Chapter 2

Laula, kun sa viel' oot nuori Ja syömmes sykkii hellä! Laulaos vielä syksylläsi Kulta-aikaa keväimellä.

_Illakko._

VAST'ALKAVA MATKAMIES.

Mä olen vasta alkanut Mun vaellukseni. Vähäisen onpi kohonnut Aurinko eloni.

On sydän vilpas, innokas, Minulla hehkuva: Siis tulevaisuus toivokas, Jokseenkin lupaava.

Mutt' miten taidan onneni Todella säilyttää? Ja miten vaellukseni Tääll onpi päättyvä?

On Luoja luonnon lahjoja Mullekin jakanut, Armon ja onnen aarteita Eteeni avannut.

Korkeaan tarkoituksehen On Luoja ihmisen Tänn' asettanut; sydämmen' Tunteepi myöskin sen.

Mutt' miten tarkoitustani Voin olla vastaava, Kun peitetty on matkani Synkällä sumulla?

Viel' sydämmeni valoa On vailla vakaista, -- Oi, kenpä voipi minua Oikeaan ohjata?

Ah, Luoja hyvä, kasvosi Käännä mun puoleeni, Ja taivaallinen valosi Suo sydämmeheni!

Niin toivon tavoittavani Oikean onneni, Ja että päättyy matkani Sun kunniaksesi!

_K. H. F._

TALVELLA.

On talvi synkkä, sumea Ja kolkko luonnoltaan. Se huurteheista huntua Käyttääpi verhonaan.

Meill' pohjatuuli alati Kylmästi puhelee, Ja valoansa niukasti Aurinko jakelee.

Mutt' tähtiyömme kirkkahat On meille mieluisat; Ja revontulet hehkuvat Meill' ilon tuottavat.

Siis oomme aina maahamme Me tyytyväisiä Ja mieluisasti poljemme Isäimme jälkiä.

_K. H. F._

RAUHAN MAA.

"Oi, missä oot sa, rauhan maa? Kun saisin sinne vaeltaa! Oi, pääsisinkö sinne vaan, Miss' rauhan sielulleni saan, Ma onnetoin!"

"Oi, veljen', mikä sinun on, Kun olet sa niin rusoton? Onk' ystäväs sun pettänyt? Sitäkö suret sinä nyt? Sa, vaivainen!"

"Mun ystävän' on pettän mun, Ja kanssais lähden kulkeen sun, Minnekkä myrsky viepi mun; Ja sinua en hylkää, en Oi, veljyen'!"

Ja missä rauhanmaa on? oi! Mitenkä sinne päästä voi? Kanss' sinun sinne rientäisin, Ja iloll' siellä eläisin, Oi, rauhan maa!

"Mä tiedän miss' on rauhan maa, Ja sinne saan mä kulkemaan Kes'-illan tyyntä nauttimaan: Se luona Herran taivahan On rauhan maa."

_--r--_

KIRKONKELLOT.

Kumiseva kellon ääni kuuluu kaukainen. Vaikenee sen kuullessansa oksall' lintunen Ja alkaa taasen laulamaan, Vaan vaikeneepi uudestaan Kuin lumottuna. -- Soitolla Lie voima salainen.

Yksin töllin seinuksella istuu lapsonen, Huonehia rakennellen hietaäyrääsen. Hän hiljaksensa hyräilee Ja tuumielee, laulelee Niin huoletonna, surutta, Kuin lintu keväimen.

Mutta soitto kumajaa, maan pyhyys vallitsee. Lapsi töllin seinuksella -- hänkin vaikenee. Takoa kaukaa vainioin Kohoopi juhlallisna noin Nuo huiput Herran temppelin: Hän sinne katselee.

Suruinenko soitto tuo -- kutsuva haudallen -- Koska kyynel kieriääpi poskell' lapsosen? Ei; murhett' ei se ilmaise, Vaan kaipuu harras kaikuilee Sen äänessä. Se kutsuvi Luo Herran rukoileen.

Mutta sinne katseleepi pieni riutunen: Siell' on "kirkko" -- mikä on se kirkko soittoineen? Tuo kellon ään' kun kaikuaa, Se rintaan kaipauksen saa. Ja luo jo äidin astuvi Laps' soidess' kellojen.

"Äiti! Kello kaikuvainen kutsuu kirkollen: Vieös lapses' pienokainen Herran huoneesen! Jo sinne kansaa tulvailee, Kun ääni kellon kaikuilee. Siell' laulavatko enkelit, Nuo armaat lapsien?"

Siitä äiti sylihinsä lapsens' ottavi. Kirkkohon he kulkevat, ja soitto lakkavi. He penkkihin jo istahtaa, Äit' otsans' alas kumartaa, Ja kohta siitä kohoten Hän veisuun yhtyvi.

