Part 2

Hän otti leiviskän mallasjauhoja konttiinsa ja läksi pahan mökkiä hakemaan. Illalla hän tuli mökille, astui sisään ja teki aivan niin kuin hän oli veljensäkin kuullut tehneen, pilkkoi puut, sytytti takkaan tulen ja pani sille oikein suuren kattilan, jossa keitti mallasjauhoista keitoksen. Aikoessaan ryhtyä syömiseen, kuului sieltä uunin perältä ääni, joka pyysi talkkunaa itselleen.

-- Mikä ihmeellinen sinä olet, kysyi mies, oletko sinä ihminen vai muu paha?

-- Se ei kuulu sinuun, vastasi ääni. Kiroile ja anna minulle ruokaa.

-- Minne sinä tätä panet, kun tämä on aivan tulikuuma.

-- Anna koko kattila tänne, vastasi ääni.

Mies antoi koko kattilan ja sen tehtyään hän laskeutui levolle.

Aamulla se pääpaha tuli kotiaan ja aikoi miehen tappaa, mutta uuninperäinen sanoi:

-- Ei sitä miestä pidä tappaa, se antoi minulle ruokaa.

-- Mitä me sitten sille annamme? kysyi pääpaha.

-- Annetaan hänelle se, mitä toiselta otimme pois. Sittenkai hänen mielensä on hyvä.

Kyllähän mies koetti vastustella, mutta eihän siinä mikään auttanut, ja hänelle pantiin toinenkin kyttyrä oman kyttyränsä lisäksi.

Kun hän sitten kantaen tätä raskasta taakkaa saapui veljensä luo, niin sanoi hän:

-- Katsohan nyt minua, katso ja ihmettele. Minä olin siellä mökillä ja tein aivan kaikki niin kuin sinäkin olit tehnyt. Mutta sainkos minä sen palkan kuin sinä. Kaikkia vielä. Minulla oli ennestään jo kyttyrä ja uuden ne antoivat minulle entisen lisäksi. Miksikähän ne minua sillä tavoin palkitsivat?

-- Sinä taisit antaa liian paljon syömistä, sen vuoksi sinulle annettiin toinenkin kyttyrä.

-- Ehkäpä se menee minulla toinenkin, antaa vain olla molempien, sanoi veli eikä hän sitä asiaa sen enempää surrut.

-- Ei niitä pahoja pidä palvella. Eivät ne tiedä oikein tarkoin eroittaa, mikä on hyvää, mikä ei.

PAHOLAINEN JA JÄNIKSENPYYTÄJÄ.

Olipa kerran mies, jäniksenpyytäjä ammatiltaan. Hän tapasi kerran metsässä paholaisen ja teki hänen kanssaan sellaisen sopimuksen, että paholainen ajaa jäniksiä miehen jänislankoihin, pankoon mies ne sitten vaikka mihinkä. Palkaksi tästä lupasi mies itsensä paholaiselle.

Nytpä kelpasi miehen elää ja pyydystää. Pani hän lankansa minne tahansa, niin aina tuli niihin jäniksiä. Hän piti niitä pihalla aivan ikkunansa alla ja katseli, miten niitä sinne tuli aivan kuin kilvalla, toisinaan ne ihan tappelivat siitä, kuka sai pistää päänsä ansaan.

Mies tuli rikkaaksi myydessään jäniksen nahkoja. Mutta vähitellen hän alkoi käydä levottomaksi muistaessaan paholaiselle antamaansa lupausta ja hän alkoi miettiä keinoa, millä tavoin hän voisi saada välikirjan puretuksi.

Hän alkoi panna noitalankojaan tupaansa, mutta auttoikos se, kaikkea vielä. Kyllähän jänikset sinnekin pääsivät, kun paholainen piti ovea raollaan ja ajoi niitä sisään. Mies mietti ja tuumaili, miten hän voisi asettaa langat sellaiseen paikkaan, ettei jänis millään keinolla sinne pääsisi.

