Part 7

Tyttö kun sen kuuli, niin pani hän sen täin pieneen laatikkoon ja alkoi sitä syöttää. Parissa kolmessa viikossa se kasvoi niin suureksi kuin se laatikko oli. Silloin hän pani sen suurempaan astiaan, mutta kuukauden päästä oli se niin suuri, että se oli siitäkin muutettava. Siitä muutti tyttö sen suureen tynnöriin, ja kun kolme vuotta oli kulunut umpeen, niin oli se kasvanut niin suureksi, että arveltiin sen painavan enemmän kuin kolmivuotiaan sian.

Silloin se nyljettiin ja nahka naulattiin portin päälle ja kuningas asetti sellaisen määräyksen, että ken arvaa, minkä eläimen nahka se on, hän saa kuninkaan tyttären vaimokseen.

Nyt alkoi vaeltaa kansaa sitä nahkaa katsomaan, mutta kukaan ei voinut arvata, minkä eläimen se oli. Siinä tuumittiin ja päätä pyöritettiin, mutta turhaan. Rikkaat ja köyhät tulivat tarkastamaan, sillä jokainen olisi ottanut mielellään kuninkaan kauniin tyttären vaimokseen.

Eräänä päivänä kuului mereltä järeä ääni:

-- Se on täin nahka!

Kun kaikki katsoivat sinnepäin, niin näkivät he merihirviön pistävän päänsä laineista esiin ja sitten painuvan jälleen syvyyteen.

Kuningas ei olisi mielellään antanut tytärtään sellaiselle merihirviölle, mutta hänen vaimonsa sai hänet kuitenkin taivutetuksi tuumaan, ja niin alettiin valmistella häitä.

Kuukauden päästä olivat häät ja kansaa oli kerääntynyt läheltä ja kaukaa. Siinä sitä odotettiin sulhasta. Vihdoin nähtiin merestä nousevan olennon. Ihmisen näköinen hän oli, mutta oli hänellä kolme päätä ja koko ruumis oli karvainen. Kalpeana katseli tyttö sulhastaan. Tämä nosti hänet syliinsä ja vei hänet kauas.

Loitolla kuninkaan linnasta oli merihirviöllä oma asuntonsa. Linnaksi se oli liian pieni ja kyläksi liian suuri. Tänne hän vei tytön.

Kun tyttö katseli ympärilleen, niin ei hän missään nähnyt elävätä olentoa, linna oli aivan autio.

Täällä tyttö eli miehensä kanssa ja pian hän alkoi hänen muotoonsa tottua, niin peloittava kuin se olikin. Ja mies oli hänelle hyvä ja koetti kaikin tavoin häntä palvella.

Tytölle syntyi poika ja hän oli siitä hyvin onnellinen. Kerran heräsi tytössä halu käydä entisessä kodissaan kuninkaan linnassa ja hän pyysi mieheltään lupaa saada mennä isäänsä ja äitipuoltaan katsomaan.

-- Mene, sanoi mies, mutta sinä et saa mitään kertoa olostasi täällä.

Sen tyttö lupasi. Kun hän tuli kuninkaan linnaan, niin alkoi äitipuoli heti tiedustella:

-- Kerrohan, millaista on sinun elämäsi uudessa kodissasi. Onko miehesi sinulle hyvä ja kohtelevatko muut sinua rakkaudella?

Tyttö muisti miehensä varoituksen eikä kertonut sanaakaan. Mutta äitipuoli arvasi tytön häneltä jotain salaa -- ja hän päätti keinolla millä tahansa saada siitä selon. Toisena päivänä hän taas kyseli:

-- Minkätähden sinä et tahdo kertoa mitään elostasi ja oloistasi? Onko miehesi aina kotona?

-- Päivin en häntä koskaan näe, en muuta kuin öisin.

-- Onko hänen muotonsa muuttunut vai onko pysynyt samana?

-- Sitä en tiedä.

-- Etkö ole tulella katsonut?

-- En ole.

