Part 3

Tämän miehen kanssa taistelivat nyt rabbiinit raivoissaan, kun huomasivat väitteensä kuluneiksi ja todistuksensa hengettömiksi sitä elävää henkeä vastaan, joka esiintyi Stefanuksen sanoissa. Jonkullaisessa epätoivoisessa huumeessa singahuttivat nuo arvoisat isät kokonaisia vuoria rabbiinilaista viisautta sekoittaakseen ja tukahuttaakseen tuon nuoren puhujan ihastuttavaa kaunopuheliaisuutta; mutta heidän vastustajansa syvät tiedot, jota kannatti luja usko, olivat läpitunkematon kilpi, josta kaikki heidän suurioppisuutensa iskut kimmosivat takaisin...

Maine näistä henkisistä taisteluista oli levinnyt laajalle. Se mielten kuohu, joka natsarealaisen esiintymisestä ja kuolemasta tuskin koskaan oli kokonaan loppunut, kiehahti nyt esiin uudella voimalla. Kaikkialla synagoogissa kiisteltiin samasta asiasta; pitkään aikaan eivät temppelin esikartanot olleet olleet niin täynnä väkeä, joka tuli näkemään taistelun loppua mahdollisimman pian; vieläpä köyhemmänkin kansan seassa, työmiesten joukossa, jotka istuivat pienissä kadulle avonaisissa myymälöissään ja valmistivat kenkiä tahi muovaelivat saviastioita, puhuttiin tuosta merkillisestä uudesta opista, joka tahtoi kumota Moseksen lain, ja osoitettiin innokkaasti natsarealaisen opetuslapsia, kun joku heistä näyttäytyi kadulla, tavallisesti suuren ihmisjoukon seuraamana.

Temppelisynagoogassa tapahtuvissa taistoissa oli Saulus tarsolainen usein läsnä, mutta ihmeellistä oli, ettei hän tuskin milloinkaan voinut ottaa siihen tehokkaampaa osaa. Usein oli hän valmiina tähtäämään kuolinviholliseensa Stefanukseen ennen mietityn murhaavan iskun, mutta kun hän katsahti noihin ihaniin, nuorekkaisiin kasvoihin, joilla aina asui jokin salaperäinen loisto, hämmentyivät hänen ajatuksensa, ja sanat kuolivat huulille.

Sen sijaan valloitti hänet tulinen viha, ei ainoastaan oppiin, kuten tähän asti, vaan itse Stefanukseen. Nuo kirkkaat, lempeät silmät, joiden katseista loisti ilo ja rauha, niin tykkänään erillainen kuin Sauluksen oma, murrettu sieluntila, saattoivat liikkeeseen hänen syvät intohimonsa ja täyttivät hänen rintansa kuohuvalla katkeruudella sekä uteliaisuuden, odotuksen ja epätoivon tunteella.

Mitä omisti tämä mies, jota hän, Saulus, ei omistanut, ei voinut hankkia väsymättömällä ponnistuksellaan, loppumattomalla taistelullaan? Mitä oli se salaperäinen vanhurskauttaminen, se rauhan ja ilon lupaus, jonka hän väitti vastaanottaneensa ristiinnaulitulta natsarealaiselta?

"Mieletön haaveksija, hupsu narri", ajatteli Saulus, kun hän yhteenpuristetuin huulin ja synkin katsein kuuli Stefanuksen puhetta, "mistä sinä riemuitset, mikä on se aarre, jonka luuloittelet löytäneesi, ja jota me emme omistaisi, me, lupauksen lapset, me, jotka olemme vaeltaneet vanhurskaasti Abrahamin Jumalan edessä? Raskaana painaa elämän todellisuus meitä kaikkia, musertavana vaatii Herran Sebaotin ääni pelvolla ja vapistuksella ahkeroimaan sielujemme pelastusta, Israelin vapahdusta; vaikeat, musertavat taistelut odottavat meitä, ja sinä laulat riemulauluja ja iloitset, rohkeileva hupsu! Tomussa sinä makaisit, tuhkaa heittäisit päähäsi, jos tietäisit, mitä minä tiedän: että Israelin Jumala on ankara Jumala, ja ettei hän ennen, kun viimeinen kirjain hänen käskystään on täytetty, ole pelastava kansaansa!"

