Part 4

Poika ei sanonut mitään, vaan meni maailmalle palveluspaikkaa etsimään. Kun hän asteli tietä pitkin, tuli rikas mies häntä vastaan. Nähdessään sellaisen rotevan ja suuren miehen, kysyi hän häneltä:

-- Minne sinä olet matkalla?

-- Palvelusta olen etsimässä.

-- Kun olet noin roteva, niin mielelläänhän sinut palvelukseensa ottaa. Paljonko tahdot palkkaa?

-- Enhän minä paljoakaan tahdo, vastasi poika. Kyllä minä olen tyytyväinen, kun saan kerran vuodessa lyödä korvalle.

-- No, eihän se mitään tee, jos hän minua kerran korvalle iskeekin, arveli rikas mies ja sopi hänen kanssaan kaupoista. Mikä sinun nimesi on?

-- Mattihan se on!

Rikas mies toi Matin kotiaan ja antoi hänelle vaatteet, mutta suuret ja lujat niiden täytyi olla, sillä Matti oli peloittavan kookas ja väkevä.

Siellä Matti sitten raatoi ja rikas mies oli tyytyväinen tähän palvelijaansa, jonka hän niin pienellä palkalla oli saanut. Eräänä päivänä lähetti hän Matin metsään puita hakemaan. Matti valjasti hevosen reen eteen ja läksi metsään. Siellä hän katseli, mistä löytäisi kuivan puun. Jopa näkikin sellaisen. Matti pisti kätensä puun juurien alle kiskaisten koko puun juurineen maasta.

Mutta puun alla olikin karhun pesä. Karhu heräsi talviunestaan ja nousi vihaisena katsomaan, kuka hänen rauhaansa oli häirinnyt. Nähtyään hevosen, meni se sitä kohden aikoen iskeä hampaansa siihen.

-- Pysyppä hiukan alallasi! sanoi Matti. Jätätkös sen hevosen rauhaan!

Eihän karhu puhetta ymmärtänyt, vaan iski hampaansa hevosen koipiin.

Silloin Matti kävi karhun korvaan kiinni ja sanoi:

-- Etkö sinä kuullut, mitä minä sanoin, vai ilkeyksissäsikö sinä sen teet? Kyllä minä opetan olemaan siivolla!

Ja Matti otti vyön vyöltään, sitoi siitä suitset karhulle ja valjasti sen vetämään puuta, jonka hän oli nostanut rekeen. Sitten hän otti hevosen ja sanoi sille:

-- Tule nyt sinäkin kerran ajelemaan, kun pääset vapaalla kyydillä.

Ja Matti nosti hevosen rekeen. Karhu veti, ja niin Matti ajoi taloa kohden. Rikas mies katseli ikkunasta ja sanoi vaimolleen:

-- Tulehan katsomaan, vaimo, tuolla Matti jo tulee ja kovasti on iso kuorma sillä. Mutta mikä kumma eläin sillä vetämässä on, kun se itse hevosen kanssa kuormalla istuu?

Matti tuli pihaan, päästi karhun kuorman edestä ja sitoi sen suitsilla aitan seinään kiinni. Sitten meni hän rikkaan miehen puheille ja sanoi:

-- Kyllä minä nyt toin niitä puita. Ja toin minä sieltä metsähäränkin. Minne minä sen panen, nostanko sen tänne tupaan?

-- Et saa nostaa, sanoi rikas mies hädissään.

-- Minne minä sen sitten panen?

-- Tappaa sinun se pitää, huusi rikas mies.

-- Vai niin, sanoi Matti ja meni pihalle.

Siellä hän meni karhun luo ja löi sitä kerran korvalle. Kellelleen meni karhu ja heitti henkensä. Nähdessään sen rikas mies aivan kauhistui, sillä hän ajatteli, miten hänen käy, kun tuollainen mies lyö korvalle. Hän tuumi vaimonsa kanssa, miten he tuon miehen saisivat hengiltä.

