Part 4

Tällöin hän havaitsi miehen, joka hitaasti kävi häntä vastaan toisella puolella tietä. Se oli hoikka, vähän kumara haamu; haaveksivissa, lempeissä silmissään, jotka aatoksissaan tuijottivat eteenpäin, oli ikäänkuin unihunnun ilme, ja hänen haulillaan lepäsi samalla kertaa sekä alakuloinen että valoisa hymy. Hän ei näyttänyt huomaavan Saulusta, vaan kulki edelleen ajatuksiin vaipuneena; pari kertaa aukenivat hänen huulensa kuiskatakseen muutamia äänettömiä sanoja.

Saulus tunsi heti hänet; se oli Johannes, yksi niistä opetuslapsista, joita neuvosto useita kertoja oli pannut vankeuteen rangaistukseksi heidän tottelemattomuudestaan.

Kiireisin askelin ja rypistetyin otsin meni Saulus tien poikki Johanneksen luo ja huudahti kohottaen kättään:

"Miten uskallat näyttäytyä Jerusalemissa, kun tiedät, mihin kaikki Jehovan kiroomat natsarealaisen opetuslapset ovat tuomitut? Etkö tiedä, että minulla on valta, ja että sinä olet kurja tomuhiukkanen, jonka minä voin sekä tahdon musertaa?"

Johannes hymyili niin suurella katkeruudella, kuin hänen lempeät kasvonsa ja silmänsä myönsivät.

"Ei sinulla olisi mitään valtaa minua vastaan, jos ei sitä olisi annettu sinulle ylhäältä", kuiskasi hän hitaasti ja haaveksien, kuten silloin, kun kerrotaan toisen sanoja.

Sauluksen silmät leimusivat, ja hän teki nostetulla kädellään uhkaavan liikkeen, ikäänkuin hän olisi mielinyt lyödä Johannesta.

"Israelin Jumalan kautta, minulle on _annettu_ se voima! Niin totisesti kuin hän elää, tulet sinäkin tuomittavaksi pilkkaajana ja kansanvillitsijänä!"

"Niin", vastasi Johannes rauhallisesti, "totta puhut, sinulla on valta minun ruumiiseeni, siihen tomumajaan, jossa asun. Mutta", jatkoi hän ja kohotti katseensa avaruuteen, "minun henkeni on vapaa, sille et sinä mitään voi. Sillä _hän_ on tehnyt meidät vapaiksi ... kahleissa nääntyneinä, joka taholta ahdistettuina ... vapaita olemme kuitenkin yhdellä sanalla ... yhdellä ainoalla ... yhdellä käskyllä ... yhdellä ainoalla...

"Ja tuo sana ... tuo käsky?" kuiskasi Saulus antaen kohotetun kätensä vaipua.

Tuo innostuksen ilme sammui Johanneksen kasvoilta, ja hänen silmissään loisti sama haaveksiva katse kuin äsken.

"Rakkaus", vastasi hän matalalla, uneksivalla äänellä, ikäänkuin katsoisi hän kaukaista näkyä, "uuden käskyn minä annan teille, että te rakastatte toinen toistanne ... niin opetti hän meitä..."

Saulus ei voinut vastata. Hänen silmänsä seurasivat Johanneksen haaveksivaa silmäystä; hänestä tuntui ihme tapahtuvan tällä hetkellä! Eikö se ollut Johannes, joka puhui, eikö hän seisonut hänen edessään? Eikä se ollut kuitenkaan ainoastaan hän. Joku tahi jotakin leijaili hänen ympärillään tahi vieressään ... jokin, joka haamoitti hänen uneksivista silmistään, joka ympäröi koko hänen olentoaan, ikäänkuin jäljelle jäänyt varjo tahi sammuvan äänen kaiku, ja joka aina, kun hän puhui tuolla yksitoikkoisella, kuiskaavalla äänellä, äkkiä loihti esiin ikäänkuin kirkkaan hohteen hänen ympärilleen.