Eräänä aamuna, kun Saulus aikoi lähteä työhuoneestaan mennäkseen temppeliin, hyökkäsi Joel sisälle, ja hänen koko olentonsa osoitti hämmästystä ja kiihkoa.

"Koko kaupunki on kapinassa, herra!" huudahti hän. "Stefanus raastetaan kivitettäväksi... Viimeinkin hänet on todistettu syylliseksi pilkkaan ... useat todistajat ovat valalla vannoneet kuulleensa hänen pilkkaavan Mosesta ja Jumalaa ... niin että, ylistetty olkoon Jehova, tuo petollinen joukkue tullee viimeinkin rangaistuksi...!"

Saulus ei vastannut. Hänen kasvonsa kävivät vielä synkemmiksi, hän käski Joelin antamaan hänelle viitan ja riensi sitte pois palvelijansa seuraamana.

Kun hän tuli kadulle, huomasi hän kohta, että jotakin tavatonta oli tekeillä; silloin tällöin kuului kaukaa kamala, onnettomuutta ennustava kohina, joka myrskyaaltojen lailla milloin nousi, milloin laski, ja uteliaannäköisiä ihmisiä juoksi edestakaisin huutaen ja kirkuen toisilleen.

"Mihin? Tänne?... Ei, tuonne... Efraiminportille... Neuvosto on tuominnut hänet kuolemaan... Ei, mutta kansa repii hänet kuoliaaksi... Mistä on kysymys?... Eräs natsarealainenko?... Stefanus on hänen nimensä... Hän on ivannut temppeliä ja pilkannut Moseksen lakia!... Voi häntä ... kuolema pilkkaajalle!" -- kaikuivat kysymykset, vastaukset ja huudot sekaisin kansan rientäessä kaupungin pohjoiseen osaan, Efraiminportille.

Saulus riensi edelleen; tultuaan Tyropöonille näki hän vastakkaisella puolella väkijoukon, joka raivokkaasti kirkuen hyökkäsi eteenpäin. Sauluksesta tuntui, kuin vihan- ja kostonhenget puhkuen kohisisivat ilmassa ja ajaisivat joukkoa eteenpäin, joko sen tahdosta tahi tahtomatta. Hän tunsi sen joukossa useita korkean neuvoston jäseniä; hän käsitti nyt, että kaikki laillinen järjestys oli kumottu, että tuo niin kauvan ravittu ja tukahutettu katkeruus oli nyt puhjennut suuntaan, jota ei kukaan eikä mikään voinut vastustaa.

Juosten riensi hän alas laaksoon sekä sieltä vastakkaiselle puolelle ja saavutti viimein nuo aaltoilevat ihmisjoukot. Kapeilla kaduilla vierivät ne eteenpäin kirkuen, tuuppien ja tunkien toisiaan. Stefanukselta he olivat jo riistäneet viitan, hänen hameensa oli rikkirevitty, ja jalat, joihin hän kiireessä ei ollut ehtinyt kiinnittää kenkiään, vuotivat verta tuon tulisen juoksun tähden. Mutta hänen käytöksensä oli täysin rauhallinen, ja hänen kasvoillaan lepäsi syvä, miltei onnellisuuden rauha. Sillä hänen kuoleman tiedosta liikutetusta hengestään virtasi myötäänsä salainen voima sädehtien siitä muistosta, joka lepäsi tämän tien ylitse: muisto hänestä, joka kerran kulki sitä nääntyen ristin taakan alle.