Hänen vaimonsa keksi silloin omasta mielestään aivan oivallisen tuuman:

-- Minä tiedän, sanoi hän, millä tavoin hän varmasti saa surmansa. Me lähetämme hänet paholaisten myllyyn. Siellä ne hänet tappavat.

Matti meni, minne häntä käskettiin. Hän pani rekeen monta säkillistä rukiita ja läksi myllyyn. Tultuaan sinne pani hän sen käymään ja kaatoi jauhoja kiven silmään. Silloin tuli joukko pieniä paholaisia sinne ja huusi hänelle:

-- Mitä sinä tänne tulet meidän myllyymme luvatta jauhattamaan?

-- Minä tulen sinne, minne minua käsketään, sanoi Matti. Enkä minä tuollaisilta pieniltä pipanoilta rupea lupaa kysymään.

Paholaisia tuli yhä enemmän, niitä oli kohta jo niin paljon, että aivan mustanaan kuhisi. Ne hyökkäsivät Matin kimppuun. Mutta kun Matti kerran oikein huitaisi kädellään, lensivät pienet paholaiset seiniä vasten niin, että luut niiden ruumiissa rutisivat.

Parkuen juoksivat pienet paholaiset suuren paholaisen luo ja sanoivat:

-- Tule, isä hyvä, joutuin myllyyn, siellä on sellainen mies, joka jauhattaa aivan luvatta! Me koetimme ajaa sen pois, mutta se löi meidät liiskaksi pitkin seiniä!

Vanha isäntä meni myllylle ja sanoi Matille:

-- Mikä mies sinä olet?

-- Minä olen rikkaan miehen renki.

-- Kenen luvalla sinä jauhatat täällä?

-- Kun isäntäni minut tänne laittoi jauhattamaan, niin hänen luvallaan minä jauhatankin.

-- Ei tämä ole hänen myllynsä!

-- Olkoon kenen mylly tahansa, vastasi Matti, kun minä kerran olen tänne tullut, niin minä myös jauhatan viljan loppuun.

-- Minä heitän sinut ovesta ulos! huusi vanha paholainen.

-- Olisi sitäkin hauska katsella! sanoi Matti.

Hän otti vanhaa paholaista niskasta kiinni, pani hänet väkisin istumaan myllyn kivelle ja piteli hänen takarustinkiaan siinä kiveä vastaan siksi, kunnes siitä suurin osa oli kulunut pois. Paholainen parkui, mutta Matti ei hellittänyt, vaan piteli yhä.

-- Elä minua kokonaan lopeta! rukoili paholainen.

-- Täytyyhän sinusta jotain jättää jälelle, sanoi Matti ja päästi paholaisen menemään kotiaan.

Matti jauhatti viljan ja läksi kotia ajamaan. Kun rikas mies näki Matin saapuvan, tuli hän kysymään:

-- Mitä Matille kuuluu?

-- Mitä tässä erikoisia kuuluisi, vastasi Matti.

-- Mimmoista oli myllyssä?

-- Se taisikin olla paholaisten mylly, vastasi Matti, siellä näet oli niitä pikkupaholaisia niin, että kuhisi.

-- En minä tietänyt, että se oli paholaisten mylly, vastasi rikas mies. Me olemme siellä aina jauhattaneet viljamme.

Rikas mies tuumi yhä vaimonsa kanssa, millä ihmeen keinolla he voisivat tuon miehen tappaa. Hänen vaimonsa keksi sen tuuman, että he lähettävät Matin pyytämään paholaiselta rahoja lainaksi, kyllä Matti sille matkalle varmaankin jäisi.

Tämä tuuma oli rikkaan miehen mielestä oivallinen ja hän kysyi Matilta:

-- Menetkö, Matti, sinne, minne vain lähetetään?

-- Menenhän minä, vastasi Matti.

-- Mene sitten paholaiselta pyytämään rahoja lainaksi.

-- Saattaahan tuota mennä, vastasi Matti. Mutta paljonko niitä rahoja olisi saatava?

-- Pyydä kapallinen kultaa ja kapallinen hopeaa.