"Sinä näit hänet ... sinä tunsit hänet?" kuiskasi viimein Saulus miltei arasti.

"Minä olin se opetuslapsi, jota Jeesus rakasti", vastasi Johannes harvaan, "minä lepäsin hänen rinnallaan iltaa ennen hänen kuolemaansa ja vastaanotin hänen viimeiset rakkaudensanansa... Mutta sinäkin, veljeni, olet kerran maistava hänen rakkautensa suloisuutta..."

"Minäkö!" huudahti Saulus väkivallalla riistäen itsensä tuosta suloisesta lumouksesta, joka oli hänet kietomaisillaan. "Etkö siis tiedä, kuka minä olen, etkö tiedä, että olen Saulus, fariseus, juutalaisuuden puolustaja, natsarealaisen vainooja, ijäti koko lahkonne verivihollinen..."

Johannes hymyili -- syvää, hiljaista hymyilyä.

"Sinä vihaat, sinä vainoot häntä, Saulus, sinä tahdot juurinensa hävittää hänen oppinsa, ja kuitenkin sinä jo rakastat häntä, rakastat häntä siinä kaipuussa, jota et voi kuolettaa..."

Saulus säpsähti, ikäänkuin Johannes olisi lyönyt häntä kasvoihin. Epäselvä närkästyksen huuto tunkeutui hänen huuliltaan, hän astui askeleen Johannesta kohti ja kohotti kättään ikäänkuin vangitakseen hänet, mutta samalla hetkellä laskeusi hänen kätensä alas, ja hänen katseensa vaipui maahan, ikäänkuin hän ei olisi voinut katsoa noihin lempeästi tutkiviin, lemmekkäisiin silmiin.

"Hyvästi, veljeni", sanoi Johannes ja ojensi siunaten kättään Saulusta kohti, "Jumalan rauha ja rakkaus olkoot kanssasi!"

Sitte hän kääntyi ympäri sekä jatkoi matkaansa, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hänen haamunsa kadonnut pimeään.

Saulus seisoi liikkumatonna ja katsoi Johanneksen jälkeen, mutta kun ei hän enää nähnyt häntä, palasi hän kiirein askelin ja kumarassa päin takaisin Jerusalemiin.

Koko hänen sisunsa oli ankarasti kuohuksissa. Kohtaus Johanneksen kanssa näytti hänestä oudolta ja ihmeellisen kehoittavalta; tuo vaalea hahmo, käärittynä illan hämärään ja kirkastettuna tähtien loistolla, nuo samalla sekä yksinkertaiset että mahtavat sanat, jotka Johannes lausui, tuo käsittämätön, unelmantapainen, mikä leijaili hänen ympärillään, kaikki oli rajusti vallannut Sauluksen. Ja jokaisena sekuntina esiintyi tämä näky yhä selvemmin, ja määrätyt sanat kaikuivat kuin kaukaiset vienot sävelet: "Uuden käskyn minä annan teille..." "Se opetuslapsi, joka lepäsi Jeesuksen rinnalla ..."

Väristys kulki hänen ruumiinsa läpi; tämä välillinen läheisyys Jeesus natsarealaisen kanssa, jolle hän oli vannonut leppymätöntä vihaa, täytti hänet tulisella mielenliikutuksella.

Samalla kertaa tunsi hän sanomatonta ikävöimistä johonkin, joka voisi rauhoittaa hänen levottomuuttaan. Väsyneellä eljeellä laski hän kätensä otsalleen, seisahtui ja katsoi ympärilleen. Miten yksinäisenä hän kulki täällä, miten pimeä oli yö, miten rajaton avaruus, miten tuo laaja lakeus, jossa jokainen ääni hävisi hiljaisuuden syvyyteen, miten vuoret ja kukkulat ikäänkuin nielivät ja mitättömäksi tekivät hänen ajatuksensa! Kaikki oli niin suurta, niin laajaa, niin kaukana. Taivaalla loisti Herran Sebaotin nimi, olihan äärettömyys, joka painosti yksinäistä vaeltajaa, tuulahdus hänen hengestään; myöskin yön pyhä hiljaisuus näytti kuiskaavan Jumalasta, mutta kaikki oli niin korkeaa, niin suurta, että sydän sitä turhaan tavoitteli.