Kun pyövelit ja heidän uhrinsa olivat tulleet Efraimin portin ulkopuolelle, seisahtuivat he, liike yhteensullotussa väkijoukossa lakkasi, ja hurjaa kirkunaa seurasi muutaman sekunnin syvä hiljaisuus.

Samassa kääntyi kaksi hurjannäköistä miestä Saulukseen, joka vähitellen oli tunkeutunut katsojien ensi riviin, heittivät vaatteensa hänen jalkoihinsa ja huusivat:

"Saulus, sinä, joka kiivailet lain ja taistelet Israelin Jumalan puolesta, huomaa, miten me puolustamme hänen pyhää asiaansa, miten me hävitämme saatanan aseen!"

Sitte he kääntyivät kohotetuin käsin Stefanukseen -- ja nyt vingahti ilman läpi kaksi kiveä, jotka tähdättiin hänen päähänsä.

Näin antoivat merkin nuo kaksi todistajaa, joiden velvollisuus oli alkaa kivien heittäminen. Vimmattu ulvonta katkaisi hiljaisuuden, ensimmäistä kiveä seurasi salamannopeudella toinen sekä kolmas, ja jonkun sekunnin kuluttua ratisi kivisade Stefanuksen ympärillä.

Ensimmäisen kiven tapaamana vaipui hän polvillensa maahan, ja kohta vuoti verta useammasta syvästä haavasta. Mutta hän ei näyttänyt edes tuntevan sitä kipua, jonka nuo rikkirevityt hermot ja lihakset varmaan vaikuttivat. Hänen huuliltaan liiteli useamman kerran kuiskauksena sanat: "Herra Jeesus, ota minun henkeni!" ja koko hänen kasvonsa olivat ikäänkuin kirkastetut, läpikuultavat, niin että hänen sisäinen, henkinen elämänsä näytti kuolinhetkellä leimahtavan hehkuvalla voimalla.

Kivittäminen ja ulvonta taukosi hetkeksi, ikäänkuin tarvitseisi murhaajain vetää henkeä. Toisiin vaikutti tämä kuolonkamppailu, joka enemmän näytti salaiselta uuden, korkeamman elämän kehitykseltä, kuin viimeiseltä nukahdukselta, valtavammin kuin kaikki käännytyspuheet, ja tietämätön, salainen toivo aukaisi jo heidän sydämensä uudelle opille. Toiset taas kyllästyttivät kiihoitettuja himojansa noiden vertavuotavien haavojen näkemisellä ja nielivät halulla kuolevan jokaisen liikkeen, vainutakseen niissä katumuksen tahi tuskan ilmeitä; muutamat alkoivat viimein tuntea myötätuntoisuutta ja mielipahaa tuosta väkivallan työstä.

Stefanus lepäsi edelleen polvillaan kädet kohotettuina taivasta kohti, ja hänen kasvonsa loistivat yhä enemmän kirkastetusta valosta. Nyt päästivät lähinnä seisovat jälleen hurjan kiljunnan, joka yhä eneni kansan läpi kulkiessaan. Kivi toisensa perästä tuli suhisten joka taholta, ja raivoisat huudot: "Alas häpäisijä, kuolema pilkkaajalle!" kaikuivat hälisevän temmellyksen yli. Stefanus horjui; hänen silmänsä säilyttivät vielä saman yliluonnollisen loiston; mutta hänen kalpeat kasvonsa alkoivat vääntyä kouristuksista, ja veri vuoti virtoina avonaisista haavoista. Hänen rikkirevittyyn lihaansa tunki teräviä kiviä, hänen toisen kätensä musersi kauhea isku, ja se vaipui alas levittäen verisateen lähinnä seisovien päälle; viimeisellä ponnistuksella huudahti hän korisevassa hengenvedossa: "Herra, älä lue heille tätä syntiä!" ja vaipui sitte kuolleena maahan.