Matti meni paholaisen taloon. Pienet paholaiset juoksivat häntä vastaan, mutta kun he näkivät, kuka tulija oli, niin juoksivat he minkä suinkin pääsivät vanhan isännän luo ja huusivat:

-- Se sama mies, joka sinun istuintasi myllynkiveä vasten hioi, on täällä!

-- Mikä kumma nyt on tullut, kun se mies tänne on saapunut? sanoi vanha paholainen.

Hän meni Mattia vastaan, kumarteli nöyrästi ja sanoi:

-- Mitä kuuluu?

-- Eihän minulle mitään kuulu, sanoi Matti, mutta isäntäni lähetti hakemaan rahaa velaksi.

-- Paljonko se sitä tahtoo?

-- Kapan kultaa ja kapan hopeaa, vastasi Matti

Paholainen antoi Matille kaiken, minkä tämä pyysi, niin kovasti hän pelkäsi Mattia.

Kun Matti tuli rahoja tuoden, kävi rikas mies aivan kalmankalpeaksi ja sanoi vaimolleen:

-- Nyt minun viimeinen hetkeni on tullut, sillä nyt ei ole enää pitkääkään aikaa siihen, kun palkkavuosi loppuu, ja silloin hän lyö minut kuoliaaksi.

Syttyipä sota, ja rikas mies kysyi Matilta:

-- Menetkö Matti sotaan?

-- Kyllähän minä menen, jos lähetetään, vastasi Matti.

Rikas mies laittoi Matille eväät ja lähetti hänet menemään. Hänelle annettiin suuri säkillinen leipää, kaksi leiviskää voita ja kaksi leiviskää kuivattua lihaa. Matti otti kaikki selkäänsä ja läksi sotatantereelle.

Päästyään perille, hän istui keskelle tannerta, jossa toiset juuri torailivat ja tappelivat ja rupesi syömään. Kun toiset hänet näkivät, niin alkoivat he ampua häntä molemmilta puolilta, sillä eihän kukaan tietänyt, kenen puolelle hän kuului.

Matti söi kaikessa rauhassa, mutta kun häntä ammuttiin kanuunoilla, huusi hän:

-- Hiljaa pojat siellä! Mitä te roskia heittelette minun voihini! Jollette ole siivolla, nousee tästä toinen elämä!

Toiset ampuivat yhä ja silloin Matti suuttui, nousi ja läksi hänkin sotimaan. Hän huitoi oikein tuntuvasti ja pian hän oli sotinut toisen puolen ihan kuivaksi. Silloin hän kääntyi toisten puoleen loppua tekemään. Mutta nämät alkoivat huutaa:

-- Elä meidän puolta rupea loppimaan, syyttömiä me olemme!

Matti jätti heidät rauhaan, meni korkealle mäelle ja alkoi panna piippuunsa tulta, sillä hänen oli jo siinä työssä tullut tupakan nälkä.

Hänen siinä tulta iskiessään kirposikin kipinä ruutikasaan, se räjähti tuleen ja Matti lensi ilmaan ja meni tuhansiksi kappaleiksi.

Jollei Matti siten olisi kuollut, kuka tietää miten rikkaan miehen olisi käynyt.

VALKEUDEN MAA.

Valtias kuuluisa ja mahtava tahtoi kerran saada tiedon siitä, kuinka laaja oli maan piiri, kuinka kauas ulottui aaltoileva meri ja missä oli se seutu, jossa aurinko käy levolle meren syliin.

Hän varusti purren, johon hän palkkasi kaksitoista urhoollista, kaikkia vaaroja ja vastuksia pelkäämätöntä miestä ja lähetti heidät etsimään maailman äärtä.

Purjeet pullistuivat tuulessa, kun nämät miehet läksivät retkelleen. Toista kymmentä vuotta he yhä suoraan jatkoivat matkaansa meren tummaa tietä pitkin. Ja kun he olivat kulkeneet jo pitkän matkaa, yllätti heidät ikuinen pimeys, niin synkkä ja loppumaton, että pienintäkään valon välkettä ei ollut missään.

