Part 6

* * * * *

Ja sitten sitä mennään Venetsiaan! Taisipa olla Kasimir Leino, joka kerran lauloi ihastuksissaan:

Venetsia, Italian helmi, tarukaupunki lauluin ja lagunein, olet ihana hohteessa hopeisen kuun, jossa lyhdyt välkkyvät gondolein.

No, enpä tiedä. Saattavat välkkyä gondolien lyhdyt hyvinkin juhlavasti oikean kuun paisteessa, mutta nyt ei olekaan sitä oikeata »mollukkaa», vaan heiveröinen uusi kuu, joka ei itsekään jaksa välkkyä. Gondolit ovat kumma näky, kun katselee vain niitä, eikä kiinnitä ollenkaan huomiota siihen likaisen vihreään sotkuun, joka makaa kanavissa. Luulenpa melkein, että kuun loiste siihen tekisi jotenkin yhtä upean vaikutuksen kuin Aura-joen tunnettuun savivelliin, joka minusta pilaa koko Turun aina Airistolle asti. Mutta gondoli, se on mukava vehje, vaikka ei olekaan yhtä kipakkasoutuinen kuin savolaisvene, joka sentään esim. verkoilla käydessä on maailman paras. Ja sitä soutaa lipsuttelee laiskan sutjakkakin mies pois tiekseen. Laiskan kulkua se on gondolillakin, jota yhdellä airolla huovataan — ei siihen huoli mennä matkaa jouduttaakseen. Mutta Venetsiassa käykin paljon laiskoja ulkomaalaisia, joilla ei ole kiirettä. Sitäpaitsi on välistä ihan pakkokin turvautua tähän venetsialaiseen kulkuneuvoon oudon, koska hän mutkaisilla kujilla saa kiertää kauan, ennenkuin pääsee määräpaikkaansa.

On todellakin osattu sotkea tämä kaupunki. Meillä on Juhanan kanssa — se värtsiläläis-viipurilainen Juhkomi on yhä matkassa, vaikkei häntä taas ole tarvittu — kartta visusti hyppysissä, kun me kuljeskelemme venetsialaisia kujia ja haihduttelemme päästämme vanhaa, luultavasti jo kansakouluajoilta sinne jäänyttä luuloa, ettei tässä kaupungissa pääse »kuivin jaloin» askeltakaan. Miksei pääse! Pääsee niin, ettei kartankaan avulla joudu sinne, minne yrittää. Kyllä me kierrämme tätä noiduttua ympyrää ja ihmettelemme, että paljon on näitäkin »venehtialaisia», kun joka kujassa liikkuu väkeä ihan kuhinanaan. Sitten me katsomme taas karttaan ja toteamme, että tässä sitä nyt ollaan, ja kun lähdetään tuosta lävestä, niin sitten on se ja se, ja päästään sinne ja sinne. Me putkahdamme siihen sovittuun läpeen, ja matkustamme mielestämme niin oikein ottamaamme suuntaa kuin suinkin mahdollista, mutta älähän souda: kohta ollaan samassa paikassa, jossa viimeksi karttaa tutkimme. Ja kyllähän niitä tällä tavalla venetsialaisia riittää, kun me kierrämme samaa ympyrää. Eikä meissä ole vikaa, se on vissi, eikä kartassakaan kaiken todennäköisyyden mukaan; sen täytyy olla Venetsiassa itsessään.

Ja olkoon! Me alamme ymmärtää, että ne ovat tahallaan sotkeneet tämän kaupunkinsa, jotta noille gondoli-äijille riittäisi työtä. Me valitsemme heistä yhden »uhrin», tingimme, olemme lähtevinämme poiskin, mutta hellymme sitten, sytytämme huonot italialaiset sikarit, joista laupias käsi kaikkia muita kansallisuuksia varjelkoon, ja istumme paattiin kuin suuretkin herrat. Vilkaisemme vaihteen vuoksi taksoja matkaoppaastamme ja huomaamme, että uhri olemmekin me, sillä me olemme kaikesta tinkimisestämme huolimatta suostuneet maksamaan nelinkertaisesti. Terve! No, siitä on toki hyvä mieli, ettei meitä Italiassa ensi kertaa petetä.

