Part 2

"Anteeksi vielä kerran", virkkoi Saulus samalla hillityllä kiivaudella, "mutta minä luulen, jalo Gamaliel, että tällä opilla on mieliin suuremmoinen valta, jota sinä et ole ottanut huomioon. Tässä on jotakin tekeillä, tässä piilee vaara, tunnen sen -- aina siitä asti, kun tuota uutta oppia alettiin julistaa, ei minulla ole ollut lepoa yöllä eikä päivällä. Esi-isiemme uskolle viritetään pauloja, sille uskolle, jonka puolesta me kaikki taistelemme, niinkuin kalliimman ja rakkaimman tavaran puolesta, jonka omistamme. Ja jos minulla, mestari, olisi vain puolet sinun opistasi, sinun arvostasi, en silloin epäilisi; sen myrskyn, jonka äsken sanoillasi hillitsit, herättäisin minä uudelleen kukistaakseni juurtajaksain uppiniskaisten aikeet!"

Hän vaikeni, pani käsivarret ristiin rinnalleen ja katsoi miltei uhaten ympäri salia.

"Hiljaa, hiljaa," sanoi Gamaliel koskettaen keveästi Sauluksen kättä ja hymyillen anteeksi antavaisesti, "sinä olet kiivas, poikani, ja kiivaus on kuin sumu, joka himmentää arvostelukykyämme, ja joka estää meitä näkemästä asioita semmoisina, kuin ne todellisuudessa ovat. Ainoastaan se, joka hillitsee mielensä, voi vaikuttaa muihin. Sillä miten luulet voivasi hallita muita, kun et edes voi hallita itseäsi?"

Saulus ei vastannut mitään; hän loi silmänsä alas ja puristi huulensa yhteen, ikäänkuin pidättääkseen niitä sanoja, jotka olivat hänen kielellään.

"Sitäpaitsi, poikani", jatkoi Gamaliel samallaisella hymyllä, "unhoitat nuoruuden innossasi yhden asian, jonka sinun toki tulisi ottaa huomioon. Panemalla liian paljon arvoa esineisiin ja olosuhteisiin, annat niille semmoisen arvon, jota ei niillä todellisuudessa ole. Uskotko, että natsarealainen olisi se, mikä hän nyt on, uskotko, että hänellä olisi ollut sellainen vaikutus kansan mieleen kuin hänellä on, jos hän olisi kuollut toisella tavalla? Jos hän olisi saanut häiritsemättä saarnata elämänsä iltaan asti, niin se hohde, joka ympäröi häntä, ja joka monenkertaisella loisteella hehkuu hänen verisestä rististään, olisi jo aikoja sitte sammunut. Usko minua, mies, jolla on onni ja rohkeus kuolla julistamansa opin puolesta, _saa_ oikeuden, vaikka hänellä ei _olisikaan_ sitä. Ristiinnaulitse hänen seuraajansa, niin sinä valmistat heille yhtä monta voittoa, kuin pystytät ristiä".

"Sanasi ovat viisaat ja oikeat", vastasi Saulus levollisempana. "Mutta usko minua, mestari, sinä et huomaa, kuinka uhkaava vaara on..."

"Rakas Saulukseni", muistutti Gamaliel laskien kätensä Sauluksen olalle ja terävästi katsellen häntä, "sinä kummastutat minua todellakin! Minusta näyttää, ikäänkuin tuo oppi jo olisi tietämättäsi suuresti vaikuttanut sinuun..."