Taipuisuus ja hellyys Sauluksen luonteessa, joita hän oli viime aikoina niin väkivaltaisesti sortanut, kostivat nyt siten, että täyttivät hänen sydämensä synkkämielisyydellä, joka tällä hetkellä anasti häneltä kaiken toimintakyvyn.

"Huomenna taistelu ja ottelu", kuiskasi hän väsyneesti, "mutta ennen sitä hetken lepo, hetkisen rakkautta..."

Hän riensi sukkelammin eteenpäin ja oli puolen tunnin kuluttua Jerusalemin muurien sisäpuolella. Jaffaportin vieressä asui Sauluksen sisar pienen poikansa kanssa, joita hän oli luvannut käydä hyvästi heittämässä ennen matkaansa. Hänen sisarensa oli leski. Viime aikoina eivät nuo molemmat sisarukset olleet nähneet toisiaan niin usein kuin ennen, ja kun he kohtasivat, sattui aina jotakin -- joku sana tahi viittaus --, joka häiritsi sitä hellää suhdetta, mikä ennen oli ollut heidän välillään. Sauluksen natsarealaisten vainoominen tuotti Mirjamille syvän surun, ja kun hän nuhteli veljeään siitä, suuttui tämä puolestaan ja vastasi hänelle suuttuneena. Mirjam lopetti sitte vähitellen moitteensa, mutta muuttui sen sijaan kaihtivaksi ja kummalliseksi, ja Saulus näki usein kyyneleitä hänen silmissään, kun hän katsoi veljeään.

Saulus ei ymmärtänyt häntä, eikä hän koettanut vaivatakkaan itseään käsittääkseen häntä. Hän rakasti sisartaan lämpimästi, mutta niinkuin juutalainen mies rakastaa naista, nimittäin, kuten rakastetaan lasta, heikkoa astiaa, joka piiloittaa hellemmät, tyyneemmät tunteet, mutta joka särkyisi, jos ainoakaan hänen syvällisistä, miettivistä ajatuksistaan heitettäisiin sinne.

Mutta tällöin hän juuri kaipasi hellyyttä ja lempeyttä; mietiskelyn tahtoi hän työntää pois luotaan, hän tahtoi istua Mirjamin vieressä, kuunnella hänen ääntään -- sillä vaikka se oli nuhteleva, oli siinä kuitenkin rakkauden vieno sointu -- ja muutaman silmänräpäyksen levätä ... levätä...

Sillä välin oli Mirjamin asuma talo tullut Sauluksen näkyviin. Kuu oli vastikään noussut, ja sen säteet valaisivat kattoa, jossa molemmat sisarukset olivat viettäneet niin monta ystävällistä hetkeä keskenään. Tämän rakkaan asunnon näkeminen tuotti hänelle haikeamielisen erotuskan tunteen, jota hän ei ymmärtänyt, ja äkillinen halu nähdä Mirjamia pakoitti hänet melkein juoksemaan viimeiset askeleet.

Hän kiiruhti ulkoportaita myöten katolle, jossa Mirjani istui kädet ristissä polvien ympärillä katse kohotettuna korkeuteen.

Kun hän huomasi Sauluksen, nousi hän ylös ja meni häntä vastaan. Mirjamin vartalo oli pitkä ja hoikka sekä kokonaan verhottu valkeaan vaippaan. Hänen mustien, kiharain hiustensa ympäri oli huivi sidottu, ja hänen silmänsä, yhtä henkevät kuin veljensä, loistivat suruisina ja kyyneleisinä kuutamossa.

"Rauha sinulle veli", sanoi hän ja ojensi hänelle kätensä, "olen odottanut sinua kauvan ... kauvan..."