Sitten me selailemme tarkemmin matkaoppaitamme, joita onneksi on vain kaksi. Aivan niin, onneksi — sekä meille että kirjantekijöille, jotka ovat meistä kaukana —, sillä toisessa oppaassa sanotaan Venetsian sijaitsevan 118:lla saarella, toisessa kerrotaan niitä saaria olevan 105. Ja olkoon vaikka minkä verran, me ei niitä ruveta lukemaan. Sitten mainitsee toinen opas, että kanavien yli johtavia siltoja on 450, toinen puhuu 410:stä, minkä lisäksi minä suomalaisen tietosanakirjan mukaan muistan, että niitä »lasketaan olevan lähes 400». Se heidän silloistaan, ne ovat tietysti yhtä sekalutta kuin n.s. kadutkin.

Mutta ihan leikittä sanoen on Venetsialla eräs ominaisuus, jota kaikilta muilta Europan kaupungeilta puuttuu. Se on hiljainen kylä, jossa eivät pörise autot, eivät huuda ajurit, eivät hirnu hevoset, eivät polkupyörät natise, eivätkä liioin raitiovaunutkaan ratise. Venetsian katuliikenne on hissuttelemista ja sissuttelemista, nuhjaamista ja rähjäämistä, sysimistä ja hysimistä, vähän samanlaista kuin väen tungos ennen karjalaisena kihupyhänä, kuitenkin sillä erotuksella, että jälkimmäisenä aina joku pohatan ylpeä poika ajaa vehkasi hevosellaan joukon halki. Venetsialaiset pohatat eivät pysty ajamaan — muulla kuin korkeintaan gondolilla.

Ja kun kerran Venetsiassa ei ole yhtään hevosta, niin eivät siellä myöskään viihdy varpuset. Mistäpä ne ruokansa hankkisivat, kun kaduilla ei ole tuttuja herkullisia pullia. Mutta kyyhkysiä on San Marcon torilla, joka asemaltaan ja rakennuksiltaan lienee maailman tyylikkäin, hirvittävästi. Ne ovat »pyhiä» lintuja, joita on ennen ruokkinut Venetsian senaatti, ja yhä vieläkin luovutetaan kaupungin puolesta niille vuotuinen »määräraha» maissina. Ne ovat siis enemmän kuin rauhoitettuja, ne ovat kunnan elättejä. Ne kasvavat ja lisääntyvät rauhassa, ja niitä onkin niin paljon, että avaralla torilla outo pelkää astuvansa niitten päälle. Mutta siellä ne vain lomitteleivat yleisön jaloissa, ja nauttivat vakituisen eläkkeensä ohella vierasvaraisten matkustajien runsasta kestiystävyyttä.

Venetsia elää muistoillaan ja muinaisuudellaan. Sen omilla kasvoilla ei näy elämisen riemua. Päinvastoin liikkuu se melkein kauttaaltaan mustissaan. Miehet ovat tummavärisissä puvuissa, ja naisten alituisesti mustan vaateparren päällä levitteleiksen pitkähelpeinen yhtä musta liina, jollaisia vain Venetsia osaa valmistaa. Ja pienet sylilapsetkin, joita äidit usein kantavat käsivarsillaan, ovat mustissa. Tämä Venetsia ei ole ilon kaupunki, sille tuntuu edelleenkin olevan tuttu huokausten silta, vaikka vähän toisessa muodossa kuin se vanha historiallinen, joka kantaa mainittua nimeä muistona dogien vallan ankaruudesta.

Niin, Venetsia elää vakavin kasvoin historiallisella menneisyydellään. Se on valmis näyttelemään jokaiselle palatsejaan ja museoitaan. Jokainen gondolin kuljettaja tietää kertoa matkamiehelle palasen Canal Granden (Suuren kanavan) palatsien historiaa, ja viinituvan omistaja kysyy, joko olette käynyt San Marcolla ja dogien linnassa. Hän kehaisee näitä päänähtävyyksiään, ja vaanii samalla tilaisuutta nykäistäkseen sinulta sopivan lisämaksun mairittelevista sanoistaan. Tietysti hän on vain italialainen, jonka täytyy ansaita, ja keltäpä on sen parempi ottaa kuin ulkomaalaiselta, joka kaikkea töllistelee suu seljällään.

Ja historian keskellä kulkevat kalpeat, mustiinpuetut vaimot pitkin kujia niukoille ostoksilleen samalla aikaa, kun heidän miehensä häärivät väkivasarain kimpussa arsenaalissa — siinä lienee lähemmäs neljätuhatta työläistä — uhraamassa militarismin Molokille, ja heidän tyttärensä istuvat jossakin kujien varsilla kumartuneina neulomaan ruusuja kirkasvärisiin silkkisaaleihin, jotka mainiosti sopivat hienojen ulkomaalaisten rouvien turhamaisille hartioille.

