Part 6

Poika kun tämän kuuli, niin hankki hän itselleen naisen puvun, soudatti itsensä lahdelle aivan vastapäätä kuninkaan linnaa ja asettui sinne veteen laudan päälle.

Kun prinsessa häntä vartioivien naisten seurassa kulki rannalla, niin näki hän merellä tuon laudan varassa uiskentelevan naisen. Hän lähetti heti piikansa häntä pelastamaan luullen siellä jonkun haaksirikkoisen taistelevan veden hädässä.

Kun prinsessa näki pojan, jonka hän heti tunsi vaikka hän olikin naiseksi puettu, niin ilahtui hän suuresti. Hän käski palvelijansa siirtyä loitommaksi puhellakseen tuon haaksirikkoisen kanssa.

-- Minä tiedän minkä vaaran alaiseksi olet itsesi pannut, sanoi hän pojalle. Minä pelkään sinun puolestasi. Pakene ja jätä minut, koska isäni ei tahdo minua sinulle antaa, vaan on luvannut minut viereisen maan kuninkaalle.

-- Minä en täältä lähde pois, ellet sinä seuraa minua, sanoi poika.

-- Kuinka minä voisin kanssasi paeta, sanoi prinsessa, kun kuningas on kieltänyt ketään satamasta lähtemästä.

Kuningas oli linnan ikkunasta katsellut. Kun hän näki tyttärensä puhuvan oudon naisen kanssa, niin hänessä heräsi epäilys, ja salaa hän alkoi tarkastaa ja huomasi piankin, kuka tuo naisen vaatteissa oleva oli. Hän lähetti sotilaansa häntä surmaamaan, mutta prinsessa päästi pojan eräästä pienestä portista pakoon.

Silloin kuningas kovasti suuttui ja sanoi tyttärelleen:

-- Minä arvaan kaikesta, että sinä aijot tuon miehen kanssa paeta, mutta sen minä estän.

Ja hän antoi sen määräyksen, ettei kukaan nainen saanut linnasta poistua eikä ketään naista saatu päästää satamasta pois.

Sotamies toi tämän tiedon pojalle, joka tuon vanhan vaimon luona oli piilossa. Siinä he sitten yhdessä neuvottelivat, miten poika voisi prinsessan kanssa paeta.

-- Anna hänelle pojan puku, sanoi sotilas, niin pääsee hän kenenkään huomaamatta linnasta. Kun hän sitten on luoksesi tullut, niin hankin pienen veneen, jolla hän voi soutaa ulapalla olevaan purteesi. Jotta ei epäilyksiä syntyisi, niin lähde sinä toisella veneellä jälestäpäin. Näin voitte turvassa lähteä omille maillenne purrellasi.

Poika suostui tähän tuumaan ja sotilas vei prinsessalle linnaan siitä tiedon ja samalla hän erään sotilaalle uskollisen piian avulla voi toimittaa prinsessalle pojan lähettämät miehen vaatteet.

Prinsessa puki ne ylleen ja hiipi linnasta pojan asunnolle. He sanoivat toisilleen hyvästi ja prinsessa läksi sotilaan hankkimalla veneellä soutamaan purtta kohden, jonne pojan vähän sen jälkeen piti saapua toisella veneellä. Kun prinsessa saapui purteen ja siellä olevat pojan seuralaiset, nuo kahdeksan komeata miestä hänet näkivät, niin heräsi heissä halu saada prinsessa omakseen. He heittivät keskenään arpaa, ja kun arpa oli prinsessan yhdelle heistä määrännyt, niin eivät he enää odottaneetkaan poikaa, vaan nostivat purjeet ja purjehtivat pois.

Tämän näki poika rannalla. Hän hyppäsi veneeseen ja sousi ennättääkseen purteen, mutta turhaan, se loittoni yhä kauemmaksi ja epätoivoisena hän sai harhailla pienessä veneessään meren aukealla ulapalla ja nähdä, miten pursi, jossa hänen rakastettunsa oli, eteni yhä kauemmaksi. Väsyneenä hän vihdoin sai palata rantaan.