Eräänä päivänä hän viritti langat tupansa katolle, ja siellä oli sellainen paikka, ettei sinne olisi luullut jäniksen millään keinolla pääsevän. Paholainen tuli pihalle ajaen suurta jänislaumaa edellään ja kysyi mieheltä:

-- Missä sinun lankasi nyt ovat?

-- Tuolla ne ovat katolla.

Silloin alkoi paholainen lyödä jäniksiä ja huusi:

-- Tippasteijaa. Tippasteijaa.

Jänikset koettivat hypätä, minkä parhaiten taisivat, mutta eiväthän ne millään keinolla päässeet sinne.

Paholainen löi ja huitoi, mutta kaikki hänen hommansa olivat turhia.

-- Ne sinun jäniksesi eivät taidakkaan enää mennä minun lankoihini, sanoi mies.

Paholainen tuli niin pahalle mielelle siitä, ettei saanutkaan miestä omakseen, että hän poraten ja parkuen meni tiehensä.

Ja niin pääsi mies paholaisesta vapaaksi.

LÖYDETTY AARRE.

Olipa kerran ukko ja akka, vanhoja molemmat ja köyhiä. Akka oli viisas, mutta ukko ei ollut millään erityisellä järjellä varustettu. Akka kutoili sarkaa ja ukko kävi sitä kauppaamassa, ja siten ansaitsivat he toimeentulonsa.

Saatuaan taas kerran kudotuksi kokonaisen pakan sarkaa, lähetti akka miehensä sitä myymään. Mies otti pakan kainaloonsa ja läksi astella tallustelemaan maantietä pitkin. Hän asteli ja kaupitteli, mutta kukaan ei häneltä ostanut. Hänen illalla kotiin palatessaan kysyi akka:

-- Saitko saran myydyksi?

-- En saanut. Kyllä minä tarjosin, mutta kukaan ei siitä huolinut, vastasi ukko.

Seuraavana päivänä lähti ukko taas matkalle.

Hän asteli tietä ja sanoi itsekseen:

-- Jos en minä sitä sarkaani saa myydyksi, niin akkani antaa minulle selkään. Sen se on ennenkin tehnyt ja muistanpa hyvin, miltä se tuntuu. Tänne minä jätän koko pakan, niin saan ainakin yhden päivän rauhassa elää. Tulkoon sitten seuraavana päivänä sitä runsaammin selkäsaunaa.

Tien vieressä oli lahonnut koivun kanto. Ukko kääri saran sen ympärille ja sanoi:

-- Ota sinä sarka, jos mielesi tekee!

Sen tehtyään hän alkoi astella kotiaan kohden.

-- Myitkö saran? kysyi hänen akkansa.

-- Myin.

-- Missä rahat ovat?

-- Käskettiin huomenna tulla noutamaan.

Seuraavana päivänä sanoi akka ukolle:

-- Nyt me yhdessä menemme sitä saran maksua noutamaan.

-- Mennään vain, sanoi ukko, mutta itsekseen hän ajatteli, ettei se akka siellä maantiellä kuitenkaan kehtaa häntä ruveta pieksämään.

Tullessaan kannon luo, sanoi ukko:

-- Tässä se ostaja on!

Akka vimmastui ja sanoi:

-- Vai kannolle sinä minun kauniin sarkani myit. Millä sinä luulet kannon sen voivan maksaa?

-- Kysytään. Ehkä hyvinkin maksaa.

Ukko meni kannon luo ja sanoi:

-- Tuleeko siitä maksusta mitään, vai ei?

Kun ei kanto vastannut, suuttui ukko ja löi sitä kylkeen. Kanto kaatui ja sen sisältä tuli näkyviin kokonainen padallinen rahoja.

-- Maksoihan se ja maksoikin oikein runsaasti, sanoi ukko.

-- Nyt me viemme padan kotiamme, sanoi akka, mutta sinä et saa tästä kertoa kenellekään mitään.

-- Enhän minä, vakuutti ukko.

Mutta seuraavana päivänä meni ukko lakipaikkaan ja kertoi tuomarille, että hänen akkansa oli löytänyt padan, jossa oli rahoja.