"Minuun!" keskeytti Saulus uudelleen leimahtaneella kiihkeydellä. "Minuun ... minuun ... joka vihaan tuota oppia koko sielustani, joka kiroon sitä sukuni, kansani, uskoni nimessä! Sinä hourailet, mestari, sinä puhut sanoja, jotka hämmentävät ajatukset! Mutta minä vakuutan vielä, kerta toisensa perästä, että tämä oppi on vaarallinen, että sillä on lumoava vaikutus mieliin. Ja minkätähden? Sentähden, että se perustuu ajatukseen, joka kaikkina aikoina on ollut kansojen ihanteena, jota aina on pidetty korkeimpana onnena: kaikkien yhdenvertaisuus. Natsarealainen ei myönnä, että Israel on Jumalan valittu kansa. Hän hylkää isäimme säännöt, hän murtaa lain, hän hävittää jumalallisen järjestyksen, jonka mukaan Herra Sebaot tähän asti on hallinnut kansaansa. Hänen lempiajatuksensa lienee ollut tehdä kaikki ihmiset suureksi lammaslaumaksi, jossa kaikki lampaat olisivat toistensa kaltaisia; tämän paimeneksi hän aikoi ruveta ja olisi hallinnut sitä oman tahtonsa voimalla. Etkö myönnä, mestari, että uuden opin puoltajat tähtäävät kuolon-iskun juuri kaikkeen siihen, johon Israel on perustanut ihanan toivonsa? Ja vaikkakin Jeesus natsarealainen on kuollut, elää kuitenkin hänen oppinsa; se kuiskaa salavainoin hänen haudastaan, jonka enkelit kolmantena päivänä aukaisivat hänelle, kuten yksinkertaista kansaa on vietelty uskomaan. Annahan vaan natsarealaisen opetuslapsille oikeus saarnata missä tahansa ja miten tahtovat -- anna kansan saada käsitys kaikesta, mistä nyt kuulevat puhuttavan -- ja sinä olet pian näkevä koko maailman tulessa!"

Samassa vaati puheenjohtaja hiljaisuutta. Pitkällä ja tulisella neuvottelulla olivat nyt tuomarit Gamalielin neuvon vaikuttamina päättäneet, etteivät käyttäisi väkivaltaa apostolein henkeä kohtaan. Mutta sen rangaistukseksi, että he olivat olleet tottelemattomia laille, tulisivat he molemmat ruoskittaviksi ja sitte saamaan vapautensa, kun heitä vielä kerran oli ankarasti varoitettu julistamasta natsarealaisen oppia sekä Jerusalemissa että muualla.

Apostolit kutsuttiin sisään kuulemaan tuomiotaan. Ylimmäinen pappi piti lyhyen nuhdepuheen, jonka hän lopetti sillä varoituksella, etteivät he enää tekisi itseään syypääksi tottelemattomuuteen, jossa tapauksessa armon-aika olisi auttamattomasti kadonnut ja heidän elämänsä menetetty.

Pietari ja Johannes kuulivat tuomiotaan samalla rauhalla ja tyyneydellä, kuin koko tutkinnon aikana olivat osoittaneet. Ja kun he menivät ulos salista, loistivat heidän katseensa hiljaisesta ilosta, heijastus siitä riemusta, jota he tunsivat huomatessaan olevansa mahdollisia kärsimään mestarinsa tähden.

"Tosiaankin, he näyttivät riemujuhlaan menijöiltä", sanoi Gamaliel silmäillen Saulusta. "Heidän silmänsä loistivat kuin voittosankarien, jotka tulevat kotiin rikkaine saaliineen! Kummallista väkeä nuo natsarealaiset, kummallinen oppi..."

Mutta Saulus ei vastannut; synkin ja ankarin katsein seurasi hän poistuvia. Nähdessään heidän ilosta loistavat kasvonsa tunsi hän katkerata vihaa. Hämärästi tunsi ja ymmärsi hän tällä hetkellä, että joskin lain koura voi saavuttaa nämät miehet ja ripustaa heidät ristille, niinkuin se oli tehnyt heidän herralleen ja mestarilleen, niin miten on masennettava ja kukistettava tuo henkinen etevyys, josta uhkaukset ja rangaistukset kimmoavat takaisin? Missä olisi ase, joka heihin pystyisi? Ei ylimmäisen papin vallassa eikä korkean neuvoston rangaistustuomioissa -- mutta missä?

Vähän ajan kuluttua poistuivat neuvosherrat. Osa heistä jätti temppelin mennäkseen kaupungin synagoogiin opettamaan; muutamat jäivät kansan esikartanoon lain käskyn mukaan rukoilemaan, vastaanottamaan siunausta papilta sekä panemaan roponsa uhriarkkuun; toiset jäivät uteliaisuudesta näkemään vankeja sekä heidän kohtaloaan. Ainoastaan harvat neuvoston jäsenet, ne, joilla oli jokin temppelipalvelus toimitettavana, menivät pappien esikartanoon.