Siellä poika nyt eleli siinä kaukomaan kaupungissa ja kun hän oli kaiken rikkautensa kadottanut, niin sai hän alkaa tehdä työtä hankkiakseen niin paljon varoja, että hän voisi itselleen valmistaa purren, jolla hän voisi lähteä omille mailleen.

Puolen vuoden kuluttua oli hän niin paljon saanut kootuksi varoja, että hän saattoi lähteä retkelle kotimaataan kohden.

Tänä aikana oli tuo mies, joka arvan kautta oli itselleen prinsessan voittanut, turhaan koettanut käännyttää häntä puoleensa. Prinsessa suri lemmittyänsä ja odotti häntä palaavaksi.

Kun poika saapui pursineen rantaan, niin tuli häntä vastaan se mies, joka oli hänen morsiamensa omistanut ja sanoi pojalle:

-- Huonon naisen sinä kaukomaan rannalta veneeseesi lähetit. Heti sinne päästyään hän käski nostamaan purjeet ja lähtemään pois ja jättämään sinut. Ja tänne tultuaan on hän ollut jokaisen lemmittynä ja sinut kokonaan unohtanut.

Kun prinsessa kuuli sulhasensa tulleen satamaan, niin riensi hän häntä vastaan. Mutta poika oli niin tuon valheellisen viestin sokaisema, että hän otti miekkansa ja löi prinsessan pään melkein poikki.

Sitten palasi hän purteensa ja purjehti pois.

Kauppias tuli rantaan juuri sinä hetkenä kun poika jo loittoni rannasta. Hän otti verta vuotavan prinsessan syliinsä ja tuki häntä. Silloin tuli heidän luokseen vanha lääkäri ja sanoi:

-- Jos annat tuon ruumiin, jossa tuskin henkeä enää on minun huostaani, niin minä voin hänet jälleen terveeksi tehdä.

Kauppias uskoi prinsessan hänen huostaansa. Lääkäri onnistui hoitelussaan niin hyvin, että prinsessa vähän ajan kuluttua tuli terveeksi. Silloin alkoi lääkäri pyytää häntä vaimokseen. Prinsessa ei siihen suostunut, josta lääkäri kovasti suuttui ja sanoi:

-- Minä olen sinut kuolemasta pelastanut ja minä otankin sinut omakseni. Jollet hyvällä tule, niin otan sinut väkipakolla.

Ja kun prinsessa ei millään ehdolla luvannut suostua hänen vaimokseen, telkesi lääkäri hänet asuntonsa ylimpään kerrokseen ja alkoi valmistella häitä. Yöllä ennen sitä päivää, jolloin häät oli vietettävät, kietoi prinsessa ympärilleen höyhenpatjat ja pudotti itsensä ikkunasta alas ja siten pääsi pakoon.

Prinsessa juoksi pois kaupungista. Kun hän oli jo kauan kulkenut, niin tuli hänen nälkä. Silloin näki hän kalastajan, joka poikineen tuli kalasta kontit selässään.

-- Antakaa minulle ruokaa, sillä olen nälkään nääntymäisilläni, sanoi prinsessa.

-- Täytyyhän tytölle antaa, kun on noin surkeassa tilassa, sanoi kalastaja. Mutta en minä mitään ilmaiseksi anna. Tule tuon minun poikani vaimoksi, niin sitten minä syötän sinua.

Prinsessa katsoi poikaan, joka oli niin typerän näköinen kuin suinkin ajatella saattaa ja nauraa höristen katsoi häneen.

-- Täytyyhän kai suostua, sanoi prinsessa, kun ei muuten ruokaa saa.

Kalastajat antoivat silloin hänelle ruokaa. Kun ateria oli päättynyt, sanoi kalastaja.