-- Tule huomenna, niin me tutkimme tätä sinun asiaasi, sanoi tuomari.

Ukko palasi kotiaan ja sanoi akalleen:

-- Nyt minä olin tuomarin luona sanomassa, että sinä olit sen padan löytänyt.

-- Sinä löylynlyömä! Etkö luvannut olla siitä kertomatta?

-- Enhän minä kertonutkaan, minä vain sanoin, vakuutti ukko.

Koko yön akka mietti, millä keinoin hän padan ja rahat kuitenkin saisi itsellään säilymään. Aamusella, ennenkuin ukko oli havahtunutkaan, läksi hän hommailemaan asian puolesta. Ukolla oli pyydyksiä metsässä ja katiskoita järvessä. Akka meni metsään pyydykselle ja pani siihen suuren hauin ja katiskaan hän pani teeren. Sitten hän meni kotiaan, laittoi kiireimmän kautta taikinan ja ripotteli sitä tuvan kynnykselle ja pitkin aitoja.

Sitten herätti hän ukkonsa ja sanoi hänelle:

-- Ennenkuin menet tuomarin luo, niin käy kokemassa pyydyksiäsi.

Ukko teki sen ja löysi pyydyksestään metsästä hauen ja katiskastaan teeren. Mutta niin tyhmä hän oli, ettei hän sitä laisinkaan ihmetellyt. Kun hän sitten tuli kotiaan, niin huomasi hän, miten taikinaa oli kaikkialla, mutta ei hän sitäkään minään ihmeenä pitänyt.

Kun ukko tuli tuomarin luo, niin tämä kysyi häneltä:

-- No, mihin aikaan sinun vaimosi löysi rahapadan?

-- Kyllähän minä sen aivan hyvin muistan, sanoi ukko. Se oli päivää ennen, kun minä sain loukustani hauen ja katiskastani teeren. Ja se oli siihen samaan aikaan, kun taikinaa satoi taivaasta niin paljon, että kaikki aidat olivat siitä aivan märkinä ja pirtin portailla oli sitä suuret lätäköt.

Silloin koko käräjätupa rupesi nauramaan, ja tuomari sanoi:

-- Se mies puhuu joutavia! Eihän se tiedä yhtään mitään!

Ja he ajoivat ukon pois. Ja sillä tavoin akka sai pitää padan ja rahat ja tuli rikkaaksi ja eli äveriäänä elämänsä loppuun asti.

TIETÄJÄEUKKO.

Olipa kerran ukko ja akka ja köyhiä kumpikin. Eräänä päivänä sanoi akka ukolleen:

-- Mitä me tässä suotta köyhinä elää kihnutamme, kun voimme rikkaiksikin tulla.

-- Sinä puhut sen mukaan kuin sinulle on järkeä annettu, sanoi ukko. Millä me rikkautta voisimme saada?

-- Kyllä minä siihen keinon tiedän, vastasi akka. Tuolla vainiolla on linnan herran kaksi hyvää hevosta. Mene ja ota ne ja vie ne syvälle metsään piiloon sellaiseen paikkaan, minkä hyvin itse tiedät. Kun sen olet tehnyt, niin rupea sitten tietäjäksi ja neuvo heille, missä hevoset ovat. Siitä sinulle palkka maksetaan.

Ukko teki niinkuin hänen akkansa oli neuvonut ja vei hevoset metsään piiloon.

Aamusella meni akka linnaan ja kuuli kartanolla, että linnan parhaat hevoset olivat kadonneet.

-- Kyllähän minä tietäisin, millä tavoin ne takaisin saataisiin, sanoi akka.

-- Millä tavoin? kysyi linnan herra, joka oli sattunut kuulemaan tämän puheen.

-- Lähettäkää hakemaan minun ukkoani, kyllä se tietää. Se on niin hyvä tietäjä, että se tietää kaikki salatut asiat.

Linnan herra lähetti kiireimmän kautta hakemaan ukkoa. Tämä tuli, teki kaikenlaisia temppuja ja sanoi lopulta:

-- Menkää metsään, siellä ne hevoset ovat!