Yhä edelleen satoi kiviä häneen, mutta kun ei mitään ääntä kuulunut, kun ei yhtään liikettä huomattu tuosta verisestä, kohta muodottomasta lihakasasta, joka äsken niin ihanasti oli sädehtinyt hengen jaloa elämää, lakkasi vähitellen kivien heittäminen, kostonhuudot taukosivat, ja äsken hurjaa melua seurasi tukahuttava hiljaisuus.

Saulus oli katsellut tuota kamalaa näkyä käsivarret ristissä ja kulmat synkästi rypyssä. Ei mitään liikutusta näkynyt hänen kasvoillaan, mutta värähdykset hänen huuliensa ympärillä näyttivät, että hän sisässään taisteli kovaa taistelua.

Kun Stefanus verisenä ja runneltuna syöksyi maahan, kulki hänen ruumiinsa läpi väristys, ja hän asetti käden silmilleen. "Kauheata", mutisi hän, "Israelin Jumala, sinun kostosi on hirmuinen!"

Mutta hän voitti pian tunteensa; tulisella liikkeellä nosti hän päätään, oikaisihe ja katsoi ympärilleen ikäänkuin näyttääkseen, että hän kokonaan oli voittanut tuon hetken heikkouden.

Silloin hän kuuli siinä hiljaisuudessa, joka seurasi Stefanuksen kuolemaa, erään äänen takanaan sanovan: "Hänen verensä on tuleva meidän päällemme, niinkuin _tuon toisenkin_", a useita muita ääniä, jotka yhtyivät siihen: "Niin, niin, sillä hän oli epäilemättä syytön".

Saulus kääntyi kiivaasti ympäri. Kaikki hellät tunteet, joita hän äsken oli kokenut, katosivat salaman tavoin, ja vihan sekä koston henget saivat hänessä taas vallan.

Hänen terävä katseensa tarkasti lähinnä olevia; useimpien kasvoilla hän näki ilmeen, joka todisti, että mieliala Stefanusta kohtaan alkoi nyt, kun murha oli tehty, muuttua vihasta myötätuntoisuudeksi.

"Noita kurjia raukkoja", ajatteli Saulus pilkallisesti, "jotka kulkevat tuulen mukaan! Mutta odottakaa, viheliäiset raukat, toinen tuuli on heti puhaltava teihin!..."

"Israelilaiset!" huusi hän kääntyen kansaan ja voimakkaalla äänellään karkoittaen heikkouden, joka oli vallannut katsojat -- "Herra Sebaot on sallinut tämän miehen kuoleman, koska hän sen kautta tahtoi antaa aseen käteenne ja voimaa sydämeenne taistelemaan hänen pyhän asiansa puolesta. Tämä pilkkaaja on saanut rangaistuksen rikoksensa mukaan, ja vaarallinen Jehovan kansan vastustaja on hänessä poistettu. Mutta natsarealaisen puolue ei ole silti juurinensa hävitetty, eikä hänen kylvämänsä rikkaruoho pois kitketty. Ja tämän täytyy meidän tehdä, vaikka se tapahtuisi vielä enemmällä verenvuodatuksella. Seuratkaa minua! Hävittäkäämme perinjuurin tuo jumalaton joukko, joka suosii laittomuutta, häpäisee Jehovaa, pilkkaa lupausta odotetun Messiaan kirkkaudesta; joka hävittää sukulaisuuden ja kehoittaa lapsia hylkäämään isän ja äidin tuon ristiinnaulitun tähden! Ja rukoilkaamme Herraa Sebaotia, että niinkuin hän on musertanut pilkkaaja Stefanuksen, hän on myös tekevä jokaiselle, joka häpäisee hänen pyhää nimeänsä!"

Hän kohotti molemmat kätensä kukistavalla liikunnolla, hänen sointuva äänensä vapisi valtavista sisällisistä tunteista, ja hänen tummat silmänsä heittivät leimuavia katseita väkijoukkoon, joka viehättyneenä hänen voimakkaasta ja innostuttavasta esiintymisestään yhä enemmän kietoutui hänen innostuksensa pyörteeseen ja äänekkäillä suostumushuudoilla tunkeutui hänen ympärilleen.