-- Lähde nyt meidän mökillemme. Minä pelkään, että sinulla on karkaaminen mielessä, mutta tiedä se, ei siitä mitään tule, sillä nyt oletkin viisaampasi löytänyt. Minä astun jälestä ja vartioin, ettet pääse taaksepäin karkaamaan. Poikani saa astua edellä ja sinä saat kulkea meidän välillämme.

-- Kanna sinä minun rukkasiani, sanoi kalastajan poika, kun nyt kuitenkin olet minun vaimokseni tuleva.

Siinä he sitten astelivat peräkanaa, poika edellä kantaen konttia, sitten prinsessa kantaen pojan rukkasia ja viimeiseksi kalastaja kantaen hänkin konttia selässään. Kun näin oli menty vähän matkaa, niin läksi prinsessa juoksemaan ja heitti rukkaset vasten pojan naamaa.

-- Siellä se menee, huusi poika.

-- Kyllähän minä sen näen, vastasi kalastaja. Ota kiinni.

-- En minä jaksa juosta, kun minulla on tämä raskas kontti selässäni.

Prinsessa oli jo kaukana ja mennä livisti pakoon.

-- Et sinä koskaan naimisiin pääse, sanoi kalastaja pojalleen, kun et edes pysty juoksemaan naisen jälestä.

Kun prinsessa oli kulkenut jonkun matkaa, niin tuli hän kaupunkiin, joka oli kokonaan verhottu mustalla veralla, talot sisältä ja päältä.

-- Minkätähden täällä kaikki on mustiin verhottuna, kysyi prinsessa.

-- Kuningas on kuollut, eikä uutta kuningasta ole vielä saatu valituksi, vastasi hänelle eräs mies.

-- Miksi ei ole saatu?

-- Kun ei kukaan ole täyttänyt määrättyä ehtoa.

-- Millainen se ehto on?

-- Se pääsee kuninkaaksi, jonka kädessä kirkkoon astuessa kynttilä syttyy.

Prinsessa osti itselleen miehen vaatteet ja seuraavana päivänä hän meni kynttilä kädessä kirkkoon. Kun hän astui yli kynnyksen, niin syttyi kynttilä. Koko kansa näki sen ja huusi:

-- Ei tämä voi olla oikeata peliä. Hän ei ole mikään tämän maan ihminen, vaan on ulkomaalainen. Tiesi millä keinoilla hän on saanut kynttilän syttymään.

Monet väittivätkin:

-- Me näimme sen aivan selvästi, että hän sytytti sen kynttilän.

Toisena päivänä uusiintui tämä sama kynttilän syttyminen ja silloin jo puolet kansasta sanoi:

-- Taivas on antanut meille uuden hallitsijan.

Mutta toinen puoli vielä epäili hänen jollain konnan koukulla saaneen kynttilän syttymään.

Kolmantena päivänä, kun prinsessa miehen pukimissa taas astui kirkkoon, niin syttyi kynttilä hänen kädessään, ja silloin koko kansa huusi hänet kuninkaakseen.

Kun hän sitten oli tullut kuninkaaksi, niin tahtoi hän saada tietoja miehestään. Hän maalautti kuvansa ja asetti sen sillan korvaan kaikkien katsottavaksi. Kolme sotilasta hän asetti sitä vartioimaan ja käski vangita jokaisen, joka siitä kuvasta jotain sanoi.

Ensimäisenä kulki siitä ohitse se mies, joka arvan kautta oli hänet itselleen voittanut. Kun hän näki kuvan, niin sanoi hän:

-- Se on oikein sinulle, että nyt siinä saat roikkua kolmen sotilaan keskessä.

Sattui lääkäri kulkemaan siitä ohitse. Hän kun näki kuvan, niin sanoi hän:

-- Siinä sinä nyt riiput kolmen sotilaan välissä ja sinun on siinä hyvä olla, Toisellainen olit silloin, kun kaulasi oli melkein poikki ja minä sinut ehjäksi paikkasin.

Kalastaja poikineen kulki siitä ohitse.

-- Sehän on se sama nainen, joka sai meiltä ruokaa ja palkaksi lupasi sinulle poikani tulla vaimoksi ja karkasikin tiehensä.