Hiljaa keinui pursi mustilla laineilla, kunnes äkkiä vienoinkin viima taukosi ja hiljaisuus aivan loppumaton ja suuri, syvä ja kaikki verhoava oli heidän ympärillään.

He huomasivat eksyneensä äärettömyyteen.

Silloin laivan päällysmies sanoi merimiehille:

-- Harhaan olemme tulleet, eikä missään näy meille pelastuksen tietä. Missä olemme, missä maan ääressä, kuka sen sanoa voi. Mutta ehkä on ranta meidän lähellämme, vaikka emme sitä pimeyden tähden eroita. Siksi irroittakaamme purtemme jälessä oleva pienoinen venhe, ja menköön kuusi meistä etsimään maan perustaa jalkainsa alle. Täällä me toiset odottakaamme, ja ett'eivät he eksyisi meistä pimeässä, otan minä renkaan ja siihen lyön. Niin loitos saattavat he mennä kuin renkaan kilahdus kuuluu.

Tätä neuvoa noudattaen astui kuusi miestä venheeseen ja sousi purren luota pois. Ja heidän hiljaisia vesiä soudellessaan, antoivat he aina tuon tuostakin airojen levätä kuunnellakseen, kuuluiko renkaan helähdys.

Näin soudellessaan tunsivat he pimeässä äkkiä kallion vastassaan. Yksi miehistä nousi venheen keulaan ja tunnusteli kädellään, olivatko he tulleet karin luo, vai oliko vuori heidän vierellään. Tunnustellessaan huomasi hän edessään seinän sileän ja korkean.

Hiljaa soutelivat miehet kallion laitaa kuunnellen silloin tällöin, kuuluiko vielä renkaan kilahdus. Näin loitotessaan tuli heidän eteensä kalliossa portaat. Niiden pieleen he sitoivat veneen ja alkoivat astella portaita ylös. Ja yhä kuului kaukaa purresta renkaan heleä kilahdus.

Lasten lailla he polvillaan, hiljaa ja varovaisesti nousivat. Näin he kotvasen aikaa kulkivat, kunnes heidän vastaansa tuli suuri ovi.

Miehet nousivat seisaalleen koettaen etsiä oven ripaa. Mitään ripaa he eivät löytäneet, mutta sen sijaan osui heidän käteensä rengas. Sitä yksi mies löi oveen, ja henkeään pidättäen he kuuntelivat kaikin, mutta mitään liikettä ei kuulunut oven takaa. Kaikki oli aivan hiljaista, ei muuta kuulunut kuin miesten tasainen hengitys ja etäältä purresta renkaan heikko helähdys.

Toinen mies tarttui ovessa olevaan renkaaseen ja löi sitä voimakkaasti oveen. Ja taas he kuuntelivat. Mutta kaikki oli yhtä hiljaista kuin ennenkin.

-- Lähtekäämme pois, sanoi silloin yksi miehistä. Ei tämä ovi meitä varten ole, eikä meille siellä sisällä sijaa ole.

-- Kolmasti koettakaamme, sillä niinhän tulee ihmisen kaikessa tehdä, sanoi silloin toinen mies.

Ja hän tarttui ovessa olevaan renkaaseen ja löi voimakkaasti sitä oveen. Heidän sen jälkeen kuunnellessaan, kuului oven takaa hiljaista liikettä, joka sitten jälleen loittoni.

Hetkisen kuuntelivat miehet, ja kun he oveen koskivat, niin se aukeni.

Oven takana oli pitkä pimeä käytävä. Sitä läksivät miehet astumaan, eikä mitään muuta kuulunut kuin heidän jalkojensa astunnan synnyttämä ääni. Käytävän päässä oli rautainen ovi. Sen he aukaisivat ja sen suuret puoliskot aukenivat heihin päin. Mutta tämän oven takana oli toinen ovi, joka oli punainen. He työnsivät sen auki, ja silloin valkeus niin ihmeellinen ja loistava ympäröi heidät että he sokaistuina vaipuivat polvilleen ja peittivät käsillään kasvonsa.