Saulus syleili ja suuteli häntä useita kertoja, mutta sisar irroitti itsensä hiljaa hänestä ja vältti hänen hyväilyjään hitaasti sivellen kädellään hänen otsaansa.

"Istu, veljeni", sanoi hän hellällä hymyllä ja kummallisella pidätetyllä äänellä, "minulla on sinulle jotakin puhuttavaa ... jotakin, joka ehkä ... olkaamme täällä ylhäällä, eikö niin...? Yö on niin tyyni ja ihana ... tuolla alhaalla lampun valossa ajatukseni sekaantuvat ja sanat tukehtuvat ... mutta täällä ylhäällä ... täällä tulevat ajatukset niin selviksi, selviksi kuin tunteet täällä sisällä..."

Hän painoi samalla hymyllä kättään rintaansa vasten ja asetti esille tyynyn, jolle hän pakoitti Sauluksen maata. Itse hän istui hänen viereensä, ja nojaten kyynärpäitään nostettuihin polviinsa katsoi hän veljensä kasvoihin.

Saulus kuunteli Mirjamin sanoja ja seurasi hänen liikkeitään vaitonaisena. Kun sisarensa ensin vetäysi pois hänestä, olivat hänen tunteensa jäähtyneet, ja synkkä tyytymättömyys seurasi sitä odotusta, jota hän äsken tunsi. Yhteenvedetyin kulmin koetti hän hämärässä tutkia hänen kasvojensa ilmeitä. Mutta hän ei näyttänyt alakuloiselta eikä surulliselta, niinkuin usein viime aikoina, päinvastoin hän hymyili hiljaa ja vienosti, joka muistutti hänelle jotakin toista hymyä, ja joka saattoi hänen sydämeensä kärsimättömän tuskallisen pistoksen...

"No niin", sanoi Saulus viimein, kun Mirjam puhumisen sijaan painoi äkkiä päätään ja kätki kasvot käsiinsä. "Mitä sinulla oli sanottavaa?"

Saulus otti hänen päänsä käsiinsä ja pakoitti hänet väkinäisellä liikkeellä katsomaan ylös. Mirjamin silmät olivat kyyneleissä, ja hänen huulensa vapisivat.

"Oi, Saulus", kuiskasi hän arasti, "on niin vaikea puhua, vaikea antaa ajatuksilleen muotoa, yksinkertainen, oppimaton nainen ei voi lausua ajatuksiaan kuin sinä... Sydämeni on ylen täysi, monta ihanaa ajatusta ja kuvaa kulkee päässäni... Oi, jos voisin näyttää ne sinulle puhumatta ... sanat ovat minulle esteenä ... en voi sanoa, mitä tahdon ... se on ylen ihanaa ... ylen suurta..."

"Mirjam!"

Saulus tempasi hänen toisen kalvoimensa, puristi sitä, kumartui eteenpäin ja katsoi ankarasti ja tutkivasti hänen silmiinsä.

"Ei, Saulus, ei", kuiskasi Mirjam vielä arempana, "et saa suuttua ... minä en voinut muuta ... vaikkapa uhraisin sinun lempesi..."

Viimeiset sanat tukehtuivat vapisevaan huokaukseen, ja hän kätki uudelleen kasvot käsiinsä.

Saulus veti kiivaasti pois hänen kätensä. Aavistus jostakin hirveästä kiiti hänen sydämensä läpi; hän ei voinut ajatella, mitä se oli, sillä hänen terävää älyänsä sumenti se mielenliikutus, jonka uhriksi hän oli joutunut, mutta selittämättömästä epätoivosta, joka oli tukahuttamaisillaan hänet, tunsi hän kauhean iskun suunnattavan häneen...

"Mitä tarkoitat?" huudahti hän samalla tuimasti ja liikutettuna, "mitä tarkoitat sanoessasi 'en voinut muuta?' Mitä se on, mistä puhut...?"