Täällä järjestivät leviitat polttouhrinalttaria siihen uhriin, joka illalla oli toimitettava. Tuolle viittätoista kyynärää korkealle alttarille menivät he kaltevata siltaa myöten ja panivat puita niihin kolmeen rovioon, jotka tavallisesti leimusivat alttarilta; kaksi rovioista oli jo sammunut ja mustina, kolmannesta, jota sanottiin "ikuiseksi", tuprusi alinomaa aaltoilevia savupyörteitä kirkkaaseen ilmaan. Komeat, kullalla silatut pariovet, mitkä johtivat pyhään, jonne ainoastaan papit saivat mennä, olivat auki, mutta raskas esirippu peitti sisäänkäytävän. Silloin tällöin liikkui esirippu, kun papit, jotka sisällä tekivät tehtäviään, kulkivat ulos ja sisään. He toimivat suitsutusalttarilla järjestäen tulia kynttiläjalkoihin tahi vaihtoivat leipiä katsomusleipäin pöydälle, ja nostetun esiripun alta virtasi ikäänkuin tuulahduksena pyhä salaperäisyys, joka hiljaisuudessa ja hämärässä piiloutui sen takana...

Gamaliel ja Saulus olivat seuranneet toisiaan kansan esikartanolle. Täällä oli se synagooga, jossa Gamaliel tavallisesti opetti, ja kun hän oli puhunut hetken Sauluksen kanssa, jätti hän hänet hyvästi ja meni opetuslastensa luo, jotka odottivat häntä.

Mutta Saulus viipyi kansan esikartanolla, kunnes virkaatoimittava pappi tuli portaille, jotka johtivat pappien esikartanoon, antamaan siunauksen. Kaikki seisahtuivat heti ja kääntyivät pohjoiseen päin. Muutamat lankesivat polvilleen; toiset kohottivat käsivartensa ja loivat silmänsä alas.

Saulus oli myöskin kääntynyt ympäri ja kun nuo juhlalliset sanat: "Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua! Herra valistakoon kasvonsa sinun päällesi ja olkoon sinulle armollinen! Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan!" kaikuivat hiljaisuudessa, lankesi hän polvilleen ja painoi toisen kätensä rintaansa vasten. Hän ei rukoillut, kuten muut, eikä, niinkuin tapa vaati, silmät maahan luotuina; hänen päänsä oli pystyssä, tummat silmänsä olivat luotuina siniseen, äärettömään avaruuteen, ja palava, harras ilme levisi hänen kasvoilleen.

Tämä Jehovan siunaus, jota hän monta kertaa, aina hartaasti, mutta ilman syvempää vaikutusta oli kuunnellut, valtasi hänet tänään ihmeteltävällä voimalla. Kaikki se viha, joka äsken täytti hänen sydämensä, suli äkkiä siinä tunteessa, joka tällä hetkellä yksinomaan hallitsi häntä: hurmaava, korkea havainto, että se kansa, johon hän kuului, oli valittu kansa, kansa, jonka korkeana tehtävänä oli aikojen pimeydessä, vuosisadasta vuosisataan kehittää suurta jumal'aatetta. Hän ei tuntenut tätä totuutta ainoastaan järjellään, joka älykkäästi tutki ja selvitti lain vertauskuvia, vaan koko olennollaan, tuolla käsittämättömällä, äärettömällä sielumme aatteella, joka on ikäänkuin kaiku näkymättömästä ijankaikkisuuden syvyydestä ympärillämme. Hän tunsi Herran Sebaotin hengen lepäävän tämän pyhyyden yli, jossa hän, Saulus, oli ympärileikkauksella pyhitetty Jumalan palvelukseen, ja jossa hän oli rukoillut ensimmäiset jalkansa ja kätensä päivälliseksi, joka ajan tapaan syötiin viiden ja kuuden välillä illalla.

Se sali, jossa päivällinen nautittiin, oli talon keskiosassa. Talo oli rakennettu neliskulmaisen pihan ympärille, jonka keskellä sijaitsi puiden ja rehevien kasvien ympäröimä vesisäiliö. Se puoli salia, joka oli pihan puolella, oli tykkänään avonainen, jotta tuoksuvain kukkain ja auringon valon täyttämä kesäilma virtasi sisään pylvästen välistä, jotka tällä puolella kannattivat kattoa.

Melkein salin keskelle oli levitetty kultakirjainen matto. Sille oli asetettu matala marmoripöytä, jonka ääressä oli sohva. Muita huonekaluja ei ollut; mutta pitkin seiniä, joiden laudoitukset olivat öljypuuta, ja jotka parissa kohden olivat koristetut kalkkimaalauksilla, oli patjoja ja mattoja istumapaikoiksi.