Mutta matkustajat kyllästyvät pian Venetsian nähtävyyksiin ja siirtyvät muutamien minuuttien laivamatkan päässä olevaan Lidoon, merikylpylään, jossa jo kiertelee raitiotie ja pörräävät autot. Siellä on tarjolla kaikkia nykyajan mukavuuksia: loistohotelleja, suloisen suolaista vettä, avara kylpyläpaviljonki ihanine näköaloineen ja jazzeineen, sulhasineen naimaiässä oleville tyttärille, nuorine ihailijoineen vanheneville rouville ja ennen kaikkea — monenmoisine rahanreikineen.

Tällainen köyhä juupeli kuin allekirjoittanut tyytyy kuitenkin juomaan lasin jotakin virvoittavaa terassilla ja leikkauttamaan varjokuvan kätevällä patalakkisella »mestarilla» kylpylän eteishallissa. Leikkaaja sanoo, että se on hyvin näköinen, mutta asianomaisen itsensä mielestä ei hän sentään ole ihan noin ruma.

VIII.

ITÄVALTA JA TSHEKKO-SLOVAKIA.

Nyt istutaan nokka kotimaata kohti ja lopetellaan tätä Muhosen valtakuntaa, jota suursodan selvittelyissä lisättiin erinäisillä Itävallan kaistaleilla. Juna puikkelehtii kauniissa vuoristossa pistäytyen välillä aina reikään. Päivä on välistä suloisen paisteinen, ja Italian kuuluisa sininen taivas kerkeää levittäytyä kaikessa loistossaan. Mutta sitten taas kokoontuu pilvenmyhkyröitä, jotka matavat merkillisen alhaalla, paljon alempana vuorten huippuja. Ne voi melkein junan ikkunasta tavoittaa kädellään. Nämä hajalliset pilvet antavat pienen tihusateen, joka kuitenkin taas kohta menee ohitse. Vuoristo on supistettu painos Sveitsin alpeista, mutta nousu joka tapauksessa merkittävä, noin kuusisataa metriä. Täälläkin on jossakin lumihuippuja ja useita tunneleita. Veturi on kivihiilellä lämmitettävä ja työntää vaunuun hirmuisen löyhkän, vaikka koettaisi sulkea ikkunat kuinka tarkoin. Kivihiilen ja selluloosan hajulla on yksi yhteinen ominaisuus: ne tunkeutuvat tiiviimminkin tukittujen paikkojen lävitse. Se Sveitsin sähkörata on sentään siisti laitos.

Vaunu on nyt unkarilainen, se menee Wienin kautta Budapestiin. Tässä ollaan siis tavallaan veljeskansan alueella. Herra Horttanaisen (Horthyn) vaunu tuntuu liikkuvan kansainvälisellä vakavuudella ja arvokkuudella, kun taas italialainen vaunu oli jollakin tavoin hermostunut, huitova ja nytkähtelevä, kuten italialainen itsekin. Unkarilaisen vaunun seinällä on ensi kerran tällä matkalla kohtaamani varoitus nuorille tytöille. Sen on antanut Kansainvälinen nuorten tyttöjen ystävät-niminen yhdistys, ja kehoitetaan siinä nuoria tyttöjä välttämään keskustelua tuntemattomien kanssa ja olemaan muuttamatta matkasuunnitelmaansa heidän neuvostaan. Tarpeen vaatiessa on käännyttävä ainoastaan korkeimpien viranomaisten puoleen. — Sivistynyt Europpa siis yhä vielä metsästää nuoria tyttöjä. Mitenkähän sen sivistyksen laita oikeastaan on?

Ja sitten tulee Muhosen maasta ero ilman suurempaa kaipausta. Isännän nöyrä palvelija on käynyt leimaamassa passin — tietysti väärään paikkaan; ei tainnut osata lukea omaa kieltään. Seuraavalla asemalla käy vaunun lävitse itävaltalainen passivirkailija; hän on siviilipuvussa ja tekee oikein miellyttävän vaikutuksen. Tullimies käväisee myöskin visiitillä, mutta ei vaivaudu edes laukkuja katselemaan; kysyyhän vain, onko mitään tullattavaa. Kelläpä sitä nyt tässä olisi!