Ja hän selitti tarkoin sen paikan, jossa ne olivat.

Heti lähdettiin hakemaan ja aivan oikein, hevoset löytyivät siitä paikasta, jossa ukko oli sanonut niiden olevan. Linnan herra maksoi ukolle hyvät palkinnot, ja iloisena tämä palasi kotiaan.

-- Sanoinhan minä sen, että kyllä sitä rahaa aina saa, kun osaa hommata, sanoi akka ukolleen. Nyt meillä on kaikellaista hyvyyttä ja voimme elää lellottaa aivan herroiksi.

Tyytyväinen oli ukkokin, arvaahan sen, suunsoitolla ansaittuaan itselleen hyvän toimeentulon.

Katosipa sitten linnan herran tyttären sormus. Se sormus oli hyvin kallis, se kun oli koristettu kaikenlaisilla ulkomaankivillä. Linnan herra lähetti heti ukkoa noutamaan, jotta tämä hänelle ilmaisisi, missä sormus oli.

Niin hän palasi kotiinsa ja sanoi vaimolleen:

-- Siinä sitä nyt ollaan! Kyllä minä arvasin, että ei tämä lopulta hyvin pääty. Mistä ihmeestä minä sen sormuksen hankin?

-- Kyllä aina jonkin keinon keksii, kun ajatusaikaa saa.

Ukko tuli linnaan ja linnan herra kysyi heti:

-- Voitko hankkia takaisin minulle sormuksen, jonka tyttäreni on kadottanut?

-- Voihan tuota koettaa, sittenhän nähdään, kuinka käy, sanoi ukko. Antakaa minulle viikkokausi aikaa miettiäkseni.

Sen hän sai. Hänet pantiin yksinäiseen kammioon elämään, jotta hän siellä rauhassa saisi miettiä, missä sormus oli.

Eräänä päivänä, kun ukko oli kartanolla kävelemässä, ja aika, jonka kuluessa hän oli luvannut sormuksen hankkia takaisin, jo alkoi olla hyvinkin täpärällä, puheli hän itsekseen taputellen paljasta kaljua päätään:

-- Ai, ai, kuinkahan sinunkin tässä vielä käy!

Sen sattui kuulemaan linnan palvelija, joka oli myöskin kaljupäinen. Ja kun juuri hän oli tuon sormuksen varastanut, niin hätääntyi hän kovasti ja ajatteli, että nyt tuo ukko jo tietää, kuka sen sormuksen on varastanut. Hän tuli ukon luo ja sanoi.

-- Voi, hyvä ystävä, armahda nyt minua. Kas, minähän sen sormuksen otin niinkuin sinä tiedät. Mutta elä kaikkien hyvien nimessä anna ilmi.

-- En anna, en anna, vastasi ukko.

-- Mutta mitä me nyt teemme, jotta sormus tulee niinkuin löydetyksi? kysyi palvelija.

-- Kyllä minä siihen keinon tiedän, sanoi ukko. Me panemme sen leipään ja heitämme leivänpalan tuohon kartanolle, jossa kanoja tepastelee. Sitten panemme tarkoin silmälle, mikä kana sen suuhunsa kaappasee.

He tekivät sen tempun, ja katselivat, mikä kana sormuksen leipäpalassa suuhunsa sieppasi.

Linnan herra tuli mieheltä kysymään, kuinka asian laita oli, joko hän tiesi, missä sormus oli.

-- Kyllähän se sellainen aina lopulta selviää, vastasi ukko. Minä olen tässä salaisia tiedustellut ja olen saanut ilmi, että sen sormuksen pitäisi olla tuon kanan vatsassa.

-- Eihän kana paljoakaan maksa, sanoi linnan herra. Kyllä sen aina voi vaikka koetteeksikin tappaa.