Kulki siitä sitten ohitse hänen oma miehensä. Kun hän kuvan näki, niin sanoi hän:

-- Tuossa on hän, joka oli minun elämäni ainoa ilo, jota etsin ja jonka löysin kaukaisilta mailta. Sydämettömästi hän minut petti ja pään minä häneltä silloin poikki leikkasin. Minä luulin hänet unohtavani, mutta hän on ainaiseksi jäänyt mieleeni.

Kaikki nämä veivät sotilaat vankeuteen.

Kun kuningas kuuli paljon kansaa jo olevan vankilassa, niin käski hän ne tuoda eteensä tuomittaviksi. Kuninkaallisessa puvussa hän saapui ja istui valtaistuimelleen.

Ensiksi tuotiin hänen eteensä se mies, joka oli hänet arvan kautta voittanut.

-- Mitä olet lausunut nähdessäsi tämän kuvan, sanoi kuningas.

Mies oli vaiti. Silloin häntä kidutettiin siksi kunnes hän oli kertonut kaiken totuuden.

Toisena tuotiin lääkäri kuninkaan eteen.

-- Mitä olet sanonut nähdessäsi tämän kuvan, sanoi kuningas.

-- Mitäkö minä sanoin? Sen, mikä on totta. Tämä nainen oli melkein jo kuollut, kun minä tulin hänen avukseen. Minä sain luvan ottaa hänet omakseni ja silloin minä näin monet vaivat ja vastukset, ennenkuin minä hänestä taas olin tehnyt ihmisen. Ja kuinka hän minulle sen maksoi? Hän karkasi luotani, kavalasti karkasi. Eikä kukaan ole maksanut minulle mitään kaikesta siitä, mitä olen nähnyt vaivaa hänen tähtensä ja mitä menoja minulla on ollut parannellessani häntä.

Kolmanneksi tuotiin kalastaja poikineen.

-- Mitä olet tästä kuvasta sanonut? kysyi kuningas.

-- Paljon siitä sellaisesta naisesta olisi sanottavaa. Katala heiskale se on. Tiedättekö, mitä hän teki? Minä häntä syötin ja hyvänä pidin ja hän silloin lupasi palkaksi siitä tulla minun pojalleni vaimoksi. Mutta pitikö hän lupaustaan? Kaikkea vielä. Karkasi heti kun tilaisuus tuli ja heitti vielä mennessään rukkaset pojalleni vasten naamaa.

Viimeiseksi tuotiin kuninkaan eteen kauppiaan poika.

-- Mitä olet tästä kuvasta sanonut? kysyi kuningas.

-- Hän oli minun vaimoni, jonka olin kaukomailta löytänyt, Väärän ja petollisen puheen vaikutuksesta minä leikkasin häneltä pään poikki. Minä olen surrut häntä kaiken sen ajan, minkä hän on ollut luotani poissa, eikä mikään voi minulle enää iloa tuottaa.

Sitten langetettiin kullekin tuomio. Tuo petollinen mies, joka oli kaikkeen syypää, joka valheellisia puheita oli kauppiaan pojalle pitänyt, tuomittiin kamalan rangaistuksen alaiseksi. Häneltä otettiin nivel kerrassaan pois. Lääkärille annettiin runsas palkkio kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt pelastaessaan prinsessan hengen. Kalastaja sai korvauksen ruoastaan ja hänen poikansa rukkasistaan.

Kun he olivat menneet ja jälellä oli enää vain kauppiaan poika, niin sanoi kuningas:

-- Minkä rangaistuksen sinulle määrään?

-- Paljon olen minä rikkonut. Minulla oli maailman kaunein ja uskollisin nainen omanani ja minä hänet katalasti surmasin. Määrää minulle mikä rangaistus tahansa, tyynesti kestän minä kaiken.

Silloin meni kuningas huoneesta pois ja kun hän palasi, niin oli hän ottanut naispuvun ylleen.