Minä olen ennen pitänyt näistä Itävallan saksalaisista, he olivat oikein reilua ja rempseätä väkeä. Heissä ei ollut mitään riikinsaksalaisen kiusoittavasta virallisuudesta. He olivat vapaita ja välittömiä. Puhdasrotuinen venäläinen ei ole koskaan huolehtinut huomisesta, italialainen ei välitä tästäkään päivästä, itävaltalainen on ennen ollut niinikään jokseenkin huoleton, mutta se ei ole ollut kahden edellisen kansallisuuden epätoivoista välinpitämättömyyttä, vaan sellaista maailman kansalaisen hienoa ja sivistynyttä iloisuutta. Riikinsaksalainen on aina ollut saituri, kirpun nylkijä, mutta itävaltalainen on osannut itse elää ja suonut elämän riemun toisillekin. Maailmansodassa häntä ei alunperinkään »tuurannut», mutta valtakunta oli hajanainen, eikä itse Itävallan saksalainenkaan ole luonteeltaan tappelija. Ne ovat pahasti typistelleet hänen valtakuntaansa, voittajat, mutta hän koettaa hymyillä yhä pienessä »läänissään» ja ottaa yhtä ystävällisesti vastaan entisen liittolaisensa kuin vihollisensakin.

Vuoriseutua jatkuu yhä, sitä riittää melkein Wienin porteille, mutta se on muuttunut toisenlaiseksi. Lumihuiput ovat kokonaan jääneet, junan ei enää tarvitse kiivetä, vaan kaartelee se kauniisti viljavia laaksoja myöten. Vuoretkaan eivät enää ole yhtä karuja kuin Italian puolella, niillä kasvaa rehevää havumetsää, ja tuolta täältä on vieritetty uljaita tukkeja rinteitä alas. Laaksoissa kiiltelee jokia, usein vuolasvetisiäkin. Italian puolella sellaiset olivat kuivuneet, ja vedenjanoista matkustajaa vastaan ammottivat vain tyhjät uomat.

Ja kiitos kaitselmuksen, täällä näkyvät ihmiset ymmärtävän, ettei roskakasan välttämättä tarvitse olla ikkunan alla tai pihanmaalla. Asumukset ovat puhtaita, valkoisia ja iloisen näköisiä. Niissä tuskin havaitsee rappeutumisen jälkiä, kun taas Italiassa ei juuri milloinkaan saanut silmiinsä siistiä ja hyvin hoidettua asumusta. Tällaiselle maaseudulle asettuisi mielellään meikäläinenkin; sillä on vielä sitä oikeata maaelämän suloa.

Lähempänä Wieniä alkaa esiintyä tehdasseutuja. Lähestytään maan taloudellisen elämän hermoa.

Juhana sanoi, kun me ensi kerran saimme käsiimme itävaltalaista rahaa, jotta nyt taidettiin joutua lilliputtien maahan, koska tämä rahakin on näin sekalaista. Itävallassa olivat näet rahat vielä toista vuotta sitten melkein pelkkinä numeroina. Sitten ruvettiin huikeita summia nylppäämään säädyllisemmiksi, että vieraskin osaisi ne sanoa. Lähdettiin suhteesta 10,000: 1, ja muutettiin kruunun nimikin shillingiksi. Vanhat setelit ovat kuitenkin edelleen käytännössä uusien rinnalla, ja kansa useimmiten laskee vanhan mukaan, joten siis vieraalta kysytään terävää »rätinkpiätä», jos mieli pysyä tolalla näissä rahallisissa asioissa. Mutta mikäs meidän kouluja käyneitten... Tulee se entisen pojan sana, että kävinhän minä kolmatta vuotta rippikoulua, mutta sitten jäi kesken varojen puutteessa.

No niin, tämä nyt on sitten se Wien, jota Juhana kutsui unelmiensa kaupungiksi. Hän on täällä ensi kertaa, ja ehkä hänen unelmansa on toteutunut. Entinen valssien kruunattu kuningatar, joka nyt nytkyttää jazzia, kuten muukin sivistynyt maailma... hm, sivistynyt tosiaankin! Jos sivistys rupeaa tätä menoa kallistumaan villikansoihin päin, niin kyllä kai me pikapuolin syömme ihmisiä.