Kana tapettiinkin ja sieltä sen vatsasta sormus löydettiinkin. Silloin linnan herra palkitsi ukkoa runsaasti, ja iloisena läksi tämä kotiaan. Ja kun hänellä nyt oli kaikenlaista hyvyyttä, rakensi hän itselleen oikein komean talon ja eli siinä akkoineen suruttomia päiviä.

Sillä linnan herralla oli toinen linna vieraalla maalla, mutta sen olikin toinen herra ottanut haltuunsa, eikä millään ehdolla luovuttanut takaisin. Olihan sitä koetettu valloittaa, mutta turhaan olivat ne hommat menneet. Silloin johtui linnan herran mieleen, että ehkä tuo ukko voisi linnan hänelle hankkia takaisin. Hän lähetti ukon luo sananviejät ja käski hänen tulemaan luokseen.

-- Minnekäs minua nyt taas tarvitaan? kysyi ukko.

-- Sotaanhan sinut aijotaan lähettää, vastasivat noutajat.

Silloin ukko tuli onnettomaksi ja sanoi akalleen.

-- Se siitä nyt tuli! Sinä tahdoit itsellesi rikkautta, ja nyt saan sen kaiken hengelläni maksaa. Kyllä pää minulta nyt menee aivan järkiään.

-- Elähän siinä ruikuta, sanoi akka. Kyllä tästä aina jollain tavoin suoriudutaan.

Ukko meni linnan herran luo. Tämä sanoi hänelle:

-- Ota sotaväkeä niin paljon kuin tahdot ja mene siihen minun linnaani, joka on tuolla vieraalla maalla ja koeta päästä sinne sisään.

Ja linnan herra antoi ukolle suuren joukon sotilaita. Ukolle annettiin hevonen, samoin kaikille hänen seuralaisilleen. Ja sellaisen ankaran määräyksen antoi linnan herra kaikille, että jokaisen oli tehtävä samoin kuin ukko tekee.

Koko joukko läksi sitten matkalle. Heidän jonkun matkaa kuljettuaan ukko arveli:

-- Mitä minä tässä suotta hevosella ajan, mennyt se henki kuitenkin on minulta!

Ukko kapusi alas hevosen selästä ja sotilaat, joitten oli kaikessa käsketty noudattamaan hänen esimerkkiään, olivat pakoitetut tekemään samoin. Mutta eivät ne suinkaan ihastuneita olleet saadessaan siten jalkaisin astua. Heidän taas kulettuaan vähän matkaa, arveli ukko:

-- Mitä minä näissä raskaissa saappaissa astelen, minä teen itselleni virsut.

Hän heitti saappaat jalastaan ja meni metsään alkaen kiskoa tuohta puista. Tämän nähdessään sotilaat tekivät samoin, sillä olivathan he saaneet käskyn noudattaa kaikessa ukon esimerkkiä. Kylläpä metsässä kuului aika rapina, kun sellainen lauma miehiä yhtaikaa oli tuohia kiskomassa. Se, joka osasi, hän teki niinkuin ukkokin itsellensä virsut. Mutta eiväthän kaikki osanneet, ja ne saivat kietoa tuohia jalkojensa ympärille.

Ukko alkoi sitten astella metsää pitkin, poiketen syrjään tiestä. Koko sotaväki asteli hänen jälessään. Tiellä näki ukko paljon kuivia risuja. Eihän hän voinut olla niitä kokoamatta selkäänsä, ja kaikkien täytyi tehdä kuten hänkin.

Metsän toisella puolella tuli heidän vastaansa lahti, ja sen toisella puolella oli tuo kyseessä oleva linna.

-- Tuolla se linna nyt on, jota me tulimme valloittamaan, huusivat sotilaat ukolle.

-- Se nyt on ihme ja kumma, sanoi ukko itsekseen. Tässä minä nyt olen kaikin keinoin koettanut päästä sitä linnaa pakoon, ja eikös mitä, siinä se tulee aivan nenän eteen. Niin kiukuttaa, että ei tiedä, mitä sanoisi.