Tällöin otti Mirjam hänen toisen kätensä, painoi sitä ikäänkuin rukoillen rintaansa ja kuiskasi tuskin kuultavasti:

"Veljeni, minut on kastanut Johannes, Jeesus natsarealaisen opetuslapsi..."

Sauluksen silmistä välkähti salama. Hän työnsi pois siskonsa kädet ja syöksyi ylös. Jos Mirjam olisi työntänyt keihään hänen rintaansa sen sijaan, kun hän lausui nämät hiljaiset rukoilevat sanat, olisi Saulus tuntenut vähemmän tuskaa kuin nyt. Kaikki se viha natsarealaisen lahkoa kohtaan, joka Johanneksen tapaamisesta oli miltei haihtunut, kuohahti nyt monenkertaisella voimalla hänen sieluunsa. Hänen mielensä tuntui siltä, kun olisi hän ollut mieskohtaisen väkivallan alaisena. Mirjamin, hänen rakkaan, lemmityn sisarensa, lapsuutensa leikkikumppanin, nuoruutensa ystävän, tämän he olivat ryöstäneet häneltä, nuo viekkaat teeskentelijät, jotka puhuivat ja saarnasivat sitä rakkautta, jota he eivät teoissaan osoittaneet. Mutta voi heitä, voi heitä kaikkia! Koston miekka häilyi jo heidän päittensä päällä, kalpa, terävämpi kuin mikään Damaskossa taotuista, oli kohta putoava alas ja ruhjoova heidät kaikki...

Mirjam oli myös noussut seisaalleen, ja tuokion seisoivat veli ja sisar äänettöminä ja liikkumattomina toistensa edessä. Sauluksen säkenöivät silmäykset tunkivat hämärän läpi kuin terävät valonsäteet ja kaivautuivat Mirjamin sydämeen. Tuo nuori nainen piti päätään kumarruksissa ja käsiään ristissä, ikäänkuin tuomiotaan odottaen. Mutta hänen kasvonsa olivat tyyneet, ei epäilystä eikä pelkoa ilmaantunut niiden kalpeissa, totisissa piirteissä. Tyyni, juhlallinen oli yö, avaruus korkea ja ääretön; hiljaisuus kääri kaikki salaperäiseen tunnelmaansa, ei äänähdystäkään kuulunut noina hetkinä, kun kahden sielun syvyydestä virtasi heidän korkeimmat, voimallisimmat ajatuksensa, taistellakseen elämän ja kuoleman taistelua toistensa kanssa...

Saulus katkaisi ensin äänettömyyden.

"No niin, Mirjam", sanoi hän onealla äänellä, "jos niin on, niin jääös hyvästi! Meidän tiemme täytyy erota. Jos olet antautunut natsarealaiselle, veriviholliselleni, jonka opetuslapset minä olen vannonut kukistavani, niin emme voi enää elää veljellisessä rakkaudessa. En pakoita, en taivuta enkä houkuttele sinua, sillä minä tajuan, että kun sinä vastoin tahtoani, vastoin kaikkea, mikä on minulle korkeata ja pyhää, ja tietämättäni olet antaunut noiden viettelijäin valtaan, niin todistaa se, että asetat hänen, pilkkaajan, kapinannostajan, minun ja rakkauteni edelle. Hyvästi siis, Mirjam! Mutta voi sinua, onneton vaimo, voi minua, joka olen sinua paljon rakastanut ja yhä vielä rakastan! Sillä muista, että tästä hetkestä alkaen olet viholliseni, jota minun täytyy vainoa niinkuin muita!..."

Hänen äänensä, joka oli ollut alussa ankara ja katkera, heltyi, ja kun hän lausui viimeisiä sanoja, värisi se tukahutetuista kyyneleistä.

Mirjam kalpeni vielä enemmän, ja sanomaton tuskan ja uupumuksen ilme levisi hänen kasvoilleen.