-- Kun nyt menet kotia, niin sytytä tuli yöllä, kun hän on nukkunut. Silloin näet, minkä näköinen hän on.

Kun tyttö tuli kotiaan, niin kysyi mies:

-- Oletko ollut vaiti?

-- Äitipuoleni houkutteli minua puhumaan ja minä sanoin yhtä ja toista. Ja kun kerroin hänelle, etten ole sinua koskaan nähnyt, niin käski hän salaa yöllä katsoa valkean valossa.

-- Jos minua rakastat, sanoi mies, niin elä sitä koskaan tee. Minut on loihdittu kolmeksi vuodeksi mereen. Jos kolmeen vuoteen ei ainoakaan ihminen minua näe, niin pääsen jälleen ihmiseksi.

Kun tyttö tämän salaisuuden kuuli, niin heräsi hänessä halu nähdä, millainen hänen miehensä oli. Kauan hän hillitsi itseään, mutta eräänä yönä, kun hänen miehensä oli nukkunut, ei hän enää voinut itseään hillitä, vaan sytytti tuohuksen ja kumartui katsomaan vieressään nukkuvaa miestä.

Hän hämmästyi nähdessään kauniin miehen rinnallaan. Puolet oli hänen ruumiistaan jo karvatonta, mutta toinen puoli oli vielä kuin pedolla.

Silloin heräsi mies ja tuli hyvin murheelliseksi.

-- Niin vähän sinä siis saatoit itseäsi hillitä, sanoi hän. Jos olisit vielä puolet ajasta odottanut, niin olisin tullut kokonaan ihmiseksi taas. Näin olet kaiken tuhonnut ja minun täytyy sinun luotasi ainiaaksi lähteä pois.

Hän poistui linnasta ja sukelsi mereen. Kun hän sinne oli uponnut, niin syttyi koko linna tuleen ja tyttö sai hädin tuskin lapsensa pelastetuksi liekeistä.

Kun hän köyhänä ja asuntoa vailla seisoi meren rannalla palavan linnan raunioiden luona, niin sanoi hän:

-- Pahoin olen miestäni vastaan rikkonut. Mutta sen rikkomuksen tahdon sovittaa. Kotia ei minulla ole, minne menisin, sillä äitipuoleni luo en tahdo mennä, koska hän minut tähän onnettomuuteen houkutteli. Minä tahdon mennä eteenpäin, yhä eteenpäin siksi kunnes jälleen kohtaan mieheni.

Hän lähti astelemaan lapsi sylissään. Näin tuli hän meren niemeen, josta hän ei enää päässyt eteenpäin. Siinä hän rannalla yksinään itki, itki siksi, kunnes vaipui uneen. Kun hän unestaan heräsi, niin näki hän etäällä ketun kantavan hänen poikaansa suussaan ja katoavan metsään. Silloin hän vaipui maahan ja itki vieläkin katkerammin.

Merestä nousi karhu ja kysyi häneltä:

-- Mitä itket?

-- Sitä itken, kun minulla oli mies, hyvä ja kunnollinen ja oman järjettömyyteni kautta hänet kadotin ja hän läksi luotani. Minulla oli koti, jossa olin onnellinen ja se minulta paloi. Minulla oli poika ja senkin olen menettänyt.

-- Tule selkääni, sanoi silloin karhu. Minä vien sinut miehesi luo.

Tyttö nousi karhun selkään ja karhu läksi uimaan. Kun he olivat tulleet meren aukealle selälle, josta ei näkynyt maata millään puolella, sanoi karhu:

-- Minun on nälkä.

Tyttö antoi karhulle kaiken, mitä hänellä oli evästä. Karhu ui jonkun matkaa ja valitti taas nälkäänsä. Silloin tyttö antoi karhun syödä hänen molemmat kätensä.

-- Miksi surisin käsiäni, sanoi tyttö, kun vain saan mieheni nähdä.

Jonkun matkaa uituaan valitti karhu taas nälkäänsä.

-- Syö jalkani, sanoi tyttö. Miksi surisin jalkojani, kun vain saan mieheni nähdä.