Tuolla taulu alttarin -- siin' Poika Jumalan Kutsuu: "lasten tyköni mun suokaa tulevan!" Kuin hellästi hän katselee, Kun pienoisia pitelee, Kut rintaan Hänen nojaavat, Hänehen turvaten!

Pappi nousten saarnaamaan jo sanat kertovi: "Lasten taivaan valt' on Vapahtaja lausuvi." Hän kertoo, kuinka Jesus on Ystävä lasten verraton Ja luokseen heitä tahtovi, Kutsuupi äiditki.

Vihdoin saarna päättyvi, he kotiin lähtevät. Vielä kellot kaikuen hyvästin jättävät. Ja äiti kera lapsensa Kotihin kulkee kirkosta. Mutt' väsynyt on pienonen, On tautiin kääntynyt. -- --

Taasen kellot kaikuen kutsuvat kirkollen, Taasen kansaa tulvaileepi Herran huoneesen. Mut ensin kansa pysähtää Luo haudan pienen, viivähtää, Miss' arkku pieni lasketaan Maan mustaan povehen.

Surumielin, kyynelissä äiti katsovi, Kuinka pappi multaa heittäin haudan siunavi, Mutt' lohtunaan on: lapsensa Vei Vapahtaja luoksensa, Ei kuule, kuinka kuiskataan: "Laps' kuoli kuumeesen."

_Sampoinen._

NÄET MAASI.

Näet maasi kuusisen, Rikkaan, armahaisen, Vierahille salaisen Tunnet sä sen luontehen Syvän, puhuvaisen.

Huviksesko kulkenet Lepopäivän aikaan, Taikka muuten matkannet, Maata suurta katselet, Näät nuo vaarat, kankaat.

Kestäväisnä, uljaana Vuor' kun vuorta kaartaa Ajan vanhentamana, Sammal paikoin peittona, Petäjiä kantaa.

Hongat huojuu humisten, Talvein taisteluista Mennehiä kertoillen, Kuinka kauhun kangasten Kaatoi pohjan miesi.

Kuinka hallan halmehen Sorrettua ennen Pohjan miesi, pakkasen Kouristeissa tarjeten, Kuori männyn kyljen.

Kukkulalle kankahan Käythän ihaellen? Siintää järvet Suomenmaan, Välkkyellen laaksoistaan, Taivast' kuvastellen.

Kukkulalta kuljetpa Taasen tiehyelle: Vainiot sen varrella, Viljat päilyy laaksossa Kauas kaarestellen.

Keskelläpä vainion Talo vankka seisoo, Linnana mi heiluvain Viljamerten aaltoovain Vartijana valvoo.

Pulskana se pohottaa Kujan pitkän päästä, Kuni onnen uutismaa, Viittaellen kulkijaa Poikkeamaan tiestä.

Vanhat koivut tuuheat Kujan suussa seisten, Suhaellen kertovat, Kuinka siellä asukkaat Tyytyväiset ain' on.

Mutta käytkö ääremmäs Pohjanlahden rantaa: Tuskin uskot silmiäs Tasamaata nähdessäs, Minne katse kantaa.

Kentät aavat taisteluin Esi-isiemme Kertoilevat siellä, kuin Maan tän eestä innostuin Riemuin kuoltiin sille.

Ja kun syömmes innostuu Synnyinmaalle tälle, Katsehes kun suunnittuu Taivaall', vanno uhrautuu Isänmaalle tälle!

* * * * *

Riennä pohjan äärehen, Lapin tuntureille. Siellä raitis tuulonen, Kehdostansa kehjeten, Huutaa vastaan sulle: Aina valvo, taistele, Ellös horjuin epäile Vastuksias voittaa!

Nätpää järven sinisen Pohjasessa siellä, Kuulet vaivaiskoivusen Mailla hallan, pakkasen, Kuiskailevan vielä: Aina valvo, taistele, Ellös horjuin epäile Uhrautua maalles!

Suur' on maasi kaunoinen: He'elmäpuista asti Seutuun yön ja pakkasen, Mihin päästen päivynen Yölläkään ei laske. Aina valvo, taistele, Ellös horjuin epäile Yönkään valtaa voittaa!

Kun sä näät sen talviyön Valkeen lumipeitteen, Kimelteisen tähtiyön, Etkös kuule kuiskeen: Aina valvo, taistele, Horjumatta suojele Vapautta Suomen!

Maapa suuri, kauno tuo Sun imetti piennä; Tuopa sulle leivän suo; -- Ellös siirry vieraan luo, Tää sun suojaa vielä! Aina valvo, taistele, Synnyinmaatas suojele, Niinkuin sun se suojaa!

_Sampoinen._

HUUTO-MIKKO.