-- Minun mieheni, sanoi hän. Tässä saat minut jälleen. Kauan olemme saaneet erossa olla, mutta olemmehan jälleen toisemme löytäneet, ja siksi olkoon ilomme kaksinkertainen. Pilvinen on ollut elomme päivä, mutta paistaahan kirkkaana aurinko taas ja onnemme odottaa meitä. Meidän vihkimäpäivämme on vihdoin koittanut.

PYY VAIMONA.

Mies meni metsään, köysi oli hänellä kainalossaan. Kun hän oli tyhmänpuoleinen, löylynlyömä, kuten hänestä sanottiin, niin olivat toiset kyläläiset sanoneet hänelle:

-- Ei sinusta mitään tule, mene hirteen!

Ja kun mies sen kuuli, niin läksi hän metsään tätä tarkoitusta varten. Siinä hän katseli sopivaa puuta, johon voisi itsensä ripustaa. Näki hän kauniin hongan, jonka oksaan hän aikoi köytensä sitoa. Mutta kun hän honkaa lähestyi, niin istui sen oksalla pyy. Mies koetti ajaa sitä pois:

-- Hss, sanoi hän, mene pois siitä oksalta, jotta minä saan heittää köyteni sen ympäri.

Pyy ei hievahtanutkaan.

-- Mikä merkillinen lintu sinä olet, joka et lähde pois oksalta silloin kun sinua ajaa?

Pyy ei hievahtanutkaan paikaltaan, se vain katseli oksaltaan mieheen.

-- Sinä et saa tuolla tavoin minuun katsoa, sanoi mies. Etkö näe, että minulla on tässä vakavat aikeet?

Pyy käännähti oksallaan, mutta ei lentänyt pois.

-- Tuleeko siitä lähdöstä mitään vai ei? Ei minulla ole tässä aikaa odotella, sillä minulla on kiire lähteä pois tästä maailmasta.

Pyy kurkisti mieheen yhä enemmän.

-- Lähde nyt jo pois, sillä minä en tahdo katselijoita, kun hirteen menen. Luuletko sinä ehkä, että minulla ei ole tosi mielessä? Kyllä se on niin tosi kuin olla voi. Vai luuletko, että kukaan huvin vuoksi hirteen menee?

Pyy tanssi hetkisen oksalla, mutta ei lentänyt pois.

-- Se on kerrassaan sopimatonta tuo tuollainen tanssiminen näin vakavalla hetkellä, sanoi mies. Katso, etten tässä suutu ja tapa sinua.

Pyy nauroi.

-- Kyllä minä ymmärrän, että sinä naurat. Helppoahan sinun on nauraa, kun sinulla ei ole minun surujani. Toisin on minun laitani. Minulla oli morsian, ei mikään kovin kaunis morsian, mistä minä kauniin olisin saanut, mutta morsian kuitenkin. Hän jätti minut ja nyt olen minä päättänyt kiusallakin mennä hirteen. Lähdetkö siitä oksalta pois vai täytyykö minun käydä hakemassa kotoa pyssy.

Pyy hyppeli oksallaan, mutta ei näyttänyt aikovankaan lentää pois. Silloin mies suuttui, hän meni kotiaan pyssyä hakemaan. Kun hän sieltä palasi ja aikoi ampua pyyn, niin läksikin tämä samassa lentoon, eikä mies saanut sitä tapetuksi.

-- No, hyvä on kun menit pois, jotta minun ei tässä ennen kuolemaani tarvinnut viatonta eläintä tappaa.

Kun mies nyt aikoi itsensä hirttää, niin huomasikin hän ollessaan pyssyä hakemassa unohtaneensa köyden kotiaan.

-- Kylläpä tämä on harmillista, sanoi hän. Nyt kun oksa olisi vapaa, niin puuttuukin köysi.

Hän meni kotoaan hakemaan köyttään. Kun hän palasi puun juurelle, niin istui pyy taas samalla oksalla.