"Veljeni", kuiskasi hän vapisten ja kuroitti ristissä olevat kätensä Sauluksen puoleen, "älä lausu niin julmia sanoja! Sinä erehdyt, oi, et ymmärrä minua! Älä luule rakkauteni sammuneen, en ole koskaan, en milloinkaan rakastanut sinua niinkuin nyt..."

"Lorua, surkeata naisten lorua!" keskeytti Saulus halveksivasti ja työnsi sivulle hänen kuroitetut kätensä, "sinä tuotat veljellesi, jonka isäimme Jumala on asettanut herraksesi ja puolustajaksesi, suurimman surun ja häpeän, minkä voit ajatella, ja sitte uskallat sanoa rakastavasi minua enemmän kuin koskaan. Tuommoisia kaunisteltuja valheitako sinä opit natsarealaisilta?"

Mirjam ei vastannut. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen hiljaa silmät suljettuina, rukoukseen vaipuneena. Sitte hän katsoi ylös ja kiinnitti syvän, surullisen katseensa Saulukseen.

"Veljeni", kuiskasi hän samalla lempeällä äänellä kuin äsken, "se tuska, jota tunnen saattaessani sinulle surua, on niin suuri, että tahdon sen kätkeä sydämeeni. Se ehkä vaatii henkeni, minusta tuntuu kuin sydämeni vuotaisi kuiviin, kuin sieltä tippuisi suuria veripisaroita. Enkä kuitenkaan, Saulus, voi enkä saata kääntyä takaisin! Minä olen maistanut _hänen_ rakkauttaan, olen tuntenut hänen elämänsä täyteläisyyttä, entinen Mirjam on kuollut hänen kuolemassaan, en voi enää peräytyä, vaan pyrkiä yhä eteenpäin ja -- ylöspäin! Mutta ennenkuin poistut, ennenkuin menet luotani, anna minun kerran puhua, puhua hänen nimessään sinulle. Sinä et tunne häntä, anna minun opettaa sinua tuntemaan häntä, sitä pyydän sinulta veljellisen rakkautesi muiston kautta!"

Saulus veti levättinsä kasvoilleen salatakseen kyyneleitään. Sitte hän heittäysi tyynyille ja viittasi kädellään sisarelleen merkiksi, että hän tahtoi kuunnella. Mirjam istui jälleen hänen jalkoihinsa kädet pantuina ristiin polviensa ympäri.

"Minä tiedän, veljeni", alkoi hän tyyneesti, "että olen yksinkertainen, oppimaton vaimo, enkä voi väitellä kanssasi. Sentähden en tahdo selittää sinulle, mitä ehkä kerran tulet käsittämään paremmin kuin minä -- että se, josta profeetat ovat puhuneet, Messias, jota odotamme, lunastaja ja sovittaja, se on juuri tämä Jeesus, jonka kansamme on ristiinnaulinnut ja surmannut. Mutta ei tarvitse olla kirjanoppinut voidakseen omistaa sen uuden elämän, jonka hän tarjoo meille omassa elämässään. Hänen oppinsa on niin yksinkertainen, veli, siinä ei ole mitään ankaria määräyksiä, ei mitään viisastelevia lainkäskyjä, kuten isäimme säännöissä, se sisältää vain yhden käskyn, yhden ainoan, ihanan käskyn, joka ikäänkuin ijäisyyssäteenä tunkee aikojen pimeydestä ja hajoittaa kaiken levottomuuden, kaiken epätietoisuuden..."

"Minkä käskyn?" kysyi Saulus puoleksi vastenmielisesti, puoleksi sen kaipuun pakoittamana, jota hän tunsi kohdatessaan Johanneksen.