Kun he vihdoin saapuivat rantaan, niin heitti karhu hänet rannalle kädettömänä ja jalattomana. Mutta tyttö ei valittanut, vaan kiitti karhua, joka oli hänet tuonut meren yli.

Silloin karhu sylki suustaan tytön kädet ja jalat ja asetti ne jälleen paikoilleen. Sen tehtyään sanoi karhu:

-- Mene tästä eteenpäin siksi, kunnes tulet tulisen vuoren luo. Nouse sen huipulle, niin näet edessäsi tien. Sitä lähde astumaan, kunnes tulet pienelle mökille. Sinne poikkea, niin sinua neuvotaan eteenpäin.

Tyttö teki, niinkuin karhu oli hänelle neuvonut. Kun hän tuli mökkiin, oli siellä vanha vaimo. Tälle kertoi tyttö koko elämäntarinansa, ja siitä vaimo huomasi, että hän oli hänen veljensä puoliso.

-- Lepää tämä yö minun tuvassani, sanoi vaimo, niin aamulla neuvon sinua eteenpäin.

Yöllä kehräsi vaimo ja keri langan kerälle. Aamulla hän heitti sen vierimään pitkin tietä ja sanoi tytölle:

-- Seuraa kerää siksi kunnes se pysähtyy.

Tyttö teki niin ja tuli toiselle tuvalle, jossa asui hänen miehensä toinen sisar. Tämä antoi hänelle aamulla kuontalon ja viipsinpuut ja sanoi:

-- Mene sinne, minne kerä vierii. Ja kun se pysähtyy, niin pysähdy siihen ja pane maata.

Tyttö asteli kerän jälestä ja tuli vihdoin korkealle, aivan alastomalle kalliolle. Kun hän siinä istui, niin näki hän kalliosta veräjän avautuvan, ja siitä tuli nainen, joka astui tytön luo.

-- Mitä etsit täältä? sanoi nainen.

-- Miestäni, jonka tiedän täällä olevan.

-- Jos annat minun kuontalolla kehrätä, niin päästän sinut miehesi luo, sanoi nainen.

Tyttö antoi naiselle kuontalon ja meni vuoreen. Siellä hänen miehensä makasi, mutta vaikka tyttö kuinka olisi koettanut häntä herättää, niin ei hän avannut silmiään, sillä nainen oli pistänyt unineulat hänen korviinsa.

Valittaen vietti tyttö yön miehensä luona. Kun aamu tuli, ajoi nainen hänet vuoresta pois. Mutta palvelijat olivat kuulleet, mitä tyttö oli sanonut nukkuneelle miehelleen ja he sen kertoivat hänelle.

-- Vaimosi oli koko yön sinun luonasi, sanoivat he, mutta sinä et herännyt, kun unineulat olivat korvissasi.

Illalla nainen, joka oli paha haltija, meni taas tytön luo ja pyysi saada kehrätä hänen kuontalollaan. Kun tyttö tuli vuoreen, niin oli poika ollut varovainen, eikä ollut antanutkaan pahan haltijan pistää unineuloja hänen korviinsa. Hän kuuli vaimonsa äänen ja kysyi häneltä:

-- Miten olet tänne päässyt? Miten olet tullut suuren ulapan yli?

-- Minut toi karhu selässään.

-- Se karhu on minun veljeni. Minne jätit poikasi?

-- Nukkuissani varasti sen minulta kettu.

-- Se kettu oli minun toinen veljeni. Silloin on poikani turvassa. Sinä olet kaikki koettelemukset kestänyt ja niin on meille pelastuksen päivä koittava. Kun ensi yönä tulet luokseni, niin muista sulkiessasi vuoren portin lausua rukous. Kun sen teet, niin ei paha haltija voi enää sitä avata.

Kolmantena iltana teki tyttö niinkuin hänen miehensä oli neuvonut.

