Part 1

Produced by Tapio Riikonen

SAULUS TARSOLAINEN.

Erään sielun historia

Raamatun mukaan kuvaillut

MATHILDA ROOS

Suomensi K. G. H.

K. E. Holm'in kustannuksella Helsingissä, J. Simeliuksen perillisten Kirjapaino Osakeyhtiö 1897.

Sisältö:

I. Saulus, fariseus II. Saulus, vainooja III. Jeesus natsarealaisen edessä IV. Kääntyminen

I.

Saulus, fariseus.

Oli kolmas hetki eräänä päivänä Sif-kuuta, kristillisen ajanlaskun 37 vuosi. Talvi oli loppunut, viimeinen sade oli nykyään kostuttanut maata, ja kesä oli tullut. Vuorten huippujen ympäri, vierevien kunnasten, tummien öljypuulehtojen, kimaltelevien hopeapoppelien ja uhkean viheriäin viikunapuiden yli kaareili läpikuultava ilma, jossa kaikki äänet kuuluivat heleästi, kaikki esineet näyttäytyivät ikäänkuin peitettyinä valkeaan hohteeseen. Vieno lämpö kylvetti päivällä nisu- ja ohravainioita, jotka olivat täydessä tähässä odottaen leikkaajan sirppiä; mutta illan tullen nousi maasta höyryjä, jotka kietoutuivat vainioiden ja laaksojen ympäri harsomaisena utuna, ja yöllä laskeusi viljava kaste, joka, kun aurinko nousi Öljymäen yli, kimalteli viheriässä maassa kuni tuhannet jalokivet.

Mutta nyt oli aurinko ehtinyt Öljymäen yli ja valaisi tummansiniseltä taivaalta Jerusalemin temppelin huippuja, jonka kultainen katto heijasti kimaltelevaa valoa, marmorin esiintyessä valkealla kiillolla temppeliä ympäröiväin esikartanoiden pylväskäytävissä, sen portaissa ja seinissä.

Yläkaupungilta, lounainen osa Jerusalemia, ja alakaupungilta, jota myös Akraksi nimitettiin, ja joka, ympäröiden sekä pohjois- että eteläpuolelta kaakossa sijaitsevaa temppelivuorta, oli puolikuun muotoinen, minkä keskus yhdistyi syvään Tyropöonin laaksoon, joka luoteesta kaakkoon jakoi Jerusalemin kahteen osaan -- tulvaili eri-ikäistä ja -säätyistä väkeä temppeliin. Niillä suurilla portailla, jotka yläkaupungilta johtivat Tyropöoniin ja sieltä temppeliin, sekä temppelivuorta ja alakaupunkia yhdistävillä teillä näkyi kansaa käyvän ylös ja alas. Ja niissä neljässä portissa, jotka pakanain esikartanolta olivat länteen päin, vilisi kirjava-pukuista väkeä edestakaisin. Väliin näkyi noita kullalla ja hopealla silattuja portteja vastaan loistava turbaani ja tummat kasvot; väliin kiiltävä roomalainen kypäri; väliin tuo tuttu valkoinen levätti, jonka alta vilahti toisinaan kultainen, loistavasti kirjailtu vyöhyt, toisinaan yksinkertainen nahkavyö, joka kiinnitti alusvaatteita.

Myöskin itäisiltä porteilta, jotka olivat Josafatin laaksoon päin, tuli temppelissä-kävijöitä. Erittäin eräässä, joka oli yksinomaan aiottu naisille, vallitsi vilkas liike. Kauniita, nuoria tyttöjä hunnutettuina ja vaaleissa puvuissa, komeita juutalaisia vaimoja viisti portissa olevain likaisien kerjäläis-naisten ohi, menivät pakanain ja kansan esikartanoiden kautta idässä sijaitsevaan "naisten esikartanoon", jossa he panivat lahjansa uhriarkkuun.