Sikäli kuin jazzin epäesteettinen nykiminen on syrjäyttänyt valssin, on myöskin Wienin tunnettu ja tunnustettu elämän riemu muuttanut muotoaan. Se ei ole enää hienoa, kuin laineilla keinuilevaa, välitöntä ja kauniisti aistillista, vaan jollakin tavoin väkivaltaista, raaistunutta ja riuhtovaa. Niin, onko se edes elämän riemua, vaiko pikemminkin teennäiseen raivoon pukeutunutta elämän murhetta?

Wien on edelleenkin kaunis kaupunki. Vallankumouksenkin aallot ovat kulkeneet sen ylitse kevyesti, mitään tuhoamatta. Uusi järjestelmä on vain heittänyt syrjään vanhat, jossakin määrin degeneroituneet habsburgit, avannut heidän linnansa kaiken kansan nähtäviksi, demokratisoinut maan, ja kenties kaikkein näkyvimmäksi merkiksi ristinyt muutamia Gasseja — luullakseni ei yhtään Strassea — Adlerin, Singerin ja ehkä vielä joittenkin muitten suurten sosialistien nimiin. Wien nauraa edelleenkin, mutta sen nauru on pingoitettua eikä helähtele. Se on yhäkin elegantti, mutta jaksaa tuskin antaa suuntaa muodille, vaikka se ennen kilvoitteli Parisin kanssa. Se näyttelee revytä, nykymaailman muotitaidetta, mutta siinäkin on jotakin katkeraa, ja ilonpidon alta särähtää harmaa huoli huomisesta.

Volkspraterissa, mannermaan suurimmassa kansan huvittelupaikassa, on iltaisin, varsinkin pyhäpäivinä, kihinää ja kuhinaa. Siellä huvitellaan ja nauretaankin, mutta vierasta katsahdetaan joskus hieman karsaasti, koska mahdollisesti kadehditaan häntä paksumman kukkaron vuoksi. Heillä on itsellä asiat sehr schlecht, (hyvin huonosti), kuten yleinen valitus kuuluu.

Todellakin: kaikesta päättäen on talous rappiolla, köyhyys ahdistaa, ja sodan jäljet tuntuvat ehkä armottomampina kuin missään muualla. Pitkin katuvarsia istuu sotainvaliideja, kädettömiä ja jalattomia, muodottomia möhkäleitä, joista monella on jäljellä vain kaunis ja miellyttävä, yhä jokseenkin nuori naama. Kädettömyyden ja jalattomuuden lisäksi värähtelee omituisesti muodoton massa, jota joskus on nimitetty ruumiiksi ja joka on saattanut uhkua terveyttä ja reippautta, ennenkuin sota sen on ruhjonnut. Näitä hienojen katujen varsilla almuja kerjääviä raukkoja ei jaksa kauaa katsella. Onko tämä valtio todellakin niin voimaton, ettei se voi pitää huolta sotarammoistaan? Kaikkialla muualla niitä ainakin Wieniin verrattuna näkee suhteellisen vähän.

Kansan sivistyksestä pitää Wien hellää huolta. Sen Kansankorkeakoulu tarjoaa opetusta kaikessa mahdollisessa tietopuolisessa taivaan kannen alla, minkä lisäksi on vielä muita sivistysseuroja. Mutta mitenkähän lienee opin perusteellisuuden laita, ja tokkohan se vain ulottuu Wienin esikaupunkien ulkopuolelle?

Taidetta wieniläinen yhä rakastaa, taidetta — ja omaa kaupunkiaan. Eräässä teatterilehdessä on juuri kiertokysely: »Miellyttääkö Wien vielä teitä.» Se on osoitettu erinäisille julkisen toiminnan henkilöille, joista melkein jokainen, joukossa muuan entinen keisarillisen perheen jäsenkin, on vastannut, että johan toki, Wien on sentään aina Wien. Vain muuahta on jäänyt muistelemaan entistä keisarillista komeutta, mutta ei hänkään silti tahdo siirtyä pois vanhasta hauskasta keisarikaupungista.

Ja matkamieskin, niin paljon mielen madaltumista kuin hän onkin ollut Wienissä huomaavinaan, lähtee sieltä kuitenkin paljon parempien vaikutteitten vallassa kuin monista Italian kaupungeista.