-- Joko sinä nyt taas sinne pääsit, sanoi mies. Eikö sinulla ole muita puita metsässä, joiden oksilla voit istua? Jollet sinä tule pois sieltä oksalta minua kurkistelemasta, niin ei tästä hommasta tule mitään, sillä en minäkään jokaiseen puuhun viitsi mennä riippumaan. Eroitus sillä hirsipuullakin on.

Pyy nauroi. Sen kun mies kuuli, niin suuttui.

-- Luuletko sinä, että minä olen tullut tänne sinun naurettavaksesi? Jollet sinä jo tuossa herkiä ilveilemästä, niin en minä kiusaksesikaan hirtä itseäni.

Silloin pyy rupesi niin kovasti nauramaan, että mies kiukuissaan juoksi tiehensä.

Kun hän seuraavana päivänä tuli ulos tuvastaan, niin oli sama pyy hänen mökkinsä luona puussa ja kurkisteli mieheen.

-- Tämä on jo aivan kuin villittyä, sanoi mies. Tässä ei saa tuolta linnulta hetkenkään rauhaa. Minä menen pois.

Ja mies meni metsään. Kun hän palasi kotiaan, niin oli pyy avoimesta ovesta lentänyt hänen tupaansa ja siellä alkanut askarrella. Tuvan se oli laassut ja keiton keittänyt.

-- Se näyttää aivan siltä kuin sinä aikoisit tulla minun vaimokseni, sanoi mies. Mutta en minä linnuista huoli, ja hän ajoi pyyn tuvasta pois.

Mutta seuraavana päivänä oli pyy uunin piipun kautta tullut tupaan ja siellä siivonnut ja ruoan laittanut.

-- Aivan tässä on helisemässä tuon linnun kanssa, sanoi mies. Se tuppaa aivan väkisin jo tupaani. Parasta lienee kun antaa sen ollakin rauhassa. Kyllästyyhän se kuitenkin kerran ihmisasuntoon ja lentää tiehensä.

Mutta pyy ei kyllästynytkään vaan jäi tuvan varsinaiseksi asukkaaksi.

Eräänä päivänä se tuli jo niin tuttavalliseksi, että hyppäsi miehen syödessä pöydälle.

-- Mitä sinä tänne pöydälle tulet? Katso, etten aja sinua ovesta ulos.

Mutta pyy kävellä keikutteli siinä miehen edessä pöydällä eikä ollut milläänkään miehen sanoista.

-- Se ottaa jo kaiken komennusvallankin tässä talossa, ajatteli mies. Se tekee aivan niinkuin nainen kaiken sen, mitä se itse tahtoo. Kaikenlaisia ristiä sitä tässä maailmassa on. Mies joutuu jo linnunkin komennettavaksi.

Kun pyy oli aikansa siinä tepastellut, niin tuli se miehen kupille ja nokkasi siitä suuhunsa palasen.

-- Elä sentään kupille tule, se on kuitenkin ihmisten ruoka-astia. Vai luuletko, että sinä saat minun kanssani syödäkin, kun olet minulle ruoan laittanut. Siitä ei tule mitään, sen minä sanon sinulle jo ajoissa.

Mutta pyy ei välittänyt miehen sanoista ja torjumisista vaan syödä nokki aivan rauhallisesti hänen kupistaan.

Jollei tässä mitkään kiellot auta, sanoi mies, niin mitä minä suotta meluan ja räyhään. Syö sitten kun kerran mielesi tekee.

Näin he alkoivat yhdessä aterioidakin.

Eräänä päivänä, kun mies jo oli tottunut syömään pyyn kanssa, tuli pyy kerran hänen syliinsä istumaan.

-- No, kaikki kujeet sillä onkin, sanoi mies, kun vielä syliinkin tahtoo tulla. Jollet sinä ajoissa lopeta noita hullutuksia, niin minä teen niistä vielä hyvin surkean lopun.

Siinä pyy istui miehen sylissä ja omalla tavallaan lauleli.