Pakanain esikartanoon täytyi kaikkein ympärileikkaamattomain pysähtyä; tämä paikka osoittikin vilkkaan kuvan niistä eri kansallisuuksista, jotka siellä olivat edustettuina. Jos ken oli tietämätön, että oli kielletty menemästä sisemmäksi temppeliin, niin tarvitsi hänen vain luoda silmäys kansan ja pakanain esikartanoiden väliseen muuriin pystytettyihin pylväisiin, joihin oli kreikaksi ja latinaksi kirjoitettu: "Kukaan muukalainen ei saa astua pyhäkköön." "Kuninkaalliseen pylväskäytävään" heitti aurinko säteensä valkealle marmorille pylvästen välistä. Alhaalla lepäsi laakso, joka etelässä rajoitti temppelivuorta, hiljaisena ja hämärässä; kun katsoi sinne, tunsi heikkoa pyörrytystä, joka ikäänkuin liiteli ylöspäin tuosta salaperäisestä syvyydestä. --

Nojautuneena yhteen pylvääseen seisoi eräs nuori mies ja katseli laakson ja temppelivuoren ylitse kaupunkiin, jonka tasaiset, valkeat katot jyrkästi kuvastivat rajaviivojaan selkeässä kesäilmassa.

Hän oli puettu roomalaisen sotamiehen varukseen, kypäriin ja rintahaarniskaan, hänen kädessään oli soikea kilpi ja miekka, ja hänen tumma ihonsa ja jyrkät kasvonpiirteensä kuvastuivat eloisasti valkeata marmoria vasten.

Hän näytti huomaamattaan olevan erään toisen nuorukaisen innokkaiden katseiden esineenä. Tämä kulki useita kertoja hänen ohitseen, väliin seisahtuen ja katsellen häntä, väliin hymyillen ja päätään pudistaen vetäytyen sivulle, tullakseen heti takaisin tähystämään muukalaista.

Viimein säpsähti tämä siitä, että käsi laskettiin hänen olalleen. Hän rypisti hieman kulmiaan, kääntyi äkkiä ja näki edessään yksinkertaiseen juutalaiseen pukuun vaatetetun nuorukaisen, jonka alusvaatteet olivat kiinnitetyt nahkavyöllä.

"Sekstus!" huudahti tuo nuori juutalainen iloisella hymyllä, "oletko se sinä, vai etkö? Olen useita kertoja käynyt ohitsesi ja tarkastanut sinua, mutta en ole vielä varma oletko se sinä..."

"Kyllä asiassa on perää, minä olen todellakin minä", vastasi nuori roomalainen soturi hymyillen, "ja sinä olet Joel, jaarittelija, kuten sinua nimitimme! Etpä ole muuttunut siitä asti, kun olimme Tarsossa tovereita, ja sinä alituiseen toimitit meille nuhteita lörpöttelemiselläsi ja ilveilläsi..."

Nuo kaksi miestä nauroivat sydämellisesti ja tervehtivät toisiaan vanhoina tovereina.

"Mutta mistä syystä kohtaan sinut täällä roomalaisena sotamiehenä?" alkoi kielevä Joel, "sinähän kudoit telttakankaita ja aioit kauppiaaksi?"

"Sen täytyi minun heittää siksensä", vastasi Sekstus kiivaasti. "Minä ja muutamat muut pojat teimme eräänä iltana ruman kepposen, me löimme rikki eräät kangaspuut, emmehän liene olleet oikein selviä, ja sitte me kaikki karkasimme. Minulla oli paljon vastuksia, mutta viimein tulin Roomaan ja rupesin sotamieheksi, ja nyt olen täällä auttaakseni maaherraa Marcellusta pitämään kansaa kurissa, joka, päättäen kaikista täällä vallitsevista uusien aatteiden levittäjistä ja kansan viettelijöistä, näyttääkin tarpeen vaatimalta. Ja sinä?"