"Niin, niin, hän on oikeassa. Eläköön Saulus, eläköön! Me seuraamme sinua! Kuolema natsarealaiselle! Hukka periköön pettäjät, kuolema pilkkaajille!" kaikui joka taholta, samalla kun nyrkkejä kohoutui vihasta vääntyneiden kasvojen yli. Neuvosherrat, jotka, kun murha viimeinkin oli suoritettu, kyllä tarvitsivat Sauluksen hehkuvan puheen yllytystä pysyäkseen samassa kiihoittuneessa mielentilassa, yhdistyivät kansaan, kiristelivät hampaitaan raivosta ja purkasivat rajuja kostonhuutoja. Stefanuksen silvottu, verinen ruumis oli unhoitettu; kaikki käänsivät hänelle selkänsä seuratakseen Saulusta ja hurjistuneita pappeja uusiin väkivaltaisuuksiin....

Sinä ja useina seuraavina päivinä toimitti Saulus ylimmäisten pappein ja neuvosherrain valtuutettuna, jotka ilolla tervehtivät häntä pelastajana uhkaavasta vaarasta, ja kiihoittuneen kansanjoukon seuraamana ankaran vainon natsarealaisen puoluetta kohtaan.

Ensin hän teki puhdasta temppelissä ja synagoogissa. Missä hän vain kohtasi jonkun, joka vähänkään rikkoi uuden opin saarnaamisen ankaraa kieltoa vastaan, se otettiin kiinni ja pantiin armotta vankeuteen. Mutta ei ainoastaan ne, jotka julkisesti uhmailivat lain käskyjä vastaan, tulleet hänen väkivaltaisuutensa esineiksi. Vakoojillaan urkki hän tiedon, missä uuden opin harjoittajat olivat piiloutuneina, tunki taloihin, rikkoi kotirauhan, otatti kiinni ei ainoastaan miehiä, vaan vaimoja ja lapsiakin, kuulustelutti heitä ja panetti vankeuteen tahi antoi kansan kivittää uppiniskaiset pilkkaajina.

Äänetön kauhu oli vallannut tuon pienen seurakunnan. Rohkeain ja järkeväin onnistui pysyä syrjässä vainon raivotessa, ja pakenivat sitte Jerusalemista, piiloittuivat vuorenluoliin kaupungin ulkopuolelle taikka etsivät uskonveljiä kaukaisemmissa osissa maata. Toiset, jotka olivat vähemmin rohkeita, antautuivat heti armoille, heidän täytyi vaihtaa nuo ihanat rakkaudenateriat, joihin he olivat kokoontuneet onnesta tykkivillä sydämillä, vankilan synkkään yksinäisyyteen. Koko natsarealaisen puoluelaisten joukko oli muutamassa päivässä poispyyhkäisty ikäänkuin aavikkotuulen lakaisemana. Salomonin pylvästössä, jonne opetuslapset niin usein kokosivat innostuneita kuulijoita, ei heitä enää näkynyt; turhaan odottivat myymälöissään istuvat työmiehet nähdäkseen Pietarin tahi Johanneksen kulkevan kadulla, ja pienet juutalaislapset, joita natsarealaiset niin usein puhuttelivat, eivät enää kertoneet kotonaan isilleen ja äideilleen, että he olivat kuulleet kummallisen ihanan kertomuksen jostakin, jota eivät tunteneet, mutta joka kuitenkin oli rakastanut heitä enemmän kuin isä, äiti ja sisarukset, niin paljon, että hän oli kuollut heidän edestään...