* * * * *

Sitten lähestytään melkoisella uteliaisuudella Tshekko-Slovakian nuorta tasavaltaa. Nämä uudet valtakunnat tahtovat olla hiukan tärkeitä, niin etteivät ne oikein tiedä, kuin olla, miten eleä. Sitä nostaa niin mielellään nokkansa pystyyn, vaikkei oikein kannattaisikaan. Mutta kyllähän Tshekko-Slovakian kannattaa. »On mulla maata laajalti, on viinaa, tupakkaa», sopii sen laulaa »Mustalaisen» Petin sanoilla. Täällähän on ihan vaikka mitä: suuria viljeltyjä alueita, metsää kuin heinää, ja järviä, pieniä, mutta oikeita järviä, joitten takia ainakin savolainen antaa paljon anteeksi. Taitaa olla omillaan elävä talo tämä. Ja nuo hongikotkin aivan kuin meillä. Tunnelmaa kohottaa vielä Suomesta hyvin tunnettu pieni vinokattoinen »vierashuone» pihan perällä. Sitäpä ei ole muualla näkynyt, joten se tuo ikäänkuin tuulahduksen kotimaasta — ei nyt aivan sananmukaisessa merkityksessä, vaan kuvaannollisesti, runollisesti otettuna.

Tshekit, joitten kanssa pääasiallisesti joutuu tekemisiin, ovat slaavilaisia, mutta eivät juuri nimeksikään muistuta venäläisiä, eivätkä puolalaistakaan. Nämä ovat molempia edellämainittuja paljon hiljaisempia ja jurompia. Niin että mieleen johtuu savolaisen määritelmä hämäläisistä: »immeisiä nua taitaa olla tiälläi».

Matkamiestä on Italiassa kumarreltu edestä ja takaa — tietysti ylimääräisten juomarahojen toivossa —, Wienissäkin on oltu auttavan kohteliaita, mikä myöskin on maksanut erinäisiä shillinkejä, mutta täällä ei hotellissakaan tehdä pokkaniioja. Vastata joksautetaan noin vain yksikantaan kysymykseen, ja nostetaan lakkia sen verran, että sen nyt hyvällä tahdolla ymmärtää nousevan. Mitäpä häntä sen enempää: kun olette tulleet, hyvä niin, mutta kyllähän meillä olisi kansaa ilman teitäkin. Saksan kieli, johon minun täytyy turvautua, ei ole täällä suosittu. Nämä ovat saaneet tarpeensa saksalaisista entisen orjuutensa aikana; he tahtovat nyt olla herroja omassa maassaan, ja ovat pistäneet saksan kielen pannaan. Ei sentään vallan täydellisesti, koskapa Pragissa, eli Prahassa, kuten pääkaupungin tshekkiläinen nimi kuuluu, ilmestyy useita saksalaisia lehtiä.

Hotellissa tietysti täytyy ensi töikseen lähättää passinsa esille. Passipakko on välttämätön paha kaikissa uusissa valtioissa. Italiassa on diktatuuri, mutta passiaan siellä ei tarvitse näyttää muualla kuin rajalla. Matkustajasta on näitten pienten valtioitten tarkkuus jossakin määrin kiusallista; tuntuu kuin heidät asetettaisiin eräänlaisen silmälläpidon alaisiksi. Mutta minkäpä sille teet: maassa maan tavalla, tai maasta pois.

Tshekko-Slovakia elää voimakasta kansallista elämää, mikä ei kuitenkaan ole estänyt sitä tuntemasta kiitollisuutta ympärysvaltoja kohtaan. Siitä on todistuksena m.m. Prahan Nadrazi Wilsonovo (Wilsonin asema), joksi entinen Keisari Franz Josefin asema on kastettu. Sen kansallistuntoon saattaa sisältyä jokunen määrä ylpeyttä ja itsekkyyttä, kuten on laita meillä muillakin pienillä vastaleivotuilla valtioilla, mutta sisäisesti vallitsee maassa demokratia. Prahalaiset istuvat mielellään oluttuvissa — hienoimmissa ravintoloissa näyttää olevan huomattavasti vähemmän väkeä, — pohtivat politiikkaa ja juttelevat muista asioista. Siellä istuvat papat ja mammat oluttuopin ääressä ja pelaavat korttia. Usein käy tämä peli rahan päältä ja niin omituisilla korteilla, että meikäläinen niistä ei ymmärrä mitään. Mitä heissä lie vinksin-vonksin kuvioita, ja muutenkin ovat ne kooltaan hirmuisen suuret. Niillä voisi vieras helposti saada pietin nahkaansa. Oluttupaan saattaa astua verraten korkea-arvoinen upseeri, turista ukkojen kanssa päivän kysymyksistä, lukea vapaamielisiä lehtiä, ja istua lopuksi korttipöytään vertaisena toisten kanssa. Luultavasti vallitsee siis tämän maan armeijassa hiukan toisenlainen henki kuin moniaitten muitten tasavaltani upseereissa, joitten kansan keskuuteen laskeutuminen merkitsisi kuolemansyntiä.