"Minäkö?" virkkoi Joel, joka Sekstuksen viimeisistä sanoista rypisti otsaansa, "minä olen täällä herrani Saulus tarsolaisen kanssa, jonka palvelukseen rupesin, kun ikävystyin telttakangasten kutomiseen..."

"Kuka on Saulus tarsolainen?"

"No, etkö sitä tiedä?" vastasi Joel niin paheksuvalle muodolla, kuin jos ystävänsä oli sen sijaan kysynyt, kuka Moses tahi Abraham oli, "Saulus tarsolainen", lisäsi hän ylvästellen, "on mahtava herra, oppinut fariseus, jota kansa suuresti kunnioittaa. Kaikki sanovat, että hän ensi vaalissa tulee valituksi korkeaan neuvostoon, johon hän onkin itseoikeutettu. Ja hän on se, joka on kukistava kapinoitsijat, sillä hän harrastaa palavalla innolla isäimme uskoa, ja Abrahamin Jumala on hänen kanssaan. Hän kiistelee mahtavasti synagoogissa ja päivä päivältä hävittää hän joitakin niistä rikkaruohoista, joita tuo ristiinnaulittu pettäjä on kylvänyt kansaamme".

"Väitteleminen ja puheiden pitäminen on tosin kaunista ja hyvää", vastasi roomalainen halveksivalla hymyllä, "mutta ilman roomalaisten miekkaa kävisi teidän kuitenkin aikaa myöten nolosti. Mitä olisitte tehneet, jos ei Pilatus olisi antanut teille lupaa ristiinnaulita Jeesus natsarealaista? Vielä tälläkin hetkellä hän saarnaisi täällä, ja papistonne olisi mielipahasta repinyt tukkansa. Mutta sanoppas, kutka tänään tuodaan neuvoston eteen tuomittaviksi? Olen kuullut monta kummallista tarinaa heistä -- että he pääsivät pois vankilasta, vaikka vartijat olivat ulkopuolella, ja ovet olivat suljettuina; että he parantavat sokeita ja rampoja ja muuta semmoista. Kuuluvatko hekin tuon merkillisen natsarealaisen puoluelaisiin?"

"Kuuluvat niinkin!" vastasi Joel vilkkaasti, "ne ovat hänen opetuslapsiaan, hänen niinsanottuja apostoleitaan. He saarnaavat mielettömän tavoin hänen oppejaan; tuolla Salomonin pylvästössä he tavallisesti kiihoittavat kansaa sekä Jumalaa että esivaltaa vastaan. Ei mikään ole heistä pyhää. Olen omin korvin heidän kuullut sanovan, että tuo väärä natsarealainen profeetta on käskenyt hylkäämään isän ja äidin hänen tähtensä. Onpa tuo kaunista oppia, eikö niin? Aivan vastoin Moseksen pyhää lakia, joka käskee meidän kunnioittamaan isää ja äitiä. Mutta hiljaa ... tuolla he tulevat ... näetkö, tuolta ... mennään sinnepäin, niin näemme paremmin heidät..."

Nuo molemmat nuoret miehet lähtivät pylväskäytävästä ja sekaantuivat väkijoukkoon, jossa nyt nähtiin aaltoilevaa liikettä ja kuultiin vilkasta kuiskinaa. Kaikki likistivät ja tuuppivat toisiaan nähdäkseen molempia vankeja, jotka vahtien ympäröiminä liikkuivat verkalleen kartanon poikki. Ei kumpikaan vangeista näyttänyt kuitenkaan huomaavan kansan uteliaisuutta, vielä vähemmin vaivasi se heitä. Toinen heistä oli vähän yli keski-ijän, ja hänellä oli voimakas ruumis ja karaistut, päivänpaahtamat kasvot. Katseensa oli vapaa, melkein iloinen, osoittaen tuota sielun tyyntä rauhaa, jota ei mitkään ulkonaiset myrskyt voi häiritä.