Kun paha haltija koetti vuoren veräjää avata, paloi hän siihen. Tyttö ja hänen miehensä tulivat vuoresta kaikkien niiden kanssa, jotka haltija oli sinne sulkenut. Ja kun he saapuivat omille mailleen, niin oli palanut talo jälleen paikollaan ja kettu oli tuonut heidän poikansa sinne. Ja siellä he elävät vieläkin, elleivät ole kuolleet.

SOHVI JA AAPELI.

Kuninkaalla oli tytär, kaunis ja komea, mutta niin itsepäinen, ettei kukaan saanut häntä muuttamaan sitä, minkä hän kerran oli päättänyt. Ja kun hän alkoi komentaa, ja se tapahtui hyvin usein, niin saivat siinä tanssia hänen pillinsä mukaan sekä kuningas että koko hoviväki.

Tämä tyttö oli saanut sen ajatuksen päähänsä, että hän menee sille miehelle, joka voi maksaa hänestä hänen painonsa kullassa. Ja kun hän oli jokseenkin komea nainen, niin olisi siihen tarvittu aika kasa rahaa. Kyllähän häntä kävi yksi ja toinen katsomassa, mutta päätään puristaen meni pois, sillä niin paljoa rahaa ei ollut kenelläkään. Mutta kun kuninkaantytär veroitti jokaista, joka katsomassakin kävi, tuhannella kultarahalla, niin oli hänelle jo kasaantunut suuri laari täyteen kultarahoja.

Tämä laari oli samassa aitassa kuin se suuri puntarikin, jonka toisessa vaakalaudassa kuninkaantytär seisoi ja toiseen saivat kosijat koota kultarahansa.

Tämän kuninkaantyttären nimi oli Sohvi.

Toisesta maasta tuli sinne kuninkaan kaupunkiin kauppias. Aapeli oli hänen nimensä. Hän oli niin reipas ja ilo loisti hänen kasvoistaan niin kirkkaasti, että jokainen tyttö toivoi hänet saavansa omakseen.

Tämäkin meni sitä kuuluisaa kuninkaantytärtä katsomaan, joka painon mukaan itseänsä kaupitteli. Kun Sohvi näki Aapelin ja Aapeli Sohvin, alkoivat he molemmat heti kovasti pitää toisistaan, ja Aapeli toivoi olevansa niin rikas, että hän olisi voinut ostaa Sohvin omakseen, ja Sohvia kiukutti se, että hän sillä tavoin oli päättänyt valita miehensä, sillä hän olisi ottanut Aapelin, vaikka sillä ei olisi ollut ropoakaan.

-- Kun minä olen toisesta maasta, sanoi Aapeli, niin ei minulla ole niin paljoa rahoja mukanani, mutta, jos ensin antaisit punnita itsesi, niin tietäisin kuinka paljon kotoani tuon.

-- Mennään sinne minun aittaani, sanoi Sohvi. Siellä on aivan vakituinen puntari minua varten.

Sinne he menivät yhdessä ja siinä punnitessa he puhelivat kaikista maailman asioista. Ja jota enemmän he puhelivat, sitä enemmän he rakastuivat toisiinsa. He punnitsivat niin kauan siellä aitassa, että kuningas jo tuli ovelle kurkistamaan, missä he niin kauan viipyivät.

-- Mikä kauppias sinä olet, sanoi kuningas, kun et sen pikemmin osaa punnita?

-- No, ei se nainen olekaan mikään jauhosäkki, sanoi Aapeli, ei sitä niinkään pian punnitse.

-- Elä sinä, isä, tähän sekaannu, sanoi Sohvi. Sinä et ymmärrä yhtään näitä asioita. Se ihmisen punnitseminen on hyvin monimutkainen asia.

Lopulta Aapeli sai tarkan tiedon siitä, kuinka paljon Sohvi painoi, ja hän läksi laivallaan omille mailleen rahojaan hakemaan.

Sillä aikaa Sohvi odotteli Aapelia eikä ottanut ketään kosijaa enää vastaan.

-- Se minun ostajani on kotoaan hakemassa rahojaan, sanoi hän. Turhaa on tässä enää muitten yrittääkään.

