestani, kuinka kaikki onnistui hyvin ja kuinka minä rakastan Kaziaa... Rohkaisen mieltäni, mutta ei ota lähteäkseen. Vihdoin, kun me olemme jo aivan lähellä kotiamme, sanon:

-- Tunnusta, Swiatecki, että elämä on sentään suloista.