Toinen oli useita vuosia nuorempi kumppaniansa, ja hänen vartalonsa oli hoikka sekä hieno kuin nuorukaisen. Hänen lempeät, siniset silmänsä olivat haaveksivat, ilmaisten hengen ylevyyttä, mutta kun hän joskus loi katseensa ympärillä oleviin, kuvastui siinä sama rohkeamielisyys, joka kunnosti tuota vanhempaa vankia.

"Näetkö, miten julkealta ja voittoriemuiselta tuo kaljupää näyttää?" huudahti Joel, joka nyt Sekstuksen kanssa oli tullut vankien luo. "Mutta odotappas, aurinko ei vielä ole laskenut, ennenkuin pääsi keikahtaa maahan, itserakas natsarealainen!"

Sekstus veteli partaansa ja heitti pilkallisen katseen Joeliin.

"Se ei käy niin nopeasti, kuin luulet, ystäväni! Erehtyisinpä suuresti, jos ei tuolla miehellä olisi pää oikealla paikalla ja antaisi teille yhtäpaljon tekemistä kuin väärä profeetta itse!"

"Ehkä", vastasi Joel yhä enemmän kiihoittuneena, "sillä he ovat liitossa perkeleen kanssa ja villitsevät kansaa hänen lumouksillaan samoinkuin heidän niinsanottu mestarinsa. Heitä on jo useita kertoja vakavasti varoitettu ja kehoitettu lakkaamaan saarnoistaan ja kujeiluistaan rampojen ja sokeain suhteen, ja kun ei mikään auttanut, pantiin he vankeuteen. Mutta kuinkas kävi! Kun heitä aamulla aiottiin tuoda neuvoston eteen, ja oikeudenpalvelijat menivät heitä noutamaan, oli perkele vapauttanut heidät vartijain kuulematta ja näkemättä mitään. Ja sitte he alkoivat tavallisen saarnaamisensa jälleen, kunnes päällikkö tuli kutsumaan heitä neuvoston eteen. Nyt näemme, onko saatana edelleen halukas auttamaan heitä!"

"Teidän neuvosherranne varmaankin kunnioittavat suuresti saatanaa, koska he ovat niin sääliväisiä hänen suosilaitaan kohtaan", vastasi Sekstus pilkallisesti. "Jos joku Roomassa uskaltaa hiiskahtaakaan keisaria vastaan, niin on paikalla pää poikki, mutta täällä on pitkät mutkat ja metkut vähäpätöisten kapinoitsijain kanssa."

Joel ei vastannut. Hän rypisti kulmiaan, ja vastenmielinen tunne siitä, että hän kuului vapaudettomaan kansaan, jonka neuvostolla ei todellakaan ollut kuolemaan tuomitsemisen oikeutta, keskeytti hetkeksi hänen kerskuvat sydämenpurkauksensa.

Sillä aikaa jatkoivat vartijain ja heidän päällikkönsä ympäröimät vangit kulkuansa kansan esikartanoon. Täälläkin oli paljon kansaa koolla; temppelipalvelusta toimittavia leviittoja, jotka asuivat muurin sisäpuolella olevissa rakennuksissa; pappeja ja fariseuksia sekä oppilaita, jotka tulivat siellä sijaitsevasta synagoogasta, liikkui sekaisin. Mutta koska kaikki täällä olivat juutalaisia, ei näköala ollut niin kirjava kuin ulkona. Valkoinen väri oli puvuissa vallitsevana sekä noissa pitkissä alusvaatteissa että valkeissa viitoissa, joita muutamat kantoivat hartioillaan.

Vangit kulkivat kartanon poikki hiljaisuuden vallitessa ja vietiin sitte portaita myöten n.s. "neljäkäskivi-saliin", jossa olivat ovet kummallakin puolella, ja jonka ulkopuoli oli kansan ja sisäpuoli pappien esikartanoon päin. Tämän alttarilta nousi vielä savua aamulla uhratusta lampaasta.