"Että kaikkein on rakastettava toisiaan ... kaikkein ... rikkaan ja köyhän, herran ja orjan, ystävän ja vihollisen, kaikkein toisiaan hänessä ja hänen kauttansa!" kuiskasi Mirjam tyyneellä innostuksella. "Ah, veljeni, ennen hänen tuloaan ei ollut rakkaudenkäskyä! Me rakastimme niitä, jotka meitä rakastavat, isäämme, äitiämme, kansaamme, mutta tuo kummallinen, sanomaton tunne, rakastaa kaikkia, tuo taivaallinen autuus, antaa anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet ... tuntea silloin, kun ihmiset vihastuvat ja puhuvat kovia sanoja meille, miten sydämemme kostaa heille rakkaudella, niinkuin hän teki ristiinnaulitsijoilleen ... tuota, jota en voi sanoin selittää, joka on liian suurta ja korkeaa puhuttavaksi ... aavistus kokonaisesta, täydellisestä rakkaudesta, joka kerran on aukaiseva meille sylinsä ... vilahdus suuresta, ihanasta, meitä ympäröivästä henkimaailmasta... Ah, veljeni, minulla ei enää riitä sanoja, en voi lausua tunteitani ... mainitsen noita Jumalan kätketyitä salaisuuksia, jossa vain usko ja toivo koskettavat siipiään ijankaikkisuuden portteihin ... oi, veljeni, jos voisit seurata minua tuohon ihmeteltävään rajaan, missä elämän todellisuus katoaa aavistuksessa tulevasta rakkauden-elämästä Jumalassa hänen poikansa kautta..."

Hän sulki silmänsä, päänsä vaipui taaksepäin ja syvällinen hymyily levisi hänen kasvoilleen. Sauluksesta tuntui, kuin Mirjam olisi äkkiä siirtynyt kauvemmaksi hänestä, ja kuin hänen kasvonsa olisivat hohtaneet samaa ihmeellistä loistoa kuin Johanneksen. Mutta hän ei vastannut; hän ei näyttänyt kestävän sitä näkyä, sillä hän käänsi äkkiä päänsä pois.

"Oi, veljeni", jatkoi Mirjam hartaasti rukoilevalla äänellä, "jos voisin kuvailla sinulle, miten äärettömän onnellinen olen! Jos voisin selittää sinulle tuon rakkauden ihmeellisyyttä ja suuruutta, rakkauden, joka sitoo meidät kaikki toinen toisiimme kulumattomilla siteillä. Muistatko Akimia, tuota likaista kerjäläistä, jonka oli tapana käydä tästä ohitse, ja joka aina uhkasi minua sekä kiristeli minulle hampaitaan, kun en antanut hänelle sitä, jota hän vaati? Kuinka minä häntä kammosin, kuinka minua inhoitti hänen haavansa, joista luulin saavani tarttuman, jos häntä lähestyisin, kuinka olin väsynyt hänen alituisiin vaatimuksiinsa!... No niin, eilen hän kävi ohitse ... minä menin ulos, otin hänen kätensä ja puhuttelin häntä ystävällisesti. Enkä tuntenut muuta kuin rakkautta ja sääliä! Mikä ihme, Saulus! Miksi en enää inhonut hänen haavojaan, miksi en tuntenut mielipahaa hänen raa'asta puheestaan? Oi, jos tietäisit, miten sydämeni riemuitsi!... Olisin voinut sulkea Akimin syliini siitä ilosta, että voin tuntea niin ihanaa, niin suurta ... että olin voinut niin vapautua kaikista entisistä siteistä..."

"Vapaa ... irti siteistä..." keskeytti Saulus pilkallisesti, "äskein sanoit, että natsarealaisen oppi sitoo meidät toinen toisiimme kulumattomilla siteillä. Totta tosiaan, se oppi sopii naisille ja hupsuille..."