Mutta kun Saulus yhä enemmän kiihoittuneen intohimonsa pakoittamana, joka ryösti häneltä yön levon ja päivän rauhan, luuli perinpohjin häätäneensä kaikki natsarealaiset Jerusalemista, johtui hänen mieleensä levittää vainoomis-toimintaansa myöskin muille tahoille. _Koko_ tuo Jehovan kirooma lahko oli juurineen hävitettävä, ei enemmän eikä vähemmän; jokainen tuon rikkaruohon korsi oli pois kitkettävä, missä ikänä se olikaan juurtunut! Sitä vaati Herra Sebaot -- ei mitään puolinaista, mitään sovittelua, vaan _kaikki_. Lain _jokainen_ kirjain oli täytettävä, niinhän kuului käsky. Ei yhtään kiertelemistä, ei yhtään myönnytystä, ei mitään väsymystä, mitään valitusta, vaikkakin tuo raskas taakka painoi häntä maahan asti. Mitä se auttoi, että hän, Saulus, oli pyhittänyt elämänsä palavan levottomuuden tuskalle? Mitä välittää Herra Sebaot, korkea, hirmuinen Jumala, noista öitten pitkistä hetkistä, joina Saulus valvoen, vaan kuitenkin käärittynä unien pilviin, on kerta toisensa perästä näkevinään Stefanuksen verisen haamun häämöittävän, katsoen häntä kummallisella, puoleksi surullisella, puoleksi rakkaudesta rikkaalla hymyllä... Mitä merkitystä tuo kaikkivaltias panee halvan palvelijansa tuskalle -- tuolle kurjalle epäilykselle, joka toisinaan ikäänkuin halvauksena tarttuu häneen juuri silloin, kun hän on tarttumaisillaan uhriinsa ja sivaltamaisillaan?...

Ei, sillä ei ole mitään arvoa, ei rahtuakaan! Saulus on omistanut elämänsä Herra Sebaotille -- hän on luvannut raivata tien vapaaksi luvatulle ja pian tulevalle Messiaalle -- ja vaikkakin hän uhraisi elämänsä, on tämä lupaus pidettävä!

Vähän epäiltyään, mihin hän ensin kääntyisi, sillä hän tiesi tuon uuden opin levinneen useihin kaupunkeihin ja maanpaikkoihin, päätti hän viimein matkustaa Damaskoon, joka yleisen luulon mukaan oli vaarallisimpia natsarealaisten käännytyskiihkon pesäpaikkoja.

Aika olikin varsin sopiva tähän matkaan. Damasko kuului näet tähän aikaan kuningas Areteen, Petran emiirin, valtaan, ja kun tämä sekä ylimmäinen pappi olivat ystäviä, helpoitti se suuresti Sauluksen yritystä.

Hän teki siis matkasuunnitelman laskien tarkasti, kuinka paljon aikaa, väkeä ja rahaa hän tarvitsi päästäkseen suotuisaan tulokseen. Sitte meni hän ylimmäisen papin luokse saadakseen tämän hyväksymisen ja suostumuksen.

Ylimmäinen pappi Teofilus, joka pääsiäisjuhlan aikana oli nimitetty hänelle uskottuun virkaansa, oli, kuten hänen veljensä Jonatankin -- Stefanuksen tuomari -- ja isänsä Hannas, sadukeusten lahkoa ja siis oikeastansa Sauluksen, tuon innokkaan fariseuksen ja Gamalielin oppilaan vastustaja. Mutta yhteinen viha natsarealaisiin, joka viime aikoina oli tykkänään vieroittanut Sauluksen Gamalielista, pakoitti nuo molemmat vihamiehet yhteen ja saattoi heidät unhoittamaan entiset riitansa. Teofilus vastaanotti Sauluksen kohteliaalla alentavaisuudella, ja kun hän kuunteli tuon nuoren kiivastelijan ehdoitusta ja näki sen tulen, joka hehkui hänen silmissään, silloin riemuitsi tuo pelkuri sadukeus ja onnitteli itseään sekä korkeaa neuvostoa, että ilman omaa alkuunpanoa, joka aina saattoi vaaraan joutua kansan epäsuosioon, voi tähdätä kuoloniskun vihattuun natsarealaiseen lahkoon...