Aapeli oli paperinpalalle kirjoittanut Sohvin painon muistoonsa ja alkoi kotiaan päästyään kultarahojaan laskea ja punnita. Mutta vaikka hän kaiken rikkautensa pani yhteen kasaan ja myi kaiken, mistä hän vain saattoi rahaa saada, niin ei hän saanut puoltakaan siitä summasta kokoon, joka olisi tarvittu Sohvin ostamiseen.

Huomattuaan, ettei hän mitenkään vaadittua kultaa saisi kootuksi, päätti hän mennä Sohville ilmoittamaan, ettei siitä hänen hommastaan mitään tulekaan. Hän purjehti laivallaan kuninkaan linnan luo ja meni Sohvin puheille.

-- No, mitenkä sen asian laita on? kysyi Sohvi.

-- Ei siitä minun ostostani taida tullakaan mitään, vastasi Aapeli.

-- Miksei tule?

-- Sinä painat aivan liian paljon. Ei sellaista kultamäärää kukaan voi haalia kokoon.

-- Puuttuuko sinulta paljonkin? Ehkä minä voisin niin paljon laihtua, että sinä voisit tuon summan suorittaa.

-- Ei sitä kukaan niin paljoa voi laihtua, sillä minulla ei ole puoltakaan sinun painostasi.

-- Sepä nyt on harmillinen asia, sanoi Sohvi, sillä minä tulisin hyvin mielelläni sinulle.

-- Mielellänihän minäkin sinut ottaisin, sanoi Aapeli. Ei minulta suinkaan halua puutu, ei muuta kuin rahat.

-- Mutta jos kuitenkin koetettaisiin sitä punnitsemista, sanoi kuninkaantytär. Minä koetan seisoa niin kepeästi kuin mahdollista vaakalaudalla.

-- Kyllä minä tiedän, ettet sinä niin kepeästi voi seisoa, että minun rahani riittäisivät. Mutta, kuten tahdot, voinhan minä sinun mieliksesi koettaa.

Ja he menivät yhdessä kuninkaantyttären aittaan.

Siinä Sohvi seisoi vaakalaudassa ja koetti olla niin kepeä kuin suinkin, mutta eiväthän Aapelin rahat minnekään riittäneet.

Siinä he nyt kumpikin katselivat murheellisina toisiinsa. Ei puhekaan luistanut kummaltakaan. Vihdoin sanoi Aapeli:

-- Siinä nyt näet, ei se kulta minnekään riitä. Sitä paitsi olet sinä vielä poissaoloni aikana lihonutkin.

-- Minä pelkään sen tehneeni. Minä olin niin hyvällä tuulella sinua odotellessani, että taisin syödä liian runsaasti.

-- Kuka sinun käskikin keksimään sellaisia hullutuksia kuin tämä painon mukaan myyminen. Siinä nyt tuli harmi meille kummallekin.

-- Luuletko, etten minä tässä jo ole omaa tyhmyyttäni kiukutellut, sanoi Sohvi. Mutta kuka sitä edeltäpäin osasi arvata, että sellainen mies kuin sinä tulisi minua kosimaan.

-- Ei tässä siis ole mitään muuta neuvoa kuin että minä menen omille mailleni, ja me sanomme kauniisti hyvästit toisillemme, sanoi Aapeli.

-- Älähän nyt sentään vielä hätäile, sanoi Sohvi. Täytyyhän meidän tästä jollain tavoin päästä, sillä minä olen päättänyt tulla sinun vaimoksesi, ja minkä minä kerran päätän, sen minä pidänkin.

-- Olisit ensin ollut tekemättä sellaisia jonninjoutavia päätöksiä kuin koko tämä punnitsemisjuttu on.

Kuningas tuli aitan ovelle ja sanoi:

-- Tuleeko siitä punnitsemisesta mitään valmista, vai mitä?

-- Mene sinä, isä, tiehesi, sanoi Sohvi. Täällä juuri paraillaan ladotaan kultaa puntariin, minkä ehditään ja ennätetään.