Kohottaessaan jälleen kasvonsa, saivat he nähdä ihmeellisen seudun. Vihantaa nurmea levisi silmänkantamattomiin, ja korkeana kasvoi siinä ruoho, jonka keskellä kukkaset kauniisti loistivat.

Mutta nurmen halki kulki kahtaanne johtava tie. Näitä teitä pitkin näkivät he paljon kansaa astelevan. Toisella tiellä olivat kulkijat kauniita ja valonhohtavia, ja iloisuus loisti heidän kasvoistaan. Mutta toisella tiellä astelevat olivat mustiin pukuihin verhotut.

Noiden joukosta, jotka olivat valkoisia kuin joutsenet, astui esiin mies, tuli erään merimiehen luo ja ojensi hänelle kätensä.

-- Etkö minua tunne? sanoi hän. Minä tulin kuninkaan sotaväkeen samana päivänä kuin sinäkin, ja siitä on nyt kaksitoista vuotta. Taistelin rinnallasi, kunnes läksin pois ja tänne saavuin. Tänne sinäkin olet tuleva, kun vielä kolme vuotta on kulunut umpeen. Mutta miksi tänne olette tulleet?

Heidän siinä keskustellessaan ja entisiä aikoja muistellessaan tuli heidän luokseen vanhus, joka sanoi merimiehille:

-- Miksi olette minun ovelleni kolkuttaneet ja miksi tänne minun maahani tulleet?

Silloin miehet selittivät, kuinka he olivat pimeässä eksyneet ja kuinka he olivat jo nälkääkin saaneet nähdä.

Sen kuultuaan vanhus ojensi heille kullekin pienen leivän ja sanoi:

-- Tämän minä teille annan, ja se on teidät ravitseva, ja kun te sitä olette maistaneet, olette ainiaaksi nälän kadottaneet.

Tämän sanottuaan hän neuvoi heitä:

-- Tultuanne purteenne, nostakaa purjeet, ja myötäinen tuuli on johtava teitä kauas sinne, mistä tienne on teidät tänne tuonut.

Kun merimiehet läksivät valkeuden maasta ja ovet heidän jälestään olivat lukkoon painuneet ja he olivat tulleet takaisin siihen, mihin he jättivät veneensä, oli pimeys jälleen heidän ympärillään ja etäältä kautta suuren hiljaisuuden kaikui purresta renkaan heleä soitto.

Vaiti soutivat he purren luo ja jakoivat sinne tultuaan tovereilleen niistä leivistä, jotka heille valkeuden maassa olivat annetut ja kaikki he tulivat ravituiksi.

Mutta lempeä tuuli, lämmin ja leppoisa alkoi liikkua mustan veden pinnalla. He nostivat purjeet ylös, ja hiljaa liiti pursi tummaa ulappaa pitkin kohden valoa, joka kaukaa alkoi hämärästi heijastaa.

Yhä voimakkaammaksi kävi tuuli, yhä kirkkaammaksi kasvoi valon ihmeellinen voima ja yhä vinhemmin kiisi pursi eteenpäin. Ja oli kuin aurinko olisi sinä päivänä ensi kerran syntynyt, niin suuri oli sen kirkkaus.

Ja pursi kiisi, kunnes se vihdoin ennätti kotoisen rannan, ja miehet kävivät maihin ja kiittivät polvillaan Jumalaa, joka heille oli näyttänyt ikuisen kirkkautensa ja valkeuden ihmeellisen maan.

SEPPÄ JA PAHOLAINEN.

Matti-niminen seppä takoa kalkutteli pajassaan, kalkutteli alakuloisena, sillä hänellä ei ollut mitään ansiota ja elämä tuntui laihanpuoleiselta.

Hän siinä tuumiskeli:

-- Ei tässä oikein tiedä, millä eläisi ja miten tulisi toimeen. Ei tässä kai muu auttane kuin myydä itseni paholaiselle, jos sekään minusta huolii.