Kun Saulus oli istuutunut ja mukavasti nojautunut marmoripöydän vieressä olevaan sohvaan, toi Joel ruuan sisälle ja asetti sen herransa eteen.

Mutta Saulukselle ei tänään ruoka maistunut. Hän söi hitaasti tuota pieneksi paloitettua, valkoista karitsanlihaa, kastoi muutamia leipäviipaleita liemeen ja maisteli viiniä, jota Joel ojensi hänelle kalliissa hopeamaljassa.

Sillä aikaa kuunteli hän puoleksi suuttuneena, puoleksi uteliaana sitä pakinaa, millä Joel koetti ilahuttaa herraansa, jonka synkkä muoto ja puuttuva ruokahalu huolestutti hyväluontoista palvelijaa.

"Oletko kuullut, herra", kysyi hän ottaen pois lihan ja asettaen esiin viikunoilla täytetyn astian, "että raatiherra Jonatanin pieni orjatar Akte on paennut ja on otettu tuon roskaväen, natsarealaisten, turviin, jotka ovat piiloittaneet hänet?"

"En", vastasi Saulus mielenliikutuksella, jota hän turhaan yritti salata ulkonaisella välinpitämättömyydellä, "sitä en ole kuullut. Mutta se ei kummastuta minua. Kaikki, jotka eivät pelkää lakia, palvelijat, jotka eivät ole nöyriä herroilleen, lapset ja vaimot, jotka eivät tottele niitä, joita Herra Sebaot on käskenyt tottelemaan, kaikki nämät käyttävät nyt tilaisuutta hyväkseen ja yhtyvät natsarealaisen lahkoon. Kunnioitettava joukkue tulee siitä tosiaankin aikaa myöten!"

Joel seisoi yhä herransa edessä tuudittaen hiljaa ruumistaan ja halukkaasti kuunnellen tuota vihanpurkausta, jota hän huvikseen koetti kiihoittaa, "Ja mitä inhoittavia taikakeinoja nuo harjoittavatkaan!" jatkoi hän matalalla äänellä, samalla kun hän kumartui eteenpäin, laski sormensa nenälle ja katsoi ympäri huonetta, ikäänkuin peljäten jonkun sivullisen kuuntelevan hänen pakinaansa. "Päällikkö Aleksanterin keittiömestari Baruk kertoi omin silmin nähneensä heidän katseellaan ja muutamilla loihtusanoilla parantavan miehen, joka syntymästään saakka oli ollut sairaana. Ja nyt juoksee mies ympäri, ikäänkuin hänen jalkansa eivät koskaan olisi olleet kuihtuneet. Semmoista ei voine tapahtua muutoin kuin perkeleen avulla. Sen minä sanoin Barukille, herra", jatkoi Joel tyytyväisenä ja liehakoiden, "mutta hän oli varmaankin tullut hupsuksi, koska hän piti sen Herran Sebaotin hengen vaikuttamana. Minä nauroin häntä vasten naamaa, niin, herra, sen todellakin tein! Herran Sebaotin henkikö vaikuttaisi tuommoisiin kalastaja- ja kirvesmies-raukkoihin, sillä semmoista väkeä natsarealaisen joukko enimmäkseen lienee! Jos he olisivat oppineita ja ylhäisiä herroja, kuten sinä, joka ymmärrät lain ja kirjoitukset, niin voisihan sitte puhua Herran Sebaotin hengestä, mutta näinollen se on niin mieletöntä, että täytyy oikein nauraa!"

Saulus ei vastannut. Synkällä katseella käski hän Joelin vaikenemaan ja jättämään hänet rauhaan. Kun hän kuuli palvelijan puheen, jossa hänen omat mielipiteensä hienouden ja kaunopuheliaisuuden loiston menettäminä paljaina esiintyivät, valloitti hänet äkillinen vastenmielisyys, joka puhkesi ilmi halveksumisen tunteena oppimatonta Joel-parkaa kohtaan.

"Miten inhoittavasti ja naurettavasti nämät lörpöttelevät herrojensa puheita", ajatteli hän ivanaurulla, "miten supistetuilta ja typeriltä kuuluvat syvimmät totuudet, kun he niitä papukaijain tavoin matkivat!"

Kun Saulus oli atrioinnut ja pessyt kätensä, nousi hän ylös ja meni niille portaille, jotka rakennuksen sisästä johtivat tasaiselle katolle.