"Älä pilkkaa minua, veli", vastasi Mirjam suruisesti, "mutta siinä olet oikeassa, että hänen oppinsa sopii hulluille, noille hengessään nöyrille -- yhtä hyvin kuin viisaille ja oppineille. Se on niin korkea ja ääretön kuin taivas ja kuitenkin yksinkertainen kuin lapsen ensimmäinen lepertävä rukous. Hänen rakkautensa sitoo minut voimallisimmin kuin mikään maallinen side, mutta juuri tuossa täydellisessä rakkaudessa, _hänen_ rakkaudessaan, olen minä vapaa. Sillä voi, veljeni, missä olemme enemmän vapaudettomia? Vihassamme, omissa tunteissamme ja ajatuksissamme, _itsessämme_ olemme vapaudettomia. Mutta kun hänen rakkautensa päästää minut tästä kaikesta, kun vanha ihmiseni kuolee hänen kuolemassaan, ja minä nousen hänen kanssaan uuteen rakkauselämään, niin enkö silloin ole vapaa kaikista muinaisista siteistä? Mutta sinä, Saulus, sano minulle totuus, etkö tällä hetkellä ole kahleitten orja. Eikö vihasi vallitse sinua? Eikö se ole vahvempi itseäsi, eikö se voita kaikkia tunteitasi ja ajatuksiasi? Sinä olet oppinut mies, veljeni, ja minä oppimaton nainen, mutta minä olen nyt vapautettu, ja sinä olet vain orja, vihan orja, josta et voi vapautua, ennenkuin..."

"Riittää, Mirjam, lopeta", keskeytti Saulus kiivaasti ja nousi ylös, "minä en tahdo, en saata kuulla enempää. Sanasi ovat kiusaajan johdattamia nukuttaakseen järkeäni, järkähyttääkseen uskoani ja tukehuttaakseen toimintakykyäni. Anna minun mennä", jatkoi hän miltei tuskalloisesti, "väsyneenä ruumiiltani ja raadeltuna sielultani tulin tänne etsimään lepoa luonasi, mutta nälkäiselle sinä ojensit kiven ja nääntyvälle et antanut veden tippaakaan janonsa sammuttamiseksi. Väsyneempänä kuin koskaan lähden luotasi."

Mirjam ei vastannut. Hänen kasvonsa kävivät vielä surullisemmiksi, ja alaspäin luotujen silmäluomien alle kerääntyi suuria kyyneleitä, jotka hitaasti vierivät pitkin poskia.

Tällöin tarttui Saulus hänen käsiinsä, veti hänet luokseen ja kuiskasi perin muuttuneella äänellä:

"Mirjam, ei vielä ole myöhäistä ... vielä voidaan sinut pelastaa veljesi rakkaudelle ... ehkä kaikki onkin vain unta, hirveää unta ... sano, rakas sisareni ... ethän _voi_ rakastaa oppia, jota minä, veljesi, vihaan ja vainoon ... sinä olet katuva... Israelin Jumala on antava anteeksi... ja kaikki on entisellään..."

Mirjam riuhtasi itsensä äkkiä hänestä irti.

"Ei milloinkaan ... ei milloinkaan ... ei milloinkaan!" huudahti hän kiihkeästi.

Sauluksen kasvot jäykistyivät jälleen kuvastaen leppymätöntä katkeruutta.

"Valitse hänet tahi minut!" kuiskasi hän uhkaavasti.

Mirjam ei saattanut vastata; mielenliikutus tukahdutti hänen äänensä. Hän painoi vain toista kättään rintaansa vasten ja osoitti toisella kädellä taivasta kohden.

"No niin, tapahtukoon, niinkuin tahdot!" huudahti Saulus kovuudella, "eroitkoon tiemme ainaiseksi! Sinä et voi kuulua hänelle ja pysyä sisarenani. Mutta sinä olet murtanut sydämeni, Mirjam, ja olet heittänyt uutta virikettä koston lieskalle, joka rinnassani raivoo. Rukoile Israelin Jumalaa, ettei liian paljon verta vuodatettaisi Damaskossa!"

Mirjam säpsähti ja tarttui Sauluksen levättiin ikäänkuin pidättääkseen häntä.

"Ei, Saulus, ei, veljeni", kuiskasi hän vapisten, "sinä et saa matkustaa Damaskoon ... hillitse itsesi ... jää, jää..."