Samassa jo kurkisti kummallinen mies oven raosta sisään, ja Matti huomasi heti, että se oli itse paholainen.

-- Mitä sinä siellä tuumailet? kysyi paholainen.

-- En niin mitään.

-- Tuumailetpa, kyllä minä sen tiedän.

-- Tuumailen, että tässä on köyhyys elettävänä ja se alkaa tuntua hiukan vaivaloiselta. Tekisi mieleni saada sellaista, mitä ei minulla ole. Jos se kävisi päinsä, niin antaisin minä itseni ikieloksi sille antajalle.

-- Minähän sinulle voin antaa kaikkea, mitä vain tahdot, sanoi paholaisvaari. Sinä saat kaikenlaista maallista hyvyyttä, kun vain kaupoista sovitaan, kun annat määrävuosien päästä itsesi minulle.

-- Miksi en antaisi, sanoi Matti. Kyllähän minä sellaiseen kauppaan varsin hyvin suostun.

Silloin paholaisvaari antoi hänelle sellaisen kukkaron, josta tuli alinomaa rahaa.

-- Ota tämä kukkaro, sanoi hän Matille. Ota siitä kaikki, mitä siinä on sisällä, mutta jätä joka ilta sinne pieni ropo jälelle, niin aamulla on se taas täynnä niin että pullottaa.

Matti otti kukkaron ja hänestä tuli tavattoman rikas, sillä joka päivä kaasi hän siitä suuren summan rahaa, jätti vain yhden pienen rovon pohjalle ja seuraavana aamuna oli siellä taas rahaa niin, että kukkaro oli saumoistaan revetä.

Hän eleli rikkaana ja takoi naapureille ja kylänmiehille hyvän hyvyyttään niin paljon kuin vain jaksoi. Monta vuotta oli jo kulunut, kun Matti eräänä päivänä ajatteli:

-- Eiköhän minua jo kohta tulla hakemaan, kun olen näin kauan elänyt. Kai tässä jo on se menonkin aika käsissä.

Kun hän sen oli sanonut, ilmestyi paholainen ovelle. Se ei ollut se vanha vaari itse, vaan oli hän lähettänyt renkinsä. Matti ei ollut häntä huomaavinaan, vaan takoi hiljalleen pajassaan.

-- Matti hoi, huusi paholainen.

-- Mikä on hätänä? sanoi Matti.

-- Se meidän vaari lähetti sinua hakemaan. Sinä olet jo kyllin kauan saanut elää hänen mielestään. Jo on aika tulla meille.

-- Tullaanhan tuota, kun keritään, vastasi Matti ja jatkoi takomistaan.

Paholaisen renki odotteli siinä ovella, odotteli kauan, mutta Matti vain jatkoi takomistaan. Silloin kävi rengin aika pitkäksi ja hän läksi tiehensä. Kun hän tuli sen vanhan vaarin luo, kysyi tämä:

-- Missä Matti on? Joko hän tulee?

-- Kyllähän se lupasi tulla, kun saa valmiiksi ne vehkeensä, jotka hänellä oli kesken.

Paholaisvaari lähetti silloin toisen rengin Mattia hakemaan. Tämän tullessa pajan ovelle, takoa kalkutteli Matti siellä.

-- Tule jo pois, sanoi renki. Meidän vaari jo alkaa pitkästyä.

-- No, eihän tässä sellainen kiire ole, ettei tulla ennätä, vastasi Matti. Totta kai minä tulen, heidänhän minä olen. Täällä kävi jo yksi hakemassa, mutta ei jaksanut odottaa. Odota sinä siksi, kun olen saanut nämät laitokseni taotuiksi. Eihän tästä kesken työtä pois sentään lähdetä.

Paholaisen renki jäi odottelemaan Mattia, joka hiljakseen takoi. Aika tuli lopulta sillekin rengille pitkäksi ja hän meni pois. Päästyään vanhan vaarin luo tämä kysyi:

-- Miksei Matti tullutkaan?