Täällä hän tavallisesti, kuten juutalaisten oli tapa, vietti jonkun hetken päivällisen jälkeen, joko puolinukuksissa leväten tahi vastaanottaen vieraita, jotka tulivat suoraan kadulta niitä portaita myöten, mitkä talon ulkopuolelta veivät katolle.

Mutta tänään ei hän levännyt eikä vastaanottanut vieraitakaan, ja kuitenkin hän viipyi niin kauvan tuolla ylhäällä, että illan hämärä alkoi laskeutua Jerusalemin kunnasten ylitse, kääri Tyropöonin läpinäkymättömään yöhön, laskeutui mustana harsona temppelin kultaisille katoille ja hävitti rajapiirteet noista neliskulmaisista rakennuksista, joiden valkea väri pisimmän aikaa häämöitti hämärästä. Taivas kaareili vapaana ja ääretönnä Sauluksen pään päällä, ja tähti toisensa perästä ilmaantui sinne yhä kirkkaammalla loistolla. Sitä myöten kuin pimeys alhaalla tiheni, tuli avaruus valoisammaksi ja ikäänkuin korkeammaksi ja laajemmaksi. Noiden yksinäisten, kiiluvien tähtien välistä näkyi toisinaan himmeämmin, toisinaan loistavammin valosumua, ikäänkuin salaperäisenä heijastuksena sen takana olevasta äärettömyydestä. Samat tähdet, jotka olivat kuvastuneet Jabbokin virrassa, missä Jakob taisteli Herran enkelin kanssa, jotka olivat loistaneet Mamren tammistoon ja niille laitumille, missä David kaitsi laumaansa, loistivat myöskin tuohon yksinäiseen haaveksijaan...

Hän nojasi käsivarttaan rintasuojukseen, ja katseensa oli lakkaamatta kiinnitetty tähtikirkkaaseen avaruuteen. Se heikko humina, mikä hämäränaikana oli kuulunut Jerusalemista, oli loppunut, koko kaupunki lepäsi pimeässä ja hiljaisuudessa. Hänestä tuntui, ikäänkuin tuulahdus Jehovan hengestä olisi liidellyt hänen ohitseen yön pimeydessä ja koskettanut hänen sieluaan. Ja tässä salaperäisessä havainnossa, joka saatti hänen sydämensä hehkumaan ja suonensa tykkimään, luuli hän jälleen kuulevansa heikon, juhlallisen uudistuksen tuosta suuresta lupauksesta...

Hän makasi hiljaa, vaipuneena noihin unelmiin, jotka hyväilivät hänen kiihoittuneita, väsyneitä ajatuksiaan, kunnes hän säpsähti heikosta äänestä, mikä kuului kadulle johtavilta portailta. Hän nousi ylös katsomaan, ken niin myöhään häiritsi häntä. Mutta kun hän tuli porrasten luo, oli kaikki yhtä hiljaa ja liikkumatta kuin ennenkin; nuo valkoiset portaat häämöittivät epätäydellisesti pimeässä, ja alhaalla hän näki ainoastaan Joelin hiipivän lyhty kädessä seinämällä, jossa tuo lekuttava valo kulki ylös, alas...

Hänet oli kuitenkin häiritty unelmistaan; hän ei enää asettunut makaavaan asentoon, vaan alkoi käydä edestakaisin katolla.

Päivän tapaukset -- kohtaus neljäkäskivi-salissa, keskustelu Gamalielin kanssa, rukous kansan esikartanolla -- nousivat uudelleen kirjavina, levottomina kuvina hänen mielikuvituksessaan. Ja perusajatuksena kaikista näistä muistoista, jotka karkoittivat kaikki muut mietteet hänen sielustaan, säilyi vain yksi ainoa, kummallisesti hämmentävä ajatus: minkätähden oli se innostus, jonka hän tunsi rukoillessaan temppelissä kansansa suuruutta, silmänräpäyksessä sammunut, kun hän alkoi rukoilla Jehovaa tuhoamaan natsarealaisen puoluelaisineen? --

Hän mietti kauvan tätä kysymystä voimatta antaa itselleen tyydyttävää vastausta. Moseksen lain ja rabbiinien sääntöjen mukaan ei hänellä ollut ainoastaan oikeus, vaan velvollisuuskin pyytää Jehovaa hukuttamaan itse kunkin, joka näyttäytyi ainoan, totisen opin viholliseksi -- ja mikä olikaan tällä hetkellä Israelin vaarallisin vihollinen, jos ei tuo julkea natsarealainen, joka ahdistaa niitä pyhiä isäinsääntöjä, mihin Israel rakentaa kaiken toivonsa.