Tähän saliin kokoontui korkea neuvosto joka päivä käyttämään lakia ja oikeutta Israelin kansalle.

Tänään olivat nuo seitsemänkymmentä jäsentä melkein kaikki saapuneet. Sitäpaitsi oli suuri joukko pappein puoluetta kokoontunut, vanhimmat sekä kaikki, jotka kuuluivat ylimmäispapilliseen sukuun, kuten Hannas, Kaifas, Aleksander, y.m.

Kun tuomarit olivat asettuneet tavallisille puolikuun muotoisesti sijoitetuille paikoilleen, ja molemmat sihteerit, jotka aina olivat saapuvilla neuvoston istunnoissa, olivat valmiit kirjoittamaan neuvosherrain päätöksen, alkoi neuvoston puheenjohtaja eli nasi kuulustelun, kehoittaen muutamilla vakavilla sanoilla todistajia harkitsemaan sanottavansa, jonka jälkeen itse oikeudenkäynti alkoi.

Useampia todistajia kutsuttiin esiin ja kuulusteltiin; ensin niitä oikeudenpalvelijoita, jotka olivat tavanneet vankilan suljettuna ja tyhjänä, kun he menivät noutamaan noita kahta pahantekijää, sitte niitä miehiä, jotka nykyään olivat nähneet syytettyjen, ylimmäisen papin kielloista huolimatta, saarnaavan natsarealaisen oppia ja kiihoittavan kansaa.

Kaikki todistukset olivat kiihkeitä ja yhtäläisiä. Ne eivät jättäneet syytetyille mitään pelastuksen mahdollisuutta, vaan esitettiin mitä jyrkimmässä muodossa. Pietari ja Johannes, natsarealaisen seuraajat eli apostolit, joiksi he itseään nimittivät, olivat näyttäneet suunniteltua uhkaa sekä juutalaisten lakia että keisarillista esivaltaa kohtaan.

Sitte seurasi parin minuutin syvä, äänetön odotus. Synkeinä ja ankarina istuivat korkeat herrat; muutamat tuijottivat miettiväisinä eteensä, toiset loivat pikaisia silmäyksiä naapureihinsa. Kaikki tänne kokoontuneet huomasivat enemmän tahi vähemmän selvään, sen mukaan kuin heillä oli enemmän tahi vähemmän maallisia etuja valvottavina, että tässä esiintyi välinpitämätöntä uppiniskaisuutta, josta voisi seurata suuri vaara, ellei sitä perinpohjaisesti rangaistaisi.

Ylimmäinen pappi, keski-ikäinen mies, veltolla, ryppyisellä naamalla, jonka piirteet sillä hetkellä värisivät tukahutetusta harmista, nojautui eteenpäin ja antoi merkin, että vangit tuotaisiin lähemmäksi.

Nämät tottelivat käskyä ilman epäilystä tahi pelkoa. Pietari, vanhin heistä, esiintyi nopein askelin, Johannes sitävastoin läheni hitaasti, silmät yhä puoleksi maahan luotuina, ikäänkuin peljäten saastuttaa ajatuksiaan ulkonaisilla esineillä.

Muutamaksi silmänräpäykseksi loi ylimmäinen pappi terävät, syvällä olevat silmänsä apostoleihin; sitte hän oikasi itsensä nopeasti, pisti toisen kätensä kullalla kirjaillun vyönsä sisäpuolelle ja huusi mielenliikutuksesta ja vihasta värisevällä äänellä:

"Te miehet, emmekö ole ankarasti ja selvillä sanoilla kieltäneet teitä opettamasta kansaa kuolleen natsarealaisen nimessä? Eikö hänen kuolemansa tuottanut meille tarpeeksi levottomuutta ja huolta, ja nyt tahdotte jälleen saattaa hänen verensä meidän päällemme. Eikö teitä jo ole rangaistu uppiniskaisuudestanne, ja sen sijaan, että osoittaisitte kuuliaisuutta käskyillemme, täytätte Jerusalemin tällä vaarallisella opilla, kiihoitatte helposti vieteltävää kansaa sekä häiritsette sitä rauhaa, joka viimeinkin on kalliisti ostettu vuodatetulla ihmisverellä. Syytetyt, mitä voitte vastata näihin oikeudenmukaisiin syytöksiin?"