-- Vai sekin vielä, sanoi mies. Vai ruvetaan tässä vielä laulelemaankin. Ei puutu muuta, kuin että minä sinulle laulelen kuin omalle kullalleni. Mutta sitä sinä saat odottaa, sen minä sinulle sanon.

Mutta kun pyy siinä silmät sirillään istui ja lauleli niin mieskin aivan huomaamattaan alkoi hyräillä, Ja siinä he sitten istuivat pirtin hämyssä, mies ja pyy hänen polvellaan, ja kumpikin lauloi omalla tavallaan.

Pian mies tähän tottui ja lopulta he joka ilta istuivat siten yhdessä. Erään kerran pyy hyppäsi miehen olkapäälle ja siitä nokkasi häntä suulle.

-- Ei, nyt tämä jo menee liian pitkälle, sanoi mies, että sinä suuhun tuppaat. Sitä minä en sentään salli.

Ja hän otti kolme varpua ja löi niillä kolme kertaa pyytä, Kun hän sen oli tehnyt, niin muuttuikin pyy naiseksi.

-- Mitäs tämä on? sanoi mies. Nainenko sinä oletkin? Kyllä minä jo ajattelinkin, ettei tässä kaikki ole niinkuin olla pitää, kun sinulla oli sellaisia naisten kujeita. Mitä minä nyt sinulle teen?

-- Otat minut vaimoksesi.

-- Se on helpommin sanottu kuin tehty. Onko se niin varmasti sanottukaan, että minä sinusta huolin.

-- Luuletko jostain paremman saavasi?

-- Sitä en luule, mutta ei minun tarvitse jokaistakaan ottaa, joka tupaani tulee.

-- Minä menen sitten pois, sanoi nainen ja meni ovea kohden.

-- Elä siinä nyt sillä lailla hätäile, sanoi mies. Tuumitaan ensin asiaa.

-- Mitä tuumimista siinä on. Otatko minut vai etkö ota?

-- Pitääkö minun nyt siihen heti paikalla vastata? Eihän se naiminenkaan mitään hätiköimistä ole.

-- Minä olen jo siksi kauan ollut täällä, että tiedäthän sinä, mihin minä kelpaan.

-- Kyllähän minä sen tiedän, mutta anna minun nyt sentään ajatella tätä asiaa.

-- Ethän silloinkaan ajatellut, kun hirteen aijoit mennä.

-- Tämä onkin paljoa vakavampi asia kuin hirteen meneminen.

-- Mieti sitten niin kauan kuin tahdot. Minä menen tieheni.

-- Kyllä te naiset olette aina sellaisia hätähoppuja. Jollei tässä mikään muu auta, niin otanhan minä sinut vaimokseni, jotta ei tässä suotta sen kauempaa kinastella.

Ja niin jäi naiseksi muuttunut pyy miehen vaimoksi.

Seuraavana päivänä sanoi mies:

-- Minä olen tätä asiaa ajatellut hiukan lähemmin. Eihän minulla ole mitään sitä vastaan, että sinä jäät tänne minun vaimokseni, mutta saisit sinä jotain muutakin tehdä kuin vain tupaani siivota ja ruokaani laittaa. Pyylle se kyllä on kylliksi, mutta kyllä ihmisen täytyy muutakin osata.

-- Kyllä minä sen tiedän, sanoi nainen. Katso tätä liinaa, jonka olen ommellut sinä aikana kuin sinä nukuit. Ota se ja mene rikkaitten kartanoon. Ne maksavat sinulle siitä sata hopearahaa.

Mies meni kauppaamaan sitä vaimonsa ompelemaa liinaa ja sai kuten vaimonsa olikin sanonut siitä sata hopearahaa.

Näin elivät he yhdessä. Vaimo kirjaili kotona kauniita limoja ja mies kävi niitä kaupittelemassa. Ja he tulivat rikkaiksi ja elivät onnellisina.

POIKA JA JOUTSEN.