Mutta miksi muuttui hänen rukouksensa raukeaksi, miksi hämmentyivät hänen ajatuksensa, kun hän tahtoi huutaa: "Herra, hukuta hänet...?"

Ruumiillisesti ja sielullisesti väsyneenä, käsittämättömän alakuloisuuden kiusaamana, jota hän katkeralla itsensäsyytöksellä sanoi henkiseksi välinpitämättömyydeksi, meni hän alas katolta työhuoneeseensa.

Täällä riippui keskellä huonetta palava lamppu; hän otti esiin kirjansa sekä pergamenttikäärönsä ja alkoi lukea tuon pienen lampun heikossa valossa.

Tunti tunnin perästä kului, jolla aikaa hän lepäämättä tutki pyhiä kirjoituksia. Gamalielin koulussa oli hänelle opetettu sekä _halakaa_ -- vaikeatajuinen, turhantarkka lain ulkonaisen ohjeen tulkitseminen -- että _haggadaa_, joka sisälsi lain syvän aatteen tutkimuksen ja selityksen: ennustusten kätketyn salaisuuden, Jehovan henkisen liiton kansansa kanssa. Tulisella sielullaan käsitti Saulus ihastuksella jälkimäisen järjestelmän, ja häntä pidettiin yleisesti yhtenä messiallisten ennustusten parhaimpana tulkitsijana. Hänen sielunsa janosi henkeä noihin kuolleisiin kirjaimiin, joiden kanssa rabbiinikoulun säännöt olivat pakoittaneet häntä työskentelemään, ja oli ikäänkuin syöpynyt noihin valoisiin näkyihin, jotka loistivat hänelle pyhien kirjojen mahtavista ennustuksista...

Mutta tällä hetkellä ei Saulus ollut haggadisti, tuo rakkaudesta rikas Jumalan kätkettyjen salaisuuksien selittäjä. Innolla, ikäänkuin hän olisi peljännyt oman itsensä vastaansanomista, heittäytyi hän tutkimaan lain tulkitsemista, vaipui noihin tuhansiin monimutkaisiin sääntöihin, joilla rabbiinit, johtaen laista johtopäätöksiä johtopäätösten perään, osasivat kietoa ajatuksen, kunnes se ikäänkuin tukehtui, koska se näki mahdottomaksi voida täyttää vanhurskaan Jumalan vaatimuksia...

Ja kuitenkin, juuri siihen -- juuri lain täydelliseen täyttämiseen -- perustui Israelin vapautus! Ei ollut yhtään tinkimisen varaa, ei mitään -- kaikki oli täytettävä, jos toivottiin koko lupauksen täyttyvän...

Kokonainen, täydellinen vanhurskaus ... ei kirjaintakaan laista poistettuna ... ei edes huojennusta _siellä_, jonne ainoastaan Jehovan silmät näkivät, kapinallisen sydämen himoissa ... sitä vaati vanhurskas Jumala häneltä -- heikolta, hauraalta astialta...

Kamala, masentava ajatus! Eikä kuitenkaan ollut pyhissä kirjoissa mitään, joka sitä vastusti, ei mitään, joka edes huojentaisi sen painoa tahi auttaisi sitä kantamaan...

Hänen syvät, tummat silmänsä paloivat synkästi, ja hän painoi kättä otsaansa, jonka takana nuo surulliset ajatukset taukoamatta työskentelivät. Jossakin sielunsa sopukassa kuiskasi hiljainen, valittava ääni: "ei, minä en voi, Herra, tämä on liiaksi paljon!" Mutta väkinäisellä voimanponnistuksella tukahutti hän tämän hiljaisen valituksen, hypähti ylös, nosti molemmat kätensä ja huudahti intohimoisesti:

"Niin, Herra, minä tahdon täyttää lain, minä tahdon tulla vanhurskaaksi, kuten sinä vaadit, Israelin vanhurskas Jumala! Voimani ei ole horjuva, kärsivällisyyteni ei ole väsyvä, ennenkuin Abrahamin lupaus on täyttynyt, ja Messias, tuo ihana, pelastaja, vapahtaja, on tullut!"