Seurasi jälleen syvä äänettömyys salissa; kaikkein katseet siirtyivät ylimmäisestä papista Pietariin. Tämä astui vielä askeleen eteenpäin, katsoi tuomariaan lakkaamatta silmiin ja sanoi sitte vakavalla äänellä:

"Ei paljon, mutta kyllä tarpeeksi, ollaksemme puhtaita sen lain edessä, jonka mukaan me ainoastaan tahdomme tulla tuomituiksi. Te olette kieltäneet meitä julistamasta Herran Jeesuksen oppia, ja maailman mahtavina on teillä oikeus antaa käskyjä ja vaatia kuuliaisuutta. Mutta teidän _yläpuolellanne_ on korkeampi laki, jota ei kukaan voi väistää, kaikkein vähemmin me, hänen opetuslapsensa: enemmän on kuultava Jumalaa kuin ihmisiä. Ja isäimme Jumala on herättänyt Jeesuksen vapahtajaksi, tuottaakseen Israelille syntein anteeksiantamuksen ja johdattaakseen sitä parannuksen tielle, ja hän on ottanut todistajiksi meidät, joille hän on lahjoittanut pyhän hengen, ja antaa sen kaikille, jotka häntä kuulevat. Mikä on syynä, ettette te, kirjanoppineet ja lainoppineet, tunne häntä, valittua ja lähetettyä, te, jotka tutkitte kirjoituksia ja ymmärrätte niiden pyhät sanat? Ettekö ole siellä lukeneet lupauksesta, jonka Jumala on antanut kansalleen, että hän kerran lähettäisi vapahtajan pelastamaan heitä, ei maallisista siteistä, vaan hengen kahleista, synnistä? Ja ettekö käsitä, että tämä vapahtaja on jo tullut, ja hänet te olette ristiinnaulinneet ja surmanneet? Mutta" -- tässä tuli Pietarin ääni kiivaammaksi ja silmänsä säihkyivät -- "te luette kehnosti, paatuneilla sydämillä; sentähden ette tunne Jumalan salaisuuden ilmestystä. Te väärennätte sanan, te sadukealaiset maanmadot, te kiellätte hengen, joka on ylösnousemus, ja elätte lihan ja puustavin mukaan. Sentähden ette myöskään huomaa, että Jeesus natsarealainen on Messias, tuo luvattu, tuo uusi elämä Jumalassa..."

Kiivastuneitten äänten sorina keskeytti Pietarin, joten hänen viimeisiä sanoja tuskin kuultiin. "Ulos", "pois", "kuolema pilkkaajalle", huudettiin useilta tahoilta. Tulinen liikunto kulki mainingin tavoin salissa, noustiin ylös, vaihdettiin kiireellisiä kuiskauksia ja heitettiin arastelevia, kysyviä katseita ylimmäiseen pappiin. Moni kokoontuneista tunsi tosin salaista tyytyväisyyttä Pietarin rohkeista sanoista, sillä ylimmäinen pappi kuului sadukeusten lahkoon, ja hänellä oli kiivaita vastustajia farisealaisissa, jotka täällä olivat monilukuisesti edustettuina; mutta kaikilla oli vallitsevana tunteena närkästys natsarealaisen julkeudesta.