Ja ukko heitti risukimpun selästään veteen. Nähdessään sen, noudattivat sotilaat ukon esimerkkiä. Ja kun heitä oli suuri määrä, niin syntyi siitä oikea silta lahden poikki linnaan asti. Silloin sotilaat ihastuivat.

-- Tämä ei olekaan mikään tyhmä ukko, sanoivat he. Kyllä se mies keinot keksii. Ilman häntä olisimme nyt menneet kiertämään lahtea, ja se olisi kestänyt pitkän aikaa. Nyt päästään suoraa tietä linnaan.

He jäivät sillalle kaloja onkimaan ja saivat lahdesta kaikellaista kalaa, suurta ja pientä. Ukko meni linnan portin pieleen, laittoi siihen pienen tulen ja rupesi lakissaan kaloja keittämään. Toiset tekivät niinkuin ukkokin, ja pian oli linnan ympärillä illan hämärässä suuri määrä pieniä tulia.

Siinä ukon keittäessä tuli linnan portin alatse pieni koira, sellainen rakki, ja nappasi ukon lakista kalan. Ukko sieppasi kekäleen ahdistaen sillä rakkia. Esimerkkiä noudattaen sieppasivat kaikki sotilaat kekäleet käsiinsä.

Se kun linnasta nähtiin, syntyi siellä tavaton pelko ja kauhistus, kun linnan ympärillä oli sellainen tulikehä. Linnan herra tuli ukon luo ja sanoi:

-- Elä hyvä mies linnaa meiltä polta, kyllä me vähemmälläkin suostumme antamaan linnan sinulle.

Hän antoi linnan kaikki avaimet ukolle, joka näin oli huomaamattaan linnan valloittanut.

Ukko palasi sinne kotikyläänsä, antoi avaimet linnan herralle ja sanoi:

-- Herra ottaa nyt vastaan! Tässä ne avaimet olisivat. Se linna on nyt otettu takaisin!

Ukko sai suuret palkinnot ja eli rikkaana ja onnellisena vaimonsa kanssa.

-- Järki ja kekseliäisyys se on, joka tässä maailmassa kaiken määrää, sanoi akka ukolleen.

Ja kyllähän ukko sen myönsi.

RANNALLA KYLPEVÄ NEITO.

Olipa kerran kuningas, joka oli saanut vaimokseen Syöjättären tyttären. Tämä nainen tahtoi saada kaiken kuninkaan vallan ja kaikki rikkaudet itselleen ja piti neuvoa äitinsä kanssa siitä, millä tavoin hän tämän saisi aikaan.

Äiti sanoi hänelle:

-- Mene miehesi luo ja väitä, että aurinko noustessaan ensin paistaa puihin eikä taivaaseen. Kun mieheni väittää sen paistavan taivaaseen, niin vaadi häntä silloin tekemään sellainen kirjallinen sopimus sinun kanssasi, että jollei hän voi väitettään oikeaksi todistaa, hakataan häneltä pää poikki.

-- Mutta jos hän sen voikin todistaa, sanoi siihen tytär.

-- Sitä sinun ei tarvitse pelätä, vastasi Syöjätär. Sellaista paikkaa ei maailmassa olekaan, jossa ei näkisi auringon ensin paistavan puihin.

Syöjättären tytär noudatti äitinsä neuvoa tehden kuninkaan kanssa sellaisen sopimuksen, että jos kuningas ei voi todistaa auringon ensin paistavan taivaaseen ja sitten vasta puihin, leikataan häneltä pää poikki. Jos hän voi sen todistaa oikeaksi, niin leikataan kuningattarelta.

Kun tämän kirjallisen sopimuksen alle oli kirjoitettu, nousi kuningas aamulla aivan varhain ja odotteli auringon nousua. Mutta vaikka hän kuinka tarkkaan tahansa olisi katsonut taivaalle, niin hän jo sitä ennen näki auringon kajastuksen puiden latvoissa.

Alakuloisena läksi hän kävelemään, sillä millä todistaisi hän väitteensä oikeaksi ja pelastaisi henkensä.

Metsässä kävellessään tuli hänen tielleen lesken poika. Nähdessään kuninkaan murheellisena kulkevan, kysyi hän syytä siihen.