-- Lupasihan se tulla, mutta ensin se tahtoi takoa työnsä valmiiksi. En minä siinä ruvennut häntä odottelemaan, vaan läksin kesken pois.

Silloin vanha vaari suuttui ja sanoi:

-- Mitä se Matti siellä suotta sillä tavoin viivyttelee? Minä menen itse häntä hakemaan!

Ja niin hän tekikin. Hän kurkisti pajan ovelta ja sanoi:

-- Etkö sinä jo ala joutua? Minä olen kaksi tuojaa jo lähettänyt, mutta sinä et ole vain tullut.

-- Eihän se minun syyni ole, vastasi Matti. Minä käskin kumpaakin odottamaan, sillä ei minulla sinun luoksesi sentään sellaista hengen hätää ole. Mutta huonot on sinulla palvelijat. Eiväthän nuo odottaneet, vaan luikkivat tiehensä.

-- Joudu nyt jo pois, sanoi vanha vaari. Elä siinä suotta enää leukojasi leksota.

-- En minä leksota, vastasi Matti. Minähän taon. Enkä minä ennen pois lähde kuin työni on valmis. Istu siihen, jotta et väsy.

Vanha vaari istui ja odotteli ja Matti yhä vain takoi.

-- Joudu nyt jo! kiiruhti vanha vaari.

-- Odota, odota! Mikä ihmeellinen kiire sinulla nyt on? Enhän minä pois karkaa.

Lopulta Matti oli saanut työnsä valmiiksi ja hän läksi vanhan vaarin kanssa astelemaan.

-- Missä on se kukkaro, jonka minä sinulle annoin? kysyi paholainen.

-- Sinnehän se jäi pajan seinään naulaan, vastasi Matti.

-- Ei sitä sinne saa jättää, vaan on se haettava pois, sanoi paholainen.

-- Ehtiihän tuon käydä hakemassa, vastasi Matti.

Yhdessä he sitten palasivat pajaan ja Matti otti kukkaron ja heitti sen olalleen. Siinä he sitten astelivat tietä pitkin, paholainen edellä ja Matti jälestä.

Tiellä kysyi Matti:

-- Oletko sinä sitä kuullut, mitä minä olen kuullut, että sinä voit itsesi tehdä vaikka kuinka pieneksi. Oudolta se kuulostaa, kun sinä nyt olet noin iso.

-- Mitä tietämistä sinulla siinä on? sanoi paholainen. Elä siinä suotta viekastele.

-- Enhän minä viekastele, minä vain tahtoisin tietää, onko se totta?

-- Ei sinun tarvitse kaikkia tietää!

-- Ei kaikkia, vastasi Matti, mutta tämän minä tahtoisin. Voitko tulla pieneksi vai etkö? Hauskahan tuo olisi kuulla ja vielä hauskempi nähdä.

-- Ei tuollaisen miehen kaikkea tarvitse nähdä.

-- Voitko mennä niin pieneksi, että mahdut tähän minun kukkarooni. Sanotaan sinun mahtuvan avaimenkin reijästä. Kun vain tahdot, niin osaat pienetä.

-- Jotta sinusta pääsisin rauhaan, niin voinhan sen sinulle näyttääkin, sanoi paholainen alkaen pienetä.

Lopulta oli hän niin pieni, että pujahti Matin kukkaroon. Mutta silloin Matti sukkelasti vetikin kukkaron nauhat kireälle, ja siellä nyt paholainen oli kukkaroon suljettuna.

Matti arveli:

-- Mitä minä suotta menen paholaisen taloon, kun ei ketään ole tietäkään näyttämässä. Minä menen kotia.

Ja hän asteli kotiaan kohden. Matkalla hän poikkesi ensimäiseen taloon ja sanoi:

-- Onko isäntä kotona? Tulkaahan minun kanssani, minä tarvitsen paljon väkeä.

Näin kulki Matti talosta taloon ja kokosi kaikkien talojen väen, isännät ja rengit ja vei ne pajaansa.