Seuraavana päivänä esitettiin Sauluksen ehdoitus korkealle neuvostolle. Tämä herätti ensin kovaa vastustusta. Kiivas ottelu tapahtui sadukeusten ja fariseusten kesken, joista jälkimäiset katsoivat kylläksi julmuuksia harjoitetun, kyllin verta vuodatetun. Mutta sadukeukset, joihin kuului mahtavimmat Israelin pappissuvuista, eivät myöntyneet; he huomauttivat jäykällä itsepintaisuudella kaikista suosiollisista asianhaaroista: nuoren Sauluksen uutteruuden ja innon, joita ei voitu rahalla ostaa, ystävyyden suhteen kuningas Artekseen j.n.e., kunnes korkea neuvosto viimein myöntyi ja ehdoitus hyväksyttiin.

Saulus varustettiin siis korkean neuvoston lähettilääksi. Hänelle annettiin tarpeellinen apujoukko ja rahasumma sekä valtuutettiin jokapaikassa, synagoogissa, kaduilla tahi yksityisissä asunnoissa, vangitsemaan kielletyn natsarealaisen harhaopin harjoittajat sekä tuomaan ne sidottuina Jerusalemiin.

Kuumeentapaisen voitonriemun valloittamana, joka hetkeksi lievensi levottomuutta hänen mielessään, kiiruhti Saulus kotiin ryhtyäkseen välittömästi matkan valmisteluun.

Väsymätön toiminnanhalu täytti hänen; hän suunnitteli päivien matkat, päätti jo edeltäpäin, missä oli pysähdyttävä, valvoi kaikkia järjestelyjä, osti itse hevosia ja muuleja, nuoria, voimakkaita eläimiä, jotka pikaisimmin voisivat taivaltaa matkan, ja valitsi seuralaisensa, joihin, paitsi hänen palvelijaansa Joelia, kuului leviittoja ja oikeudenpalvelijoita sekä muutamia maaherran antamia roomalaisia sotamiehiä. Hän näytti kammoksuvan lepoa ja rauhaa tällä ajalla. Ei hän edes öillä ollut levossa; silloin otettiin vanhat pergamenttikääröt esiin, ja kirjoitusten lainkäskyistä ja säännöistä etsi hän tuskallisella innolla menetystavalleen oikeudenmukaista vahvistusta, jota hänen kapinallinen sydämensä kieltäytyi antamasta. Hän kirosi tuota heikkoutta, hän vietti tuntikausia rukouksessa, että Jehova ottaisi sen pois ja tekisi hänen sydämensä yhtä vapaaksi epäilyksestä kuin hänen tahtonsa oli, ja mennessään aamusilla pihalta vettä noutamaan näkivät Joelin uteliaat katseet tuon pienen akkunan ristikon läpi Sauluksen haamun vaeltavan edestakaisin, valaistuna omituisella harmaankeltaisella valolla, jonka vaikuttivat aamuhämärä ja tuo pieni palava lamppu...

Oli sen päivän edellinen ilta, joksi Saulus oli päättänyt Damaskon matkansa. Väsyneenä sielun ja ruumiin puolesta, mutta voimatta etsiä lepoa, lähti hän kaupungin ulkopuolelle, saadakseen luonnon yksinäisyydessä ja sen levon ympäröimänä, minkä ilta tuotti tienoolle, rauhaa sielulleen ja kootakseen voimia siihen vaikeaan tehtävään, joka odotti häntä.

Hän oli kulkenut läntisestä kaupunginportista. Pohjoisessa ja etelässä kohtasivat hänen katseitaan korkeat vuoret, jotka kallistuivat Hinnomin ahtaaseen ja syvään rotkoon päin, mikä kaakossa rajoitti Jerusalemia. Edessään näki hän kiemurtelevan tien, joka Jerusalemista vei länteen päin merenrannalla olevaan Jaffan kaupunkiin. Tätä tietä käyttivät uutterasti matkustajat; muukalaiset, jotka olivat nousseet maihin Jaffassa, kauppiaat, jotka tavaroilla kuormitettuine muuleineen matkustivat Jerusalemiin myymään ja vaihtamaan tavaroitaan.