Ylimmäinen pappi oli tullut vaaleaksi kuin viitta, jota hän kantoi. Hän huomasi tällä hetkellä kärsivänsä henkisen tappion, ja tämä teki hänen vihansa tunteet vieläkin väkivaltaisemmiksi.

"Mieletön!" huusi hän nousten ja ojentaen kättään Pietaria kohden, "kuinka uskallat häväistä Jumalan ylimmäistä pappia? Sitä olet katuva, julkea hupsu! Viekää ne ulos! Odottakoot tuomiotaan!" Hän viittasi kädellään, ja oikeudenpalvelijat veivät ulos Pietarin ja Johanneksen.

Nyt alkoi korkeaääninen ja intohimoinen neuvottelu. Ne papeista, jotka kuuluivat sadukeusten lahkoon, olisivat, jos se olisi ollut heidän vallassaan, heti äänestäneet apostolein kuolemaa. Mutta korkealla neuvostolla ei ollut enää oikeutta tuomita hengiltä; suurin rangaistus, mihin se voi tuomita, oli vankeus ja ruumiillinen kuritus. Laillisella tavalla oli siis mahdoton tuomita heitä kuolemaan; mutta voi monella tavalla kiertää ja polkea lakia. Voisihan kokoonkutsua, kuten natsarealaista tuomitessa, salaisen neuvoston, turvaantua maaherraan, huomauttaa roomalaiselle vallalle vaaralliseksi ja vastenmieliseksi, jos ei tuommoisia henkilöitä poisteta j.n.e. Ja väliin kuiskien, väliin huutaen, säihkyvin silmin ja kiivailla liikkeillä kumartuivat nuo arvoisat papit toistensa puoleen, kiihoittivat toisiaan kertomuksilla apostolein vallasta kansaan, esittivät myötä- ja vastasyitä, miten parhaiten pääsisi asian perille. Kuumuus salissa oli yhtä suuri kuin neuvottelijain mielissä; keskipäivän aurinko paahtoi temppelin kattoa ja loisti kansan esikartanonpuoleisista akkunoista neuvottelusaliin; ylimmäisen papin kalpealla, kaljulla otsalla tihkui suuria hikipisaroita, ja hänen ojennettu kätensä vapisi.

Kun kiihoitus oli noussut korkeimmilleen, meni eräs kokoontuneista neuvosherroista ylimmäisen papin luo ja kuiskasi hänelle jotakin. Ylimmäinen pappi loi häneen tyytymättömän, miltei kiukkuisen silmäyksen, mutta vaati heti vaitioloa, jonka jälkeen korkean neuvoston jäsenet asettuivat paikoilleen, ja kaikkien katseet kääntyivät siihen, joka oli pyytänyt puheenvuoroa.

Tämä oli pieni, keski-ikäinen mies, jolla oli suippopäinen parta, jota hän tuon tuostakin siveli toisella kädellään, ja tummanharmaat silmät, joista loisti omituinen hyvyyden ja terävän älyn ilme. Hänen nimensä oli Gamaliel. Ollen lainoppinut ja fariseus oli hän ylimmäisen papin kiivas vastustaja, joka, kuten jo mainittiin, kuului sadukeusten lahkoon. Kansa häntä suuresti kunnioitti sekä hänen oppinsa että sen lempeyden ja sävyisyyden tähden, jolla hän kohteli vastustajiansa. Hän oli Hillel'in pojanpoika ja oppilas, tuon suuren rabbiinin, jonka pyhien kirjojen tulkitseminen oli perustuksena Gamalielin järjestelmälle, ja Gamalielin kouluun tulivat maan etevimmät nuorukaiset oppiakseen juutalaisista viisautta.