Sinne tultua hän käski panna pajan ahjoon oikein kosolta sysiä ja sitten pantiin monta miestä palkeita painamaan. Ja kun hiilos oli oikein hehkuva, pani Matti sinne kukkaron ja alkoi korventaa paholaista. Sitten hän sieppasi kukkaron alasimelle ja alkoi toisten kanssa takoa oikein voimainsa takaa. Toisen kerran hän pani kukkaron ahjoon pehmittäen sitä taas alasimella. Kolmannen kerran sen tehtyään hän vei kukkaron pajan ovelle, päästi sen auki ja sanoi:

-- Nyt saat mennä, minne mielesi tekee!

Paholainen läksi pakenemaan, minkä alta pääsi. Mutta Matti läksi juoksemaan jälestä ja huusi:

-- Vaari, vaari, ei pidä minua jättää. Minä tahdon ensin saada sellaisen passin, että olen sinusta vapaa. Elähän jätä! Tehdään ensin asiat selviksi!

Mutta paholainen oli kauhuissaan ja pakeni niin tulista kyytiä, että häntä viinotti suorana jälessä.

Paholainen pääsi kotiaan pakoon, mutta Matti joutui häntä takaa-ajaessaan kallion koloon, jossa oli aivan pilkkoisen pimeä.

-- Kylläpä minä nyt oikeaan tilaan jouduin, sanoi Matti. Mikähän tämä paikka on, jonne minä olen osunut?

Hän iski tuluksillaan tulta nähdessään suuren, ketjuista riippuvan kellon, jonka kieli oli aivan Matin pään kohdalla.

Matti tarttui siihen ja heilutti sitä kämmenellään ensin toisaanne ja sitten toisaanne. Jo rupesi kieli heilumaan sukkelampaan. Jo kumahti kieli kellon laitaan. Silloin kallio järähti. Kielen jutkahtaessa toiseen laitaan, rupesi paholaisen koti horjumaan.

Kun paholainen sen huomasi, hätääntyi hän kovasti ja huusi:

-- Nyt se Matti tahtoo sellaista passia, että hän on meistä vapaa. Menkää ennenkuin hän ennättää talomme hävittää pappia noutamaan, jotta hän kirjoittaa sellaisen kirjan. Ja tuokaa lukkari ja suntio todistajiksi.

Kolme paholaista läksi silloin kiireimmän kautta. Yksi sieppasi papin selkäänsä, toinen lukkarin ja kolmas suntion. Ja sitten sitä mentiin sellaista kyytiä, että miesten kauhtanat vain suorana perässä liehuivat.

Pappi sai tehdä sellaisen kirjan, että Matti oli paholaisesta vapaa, ja lukkari ja suntio saivat kirjoittaa nimensä todistajina alle.

Kun kirja oli valmis, läksi paholaisen renki sitä viemään Matille. Nähdessään hänen tulevan, Matti kysyi:

-- Joko se passi on kirjoitettu, vai jatkanko minä tätä työtä?

-- Johan se on valmis, ja tässä se on, sanoi paholaisen renki. Ota se, veikkonen, ja mene niin pian kuin ennätät pois. Ei meidän vaari enää sinua vaadi itselleen, ei huoli vaikka mikä olisi.

Matti pääsi kotiaan tietäen, ettei paholainen enää millään ehdolla ottaisi häntä luokseen.

ARMELIAS POHATTA.

Olipa kerran pohatta, niin rikas, ettei hänen rikkaudellaan mitään rajaa ollut. Mutta hyvä oli hänellä sydän ja auttavainen hän oli kaikkia kohtaan. Jos nälkää näkevä hänen luokseen tuli, niin hän hänet runsaasti ravitsi, ja kun väsynyt matkamies hänen taloonsa eksyi, niin hän oman vuoteensa hänelle antoi.

Eräänä sunnuntai-aamuna hän valjasti hevosensa ja ajoi kirkkoon ja hänen saapuessaan sinne ei siellä ollut ketään, jolla olisi ollut kauniimpi puku yllään.