Aurinko oli laskeumaisillaan; tuon tuostakin kohtasi Saulus kulkijoita, jotka kiireesti riensivät kaupunkiin ennen yön tuloa.

Miettivänä, pää kumarassa kulki hän tietä eteenpäin. Illan vienossa hämärässä kuvastui elävästi hänen tummakiharainen päänsä voimakkaine henkevine piirteineen, joilla tällä hetkellä lepäsi ikäänkuin synkkien ajatusten varjo.

Sillä jokaisena minuuttina tunsi Saulus velvollisuudekseen ottamansa toimen käyvän yhä raskaammaksi, että hän epäili, oliko hänellä todella voimia sitä menestyksellä täyttämään. Hänen voimallisen ja kyvykkään luonteensa perustuksena oli syvä tunteellisuus, joka oli tuottanut hänelle sanomattomia kärsimyksiä näinä vainon ja verenvuodatuksen aikoina. Monasti olivat hänen voimansa horjuneet noissa kuulusteluissa, noissa kivittämisissä ja raipparangaistuksissa, monasti oli hän kuiskaissut itsekseen: "ei, ei nyt enempää, älä, Israelin Jumala, enää vaadi toisia uhreja palvelijaltasi!" Mutta silloin hän oli tuntenut Herran Sebaotin käskyn ikäänkuin kalvaavana tulena, jossa hänen heikko sydämensä karastui uuteen voimaan...

Nyt vaivasi häntä taas tuollainen arkuuden puuska. Luonnon tyyni rauha herätti eloon kaikki hänen hellemmät tunteensa; hän ei voinut, vaikka toivoi, kiihoittaa itseään vihaan ja katkeruuteen. Tuntui ikäänkuin illan vieno tyyneys olisi tuonut hänelle tervehdyksen rauhasta ja rakkaudesta, tervehdyksen, jota hän ei ymmärtänyt, vaan tunsi heräävällä aavistuksella...

Äkkiä nousi hänessä kesken levottomia mietteitään aivan uusi, tuntematon ajatus...

"Jos heillä on oikein ja sinulla väärin? Jos heidän halveksitussa opissaan on kätkettynä jokin kallis salaisuus, jota et ole edes viitsinyt tutkia, ja joka salaperäisellä tavalla on yhteydessä tuon suuren lupauksen kanssa eikä kumoa sitä..."

Salaman tavoin valaisi tämä ajatus hetkeksi suuren, laajan näköalan hänelle. Hän tunsi ahtautta, rajoitettua ja tukahuttavaa siinä opissa, jonka puolesta hän oli kamppaillut niin katkeria taisteluja. Hänen henkensä tuntui kasvavan ja lyövän siivillään noita taiteellisesti liitettyjä ristikkoja, joita oppi, ylpeys ja isiltä perityt mielipiteet olivat pystyttäneet hänen ympärilleen.

Mutta hän ei voinut suvaita tuota uutta valoa. Hämmästyneenä ja lumoutuneena ummisti hän silmänsä, heittäytyäkseen jälleen suonenvedon-tapaisella innolla entiseen ajatukseensa.

Hän ei tietänyt, miten kauvas hän oli kulkenut tietä pitkin. Jerusalemin kunnaat ja vuoret hehkuivat ilta-auringon loistossa, lämmin, punainen valo levisi koko paikkakunnan yli, maiseman kaarevat viivat esiintyivät terävinä vienon lempeässä valossa, varjot yhä pitenivät, ja suloinen viileys levisi äkkiä pimenevässä ilmassa.

Saulus seisahtui hetkeksi, nosti päätään ja katsoi ympärilleen.