"Israelin miehet!" huusi hän, kun tuon kiivaan neuvottelun kohina oli asettunut, "kavahtakaa, mitä aiotte tehdä näille miehille! Kuulkaa minua, ennenkuin on myöhäistä! Tämä oppi on joko Jumalasta tahi ihmisistä -- mitään keskiväliä ei ole. Jos se siis on ihmisistä, niin häviää se ennemmin tahi myöhemmin teidän vaikutuksettanne. Muistatteko Judasta, joka esiintyi veronlaskemisen päivinä ja nosti paljon hälinää? Muistatteko hänen mieletöntä puhettaan: 'ei mitään veroa keisarille, Jumala on yksin kuninkaamme', ja kuinka hän sen kautta saattoi paljon kansaa luopioiksi? Mutta mitenkäs kävi hänen ja hänen korkealentoisille tuumilleen? Kuin savu, tomu, katosi kaikki, kapina kukistettiin, hän itse sortui, ja kaikki hänen puoluelaisensa hajoitettiin. Samoin käypi myös natsarealaiselle ja hänen opetuslapsilleen, jos heidän oppinsa on ihmisistä. Jos se sen sijaan on Jumalasta" -- tässä hän korotti kätensä, ja hänen silmissään näkyi harras sisällinen loisto -- "niin ette voi sitä tyhjäksi tehdä. Te voitte surmata nämät profeetat, mutta oppi on elävä heidän jälkeensä. Kavahtakaa siis vastustamasta elävää Jumalaa!"

Kun Gamaliel syvällä ja liikutuksesta vapisevalla äänellä oli puhunut nämät sanat, vaikeni hän, antoi käsiensä laskeutua ja päänsä vaipua rinnalleen. Sitte hän katsoi äkkiä ylös, kohotti tuskin huomattavasti hartioitaan ikäänkuin sanoakseen: "tämä on totuus, olen sanonut sen teille, olkoon syy teidän, ellette siitä huoli", ja asettui paikoilleen.

Jonkun minuutin istuivat neuvosherrat hiljaa punniten Gamalielin sanoja, mutta sitte alkoi ensin hiljaa, sitte yhä kiivaammin samallainen neuvottelu kuin äsken. Useat myönsivät Gamalielin olevan oikeassa, mutta ne, jotka toivoivat apostolein kuolemaa, eivät heti taipuneet sitä tunnustamaan.

Kun Gamaliel istuutui, tunsi hän käden keveästi koskettavan olkapäätään ja nuorekkaan ääneen hillityllä kiivaudella kuiskaavan hänen korvaansa:

"Jalo Gamaliel, minä ihailen sanojasi, jotka ovat viisaat ja kauniit, niinkuin kaikki puheesi. Mutta suo anteeksi, mestari, että uskallan vastustaa sinua. Hyvyytesi viettelee sinua liikanaiseen lempeyteen. Natsarealaisen oppi, joskin se olisi vain ihmisistä, on vaarallisempi, kuin luuletkaan. Sillä oppimaton kansa on helposti käännetty, ja kun uuden opin puolustajilla kerran on kansa vallassaan, niin on meidän työläs kitkeä sitä rikkaruohoa, jota he ovat kylväneet. Paras siis on hävittää koko kylvö!"

Gamaliel kääntyi ja katseli rauhallisesti hymyten puhujaa. Tämä oli keskikokoinen nuori mies, jolla oli jalot, vaikka vähän tylyt kasvonpiirteet. Innostuneesti puhuessaan säkenöivät hänen tummat, henkevät silmänsä teräväpiirteisten kulmien alta, ja hänen voimaa osoittavilla huulillaan oli malttamattomuuden ilme, jota hän turhaan koki tukahuttaa.

"Nuoruudenveri, nuoruudenveri!" vastasi Gamaliel nostaen pari kertaa hitaasti päätään ja vetäisten tavallisuuden mukaan partaansa. "Jos sinä, rakas Saulukseni, olisit elänyt niin kauvan kuin minä, jos olisit oppinut vertaamaan elämää kirjoituksiin ja siitä tekemään johtopäätöksesi tulevista tapauksista, niin huomaisit minun tuominneeni oikein ja viisaasti..."