Poika kierteli metsiä pyssy olallaan. Tullessaan erään järven rannalle hän jäi siihen vesilintuja odottelemaan. Silloin näki hän kolme kaunista valkoista joutsenta, jotka liitivät ilman halki ja rannalle tultuaan riisuivat joutsenpuvut yltään, muuttuivat neitosiksi ja menivät mereen kylpemään.

-- Noista neitosista minä otan yhden omakseni, arveli poika.

Hän hiipi varovasti lähemmäksi ja koppasi yhden joutsenen vaatteet käteensä. Sen kun neitoset näkivät niin alkoivat kovasti huutaa.

-- Elkää siellä suotta sillä lailla huutako, sanoi poika, en minä mikään murhamies ole.

-- Anna pois tänne ne meidän vaatteemme, huusivat neidot.

-- Tuossa on yhden, ja tuossa on toisen, sanoi poika ja heitti neitosille veteen joutsenpuvut.

-- Sinä heitit vain kaksi pukua, sanoivat neitoset. Anna tänne se kolmaskin.

-- Siitä ei tule mitään. Sen minä aijon pitää.

-- Minkätähden?

-- Minä tahdon, että se kolmas tulee minun vaimokseni. Minä olen aina tahtonut itselleni kaunista vaimoa ja nyt kun minulla on mahdollisuus se saada, niin minä sen otan.

Sen kuultuaan alkoivat neitoset kovasti parkua vedessä.

-- Olkaa hiljaa siellä vedessä, sanoi poika. Ei tämä asia huutamisesta parane. Minä olen teille sanonut, mitä minä ajattelen ja sillä hyvä. Tulkoon se kolmas sieltä tänne rannalle minun luokseni niin saamme hiukan asioista lähemmin puhella.

Kolmas joutsennaisista tuli rannalle ja sanoi pojalle:

-- Sinä olet siis tämän asian yksinäsi päättänyt?

-- Niin olen.

-- Ja luulet minun siihen suostuvan?

-- Hullu olet, ellet siihen suostu, sanoi poika ja nauroi.

Silloin neitonenkin nauroi ja sanoi pojalle:

-- Sinä olet iloinen poika ja minä tulen sinulle. Mutta ennenkuin häät pidetään, niin anna minulle vaatteeni, jotta voin kotonani käydä hyvästi sanomassa.

-- Ja milloin aijot palata minun luokseni asumaan? kysyi poika.

-- Kutsu ensi sunnuntaiksi kaikki sukusi tänne rannalle häihin. Silloin minä tulen.

-- Tuletko varmasti?

-- Tulen.

-- Mutta eihän täällä ole mitään asuntoa. En minä voi ihmisiä kutsua paljaan taivaan alle pitoja pitämään.

-- Ole huoleti, minä tuon häätalonkin tullessani.

Poika antoi neitoselle takaisin hänen joutsenpukunsa ja hän lensi sisarineen pois.

Viikolla kulki poika talosta taloon ja kylästä kylään ja kutsui kaikki häihinsä, rikkaat ja köyhät, terveet ja sairaat, ylhäiset ja alhaiset. Hän kutsui keisarin ja koko hänen hovinsa ja kutsui kurjimman kerjäläisenkin.

-- Missä sinulla on sellainen häätalo, jonne koko tämä joukko mahtuu? kysyttiin häneltä.

-- Kyllä minun vaimoni siitä huolen pitää. Hänellä on kyllä huoneita niin paljon kuin tarvitaan. Tulkaa vain sinne järven rannalle, kyllä siellä on tilaa.

-- Mutta millä sinä sellaisen hääjoukon ruokit?

-- Kyllä minun vaimoni siitäkin huolen pitää. Hänellä on kyllä ruokaa niin paljon kuin tämä joukko syödä jaksaa.

Sunnuntaina tuli sinne rannalle niin paljon väkeä, että oli aivan mustanaan.

-- Eihän täällä ole mitään häätaloa, sanoivat vieraat.

-- Odottakaa siksi kun vaimoni tulee.

-- Eihän täällä ole ruokapöytää.

-- Odottakaa, kyllä vaimoni senkin tuo.