Praha on miellyttävä, siisti ja kaunis — joku on sen laskenut neljänneksi maailman kauneimpien kaupunkien joukossa. Miten nyt lienee senkään asian laita? Se laskija on tuskin muistanut, että maanpallolla on sellainenkin kaupunki, jonka nimi on Helsinki. Mutta kiitos ja kunnia Prahallekin, se on meidän Helsinkiämme verrempi pinta-alaltaan ja väkiluvultaan. Ja siellä on Suomella erinomainen edustus. Sen voin vakuuttaa omasta kokemuksestani. Minulta näet loppuivat rahat Prahassa. Eipä silti eikä sen vuoksi, ettei niitä olisi ollut pankissa matkakreditiivillä, mutta sattui olemaan juhlanaatto ja pankit suljettuina. Minä onneton en osannut ottaa sitä seikkaa huomioon, ja niin minä kävelin helluntain aattona jokseenkin nurrumielisenä yksi ainoa viisikruunuinen taskussani. Se ei ollut paljon, ja poliisi, jolta asiaa tiedustelin, antoi sen lohdullisen vastauksen, että tiistaina ne pankit avataan — ja nyt on lauantai. Mitäpä siinä muuta kuin perkaamaan puhelinluettelosta esiin Suomen tasavallan edustusta. Löysin konsulaatin, menin sinne, mutta sekin piti pyhää. Hain sitten konsulin yksityisasunnon osoitteen, kaartelin kartan mukaan hänen asunnolleen, ja tapasin erinomaisen hienon miehen, joka arvelematta asetti lompakkonsa käytettäväkseni. Pääkonsulin nimi on _Prokoj Sedlák_, ulkomuodoltaan ja käytökseltään todellinen gentlemanni, joka kohteli minua — ei tuhlaajapoikana, vaan satunnaisesti rahapulaan joutuneena hänen edustamansa maan täysivaltaisena kansalaisena. Ollapa meillä joka paikassa sellainen sivistynyt ja ymmärtävä edustaja, niin tuskinpa tarvitseisi hätääntyneen kansalaisen yrittää samaa temppua kuin muuan suomalainen laulaja, jonka kerran kerrotaan heittäytyneen erään lähetystösihteerin virkahuoneen brysselinmatolle pitkäkseen ja sanoneen, että tästä ei nousta, ellei apua tule. No, eihän sitä nyt voi vaatia, että jokaista kulkijainta olisi autettava, mutta kunnon kansalainen olisi sentään päästettävä pulasta.

Tarvinneeko minun sanoa, että me olemme sujut nyt konsuli Sedlákin kanssa — rahallisesti. Kiitollisuuden velassa minä sentään tunnen vieläkin olevani. Rahattomuus ei näet ole mikään ilo kotioloissakaan; vieraalla maalla se tahtoo tehdä pyöreästäkin naamasta pitkulaisen.

IX.

VARSOVAN KAUTTA KOTIA KOHTI.

Tällä Tshekko-Slovakillakin tuntuu olevan valtakuntaa koko riskisti. Eihän se kyllä vielä mitään merkitse meihin verrattuna, sillä kuinkahan moni tässä Europassa kykenee meidän kanssamme kilvoittelemaan pinta-aloissa, kun vain Herra siunaisi meille sitä nuppilukua runsaammin. Mutta aika suikale on ukko Mazarykilläkin maata tänne Puolaan päin. Juna mennä huilottaa hyvää vauhtia, ja sittenkin sitä piisaa lähemmä puoleksi vuorokaudeksi. Vaunutkin ovat tasakulkuisia, mukavia vehkeitä, vanhan keisarillisen Itävalta-Unkarin pesänselvityksestä saatua kavetta. Maa ei ole kovin tiheään asuttua, joten kansan sopii vielä hyvällä omallatunnolla täyttää vanhaa lisääntymiskäskyä.