Nämät sanat lausuttuaan lankesi hän patjoille, hänen päänsä vaipui taaksepäin ja silmänsä sulkeutuivat. Mitättömäksi tekevä ruumiin ja sielun voipumus seurasi tätä luonnottomiin kiihoitettua henkistä voimaa. Liikkumatta lepäsi hän samassa asennossa, jolla aikaa lampun liekkuva valo yhä enemmän vaaleni aamusarastuksesta, joka alkoi tunkea sisään pienten akkunain puuristikkojen kautta. "Lepää ... lepää", kuiskasi hänen väsynyt ajatuksensa, -- "mistä löytyy, missä on se lepo, jonka Jumala on luvannut kansalleen? Vanhurskaus ... musertava laki ... sieluni menehtyy ... niinkuin vuoret vyöryvät nuo äärettömät vaatimukset sen yli... Herra, kuka voi sinun edessäsi kestää... Eikä kuitenkaan ole mitään pakopaikkaa... Hirmuinen Jumala ei myönnytä kirjaintakaan pyhästä laistaan ... minun täytyy ... minun täytyy..."

Hän nousi istumaan, kätki kasvot käsiinsä, ja syvä, raskas huokaus kaikui ikäänkuin avun ja säälin huutona yön hiljaisuudessa...

Saulus ei herännyt ennen synkeistä mietteistään, kun liike kadulla oli alkanut, ja lintujen viserrys oli tullut yhä terävämmäksi ja heleämmäksi sekä pihalle johtava ovi narissut saranoillaan päästääkseen ulos Joelin, joka meni noutamaan vettä säiliöön ja pingoittamaan mattoja pihan yläpuolelle suojaksi auringonhellettä vastaan. Sitte hän nousi ylös, sammutti lampun ja meni hetkeksi nukkumaan, sillä välin kun Jerusalem valveentui, kun päivän elo ja valoisat, kirjavat värit karkoittivat itämaisen yön synkeän pimeyden ja hiljaisen, pyhän levon.

II.

Saulus, vainooja.

Lyhyt ajanjakso kului ilman ulkonaisia otteluja rabbiinien ja heidän vihaamansa lahkon välillä. Tosin olivat Pietari ja Johannes edelleen uhmailleet ylimmäisen papin kieltoa vastaan ja saarnanneet sekä Salomonin pylvästössä että torilla, jossa heitä aina ympäröi joukko hartaita kuulijoita, eikä ylimmäinen pappi ollut unhoittanut lähettää urkkijoitaan heitä väijymään; mutta hän karttoi ryhtymästä ankarampiin toimenpiteisiin, osaksi epätietoisena, kenen puolelle kansa asettuisi, osaksi toivosta, että hän viimeinkin saisi nuo molemmat villitsijät kiinni silminnähtävästä rikoksesta, todellisesta, kumoamattomasta häväistyksestä, jolla hän saattaisi kansan sellaiseen raivoon, että se ilman hänen vaikutustaan surmaisi nuo julkeat.

Tämmöinen oli hänen suunnitelmansa, ja sillä aikaa, kun hän hiljaisuudessa koetti sitä kypsyttää, saivat natsarealaisen opetuslapset verrattain häiritsemättä julistaa mestarinsa oppia.

Mutta jos apostolit nauttivat satunnaista rauhaa, jolla aikaa usko valtavasti levisi, leimahti taistelu sitä kiivaammin toisella taholla.

Temppelisynagoogassa taisteltiin päivittäin loppuun syvällisiä riitoja, jotka, mitä enemmän tunnit kuluivat, saivat yhä kiivaamman ja kiivamman luonteen. Useista etevistä synagoogista oli rabbiineita kokoontunut opin ja älyn aseilla vastustamaan ja kukistamaan tuota vaarallista oppia, josta jo maine oli kulkenut ulkopuolelle Judan valtakunnan rajojen.

Ja he saivat teroittaa aseitaan, sillä tällä kertaa ei heidän vastustajansa ollut oppimaton kalastaja eikä halveksittu publikaani, vaan mies, jolla oli suuri arvo, moitteeton käytös ja syvällinen helleeniläinen sivistys. Hänen nimensä oli Stefanus. Hän oli natsarealaisen puoluelainen, ja nuoruudestaan huolimatta oli hän jo tunnettu hehkuvasta uskostaan ja hengen voimastaan, jonka kautta hän teki merkkiä ja ihmeitä kansan seassa.