Kuningas silloin purki hänelle sydämensä ja kertoi huolensa.

Kuultuaan, mistä kuninkaan huoli johtui, sanoi lesken poika:

-- Kyllä minä kuningastani palvella tahtoisin ja menisin hänelle hankkimaan tarpeellisia tietoja. Mutta minulla ei ole varoja.

-- Jos sinä voit mennä minulle tietoja hankkimaan, niin kyllä minä sinulle matkarahat annan, vastasi kuningas.

-- Antakaa minulle sitten ensimäiseksi suitset, sanoi poika.

Kuningas antoi pojalle suitset.

Tämä vei ne kuninkaan talliin, ripusti ne seinälle ja sanoi:

-- Kun olet hyvä minun puolellani, niin tule näihin avuksi.

Pojan mennessä aamulla talliin, olivat suitset pudotetut lattialle.

Pojan seuraavana aamuna katsomaan mennessä, oli suitsissa jo hevonen. Mutta huono oli, oikea koni, pattipolvi. Jos sen selkään meni, hoiperteli hevonen ja mies näytti kovin surkealta sellaisen ratsun selässä.

Poika meni kuninkaan luo ja pyysi häneltä rahoja ostaakseen nisuja yhdeksän nelikkoa.

Kun hän oli rahat saanut ja nisut ostanut, ruokki hän niillä hevosta ja piehtaroitti sitä yhdeksänä aamuna aamukasteisella niityllä. Siitä hevonen kovasti komistui.

Poika nousi hevosen selkään ja läksi ajamaan. Hän ajoi kauan, hyvin kauan. Viimein hän saapui sinisen meren rantaan.

Siinä rannalla kasvoi kolmeakymmentä syltä korkea tammi. Aurinko alkoi juuri parahiksi nousta.

Poika sitoi hevosen tammeen kiinni lähtien kapuamaan tammen latvaan. Päästyään sinne, näki hän, että aurinko noustessaan paistoi taivaaseen.

Pojan siinä katsellessa alas mereen, näki hän sieltä kohoavan neljä kaunista neitosta, jotka laineilla leikkivät.

Poika tuli puusta alas ja palasi ratsunsa selässä kuninkaan linnaan.

Kun tämä sai kuulla että aurinko sittenkin paistoi ensiksi taivaaseen, niin tuli hän hyvälle mielelle, sillä olihan hän voittanut vedon. Ja kuningas antoi leikata Syöjättären tyttäreltä pään poikki.

Mutta eipä aikaakaan, niin tuli kuninkaan ikävä, kun hänellä ei ollut vaimoa luonaan ja hän murehti kovasti yksinäistä elämäänsä.

Hänen taas kerran alakuloisena kävellessään metsässä, tuli lesken poika hänen luokseen ja kysyi, mikä murhe kuninkaan mieltä painoi.

Tämä kertoi hänelle silloin kaikki huolensa. Kun poika kuuli kuninkaan kaipaavan itsellensä kuningatarta, kertoi hän auringonnousua katsomassa käydessään nähneensä merestä nousevan neljä kaunista neitosta.

Kuultuaan näistä neitosista puhuttavan, heräsi kuninkaassa halu saada yksi niistä vaimokseen.

Hän pyysi poikaa noutamaan niistä yhden kuninkaan puolisoksi.

Poika otti matkaansa neljä pulloa juomaa, joka vaivutti uneen jokaisen, joka niistä maistoi. Ne hän kääri silkkiseen huiviin ja otti mukaansa.

Sitten nousi hän ratsunsa selkään ja ajoi sinisen meren rannalle.

Hän laski nuo silkkiseen huiviin käärityt pullot hiekkarannalle kiiveten itse tammeen sen tuuheitten oksien suojaan vartioimaan.

Aamu tuli ja neitoset nousivat merestä. Kun he olivat tulleet rannalle ja siinä leikkiä ilkamoivat, näkivät he silkkiseen huiviin käärityt pullot ja alkoivat niistä maistella.