Hiljaa huuto-Mikko häärii Pirtin karsinaisessa, Risutukkosia käärii, Polttaa niitä uunissa. Ahkerana puuhailevan Nähdään hänet aina vaan, Usein kuullaan rukoilevan Illoin maatapannessaan:

"Siunaa, Herra, Suomeamme, Armast' auta kansaa sen, Ettei kallis isänmaamme Joutuis onnetuutehen. Sitte myös minulle anna Rauhallinen viime yö, Kun on aikain maatapanna, Päättyneenä päivätyö."

Mierolla hän syntyn' oli, Kylän teitä tallannut; Rengin töissä reutoeli Siks, kun oli varttunut. Korven raivas' asuinmaaksi -- Siitä viljan väänteli, Siinä taimia teriksi Kansallensa kasvatti.

Sota sorti naapureita, Suomen eestä taisteltiin. Mikko kylänmiesten kera Riensi vastaan vainoojii. Sodan maasta suistettua Jääneet palas' kotihin. Ryysyisenä, arpisena, Saapui mailleen Mikkokin.

Ruoho täytti viljapellot, Tuuli tunki seinihin. -- Tuoni tempas' toivon taimet, Kuolo kaatoi kumppanin. Syksyn tullen harmaa halla Viljankin vei viimeisen. -- Mikko ijän painon alla Siirtyi kylän suojillen. --

Valkopäinen, koukkuselkä, Ryppykasvoin vakavin, Voimaton jo työhön, vielä Toimii aina kuitenkin. Tarkastaakseen aamun koita Aikaisin jo nousee hän. Katsahdellen taivon rantaa Käypi myöhään levollen.

"Siunaa, Herra, Suomeamme, Armast' auta kansaa sen!" Kuiskii äänin värisevin, Sitte uupuu unehen. Niin hän nukkuu rauhallisna Huutolaisen vuoteellaan, Kun ei enään huolimista Muut' oo hällä vanhoillaan.

_Sampoinen._

ILTASELLA.

Ilta hienost' himmenee, Käypi kalseaksi, Maa jo tuolta tummenee, Muuttuu mustemmaksi.

Yksin kalpeana kuu Tarpoo taivaan rantaa, Puolla katsoo, kirkastuu, Valon vaisun antaa.

Viitakossa viileys Karmivaksi kasvaa, Kursusta jo kylmetys Uhkuttaapi usvaa.

Kohta nousee notkelmaan Pellon päälle halla. Huomenna jo huoataan Huolitaakan alla,

Kuura kylmärintainen Rauhaan saapi suolle. Hornan henget ilkkuen Vaanii vartiolle. --

Kuoret meidän nukkuvat Päivän paahtehessa, Vanhat kohta vaipuvat Ehtoon ehtiessä.

Nuorukainen, nousepas! Katso: kaikkialla, Missä maas' on laihakas, Asuu hyinen halla.

Näät: sun työtäs' tarvitsee Isänmaasi multa. Työhön sulle tarjoilee Luoja voiman tulta.

Valon vainiotakin Myöskin halla haittaa. Vanhain vaivain viljankin Surma tahtois taittaa.

Vanha polvi poistuvi -- Nouse, nuorukainen! Tarmoin tartu työhösi, Siinä vartu vainen!

Suomi-äiti kutsuvi Luokseen lapsiansa, Ettei surma sortaisi Hänen armaitansa.

Ken ei kuule, uniin vaan Tuhlaa voimiansa, Pettäjänä isänmaan Auttaa sortajaansa.

Hallan henkiin iske sä, Nuorukainen, innoin! Äitiäs' elähdytä, Impi, lempirinnoin!

_Sampoinen._

YKSIN.

Lunta lyöpi seinustaani Tuuli talvinen, Pimeästä akkunaani Ruoskii ripsien.

Tuolta tulta tuikkuaapi Kautta synkän sään, Läpi myrskyn raivajaapi Valo tiehyttään.

Katsahdanpa. -- Hökkelissä Kellä turvans' on? Vaimo vanha vuotellessa Siell' on voimaton.

Kasvoilla on kalman merkki, Rauha, raukeus. Väre elon niihin kulki, Silmään kirkastus.

Käsi kääntyy, tapajaapi Käden puolison, Jakkaralla vieressä mi Vuotehensa on.

"Sano:", lausuu, "Saarallemme: Häneen turvatkoon -- Ei hän heitä, Jesuksemme, -- Mull' jo voitto on."

Niin hän lausuu: kallistuupi Päähyt pahnahan. Kuolon koura koskettaapi Silmälautahan. --

Risahtaapi. -- Ikkunasta laitti pärehen Talven tuuli. Loistamasta Lakkas' lamppunen.

Kylmä käsi kämmenessä Istuu vanha mies. Liekö silmä kyynelissä -- Pimeessä ken ties?

Kuuluu: "Herra antoi, otti -- Hälle kiitos vaan!" -- Pirttiin tuulee, tuiskuu -- leski Tuot' ei huomaakaan.

_Sampoinen._