Kun kuningas oli mennyt aitan ovelta kirkastuivat äkkiä Sohvin kasvot.

-- Nyt minä keksin keinon, jolla pääsemme pulasta. Kyllä minä olen ollut typerä, kun en ennen ole sitä huomannut.

-- Mikä keino se on, ethän siellä vaakalaudallasi voi äkkiä sen köykäisemmäksi tulla?

-- En voikaan, mutta sinun vaakalautasi voi tulla raskaammaksi. Onhan minulla tuolla kokonainen laari täynnä kultarahoja. Ala ottaa sieltä niin paljon kuin tarvitaan.

Heidän ilonsa oli hyvin suuri heidän keksiessään tämän keinon. Aapeli ajoi molemmin kourin kiiltäviä kultakolikolta vaakalautaan. Mutta ajoi hän kuinka paljon tahansa, niin ei se vaakalauta, jossa kuninkaantytär oli, sittenkään noussut.

-- Nyt olen kaikki rahat laaristakin ajanut, sanoi Aapeli, eikä sekään riitä.

-- Vähällä on, ettei riitä, sanoi Sohvi. Kyllä minua nyt kiukuttaa, kun niin iloinen olin sinua odotellessani ja aivan tarpeettomasti lihoin. Mutta minä korvaan sen nyt toisin.

-- Hyvänen aika, sanoi Aapeli. Mitä sinä nyt aijot?

-- Minä vähennän vaatteitani siksi, kunnes painoni on kylliksi vähentynyt.

Ja Sohvi riisui toisen vaatekappaleen toisensa jälkeen. Ja kun hän viimeisenkin vaatteen oli päältään heittänyt pois, niin nousi se vaakalauta, jolla hän seisoi.

-- Joko on punnitseminen loppunut, sanoi kuningas ja kurkisti oven raosta.

-- Jo on, sanoi Sohvi. Rahaa on niin paljon kuin on vaadittukin.

-- No, ei sitten muuta kuin kutsun tänne tuomarit tarkastamaan, sanoi kuningas.

-- Kutsu vain, sanoi kuninkaantytär. Mutta nuoria tuomareita et saa kutsua, et muita kuin ne, jotka ovat seitsemänkymmenen vuotiaita ja sitä vanhempia.

Kuningas juoksi kiireimmän kautta linnaan ja palasi neuvonantajiensa kanssa, joista kahta täytyi kantaa, niin vanhoja he olivat, yksi oli silmäpuoli, yksi tukkikuuro, ja kaikki he olivat yli seitsemänkymmenen vuotiaita. Mutta kun he aittaan tulivat, niin jäivät he hetkiseksi hämmästyneinä seisomaan, niin kaunis oli kuninkaantytär seisoessaan koko alastomassa kauneudessaan siinä vaakalaudalla.

Mutta Sohvi ei antanut heidän siinä kauankaan seisoa häntä töllistelemässä, vaan huusi:

-- Elkää siinä töllistelkö minua kuin lehmät vasta maalattua aitaa, vaan katsokaa puntariin. Vaakalauta painuu rahojen puolelle.

-- Niin painuu, sanoi kuningas.

-- Niin painuu, sanoivat kaikki neuvosherrat.

-- Aapeli on täyttänyt ehdon, sanoivat kaikki neuvosherrat.

-- Menkää sitten tiehenne, sanoi Sohvi, jotta minä pääsen pukemaan vaatteet ylleni.

Ja kuningas ja neuvosherrat kompuroivat, miten kukin pääsi, aitasta pois.

Pidettiin sitten häät, oikein rymyhäät. Ja häiden jälkeen vei Aapeli Sohvinsa omalle maalleen. Rahaa oli heillä ennestään, sillä Sohvi otti luonnollisesti kaikki punnitusrahat mukaansa, ja uutta tuli lisää, niin että heillä ei ollut huolista aavistustakaan. Vaikka Sohvi olikin hiukan tuittupäinen ja toisinaan mekasti hiukan liian paljon, niin kyllä hän taukosi, kun Aapeli tiuskaisi muutaman kovan sanan.