Pian alkoi juoma vaikuttaa, ja neidot vaipuivat sikeään uneen.

Silloin kiipesi poika puusta ja astui neitosten luo. Hän katseli kauniita neitosia ja valikoi heistä kaikista kauneimman, nosti satulaan eteensä ja ajoi pois.

Puolitiessä neitonen heräsi. Huomattuaan olevansa kaukana merestä ja ratsastavansa satulassa, alkoi hän haikeasti valittaa kohtaloaan.

Mutta poika rauhoitti häntä sanoen:

-- Elä itke, neito nuori, ei sinua surman suuhun viedä. Komea kuningas odottaa sinua vaimokseen.

Sen kun neitonen kuuli, rauhoittui hänen mielensä.

Kun poika oli päässyt kuninkaan linnaan, ilahtui tämä ikihyväksi nähdessään kauniin neitosen.

Kuningas antoi valmistaa suuret juhlat viettääkseen häitä.

Mutta tyttö sanoi hänelle:

-- Kuinka minä voisin häihin mennä, kun minulla ei ole täällä sopivia vaatteita. Ne olisivat noudettavat kotoani minulle.

-- Mutta missä on sinun kotisi? kysyi kuningas.

-- Kyllä se poika, joka minut tänne toi, osaa käydä vaatteenikin hakemassa, sanoi neito.

Neito olikin siitä asti, kun poika oli hänet kuninkaan luokse tuonut, alkanut pitää tuota poikaa mielessään ja olisi paljoa mieluummin mennyt hänen vaimokseen kuin kuninkaan.

Neito antoi pojalle leivon ja sanoi:

-- Tämän kun lasket rannalle, niin tulevat sisareni.

Poika nousi ratsunsa selkään lähtien ajamaan sitä rantaa kohden, josta hän neitosen oli kuninkaalle tuonut.

Matkalla alkoi hevonen puhua:

-- Kun tulet perille, niin laske leivonen rannalle ja sitten kiireimmän kautta nouse tammeen. Silloin alkaa meri suurina laineina kohota. Ensimäisen aallon päältä ota silloin vasu. Ota toisenkin aallon päältä, mutta kolmannen aallon päältä elä ota, ellet ennätä.

Pojan tultua rannalle, teki hän työtä käskettyä.

Hän asetti hevosen niin valmiiksi, ettei muuta tarvinnut kuin hypätä selkään ja ajaa tiehensä, jos tarvittaisiin. Sitten nousi hän tammeen. Leivosen jätti hän rannalle.

Silloin alkoi meri nousta.

Ensin tuli yhdeksän sylen korkuinen aalto. Se heitti rannalle vasun. Tuli sitten toinen aalto, joka oli yhdeksäätoista syltä korkea, se heitti vielä kauemmaksi uuden vasun.

Nähdessään kolmannen aallon tulevan, joka oli niin korkea, että oli aivan kuin meren kaikki vedet olisivat tulossa, kapusi poika kiireesti puusta alas, sieppasi nuo molemmat vasut ja alkoi ratsastaa kiireimmän kautta pakoon.

Jo olikin aika, sillä meren väki tuli poikaa takaa ajamaan.

Mutta niin nopeasti hevonen kiisi, että meren väki ei saanut poikaa kiinni, vaikka laine roiskahtikin hyvin pitkälle.

Poika tuli kuninkaanlinnaan laskien vasut neitosen eteen.

Nyt joudutti kuningas häitä, mutta neitonen sanoi:

-- En minä sinulle voi tulla, kun sinä olet niin vanha. Jos olisit nuori, niin silloin minä sinulle tulisin.

Tämän neito sanoi, jotta pääsisi menemästä kuninkaan kanssa naimisiin.

Mutta kuningas oli jo niin ennättänyt ihastua neitoon, että hän kaikin tavoin tahtoi saada hänet omakseen. Hän kutsui pojan luokseen ja käski hänen mennä etsimään elävää ja kuollutta vettä voidakseen niiden avulla tulla nuoreksi jälleen.